Onko hölmömpää termiä kuultu curlingvanhemmilta kuin "lasten tunteiden sanoitus"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla esimerkin vanhemmalta kenen mielestä on typerää sanoittaa lapselle tunteita ja käsitellä niitä yhdessä. Miten käytännössä toimitte ja mitä tapahtuu kun lapsi tulee itkemään että hän haluaa nyt jäätelön ja jäätelöä on teillä vasta jälkiruokana? Suututteko? Käskette olla hiljaa? Mitä tapahtuu, voitteko kertoa.

Sanon että jäätelöä vasta ruuan jälkeen, ensin syödään.

 

Ja lapsi roikkuu jalassa ja huuto kovenee? Et sano enää mitään?

Silloin sanotaan, että kiukuttelu ei auta mitään tai että jäätelö jää saamatta jos et kohta rauhoitu, koska sen saa vain jos on käyttäytynyt nätisti.

Sinä sanoitit juuri lapsen tunteita, onnittelut! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mitenköhän se lapsi oppii mitään, jos ei sanoiteta? Sekin on sanoittamista, kun sanotaan puhumaan oppivalle taaperolle, että laitetaan kengät jalkaan, onpa sinulla hienot siniset kengät. Ja kas, lapsi oppii vaatteiden ja värien nimet.

Lapsi ei opi, ellei sanoiteta. Itkevälle lapselle voi sanoa, että taidat olla surullinen tai säikähditkö tuota. Voi sanoittaa ikävän ja pettymyksen tunteita, toki myös ilon ja pettymyksen. Tunteeseen pitää olla lupa. Äiti voi sanoa, että joo, sinua varmaan harmittaa eikä se haittaa, mutta silti nyt ei syödä karkkia. Vanhemman lapsen kanssa voi sitten käydä vähän analyyttisempiakin keskusteluja esimerkiksi ihmissuhteista ja niiden herättämistä tunteista.

Olen yläkoulun ope ja kohtaan työssäni usein nuoria, jotka eivät osaa ollenkaan kertoa, mikä heitä vaivaa. On hankala olla, mutta ei pystytä yhtään selittämään, analysoimaan ja pohtimaan, mistä se olo tulee ja mikä se olo on. Olen ihan varma, että näiden lasten kotona ei ole tunteista juteltu. Sanatkin puuttuvat.

Luultavasti merkittävä osa avioeroista johtuu siitä, että ihmiset eivät osaa kommunikoida tunteistaan puolison kanssa. Luullaan, että toinen lukee ajatuksia, joita ei oikein itsekään osaisi sanoiksi pukea. Lopputulos on, että kasvetaan erilleen ja koetaan yksinäisyyttä suhteessa.

Monesti curling-vanhemmat ovat juuri niitä, jotka ovat jättäneet lapsen yksin tunteidensa kanssa. He keskittyvät suorittamaan vanhemmuutta tekemällä asiat lapsen puolesta sen sijaan, että tukisivat lasta.

Sinulta on pahasti menneet asiat ja käsitteet sekaisin,

Tottakai teini osaa puhua, hän ei vaan halua puhua Sinulle.

Siinäpä vähän huumorikevennystä väliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla esimerkin vanhemmalta kenen mielestä on typerää sanoittaa lapselle tunteita ja käsitellä niitä yhdessä. Miten käytännössä toimitte ja mitä tapahtuu kun lapsi tulee itkemään että hän haluaa nyt jäätelön ja jäätelöä on teillä vasta jälkiruokana? Suututteko? Käskette olla hiljaa? Mitä tapahtuu, voitteko kertoa.

Sanon että jäätelöä vasta ruuan jälkeen, ensin syödään.

 

Ja lapsi roikkuu jalassa ja huuto kovenee? Et sano enää mitään?

Toki sanon, että lopettaa renkumisen ja menee vaikka kattamaan pöytää, jäätelöä ei ennen ruokaa oteta.

