Lue keskustelun säännöt.
Läheiseni kuoli, elämältä lähti merkitys
19.08.2018 |
Onko muille läheisen kuolema aiheuttanut merkityksettömyyden tunnetta? Tai siis on varmasti, mutta entä pitkäkestoisesti tai jopa lopullisesti?
Äitini kuoli 3 vuotta sitten. Hän oli kaikkeni, paras ystäväni ja ainoa tukiverkkoni (ei isää tai sisaruksia). Minulla on jo oma perhe, mutta ilman äitiä elämä ei tunnu miltään.
En ole enää surullinen, elämästäni vain on lähtenyt syyt nauttia, olla iloinen ja haaveilla. En usko olevani masentunutkaan, minulla ei vain enää ole niitä palikoita, joista rakentaa haluamani elämä.
Juu, vanhempien kuuluu kuolla ennen lapsiaan, tämän ymmärrän. Olin varmasti liikaa tukeutunut äitiini elämässäni. En näe, että kukaan ihminen koskaan enää pystyy antamaan sitä iloa ja onnea minulle, mitä hän pystyi.
Leskeksi jääneet voivat löytää uuden puolison, mutta minä en koskaan enää saa niin hyvää, lämmintä ja läheistä ihmistä elämääni, kuin äitini oli.
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä vedit tuon leskiasian tähän? Ei uusi puolisokaan koskaan korvaa edesmennyttä joten turha pitää sitä mitenkään pienempänä menetyksenä. Olit selvästi liian kiinni äidissäsi. Kannattaisiko panostaa nyt omaan perheeseen?
Tarkoitus ei ollut vähätellä kenenkään menetystä. Tuo leskiesimerkki on nimenomaan esimerkki siitä, että jotkin menetyksen kokeneet saavat elämäänsä uuden merkityksen. Minä en usko, että voin koskaan enää sellaista löytää.
Ainoa toivo on lapseni. Ehkä heistä tulee minulle vielä hyvin läheisiä. Tietysti ovat sitä nytkin, mutta ovat vielä tosi pieniä. Nimenomaan aikuista läheistä ihmistä kaipaan elämääni. Miehestäni ei siihen valitettavasti ole.
Ap
Mene pois, tollo.
Mutta yhä sä jauhat sitä samaa sitku-mantraasi että sitten kun leski löytää uuden puolison, kaikki on hyvin? Ihmisen onnellisuus ja tyytyväisyys ei saa olla kiinni toisesta ihmisestä, kyllä se pitää löytää itsestä ja tarvittaessa pitää osata elää myös yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko ap saada lohtua siitä, että hänenkin elämänsä on rajallinen. Eli tuota tuskaa ei kestä kuin rajallinen määrä aikaa, ei loputtomasti.
Jos ap on uskova, niin jälleennäkemisen toivo on lisäksi olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko ap saada lohtua siitä, että hänenkin elämänsä on rajallinen. Eli tuota tuskaa ei kestä kuin rajallinen määrä aikaa, ei loputtomasti.
Jos ap on uskova, niin jälleennäkemisen toivo on lisäksi olemassa.
Tämäpä onkin lohdullista: kyllä kuolema joskus tämän tuskan lopettaa. Siihen asti pitää seurata muiden onnea ja tuntea itsensä täysin kelvottomaksi kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten itse sanoit, vanhempien kuuluu kuolla ennen lapsiaan.
Joo, mutta missä vaiheessa se on niin normaalia, että se on lähes kivutonta? Kun on nähnyt vanhemman vanhenevan ja lakastuvan ja tulee eteen väistämätön? Entä kun 52-vuotias jää auton alle? Tai äiti kuolee vain kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen eikä lapsi edes oppinut tuntemaan äitiään?
Kai se pääsääntö on, että aikuiselta lapselta vanhemmat kuolevat. Eli sitten, kun lapsi jo asuu omillaan jne.
