Lue keskustelun säännöt.
Läheiseni kuoli, elämältä lähti merkitys
19.08.2018 |
Onko muille läheisen kuolema aiheuttanut merkityksettömyyden tunnetta? Tai siis on varmasti, mutta entä pitkäkestoisesti tai jopa lopullisesti?
Äitini kuoli 3 vuotta sitten. Hän oli kaikkeni, paras ystäväni ja ainoa tukiverkkoni (ei isää tai sisaruksia). Minulla on jo oma perhe, mutta ilman äitiä elämä ei tunnu miltään.
En ole enää surullinen, elämästäni vain on lähtenyt syyt nauttia, olla iloinen ja haaveilla. En usko olevani masentunutkaan, minulla ei vain enää ole niitä palikoita, joista rakentaa haluamani elämä.
Juu, vanhempien kuuluu kuolla ennen lapsiaan, tämän ymmärrän. Olin varmasti liikaa tukeutunut äitiini elämässäni. En näe, että kukaan ihminen koskaan enää pystyy antamaan sitä iloa ja onnea minulle, mitä hän pystyi.
Leskeksi jääneet voivat löytää uuden puolison, mutta minä en koskaan enää saa niin hyvää, lämmintä ja läheistä ihmistä elämääni, kuin äitini oli.
Kommentit (87)
Olen kolmekymppinen. Olen aina tiennyt, ettemme äidin kanssa ole läheisiä, emmekä kovin pitäneet yhteyttä. Pakolliset lomat ja joulut yhdessä. Olen itse ollut se aktiivisempi puoli, ei nähtäisi puoliakaan siitä mitä nyt, jos en itse olisi aktiivinen.
Minulla on viime aikoina jostain syystä - ehkäpä kolmenkympin kriisistä johtuva tai elämässä tapahtuvista muutoksista - äidinkaipuu. Tai ei ehkä kaipuu, vaan on ollut kamalaa huomata, että äiti ei oikeasti välitä.
Sisaruksilla on samanlainen suhde äitiimme, ja he ovat myös kärsineet tästä.
Asumme lähekkäin, ja näemme yhtä usein kuin silloin, kun asuin paljon kauempana vanhemmistani.
Ahdistaa. Ennen ajattelin, että olen aikuinen, mihin minä äitiä tarvitsen, ja se on sellainen kuin on, ja saanpahan elää omaa elämääni, mutta nyt asiasta on tullut kamala ahdistus.
Älkää vain ehdottako rakentaavaa keskustelua äidin kanssa tai kirjettä, tai suoraan sanomista, koska näitä on jo kokeiltu. Äitini on kai sairas, tai oikeasti ihan saakelin kylmä ihminen. Kaipaan kohtalotovereita. Ja siskoni, jos olet linjoilla, terkkuja sulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kolmekymppinen. Olen aina tiennyt, ettemme äidin kanssa ole läheisiä, emmekä kovin pitäneet yhteyttä. Pakolliset lomat ja joulut yhdessä. Olen itse ollut se aktiivisempi puoli, ei nähtäisi puoliakaan siitä mitä nyt, jos en itse olisi aktiivinen.
Minulla on viime aikoina jostain syystä - ehkäpä kolmenkympin kriisistä johtuva tai elämässä tapahtuvista muutoksista - äidinkaipuu. Tai ei ehkä kaipuu, vaan on ollut kamalaa huomata, että äiti ei oikeasti välitä.
Sisaruksilla on samanlainen suhde äitiimme, ja he ovat myös kärsineet tästä.
Asumme lähekkäin, ja näemme yhtä usein kuin silloin, kun asuin paljon kauempana vanhemmistani.
Ahdistaa. Ennen ajattelin, että olen aikuinen, mihin minä äitiä tarvitsen, ja se on sellainen kuin on, ja saanpahan elää omaa elämääni, mutta nyt asiasta on tullut kamala ahdistus.
Älkää vain ehdottako rakentaavaa keskustelua äidin kanssa tai kirjettä, tai suoraan sanomista, koska näitä on jo kokeiltu. Äitini on kai sairas, tai oikeasti ihan saakelin kylmä ihminen. Kaipaan kohtalotovereita. Ja siskoni, jos olet linjoilla, terkkuja sulle.