Sinä kai alat sanoittaa hänen tunteitaan herttaisella äänellä ja annat lapsen kontrolloida itseäsi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla esimerkin vanhemmalta kenen mielestä on typerää sanoittaa lapselle tunteita ja käsitellä niitä yhdessä. Miten käytännössä toimitte ja mitä tapahtuu kun lapsi tulee itkemään että hän haluaa nyt jäätelön ja jäätelöä on teillä vasta jälkiruokana? Suututteko? Käskette olla hiljaa? Mitä tapahtuu, voitteko kertoa.

Sanon että jäätelöä vasta ruuan jälkeen, ensin syödään.

 

Ja lapsi roikkuu jalassa ja huuto kovenee? Et sano enää mitään?

Silloin sanotaan, että kiukuttelu ei auta mitään tai että jäätelö jää saamatta jos et kohta rauhoitu, koska sen saa vain jos on käyttäytynyt nätisti.

Sinä sanoitit juuri lapsen tunteita, onnittelut! :)

Ei vaan hän toimi kuten äiti toimii, ei sanottanut yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Joku curlingvanhempi voisi olla ystävällinen ja selittää mitä tämä tarkoittaa?

Kyykkäätte lastenne eteen selostamaan "lapsentahtisesti" (tässä taas toinen curlingtermi) miltä siitä lapsesta tuntuu? Näinkö se menee, vai miten?

Ap, tämä tunteista puhumisen vieraus sinulle ja monille muille, johtuu siitä että Suomessa se todellakin on vierasta. Suomessa tullaan vähän jälkijunassa tässäkin asiassa, Suomessa ei ole edes samaveroista käyttösanastoa kuin monissa muissa kielissä. Kulttuuri on ollut juro, luterilainen, jossa vaan pärjätään, tehdään töitä, eikä puhuta turhia. Oikeasti kaikki olisi yhteiskunnassakin tehokkaampaa kuin tunteet otettaisiin huomioon, kaikessa. Esim työpaikoille voisi palkata tunteiden sanoittajan, elämä muuttuisi paljon seesteisemmäksi. Jossain vaiheessa tunteiden sanoittaja muuttuisi tarpeettomaksi, mutta ensin vaaditaan riittävästi toista, siihen pisteeseen asti että se alkaa jopa ärsyttää ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun ennen ei tarvinnut sanoitella lasten tunteita ja hyvin opittiin silti tunteet. Jännä myös miten aiemmin lapset vaikuttivat olevan hyvätapaisempia kuin nämä tunteiden sanoittelemat joilla ilmeisimmin ei muuta "kuria" ole. Jossain mennään pieleen. Mutta se on minun mielipiteeni.

Mummo 75v

Missä vaiheessa opit sitten tunteiden nimet jos niitä ei koskaan nimetty? Miten ilmaisit esim. jos sinua pelotti pienenä jos et tiennyt tunteen nimeä? Vai olisiko niin, että joku on sanoittanut sinulle kuitenkin niitä tunteita et vain muista sitä?

Ihmisillä on taipumus oppia erilaiset sanat ja käsitteet. Esim. vielä 10 vuotta sitten kukaan ei puhunut tunteiden sanoittamisesta, mutta silti oikein hyvin lapsetkin osasivat tarvittaessa sanoa jos vaikka pelottaa tai on iloinen.

Aijaa, eli jos ei koskaan ole kuullut sanaa suru sen tunteen yhteydessä, niin automaattisesti osaa silti sanoa olevansa surullinen. Jotenkin vaikea uskoa.

Aika harvinaista, että joku voisi olla kuulematta sanaa suru sen asiayhteydessä, vaikka ei olisi "tunteiden sanoitus" käytössä.

On aika harvinaista, että tunteita voi sanoittaa ilman tunteiden sanoitusta.

Ei ole koskaan tullut mieleen, että kaipaisin viereeni jonkun latelemaan kommentteja tyyliin "nyt sinä olet iloinen", "nyt sinua jännittää", "nyt olet hermostunut" jne. jne.