Nykyisin 30-vuotiaatkin tuntuu olevan ihan kiinni lapsuudenperheessään ja kutsuvat sitä vielä ”perheekseen”.
En oikein tajua. Kyllä minäkin äitiäni kaipaan kovasti, mutta me ehdittiin "selvittää" välimme ennen hänen kuolemaansa, sovittiin jopa että taivaassa tavataan.
Minulla on oma lapsi jota rakastan ja jonka kaltaista ihmissuhdetta ei toista voi olla, keskityn nyt häneen ja omaan elämääni, aikamme on rajallinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajua. Kyllä minäkin äitiäni kaipaan kovasti, mutta me ehdittiin "selvittää" välimme ennen hänen kuolemaansa, sovittiin jopa että taivaassa tavataan.
Minulla on oma lapsi jota rakastan ja jonka kaltaista ihmissuhdetta ei toista voi olla, keskityn nyt häneen ja omaan elämääni, aikamme on rajallinen.
Kaikki eivät ehdi selvittää välejä tai puhua asioista, jos kuolema tulee yllättäen. Silloin siihen on vaikeampi sopeutua vaikka kuinka olisi omaa perhettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten itse sanoit, vanhempien kuuluu kuolla ennen lapsiaan.
Joo, mutta missä vaiheessa se on niin normaalia, että se on lähes kivutonta? Kun on nähnyt vanhemman vanhenevan ja lakastuvan ja tulee eteen väistämätön? Entä kun 52-vuotias jää auton alle? Tai äiti kuolee vain kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen eikä lapsi edes oppinut tuntemaan äitiään?
Kai se pääsääntö on, että aikuiselta lapselta vanhemmat kuolevat. Eli sitten, kun lapsi jo asuu omillaan jne.
Nykyisin 30-vuotiaatkin tuntuu olevan ihan kiinni lapsuudenperheessään ja kutsuvat sitä vielä ”perheekseen”.
Oon huomannu saman, tunnenkin 35 vuotiaan tuollaisen ikisinkun askartelijan, käyttäyttyy kuin teinityttö, ei kyllä miestä ikinä löydäkkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ehkä ihme, että AP viittasi leskijuttuun äidin kuolemaa, koska hänen ja miehensä välit eivät taida olla niin läheiset kuin joidenkin muut. Eli voisi tuosta vain vaihtaa ja ottaa uuden.
Miksi olet miehen kanssa joka ei anna sinulle läheisyyttä, jota selvästi kaipaat?
Mieheni on ihan hyvä mies ja rakastan häntä. Hän ei vain tuo sillä tavoin iloa elämääni kuin äitini toi. Joillekin varmaan sisko tai hyvä ystävä voi olla samanlainen läheinen henkilö kuin äiti minulle oli. Siskoa minulla ei ole, ja yksikään ystäväni ei ole läheskään yhtä läheinen, vaikka olen yrittänyt suhteita lähentää. Äidin kanssa vietettiin aikaa matalalla kynnyksellä ja tehtiin kaikkea mukavaa, nautittiin samoista asioista.
Lasten kanssa ollessa on aina se haikeus, että kuinka ihanaa olisi, jos äiti olisi tämän kanssamme jakamassa.
Pienten lasten äitinä törmään myös päivittäin puheeseen mummoloista ja isoäitien kanssa vietetystä ajasta. Joka kerta suru iskee rajusti vasten kasvoja. Tavallaan se, että itse on äiti, syventää surua, ei pelkästään helpota sitä. Sori, mut kun oma elämäni on ollut tosi rankka tuota valitusta vi#taa lukea!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ehkä ihme, että AP viittasi leskijuttuun äidin kuolemaa, koska hänen ja miehensä välit eivät taida olla niin läheiset kuin joidenkin muut. Eli voisi tuosta vain vaihtaa ja ottaa uuden.
Miksi olet miehen kanssa joka ei anna sinulle läheisyyttä, jota selvästi kaipaat?
