Läheiseni kuoli, elämältä lähti merkitys

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:ta aika hyvin. Olen itse identiteettikriisissä surun vuoksi. Itse suru alkaa jo helpottaa, mutta elämän mielekkääksi kokeminen ei olen ihan yksinkertaista.

Toisaalta, yritän myös puskea itseäni, koska olen nähnyt, miten pahaa jälkeä suru teki toiselle isovanhemmalleni ja toiselle vanhemmalleni isovanhemman melko yllättävän kuoleman jälkeen. Se myös etäännytti heidät minusta - lapsesta ja lapsenlapsesta ja jäin sen jälkeen henkisesti vaille heitä. 

Olen myös syyllistynyt siitä, että koen raskaita ja negatiivisia tunteita ja etten ole kyennyt suremaan nopeammin ja kevyemmin ja että sopeutuminen nykyiseen elämääni on heikompaa kuin kuvittelin. 

Yritin hakea ammattiapuakin, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Pahimmillaan et edes jaksaisi mennä sinne ja kahden epäsopivan terapeutin jälkeen totesin ystävien korvat, omat aivot ja netistä löytyvän faktan paremmiksi auttajiksi. 

Juuri näin. Surusta ainakin pahin vaihe on ohi, mutta merkityksellisyyden tunne ei ole helpottanut lainkaan, jopa päinvastoin. Vaikea kuvitella, että tulee helpottumaan saati loppumaan.

Surullista lukea, etteo joku halua lapsiakaan äitinsä menetyksen vuoksi. :( On kyllä välillä ihan sietämätöntä olla äiti ilman omaa äitiä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minulle äidin menetys osui samaan kohtaan kun sen realisoituminen, etten tule saamaan omia lapsia. Todella juureton ja irrallinen olo. 

Ikävä kuulla. :( Mistä saat merkitystä elämääsi?

Ap

Menen edelleen tolaltani sukutapaamisten jälkeen (neljä vuotta), koska olen äitini haaran ainoa jäsen. Ja monessa muussakin arkipäivän tilanteessa tunnen itseni erilaiseksi, vähemmäksi ja kelvottomammaksi kuin muut, koska minulla ei ole nykyperhettä eikä lapsuusperhettä. 

Haluaisin toki äidin takaisin elämääni, mutta tällä hetkellä suru ei ole enää akuutein ongelma vaan hajonnut identiteetti ja kyvyttömyys muodostaa tyydyttävää uutta elämää. Tähän vaikuttaa myös perheiden ja sukujen pienentyminen ja ajankäytön ja vierailukäytäntöjen muuttuminen individuaalimmaksi vuosikymmenten kuluessa. Lisäksi parhaat ystävät elävät ruuhkavuosiaan pienten lastensa kanssa. 

Onko lapsilla miehen puolelta mummola?

Sitä pelataan niillä korteilla, mitkä elämä on antanut.

Aikuinen suhtautuu aikuisesti elämän tosiasioihin, kuten vanhempien menetykseen.

Omani olen menettänyt lapsena/nuorena, joten mummola lapsilleni on ollut mieheni vanhempien luona.

Masennus, tai mitä nimitystä ap haluaakin alakulostaan käyttää, on otettava hallintaan.

Ap:n äiti, mikäli eläisi, tuskin kannustaisi tytärtään moiseen loputtomaan haahuiluun missään olosuhteissa.

Elämässä mennään eteenpäin ja nyt se elämän tarkoitus on löydettävä muualta. Jos äidistä jäi hyvät muistot, niistä voi kertoa omille lapsille, jotta heillekin syntyisi käsitys juuristaan.

Omille lapsilleni kerroin aina tarinoita lapsuudestani, ja nyt lasteni lapsille. Ovat hyvin kiinnostuneita mummin menneistä vaiheista :) Myös sukuvalokuvia katsellaan, niin lapsille syntyy käsitys siitä, että hekin kuuluvat osana johonkin jatkumoon, joka on alkanut kauan sitten ja jota he vuorostaan vievät eteenpäin.