No sen uskon, ei varmasti monikaan kaksivuotias mieti, että voikun joku kertoisi tälle tunteelle nimen, järkevä kasvattaja kertoo sen ihan pyytämättä. Ja koska ne tunteiden nimet nyt on opittu jo lapsena niin harvemmin aikuisilla on enää kaipausta tunteiden selostajalle.

Käytännössä kaikki tämän palstan käyttäjät ovat sitä ikäluokkaa, ettei heidän tunteitaan ole lapsuudessa sanoitettu. Mutta siitä huolimatta en usko, että tunteiden nimien tietämisessä on suurempaa ongelmaa.

No ei tosiaan ole minun tunteita sanoitettu, lausuttu, piirretty, käsikirjoitettu, soitettu, laulettu...

Ihan on kerrottu asiat selkeällä kielellä, ja selitetty tarkemmin, jos en ole jotakin ymmärtänyt.

Kerrotko vielä, miten tunteiden sanoittaminen ja asioiden kertominen selkeällä kielellä eroavat toisistaan?

Sehän se, kun eroa ei ole. On vaan pitänyt keksiä joku typerä termi asialle, että kuulostaa hienommalta. Eikö selittäminen ole ihan sama asia?

Tässä siis ärsyttää tuo termi, ei asia itsessään.

No ei ole pitänyt keksiä typerää termiä, että kuulostaisi hienommalta (miksi se sinua muuten ärsyttää?), vaan täsmällinen termi, jolla on nopea viitata tähän asiaan.

Jos sanon "puhuin hänelle selkeällä kielellä asioista", ei kuulija saa yhtä tarkkaa kuvaa tapahtumasta kuin "sanoitin tilanteeseen liittyviä tunteita"

Curlingvanhempien tunnusmerkki, näitäö näkee kaikkialla, lasten annetaan hyppiä aikuisten silmille, ja nämä vain kiltisti sitten tekevät juuri tätä, puhuvat lapselle hitaasti lempeällä äänellä minuuttikausia, ei mitään väliä vaikka lapsi olisi toiminut väärin, esimerkiksi keskeyttänyt aikuiset röyhkeästi.

Meillä tunteiden sanoittamista ei tehty ollenkaan. Jos suutuin, olin harmissani tai itkin, niin minulle suututtiin ja minut laitettiin omaan huoneeseen "rauhoittumaan". Kun olin rauhoittunut, tulin ulos ja leikittiin ettei mitään koskaan tapahtunutkaan. Jos tein jotain kiellettyä, niin rangaistus raikasi ja kun se oli kärsitty niin tilanne oli sillä selvä.

Koskaan ei puhuttu jälkikäteen. Ei kysytty, miksi toimin niin kuin toimin ja mitä tehdä vastaisuudessa samassa tilanteessa. En koskaan oppinut mitään. Tai opin, että toimin väärin, mutten oppinut vaihtoehtoa sille, mitä tein väärin. En oppinut analysoimaan omia tunteitani, en oppinut tunteidensäätelyä. Vähitellen lopetin tunteiden ilmaisun kokonaan, koska siitä ei koskaan seurannut mitään hyvää. Opin, että paras vaihtoehto on vain olla hiljaa eikä sanoa mitään, sillä pääsee kaikkein helpoimmalla.

Teini-iässä hormonit toivat lisää tunteita, mutta niitä ei saanut ilmaista. Vanhemmat olettivat, että käyttäydyin kuin aikuinen. Jos paiskasin oven, sain rangaistuksen. Jos vastasin tylyllä äänensävyllä, sain rangaistuksen. Vanhemmille oman auktoriteetin pönkittäminen oli tärkeämpää kuin minun hyvinvointini, koska heistä kaikkein tärkein asia lapsen kasvatuksessa on, että lapsi kunnioittaa omia vanhempiaan aina ja ilman poikkeuksia. Ja kaikki negatiivinen vanhempiin kohdistettu huomio on epäkunnioittavaa.