Tämä ketju on ihmisille ,joiden äiti rakastaa lastaan
Vierailija kirjoitti:
Minäkin menetin äitini 3 vuotta sitten ja surin todella voimakkaasti. Tarvitsin sairauslomaa pitkän aikaa, toki, oli muutenkin hyvin hankala elämäntilanne.
2 vuoden kohdalla tuli elämä voittaa olo ja näin 3 vuoden kohdalla olen jo käsitellyt asian hyvin. Muistelen äitiäni usein, käyn haudalla viemässä kukkia ja kynttilöitä.
Minulla on 3 lasta, en voinut jäädä suruuni pyörimään. Siksi on mennyt näin kauan toipua. Äitini oli minulle hyvin läheinen ja rakas. Menetin samalla äitini puolen suvun, kukaan ei halua olla enää yhteydessä, syytä en tiedä. Eli äitini menettäminen teki todella ison loven elämäämme. Isän puolelta ei ole sukua kuin yksi setä.
Nyt vasta olen valmis käymään äidin tavaroita läpi paremmin. Aiemmin en pysynyt.
On normaalia surra voimakkaasti. Myös lapset menettivät mummon, se on iso juttu. Joka päivä tuumailen mummolle mielessäni lasten kuulumisia. Myös lapset muistaa mummon hyvin ja onkin puheissamme melkein joka päivä.
Mutta se ettet saa iloa mistään on huolestuttavaa. Minä olin vereslihalla kauan, menetin ja luovuin monesta ystävästä jotka ei noteeranneet muuttunutta elämäntilannettani. Masentuneena kaikki päätökset ei olleet fiksuja vaikka siltä ne silloin tuntuikin.
Tiedätkö mitään ystäviesi suhteista heidän vanhempiinsa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin menetin äitini 3 vuotta sitten ja surin todella voimakkaasti. Tarvitsin sairauslomaa pitkän aikaa, toki, oli muutenkin hyvin hankala elämäntilanne.
2 vuoden kohdalla tuli elämä voittaa olo ja näin 3 vuoden kohdalla olen jo käsitellyt asian hyvin. Muistelen äitiäni usein, käyn haudalla viemässä kukkia ja kynttilöitä.
Minulla on 3 lasta, en voinut jäädä suruuni pyörimään. Siksi on mennyt näin kauan toipua. Äitini oli minulle hyvin läheinen ja rakas. Menetin samalla äitini puolen suvun, kukaan ei halua olla enää yhteydessä, syytä en tiedä. Eli äitini menettäminen teki todella ison loven elämäämme. Isän puolelta ei ole sukua kuin yksi setä.
Nyt vasta olen valmis käymään äidin tavaroita läpi paremmin. Aiemmin en pysynyt.
On normaalia surra voimakkaasti. Myös lapset menettivät mummon, se on iso juttu. Joka päivä tuumailen mummolle mielessäni lasten kuulumisia. Myös lapset muistaa mummon hyvin ja onkin puheissamme melkein joka päivä.
Mutta se ettet saa iloa mistään on huolestuttavaa. Minä olin vereslihalla kauan, menetin ja luovuin monesta ystävästä jotka ei noteeranneet muuttunutta elämäntilannettani. Masentuneena kaikki päätökset ei olleet fiksuja vaikka siltä ne silloin tuntuikin.
Tiedätkö mitään ystäviesi suhteista heidän vanhempiinsa?
En tiedä..mutta mulla on lasteni vanhemmat ja laumasukulaisia...enköhän niillä pärjää
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kolmekymppinen. Olen aina tiennyt, ettemme äidin kanssa ole läheisiä, emmekä kovin pitäneet yhteyttä. Pakolliset lomat ja joulut yhdessä. Olen itse ollut se aktiivisempi puoli, ei nähtäisi puoliakaan siitä mitä nyt, jos en itse olisi aktiivinen.
Minulla on viime aikoina jostain syystä - ehkäpä kolmenkympin kriisistä johtuva tai elämässä tapahtuvista muutoksista - äidinkaipuu. Tai ei ehkä kaipuu, vaan on ollut kamalaa huomata, että äiti ei oikeasti välitä.
