Lue keskustelun säännöt.
40 vuoden kriisi
19.08.2018 |
Neljäkymmentä tulee ensi kuussa täyteen ja tuntuu etten selviä siitä mitenkään. Välillä harmittaa se miten elämä on mennyt ja mitä jäänyt tekemättä. Että olen tehnyt vääriä valintoja. Vaikka on ihan hyvä elämä ollut. Lisäksi ihan itkettää, ettei enää kannata tehdä lapsia, vaikka en edes vuosiin ole enää halunnut lapsia. Kaksi jo on.
Sanokaa, että mä selviän tästä joskus yli?
Kommentit (33)
Ei ole koskaan ollut niin hyvää vientiä baarissa kuin nelikymppisenä. Onkohan neljäkymmentä uusi kaksikymmentä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole koskaan ollut niin hyvää vientiä baarissa kuin nelikymppisenä. Onkohan neljäkymmentä uusi kaksikymmentä?
Minusta ainakin tuntui tältä, kun erottuani 37-vuotiaana ja vuoden yksinolon jälkeen aloin deittailla. Treffejä olisi järjestynyt vaikka joka päivälle, jos olisin sellaista pyöritystä jaksanut. Todella fiksuja, koulutettuja ja tyylikkäitä miehiä, iät alkaen itseäni 10 vuotta nuoremmista. Oli kyllä oikein kissan päivät siinä ihmisiin tutustuessa! Vain yksistä treffeistä jäi ikävä fiilis - kaikki muut olivat hyväkäytöksisiä, hauskoja ja tasapainoisia, mukavia miehiä. Yksi heistä oli kuitenkin ylitse muiden ja olen nyt unelmieni parisuhteessa, vaikka edellinenkin oli jo oikein hyvä.
N40
Mullakin (39) tämä on ehdottomasti elämän parasta aikaa. Pitkä parisuhde on onnellinen, lapsi aikuistumassa, velat maksettu, varaa vähentää reippaasti työntekoa ja mikä tärkeintä, olen sovussa peilikuvani, pääni ja ulkomaailman kanssa. Terve en ole enää koskaan, se meni jo nuorena, mutta olen ok senkin asian kanssa.
Elämä on sitä mitä siitä itselleen tekee. Liian monet kuolee kolmekymppienä ja haudataan vasta viisikymmentä vuotta myöhemmin. Ikä on vain numero; tuo kaikkien kliseiden emä-äiti sisältää kuitenkin totuuden siemenen. Tarttukaa toimeen ihmiset!
No v*ttu joo. Kun minä 7 vuotta sitten täytin 40, homman nimi oli monot vinoon ja rokki soimaan, eli rokkikeikalla juhlin sinä iltana. Mikä ikäkriisi?? Varmaan sama meno viisikymppisillä kolmen vuoden päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaiken tämän kriisin keskellä olen kyllä alkanut valmistautua. Aloitin kuntoilun, mikä itseasiassa on ihan kivaa. Nään jo hyvä kroppaisen nelikymppisen häämöttävän. ;-) Mutta ennen kaikkea siksi, että haluan jatkaa terveenä ja mennä todellakin täysillä loppuun asti. Ja nyt on ainakin aikaa treenata kun lapset on isoja.
Ja todellakin olen myös huomannut tuon, että ei enää hirveästi ajattele mitä muut ajattelevat, antaa mennä vaan.
20 parisuhde on kyllä huonossa jamassa, että ehkä kipuilu johtuu siitäkin.
Ehkä tämä vielä tästä kun pääsee akuutin kriisin ohi.
Ap
Heh, tämä oli kuin minun kynästäni. Olen nyt 41, ja aion pitää itseni hyvässä kunnossa ja ikäisekseni hyvän näköisenä (hyvällä maulla) niin pitkään kuin suinkin jaksan ja viitsin. Ei ikääntymisen tarvitse tarkoittaa sitä, ettei itsestään pidä enää huolta. Mullakin parisuhe kriisissä, mutta itsellenikin vielä suuri arvoitus, miten tästä edetään. Vielä puolet elämää on jäljellä, olisi hullua lopettaa täysillä eläminen nyt!
Vierailija kirjoitti:
Ei ole koskaan ollut niin hyvää vientiä baarissa kuin nelikymppisenä. Onkohan neljäkymmentä uusi kaksikymmentä?
Vientiä on kyllä minullakin ja nuoret miehet varsinkin ovat kiinnostuneita, mutta kun ei se enää ole tässä se juttu.
En enää kaipaa miehiä sillä tavalla, kuin nuorempana, jolloin hormonit oikein jylläsivät ja ehkä sekin on yhtäkkiä hiukan outoa ja vaatii totuttelua.