Teininä tuntui että hajoan liitoksistani. Itkin joka ilta. Sain vaikean masennuksen, mutten koskaan kertonut siitä vanhemmille, koska tiesin että he suuttuisivat. Viiltelin paikkoihin, joita muut eivät nähneet. Oksentelin tahallani. Arvosanat tippuivat ja minua rankaistiin siitä. Kaikki kulminoitui siihen, että meinasin tehdä 17-vuotiaana itsemurhan. Seisoin parvekkeella itkien varmaan tunnin ja olin todella lähellä hypätä. Ehdin jo kiivetä kaiteelle ennen kuin vanhemmat vaivautuivat tulemaan ulos kysymään mikä hätänä. Sillä heille itkeminen oli vaivaannuttavaa, noloa ja jotain, mikä pitää tehdä yksin omassa rauhassa.

Nyt olen 25 ja olen käynyt säännöllisesti terapiassa tuosta lähtien. Olen opetellut terapeutin ohjeistuksella tunnesäätelyä ja tunteiden ilmaisua ihan alusta asti, pikkulapsitasolla. Eteneminen on hidasta. Vieläkin muiden kuin terapeutin kanssa sulkeudun kuin simpukka heti kun koen negatiivisia tunteita ja saatan lamaantua täysin. Puhe ei kulje, en pysty liikkumaan kunnolla ja koen negatiivisista tunteista aina jälkeenpäin suunnatonta häpeää ja syyllisyyttä. Kerran tiuskaisin työtoverille, oli stressipäivä ja olin tehnyt valtavasti ylitöitä, olin väsynyt. Pyysin ja sain anteeksi. Silti sen jälkeen istuin illan sikiöasennossa asuntoni nurkassa (konkreettisesti) lyömässä itseäni rangaistuksena.

Bottomline, vaikka olisitte autoritäärisiä kasvattajia niin PUHUKAA niille lapsillenne. Kun lapsi on vihainen tai turhautunut, työ ei lopu siihen kun lapsi rauhoittuu. Sen jälkeen on tärkeää keskustella. Miksi lapsi suuttui niin kovasti, millä tavoin suuttumusta saa ilmaista, mitä tehdä tulevaisuudessa kun suututtaa noin kovasti. Ei niin, että negatiiviset tunteet sivuutetaan täysin tai niistä rangaistaan. Lapsi tarvitsee aikuisen auttamaan vaikeiden tunteiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin näyttää siltä, että tässä keskustelussa erityisesti nämä "tunteiden sanoittaminen on hölynpölyä" -kommentoijat oikein tirisevät tukahdutettua katkeruutta.

Yhteinen piirre meille sanoittamiskriittisille on se, että olemme epäileviä näiden kasvatusideologisten päivänperhojen suhteen joita aina välillä pulpahtaa esille. Aivan erityisen kovaa kriittisyys on niitä ideologioita kohtaan, joiden piirissä luullaan vähän kaikkien ongelmien korjautuvan sen ideologian avulla.

Juuri näin. Eräänlainen uskonto se on sekin, seurataan kasvatusgurujen kehittämiä trendejä ja ajatellaan sen olevan autuaaksi tekevä ideologia.

Ja kaikki muuthan samalla leimataan yksinkertaisiksi ja valistumattomiksi, kun uskaltavat olla gurun vastaisia ja ajatella itse.

Ap, voisit hyötyä "tunne lukkosi" ja "murra tunnelukkosi"-kirjoista!

Lapset heittelevät vanhempiaan kuin kuoriämpäriä ja vanhemmat ihan fiiliksissä: "Me ollaan kato cörliing."

Vierailija kirjoitti:

Ap, voisit hyötyä "tunne lukkosi" ja "murra tunnelukkosi"-kirjoista!

Ai nuoko ovat niitä tunteiden sanoittajien "raamattuja" joiden pohjalta koko aate on syntynyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullista, jos ap on tosissaan eikä trollaa ja hänellä on vieläpä lapsia. Mikä takaisku saada tuollainen vanhemmaksi.

Niin, parempihan olisi saada vanhemmaksi tunteiden sanottaja,. joka aina tulee nokan eteen kertomaan mitä sinä tunnet. Kyllä sellasesta lapsesta kasvaa varmaan todella normaali ja terve, ei ollenkään hörhö höpöttäjä.