Mieheni on ihan hyvä mies ja rakastan häntä. Hän ei vain tuo sillä tavoin iloa elämääni kuin äitini toi. Joillekin varmaan sisko tai hyvä ystävä voi olla samanlainen läheinen henkilö kuin äiti minulle oli. Siskoa minulla ei ole, ja yksikään ystäväni ei ole läheskään yhtä läheinen, vaikka olen yrittänyt suhteita lähentää. Äidin kanssa vietettiin aikaa matalalla kynnyksellä ja tehtiin kaikkea mukavaa, nautittiin samoista asioista.
Lasten kanssa ollessa on aina se haikeus, että kuinka ihanaa olisi, jos äiti olisi tämän kanssamme jakamassa.
Pienten lasten äitinä törmään myös päivittäin puheeseen mummoloista ja isoäitien kanssa vietetystä ajasta. Joka kerta suru iskee rajusti vasten kasvoja. Tavallaan se, että itse on äiti, syventää surua, ei pelkästään helpota sitä.
Ap
Eli jäitkö nyt kaipaamaan sitä tunnetta, että saat olla vielä "lapsi" ja koska sinulla ei enää äitiä ole, et voi enää olla "lapsi" omassa mielessäsi.
No en jäänyt. Vaan ihmistä, jonka seurassa oli maailman paras olla. Olisiko merkityksettömyyden tunteeni oikeutetumpi, jos kuollut olisi ollut puolisoni, ystäväni tms?
Lasten puolesta suren myös heidän menettämäänsä mummoa.
Ap
Ota tuosta listalta pois se lasten puolesta sureminen. Heidän elämänsä täyttyy muilla ihmisillä eivätkä he osaa surra sitä mistä he eivät tiedä. Lisäksi lasten suhde äitiisi olisi kuitenkin toisenlainen kuin omasi.
Mutta ap varmaan olisi varmaan halunnut lapsillekin kokemuksen nimenomaan äidistään. Että lapsensa olisivat tulleet läheiseksi ap:n äidille ja ap olisi voinut muistella äitiään myöhemmin lastensa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niitä mummoloita ole kaikilla muillakaan, jotenkin tää ketju ärsyttää.
jamaikalainen sanan lasku
trow your wife from the boat, if it is going to fall.
you can allways get a new wife,
but you gan newever get another mother
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä vedit tuon leskiasian tähän? Ei uusi puolisokaan koskaan korvaa edesmennyttä joten turha pitää sitä mitenkään pienempänä menetyksenä. Olit selvästi liian kiinni äidissäsi. Kannattaisiko panostaa nyt omaan perheeseen?
Tarkoitus ei ollut vähätellä kenenkään menetystä. Tuo leskiesimerkki on nimenomaan esimerkki siitä, että jotkin menetyksen kokeneet saavat elämäänsä uuden merkityksen. Minä en usko, että voin koskaan enää sellaista löytää.
Ainoa toivo on lapseni. Ehkä heistä tulee minulle vielä hyvin läheisiä. Tietysti ovat sitä nytkin, mutta ovat vielä tosi pieniä. Nimenomaan aikuista läheistä ihmistä kaipaan elämääni. Miehestäni ei siihen valitettavasti ole.
Ap
Sinun on nyt vuoro olla äiti lapsillesi.
Oletan että äidinäitisi ei ole enää keskuudessamme.
Kyselitkö äidiltäsi koskaan millainen hänen oma äitinsä oli?
Vierailija kirjoitti:
Onko lapsilla miehen puolelta mummola?
Sitä pelataan niillä korteilla, mitkä elämä on antanut.
Aikuinen suhtautuu aikuisesti elämän tosiasioihin, kuten vanhempien menetykseen.
Omani olen menettänyt lapsena/nuorena, joten mummola lapsilleni on ollut mieheni vanhempien luona.
Masennus, tai mitä nimitystä ap haluaakin alakulostaan käyttää, on otettava hallintaan.