Sisaruksilla on samanlainen suhde äitiimme, ja he ovat myös kärsineet tästä.
Asumme lähekkäin, ja näemme yhtä usein kuin silloin, kun asuin paljon kauempana vanhemmistani.
Ahdistaa. Ennen ajattelin, että olen aikuinen, mihin minä äitiä tarvitsen, ja se on sellainen kuin on, ja saanpahan elää omaa elämääni, mutta nyt asiasta on tullut kamala ahdistus.
Älkää vain ehdottako rakentaavaa keskustelua äidin kanssa tai kirjettä, tai suoraan sanomista, koska näitä on jo kokeiltu. Äitini on kai sairas, tai oikeasti ihan saakelin kylmä ihminen. Kaipaan kohtalotovereita. Ja siskoni, jos olet linjoilla, terkkuja sulle.
Tämä ketju on ihmisille ,joiden äiti rakastaa lastaan
Ai, kuten ap?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kolmekymppinen. Olen aina tiennyt, ettemme äidin kanssa ole läheisiä, emmekä kovin pitäneet yhteyttä. Pakolliset lomat ja joulut yhdessä. Olen itse ollut se aktiivisempi puoli, ei nähtäisi puoliakaan siitä mitä nyt, jos en itse olisi aktiivinen.
Minulla on viime aikoina jostain syystä - ehkäpä kolmenkympin kriisistä johtuva tai elämässä tapahtuvista muutoksista - äidinkaipuu. Tai ei ehkä kaipuu, vaan on ollut kamalaa huomata, että äiti ei oikeasti välitä.
Sisaruksilla on samanlainen suhde äitiimme, ja he ovat myös kärsineet tästä.
Asumme lähekkäin, ja näemme yhtä usein kuin silloin, kun asuin paljon kauempana vanhemmistani.
Ahdistaa. Ennen ajattelin, että olen aikuinen, mihin minä äitiä tarvitsen, ja se on sellainen kuin on, ja saanpahan elää omaa elämääni, mutta nyt asiasta on tullut kamala ahdistus.
Älkää vain ehdottako rakentaavaa keskustelua äidin kanssa tai kirjettä, tai suoraan sanomista, koska näitä on jo kokeiltu. Äitini on kai sairas, tai oikeasti ihan saakelin kylmä ihminen. Kaipaan kohtalotovereita. Ja siskoni, jos olet linjoilla, terkkuja sulle.
Tämä ketju on ihmisille ,joiden äiti rakastaa lastaan
Ai, kuten ap?
.....siis..... MITÄ?
Ap:n suruko nyt ärsyttää av-mammoja, joilla on huonot välit äiteihinsä? Ei saa olla surullinen kun on saanut rakkautta!!
Minäkin menetin äitini 3 vuotta sitten ja surin todella voimakkaasti. Tarvitsin sairauslomaa pitkän aikaa, toki, oli muutenkin hyvin hankala elämäntilanne.
2 vuoden kohdalla tuli elämä voittaa olo ja näin 3 vuoden kohdalla olen jo käsitellyt asian hyvin. Muistelen äitiäni usein, käyn haudalla viemässä kukkia ja kynttilöitä.
Minulla on 3 lasta, en voinut jäädä suruuni pyörimään. Siksi on mennyt näin kauan toipua. Äitini oli minulle hyvin läheinen ja rakas. Menetin samalla äitini puolen suvun, kukaan ei halua olla enää yhteydessä, syytä en tiedä. Eli äitini menettäminen teki todella ison loven elämäämme. Isän puolelta ei ole sukua kuin yksi setä.
Nyt vasta olen valmis käymään äidin tavaroita läpi paremmin. Aiemmin en pysynyt.
On normaalia surra voimakkaasti. Myös lapset menettivät mummon, se on iso juttu. Joka päivä tuumailen mummolle mielessäni lasten kuulumisia. Myös lapset muistaa mummon hyvin ja onkin puheissamme melkein joka päivä.
Mutta se ettet saa iloa mistään on huolestuttavaa. Minä olin vereslihalla kauan, menetin ja luovuin monesta ystävästä jotka ei noteeranneet muuttunutta elämäntilannettani. Masentuneena kaikki päätökset ei olleet fiksuja vaikka siltä ne silloin tuntuikin.