Niin, vanhempi joka ymmärtää ja välittää siitä että sinulla on paha olo vai sellainen jota ei yhtään kiinnosta. Tosi vaikea valinta.

Niin, ainoastaan tunteiden sanoittajat välittävät lapsistaan, kaikki muut inhoavat lapsiaan.

t. tunteiden sanoittajien lahko

Eikö se nyt ole ihan normaali juttu, että lapsille kerrotaan niistä tunteistakin. Ei varmaan kaikki niin tee, mutta luulen että monikin. Ei sen tarvitse olla mitään lässyttämistä tyyliin "nyt sinua kulta pieni harmittaa kun Petterillä on uusi lelu ja sen harmituksen takia yrtit rikkoa lelun lässynlää ostetaan sinulle sitten joku toinen kerta". Kyllä mielestäni edelleen saa kieltää lasta vaikka juuri rikkomasta kaverin lelua, ja voi sanoa että vaikka harmittaakin, niin niin ei saa tehdä. Siitä kyllä olen samaa mieltä joidenkin kanssa täällä, että ei se lapsien kasvattaminen nyt ole mitään erikoistiedettä, joka vaatii tuon tyylisiä termejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla esimerkin vanhemmalta kenen mielestä on typerää sanoittaa lapselle tunteita ja käsitellä niitä yhdessä. Miten käytännössä toimitte ja mitä tapahtuu kun lapsi tulee itkemään että hän haluaa nyt jäätelön ja jäätelöä on teillä vasta jälkiruokana? Suututteko? Käskette olla hiljaa? Mitä tapahtuu, voitteko kertoa.

Sanon että jäätelöä vasta ruuan jälkeen, ensin syödään.

 

Ja lapsi roikkuu jalassa ja huuto kovenee? Et sano enää mitään?

Silloin sanotaan, että kiukuttelu ei auta mitään tai että jäätelö jää saamatta jos et kohta rauhoitu, koska sen saa vain jos on käyttäytynyt nätisti.

Sinä sanoitit juuri lapsen tunteita, onnittelut! :)

Ei vaan hän toimi kuten äiti toimii, ei sanottanut yhtään mitään.

Sanoitti, ’kiukuttelusi ei nyt auta, et saa nyt jäätelöä’ = huomaan että sinua kiukuttaa koska et saa vielä jäätelöä. Hahaa! :D te olette itse tunteiden sanoittajia, miltä se nyt tuntuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla esimerkin vanhemmalta kenen mielestä on typerää sanoittaa lapselle tunteita ja käsitellä niitä yhdessä. Miten käytännössä toimitte ja mitä tapahtuu kun lapsi tulee itkemään että hän haluaa nyt jäätelön ja jäätelöä on teillä vasta jälkiruokana? Suututteko? Käskette olla hiljaa? Mitä tapahtuu, voitteko kertoa.

Sanon että jäätelöä vasta ruuan jälkeen, ensin syödään.

 

Ja lapsi roikkuu jalassa ja huuto kovenee? Et sano enää mitään?

Silloin sanotaan, että kiukuttelu ei auta mitään tai että jäätelö jää saamatta jos et kohta rauhoitu, koska sen saa vain jos on käyttäytynyt nätisti.

Sinä sanoitit juuri lapsen tunteita, onnittelut! :)

Päin vastoin, ei tuossa missään kohdassa sanota "nyt sinä olet xxxx" (xxx=kulloinenkin tunne joka lapsella arvioidaan olevan). Siinä ei myöskään heittäydytä tunteiden armoille vaan tehdään lapselle selväksi, että pitää noudattaa sääntöjä ja olla ihmisiksi vaikka harmittaisikin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tunteiden sanoittamista ei tehty ollenkaan. Jos suutuin, olin harmissani tai itkin, niin minulle suututtiin ja minut laitettiin omaan huoneeseen "rauhoittumaan". Kun olin rauhoittunut, tulin ulos ja leikittiin ettei mitään koskaan tapahtunutkaan. Jos tein jotain kiellettyä, niin rangaistus raikasi ja kun se oli kärsitty niin tilanne oli sillä selvä.