Ap:n äiti, mikäli eläisi, tuskin kannustaisi tytärtään moiseen loputtomaan haahuiluun missään olosuhteissa.
Elämässä mennään eteenpäin ja nyt se elämän tarkoitus on löydettävä muualta. Jos äidistä jäi hyvät muistot, niistä voi kertoa omille lapsille, jotta heillekin syntyisi käsitys juuristaan.
Omille lapsilleni kerroin aina tarinoita lapsuudestani, ja nyt lasteni lapsille. Ovat hyvin kiinnostuneita mummin menneistä vaiheista :) Myös sukuvalokuvia katsellaan, niin lapsille syntyy käsitys siitä, että hekin kuuluvat osana johonkin jatkumoon, joka on alkanut kauan sitten ja jota he vuorostaan vievät eteenpäin.
Ap, piirrä lapsillesi ja heidän kanssaan sukupuu :)
Mitä traumoja sulla on kun järkeilet kaiken etkä tunne mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajua. Kyllä minäkin äitiäni kaipaan kovasti, mutta me ehdittiin "selvittää" välimme ennen hänen kuolemaansa, sovittiin jopa että taivaassa tavataan.
Minulla on oma lapsi jota rakastan ja jonka kaltaista ihmissuhdetta ei toista voi olla, keskityn nyt häneen ja omaan elämääni, aikamme on rajallinen.
Surun kokemiseen vaikuttaa todella moni asia. Luonne/temperamentti, kiintymyssuhdeasiat, aiempi historia (eheys, rikkonaisuus), elämäntilanne, jossa menetys tapahtuu, tapa, jolla menetys tapahtuu, kuolleen ikä jne.
Minä en ainakaan enää riittävästi eläneenä kuvittele, että voisin jotenkin säädellä elämääni ja sen aiheuttamia tunnekokemuksia. Toki itseään voi ja pitää auttaa eikä jäädä tuleen makaamaan, mutta tuo sinun viestisi ei kuulostanut siltä vaan siltä, että ihmettelet sitä, että johonkuhun ylipäätään sattuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ehkä ihme, että AP viittasi leskijuttuun äidin kuolemaa, koska hänen ja miehensä välit eivät taida olla niin läheiset kuin joidenkin muut. Eli voisi tuosta vain vaihtaa ja ottaa uuden.
Miksi olet miehen kanssa joka ei anna sinulle läheisyyttä, jota selvästi kaipaat?
Mieheni on ihan hyvä mies ja rakastan häntä. Hän ei vain tuo sillä tavoin iloa elämääni kuin äitini toi. Joillekin varmaan sisko tai hyvä ystävä voi olla samanlainen läheinen henkilö kuin äiti minulle oli. Siskoa minulla ei ole, ja yksikään ystäväni ei ole läheskään yhtä läheinen, vaikka olen yrittänyt suhteita lähentää. Äidin kanssa vietettiin aikaa matalalla kynnyksellä ja tehtiin kaikkea mukavaa, nautittiin samoista asioista.
Lasten kanssa ollessa on aina se haikeus, että kuinka ihanaa olisi, jos äiti olisi tämän kanssamme jakamassa.
Pienten lasten äitinä törmään myös päivittäin puheeseen mummoloista ja isoäitien kanssa vietetystä ajasta. Joka kerta suru iskee rajusti vasten kasvoja. Tavallaan se, että itse on äiti, syventää surua, ei pelkästään helpota sitä.
Ap
Ap Minun äitini on elossa. Oli ns poissaoleva ja välinpitämätön äiti. Muutin kotoa pysyvästi pois 16 vuotiaana.
Olet oikeassa, minäkin surin äidittömyyttäni..mutta en enää.
aika parantaa:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä vedit tuon leskiasian tähän? Ei uusi puolisokaan koskaan korvaa edesmennyttä joten turha pitää sitä mitenkään pienempänä menetyksenä. Olit selvästi liian kiinni äidissäsi. Kannattaisiko panostaa nyt omaan perheeseen?