Ap, piirrä lapsillesi ja heidän kanssaan sukupuu :)

Ehkä tarvitset ammattiapua surun käsittelyyn ja elämän eteenpäin viemiseen? Oletko varma, että olosi ei vaikuta perheesi ja etenkin lapsiesi elämään? Lapset ovat hyvin herkkävaistoisia, vaikka olisivatkin pieniä. Onko heillä kuitenkin mummi isän puolelta? Jos kyllä, niin tue lapsia tuossa isoäitisuhteessa, jotta voit ajatella, että heillä on mummi, vaikka se ei ole oma äitisi.

Oliko äidilläsi paljon ystäviä? Auttaisiko, jos juttelisit heidän kanssaan ja muistelisitte äitiäsi? Toki heidän suhteensa äitiisi on erilainen, mutta voisit tuntea hänen läsnöolonsa jakamalla muistoja.

Oma äitini kuoli, kun olin parikymppinen, ja lapset sain yli kolmekymppisenä. Miehen puolelta on ihana mummi eli en osaa oikein surra sellaista, jota ei ole koskaan ollutkaan. Ja olin myös äitini kanssa läheinen. Isäni kuoli kolmisen vuotta sitten, joten minun puoleltani ei ole enää yhtään isovanhempaa.

Ei ole mitään virallisea aikaikkunaa, miten suru pitäisi käsitellä, mutta kyllähän se muuttaa muotoaan, ja elämä jatkuu. Tuntuu, että sinä olet jäänyt jotenkin jumiin johonkin surutyön vaiheeseen, ja se estää sinua nauttimasta elämästä. Voisitko ajatella, että äitisi haluaisi sinun olevan onnellinen, etenkin äitinä, kun teilläkin oli niin lämpimät välit?

Äitini kuoli yli vuosi sitten ja olen vieläkin kokoajan tosi masentunut, en ole onnellinen. Tuntuu etten tuu koskaa saavuttaa onnea. Ennen joku tietty asia oli mielesttäni tosi kiva ja hauska mutta nyt se ei enää tunnu kivalta. Tuntuu että kulkisin kokoajan jossai sumussa enkä tule koskaan näkemään aurinkoa. Äitini lähti liia aikasin. Hän oli vain vähän yli 50v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ehkä ihme, että AP viittasi leskijuttuun äidin kuolemaa, koska hänen ja miehensä välit eivät taida olla niin läheiset kuin joidenkin muut. Eli voisi tuosta vain vaihtaa ja ottaa uuden.

Miksi olet miehen kanssa joka ei anna sinulle läheisyyttä, jota selvästi kaipaat? 

Mieheni on ihan hyvä mies ja rakastan häntä. Hän ei vain tuo sillä tavoin iloa elämääni kuin äitini toi. Joillekin varmaan sisko tai hyvä ystävä voi olla samanlainen läheinen henkilö kuin äiti minulle oli. Siskoa minulla ei ole, ja yksikään ystäväni ei ole läheskään yhtä läheinen, vaikka olen yrittänyt suhteita lähentää. Äidin kanssa vietettiin aikaa matalalla kynnyksellä ja tehtiin kaikkea mukavaa, nautittiin samoista asioista.

Lasten kanssa ollessa on aina se haikeus, että kuinka ihanaa olisi, jos äiti olisi tämän kanssamme jakamassa.

Pienten lasten äitinä törmään myös päivittäin puheeseen mummoloista ja isoäitien kanssa vietetystä ajasta. Joka kerta suru iskee rajusti vasten kasvoja. Tavallaan se, että itse on äiti, syventää surua, ei pelkästään helpota sitä.

Ap

Eli jäitkö nyt kaipaamaan sitä tunnetta, että saat olla vielä "lapsi" ja koska sinulla ei enää äitiä ole, et voi enää olla "lapsi" omassa mielessäsi. 

No en jäänyt. Vaan ihmistä, jonka seurassa oli maailman paras olla. Olisiko merkityksettömyyden tunteeni oikeutetumpi, jos kuollut olisi ollut puolisoni, ystäväni tms?

Lasten puolesta suren myös heidän menettämäänsä mummoa.

Ap

Ota tuosta listalta pois se lasten puolesta sureminen. Heidän elämänsä täyttyy muilla ihmisillä eivätkä he osaa surra sitä mistä he eivät tiedä. Lisäksi lasten suhde äitiisi olisi kuitenkin toisenlainen kuin omasi. 