Olen harkinnut jopa eroa tämän vuoksi ja ymmärrän nykyään oikein hyvin miksi monet nelikymppiset naiset lähtevät suhteistaan.
Mies, jos ei ole ehta, tasavertainen elämänkumppani, vaan persettä kerjäävä, ruokapöydässä haarukka ja veitsi pystyssä rääkyvä, paskapyykkiä tekevä pelle, jolle pitää selvittää tuloja ja menoja ja jolla on naama aina väärinpäin. Kenen vanhenevan naisen arvokkuus sellaista kestää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä on sitä mitä siitä itselleen tekee. Liian monet kuolee kolmekymppienä ja haudataan vasta viisikymmentä vuotta myöhemmin. Ikä on vain numero; tuo kaikkien kliseiden emä-äiti sisältää kuitenkin totuuden siemenen. Tarttukaa toimeen ihmiset!
Tämä on kyllä niin totta:
Liian monet kuolee kolmekymppienä ja haudataan vasta viisikymmentä vuotta myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole koskaan ollut niin hyvää vientiä baarissa kuin nelikymppisenä. Onkohan neljäkymmentä uusi kaksikymmentä?
Vientiä on kyllä minullakin ja nuoret miehet varsinkin ovat kiinnostuneita, mutta kun ei se enää ole tässä se juttu.
En enää kaipaa miehiä sillä tavalla, kuin nuorempana, jolloin hormonit oikein jylläsivät ja ehkä sekin on yhtäkkiä hiukan outoa ja vaatii totuttelua.
Olen harkinnut jopa eroa tämän vuoksi ja ymmärrän nykyään oikein hyvin miksi monet nelikymppiset naiset lähtevät suhteistaan.
Mies, jos ei ole ehta, tasavertainen elämänkumppani, vaan persettä kerjäävä, ruokapöydässä haarukka ja veitsi pystyssä rääkyvä, paskapyykkiä tekevä pelle, jolle pitää selvittää tuloja ja menoja ja jolla on naama aina väärinpäin. Kenen vanhenevan naisen arvokkuus sellaista kestää?
Minä en kyllä nuorenakaan miesvauvoja huolinut. Pariuduin ensimmäisen kerran 25-vuotiaana fiksun, vastuullisen ja itsenäisen miehen kanssa. Ainoa, mitä en silloin tajunnut vaatia, oli sänkykemiat - yksinkertaisesti siitä syystä että en vielä silloin tiennyt millaista voi olla kun seksi toimii oikein hyvin. Nykyisen kanssa on sitten sekin asia kunnossa. Olen kiitollinen siitä, että ikä on tuonut kokemusta ja taitoa saada elämältä juuri niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keski-ikäinen kirjoitti:
Joo, tämä on aivan kauheaa. Lapset ovat isoja, asuntolaina on maksettu, auto vaihdettu, rahaa on matkustella, työura on huipussa jne. Ollapa jälleen parikymppinen, köyhä ja epävarma.
Toivottavasti ymmärrät, että kaikilla ei ole noin auvoisasti:
Joo, tämä on todella raskasta. Lapsi on erityislapsi, asuntolainaa ihan hitosti jäljellä, auto käytetään piippuun, matkustamiseen ei ole varaa, työura ei urkene kun (korkea)koulutus on heikosti työllistävältä alalta. Ollapa jälleen parikymppinen, silloin elin elämäni onnellisinta aikaa.
Minulla 40 vuoden kriisi iski pahana. Silloin oikein kristallisoitui se, miten paljon vastoinkäymisiä elämässä on ollut. On myös epätodennäköistä, että tämä tästä enää kovin juhlavaksi muuttuisi jatkossakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulkonäon romahtaminen iskee varmaan pahiten niihin, jotka ovat olleet parhaimmannäköisiä ja tottuneet saamaan paljon huomiota ulkonäöllään.
Mistäköhän kivenkolosta möyrit? Oletko koskaan käväissyt esimerkiksi Mummotunnelissa? Siellä sinun ”laskeva markkina-arvosi” kuule kertoo hyvin nopeasti paikkasi - sanoo istu ja tassu. Eikä silti tahdo juuri sinulle löytyä paikkaa. Urakehitys taloudellisine vakauksineen on sama kuin miehillä, ja kai ymmärrät, ettei kukaan vanhemmiten mitään perheenperustamista enää haaveile? Jos ei rakastavaa kumppania löydy, ollaan ilman ja nautitaan muista. Itse perin 45-vuotiaana sen verran, että saatoin jättää työelämän. Miestä ei ole, lapset aikuisia. Ei tunnu pahalta.
Keppi - hae!