Tarkoitus ei ollut vähätellä kenenkään menetystä. Tuo leskiesimerkki on nimenomaan esimerkki siitä, että jotkin menetyksen kokeneet saavat elämäänsä uuden merkityksen. Minä en usko, että voin koskaan enää sellaista löytää.
Ainoa toivo on lapseni. Ehkä heistä tulee minulle vielä hyvin läheisiä. Tietysti ovat sitä nytkin, mutta ovat vielä tosi pieniä. Nimenomaan aikuista läheistä ihmistä kaipaan elämääni. Miehestäni ei siihen valitettavasti ole.
Ap
Mutta yhä sä jauhat sitä samaa sitku-mantraasi että sitten kun leski löytää uuden puolison, kaikki on hyvin? Ihmisen onnellisuus ja tyytyväisyys ei saa olla kiinni toisesta ihmisestä, kyllä se pitää löytää itsestä ja tarvittaessa pitää osata elää myös yksin.
niin mutkun voi hankkia 2 koiraa 6 kissa ja gerbiilin
ne sit rakastaa ja palvoo pyyteettä..ja jos yx kuolee ..ei harmita kun niitä on paljon
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menen edelleen tolaltani sukutapaamisten jälkeen (neljä vuotta), koska olen äitini haaran ainoa jäsen. Ja monessa muussakin arkipäivän tilanteessa tunnen itseni erilaiseksi, vähemmäksi ja kelvottomammaksi kuin muut, koska minulla ei ole nykyperhettä eikä lapsuusperhettä.
Haluaisin toki äidin takaisin elämääni, mutta tällä hetkellä suru ei ole enää akuutein ongelma vaan hajonnut identiteetti ja kyvyttömyys muodostaa tyydyttävää uutta elämää. Tähän vaikuttaa myös perheiden ja sukujen pienentyminen ja ajankäytön ja vierailukäytäntöjen muuttuminen individuaalimmaksi vuosikymmenten kuluessa. Lisäksi parhaat ystävät elävät ruuhkavuosiaan pienten lastensa kanssa.
Sama minulla. Sitä tuntee yksinäisyytensä takia itsensä muita huonommaksi. Minulla on oma perhe, mutta monellakaan ystävällä i ek(vaikka en ole edes nuori äiti), ja he puhuvat vielä paljon lapsuudenperheestään. Myös ne ystävät, joilla on jo lapsi, puhuvat paljon isovanhempien kanssa vietetystä ajasta. On todella valtaisa tunne siitä, että minulta puuttuu jotakin.
Ap
Toivon että lapsesi v..ihaavat sinua yhtä paljon kuin minä vihaan äitiäni.
Vaikutat sekopäähullulta ..jolla on LAUMASUKULAISIA.
Mulla on paljon ystäviä , joilla on ihanat vanhemmat ja isovanhemmat ja lapsia ja kira.
Joka joulu itken yksin ja toivon että minulla olisi oma perhe
Ai niin onhan mulla, me vaan vihataan ja halveksitaan toisiamme:)
Mäteen heti 2 lasta.
1 kpl tyttö ja 1 kpl poika.
Mä puen ne gugguun vaatteisiin.
Mä annan niille joka päivä karkkia.
Mä annan niiden pelata pelejä 8 tuntia päivässä vähintään.
Riittää et ne rakastaa mua ja sanoo äiti sä oot paras..me rakastetaaaaaan sua
kun mä kuolen..ne itkee ja käy JOKA PÄIVÄ haudalla
Mutta yhä sä jauhat sitä samaa sitku-mantraasi että sitten kun leski löytää uuden puolison, kaikki on hyvin? Ihmisen onnellisuus ja tyytyväisyys ei saa olla kiinni toisesta ihmisestä, kyllä se pitää löytää itsestä ja tarvittaessa pitää osata elää myös yksin.