Tietenkin se lasten suhde mummiin on erilainen kuin ap:n suhde äitiinsä. Kaikki, jolla on ollut lämpimät välit isovanhempiin, kuitenkin ymmärtää. Olisi halunnut lapsille hyvän suhteen mummin kanssa, siinä on haikeutta.

Pelkään tuota hetkeä itsekin. Äitini on minulle tärkeä, niin tärkeä. Se ikävä mikä tulee, tulee olemaan pohjaton :'( Miten sitä voi kestää? Minulla ei ole edes omaa perhettä. Veli kyllä onneksi mutten ole hänen kanssaan läheskään yhtä läheinen kun äitini

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli yli vuosi sitten ja olen vieläkin kokoajan tosi masentunut, en ole onnellinen. Tuntuu etten tuu koskaa saavuttaa onnea. Ennen joku tietty asia oli mielesttäni tosi kiva ja hauska mutta nyt se ei enää tunnu kivalta. Tuntuu että kulkisin kokoajan jossai sumussa enkä tule koskaan näkemään aurinkoa. Äitini lähti liia aikasin. Hän oli vain vähän yli 50v.

Se ikäväntunne on varmasti pohjaton..

Vierailija kirjoitti:

Menen edelleen tolaltani sukutapaamisten jälkeen (neljä vuotta), koska olen äitini haaran ainoa jäsen. Ja monessa muussakin arkipäivän tilanteessa tunnen itseni erilaiseksi, vähemmäksi ja kelvottomammaksi kuin muut, koska minulla ei ole nykyperhettä eikä lapsuusperhettä. 

Haluaisin toki äidin takaisin elämääni, mutta tällä hetkellä suru ei ole enää akuutein ongelma vaan hajonnut identiteetti ja kyvyttömyys muodostaa tyydyttävää uutta elämää. Tähän vaikuttaa myös perheiden ja sukujen pienentyminen ja ajankäytön ja vierailukäytäntöjen muuttuminen individuaalimmaksi vuosikymmenten kuluessa. Lisäksi parhaat ystävät elävät ruuhkavuosiaan pienten lastensa kanssa. 

Sama minulla. Sitä tuntee yksinäisyytensä takia itsensä muita huonommaksi. Minulla on oma perhe, mutta monellakaan ystävällä i ek(vaikka en ole edes nuori äiti), ja he puhuvat vielä paljon lapsuudenperheestään. Myös ne ystävät, joilla on jo lapsi, puhuvat paljon isovanhempien kanssa vietetystä ajasta. On todella valtaisa tunne siitä, että minulta puuttuu jotakin.

Ap

Välillä hätkähdän, kun joku 50- tai jopa yli 60-vuotias puhuu käyneensä vanhemmillaan jne. Aluksi se tuntui jopa ihan oudolta - miten tuolla on elossaolevia vanhempia (vaikka niinhän sitä itsekin kuvitteli hoitavansa omansa hautaan oman eläkkeen kynnyksellä). 

Vierailija kirjoitti:

Onko lapsilla miehen puolelta mummola?

Sitä pelataan niillä korteilla, mitkä elämä on antanut.

Aikuinen suhtautuu aikuisesti elämän tosiasioihin, kuten vanhempien menetykseen.

Omani olen menettänyt lapsena/nuorena, joten mummola lapsilleni on ollut mieheni vanhempien luona.

Masennus, tai mitä nimitystä ap haluaakin alakulostaan käyttää, on otettava hallintaan.

Ap:n äiti, mikäli eläisi, tuskin kannustaisi tytärtään moiseen loputtomaan haahuiluun missään olosuhteissa.

Elämässä mennään eteenpäin ja nyt se elämän tarkoitus on löydettävä muualta. Jos äidistä jäi hyvät muistot, niistä voi kertoa omille lapsille, jotta heillekin syntyisi käsitys juuristaan.

Omille lapsilleni kerroin aina tarinoita lapsuudestani, ja nyt lasteni lapsille. Ovat hyvin kiinnostuneita mummin menneistä vaiheista :) Myös sukuvalokuvia katsellaan, niin lapsille syntyy käsitys siitä, että hekin kuuluvat osana johonkin jatkumoon, joka on alkanut kauan sitten ja jota he vuorostaan vievät eteenpäin.

Ap, piirrä lapsillesi ja heidän kanssaan sukupuu :)

Meillä ei ole mummolaa myöskään miehen puolelta, hänen äitinsä kuoli miehen ollessa vielä lapsi. Mies ei siksi ihan ymmärrä, miten iso merkitys äidillä on minulle ollut.

Olemme sekä päiväkodissa että neuvolassa kuulleet kommentteja tyyliin, ”auttavatko mummit lastenhoidossa”. Kokemukseni mukaan on olemassa oletus, että lapsella on isovanhempia, nimenomaan mummo tuntuu olevan vielä tärkeämpi. Kuten aiemmin totesin, tuntuu todella, että jotain puuttuu.

Tarkoitat hyvää, kiitos siitä. Aloitukseni pointti on kuitenkin juuri se, että en koe enää olevani surullinen enkä varsinkaan masentunut. Se että elämässä ei ole niitä palasia, joista haluaisi sen muodustuvan, ei ole sairaus. Tässä tapauksessa minun puuttuva palaseni on jotakin, jota en voi saada takaisin tai jota ei voi korvata. Myös muilla vastaajilla tuntuu olevan samanlaisia oireita.

Juuri tänään taisi olla jossain lehdessä siitä, kuinka elämäntapahtumiin ja vastoinkäymisiin kuuluvaa ahdistusta diagnosoidaan mielialahäiriöksi ja tietenkin niihin kaiken kukkuraksi määrätään vieläpä lääkkeitä.

Äitini ei ollut paitsi äitini vaan myös ihanin ihminen maailmassa, esikuvani. Kun sellaisen henkilön menettää, mikään tai kukaan ei tunnu enää miltään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko lapsilla miehen puolelta mummola?

Sitä pelataan niillä korteilla, mitkä elämä on antanut.

Aikuinen suhtautuu aikuisesti elämän tosiasioihin, kuten vanhempien menetykseen.

Omani olen menettänyt lapsena/nuorena, joten mummola lapsilleni on ollut mieheni vanhempien luona.

Masennus, tai mitä nimitystä ap haluaakin alakulostaan käyttää, on otettava hallintaan.

Ap:n äiti, mikäli eläisi, tuskin kannustaisi tytärtään moiseen loputtomaan haahuiluun missään olosuhteissa.

Elämässä mennään eteenpäin ja nyt se elämän tarkoitus on löydettävä muualta. Jos äidistä jäi hyvät muistot, niistä voi kertoa omille lapsille, jotta heillekin syntyisi käsitys juuristaan.

Omille lapsilleni kerroin aina tarinoita lapsuudestani, ja nyt lasteni lapsille. Ovat hyvin kiinnostuneita mummin menneistä vaiheista :) Myös sukuvalokuvia katsellaan, niin lapsille syntyy käsitys siitä, että hekin kuuluvat osana johonkin jatkumoon, joka on alkanut kauan sitten ja jota he vuorostaan vievät eteenpäin.

Ap, piirrä lapsillesi ja heidän kanssaan sukupuu :)

Meillä ei ole mummolaa myöskään miehen puolelta, hänen äitinsä kuoli miehen ollessa vielä lapsi. Mies ei siksi ihan ymmärrä, miten iso merkitys äidillä on minulle ollut.

Olemme sekä päiväkodissa että neuvolassa kuulleet kommentteja tyyliin, ”auttavatko mummit lastenhoidossa”. Kokemukseni mukaan on olemassa oletus, että lapsella on isovanhempia, nimenomaan mummo tuntuu olevan vielä tärkeämpi. Kuten aiemmin totesin, tuntuu todella, että jotain puuttuu.

Tarkoitat hyvää, kiitos siitä. Aloitukseni pointti on kuitenkin juuri se, että en koe enää olevani surullinen enkä varsinkaan masentunut. Se että elämässä ei ole niitä palasia, joista haluaisi sen muodustuvan, ei ole sairaus. Tässä tapauksessa minun puuttuva palaseni on jotakin, jota en voi saada takaisin tai jota ei voi korvata. Myös muilla vastaajilla tuntuu olevan samanlaisia oireita.

Juuri tänään taisi olla jossain lehdessä siitä, kuinka elämäntapahtumiin ja vastoinkäymisiin kuuluvaa ahdistusta diagnosoidaan mielialahäiriöksi ja tietenkin niihin kaiken kukkuraksi määrätään vieläpä lääkkeitä.

Äitini ei ollut paitsi äitini vaan myös ihanin ihminen maailmassa, esikuvani. Kun sellaisen henkilön menettää, mikään tai kukaan ei tunnu enää miltään.

Ap

Ei ollut tarkoitus kirjoittaa oireita vaan tunteita/kokemuksia.

Ap

Minä olen tähän asti pystynyt hyväksymään ne puutteet ja rajallisuudet, joita elämässäni on (faktisesti ja/tai verrattuna muihin). Tämä äidin menetys  ja sen tuomat lieveilmiöton nyt ensimmäinen asia, jota ei meinaa osata niellä ja hyväksyä. Sekin tuntuu jotenkin epäonnistumiselta, en ole aiemmin ollut katkera, pahantuulinen, kateellinen tms vaan hyväntuulinen ja vähään tyytyväinen ja mukautuva. 

Olen lukenut, että suru tuo myös tuollaisia negatiivisia tunteita. Yritän erottaa ne itsestäni, minä en ole ihmisenä muuttunut täysin epäkelvoksi, olen vain liian kovilla omiin voimavaroihini nähden. 

Ap, lämmin halaus. 

Vierailija kirjoitti:

Välillä hätkähdän, kun joku 50- tai jopa yli 60-vuotias puhuu käyneensä vanhemmillaan jne. Aluksi se tuntui jopa ihan oudolta - miten tuolla on elossaolevia vanhempia (vaikka niinhän sitä itsekin kuvitteli hoitavansa omansa hautaan oman eläkkeen kynnyksellä). 

Tuttavani on 70 vuotta ja hänellä on sekä isä että äiti elossa. Monilla ikäisilläni (30 v.) on vielä isovanhemmat elossa ja jopa ihan hyvinvoivia. Sitten taas aika monella on jo omia vanhempia kuollut.

Aina ei asiat etene niin kuin ajattelisi tai missään ”järjestyksessä”. Epäreilultahan se tuntuu.

Sympatiat ap:lle.

Menetin oman äitini 4 vuotta aivan yllättäen. Suru oli suunnaton. Isäni kuoli siitä 5 kk päästä. Vaikea oli ymmärtää ja yli päästä. Toki kaipaan heitä vieläkin, vaikka pahin suru onkin hellittänyt.

Ymmärrän hyvin, mitä ap tarkoitat.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tähän asti pystynyt hyväksymään ne puutteet ja rajallisuudet, joita elämässäni on (faktisesti ja/tai verrattuna muihin). Tämä äidin menetys  ja sen tuomat lieveilmiöton nyt ensimmäinen asia, jota ei meinaa osata niellä ja hyväksyä. Sekin tuntuu jotenkin epäonnistumiselta, en ole aiemmin ollut katkera, pahantuulinen, kateellinen tms vaan hyväntuulinen ja vähään tyytyväinen ja mukautuva. 

Olen lukenut, että suru tuo myös tuollaisia negatiivisia tunteita. Yritän erottaa ne itsestäni, minä en ole ihmisenä muuttunut täysin epäkelvoksi, olen vain liian kovilla omiin voimavaroihini nähden. 

Ap, lämmin halaus. 

Kiitos, sinulle myös.

Järjen tasolla ymmärrän tuon sanomasi myös. Mutta epäkelpoisuuden tunne sisältää todella paljon syyllisyyttä negatiivisista tunteista. Erityisesti juuri tunne siitä, että olen huono äiti tämän takia tai että olen kateellinen niille, joilla on äiti ja lapsilla mummo, ovat tunteita, jotka saavat aikaan suunnattoman itseinhon. Miten tällaisen suon jälkeen voisikaan tuntea itseään arvokkaaksi?

Kunpa järki voittaisi tunteet tässä asiassa.

Ap

Kuten itse sanoit, vanhempien kuuluu kuolla ennen lapsiaan.

Vierailija kirjoitti:

Kuten itse sanoit, vanhempien kuuluu kuolla ennen lapsiaan.

Joo, mutta missä vaiheessa se on niin normaalia, että se on lähes kivutonta? Kun on nähnyt vanhemman vanhenevan ja lakastuvan ja tulee eteen väistämätön? Entä kun 52-vuotias jää auton alle? Tai äiti kuolee vain kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen eikä lapsi edes oppinut tuntemaan äitiään?

Hänen elämältään lähti, ei sinun.