Koskaan ei puhuttu jälkikäteen. Ei kysytty, miksi toimin niin kuin toimin ja mitä tehdä vastaisuudessa samassa tilanteessa. En koskaan oppinut mitään. Tai opin, että toimin väärin, mutten oppinut vaihtoehtoa sille, mitä tein väärin. En oppinut analysoimaan omia tunteitani, en oppinut tunteidensäätelyä. Vähitellen lopetin tunteiden ilmaisun kokonaan, koska siitä ei koskaan seurannut mitään hyvää. Opin, että paras vaihtoehto on vain olla hiljaa eikä sanoa mitään, sillä pääsee kaikkein helpoimmalla.

Teini-iässä hormonit toivat lisää tunteita, mutta niitä ei saanut ilmaista. Vanhemmat olettivat, että käyttäydyin kuin aikuinen. Jos paiskasin oven, sain rangaistuksen. Jos vastasin tylyllä äänensävyllä, sain rangaistuksen. Vanhemmille oman auktoriteetin pönkittäminen oli tärkeämpää kuin minun hyvinvointini, koska heistä kaikkein tärkein asia lapsen kasvatuksessa on, että lapsi kunnioittaa omia vanhempiaan aina ja ilman poikkeuksia. Ja kaikki negatiivinen vanhempiin kohdistettu huomio on epäkunnioittavaa.

Teininä tuntui että hajoan liitoksistani. Itkin joka ilta. Sain vaikean masennuksen, mutten koskaan kertonut siitä vanhemmille, koska tiesin että he suuttuisivat. Viiltelin paikkoihin, joita muut eivät nähneet. Oksentelin tahallani. Arvosanat tippuivat ja minua rankaistiin siitä. Kaikki kulminoitui siihen, että meinasin tehdä 17-vuotiaana itsemurhan. Seisoin parvekkeella itkien varmaan tunnin ja olin todella lähellä hypätä. Ehdin jo kiivetä kaiteelle ennen kuin vanhemmat vaivautuivat tulemaan ulos kysymään mikä hätänä. Sillä heille itkeminen oli vaivaannuttavaa, noloa ja jotain, mikä pitää tehdä yksin omassa rauhassa.

Nyt olen 25 ja olen käynyt säännöllisesti terapiassa tuosta lähtien. Olen opetellut terapeutin ohjeistuksella tunnesäätelyä ja tunteiden ilmaisua ihan alusta asti, pikkulapsitasolla. Eteneminen on hidasta. Vieläkin muiden kuin terapeutin kanssa sulkeudun kuin simpukka heti kun koen negatiivisia tunteita ja saatan lamaantua täysin. Puhe ei kulje, en pysty liikkumaan kunnolla ja koen negatiivisista tunteista aina jälkeenpäin suunnatonta häpeää ja syyllisyyttä. Kerran tiuskaisin työtoverille, oli stressipäivä ja olin tehnyt valtavasti ylitöitä, olin väsynyt. Pyysin ja sain anteeksi. Silti sen jälkeen istuin illan sikiöasennossa asuntoni nurkassa (konkreettisesti) lyömässä itseäni rangaistuksena.

Bottomline, vaikka olisitte autoritäärisiä kasvattajia niin PUHUKAA niille lapsillenne. Kun lapsi on vihainen tai turhautunut, työ ei lopu siihen kun lapsi rauhoittuu. Sen jälkeen on tärkeää keskustella. Miksi lapsi suuttui niin kovasti, millä tavoin suuttumusta saa ilmaista, mitä tehdä tulevaisuudessa kun suututtaa noin kovasti. Ei niin, että negatiiviset tunteet sivuutetaan täysin tai niistä rangaistaan. Lapsi tarvitsee aikuisen auttamaan vaikeiden tunteiden kanssa.

Ihan kuin kertoisit minun lapsuudestani. Vanhempia ärsytti suunnattomasti negatiiviset (ja oikeastaan myös positiiviset tunteet jos niitä liikaa näytti) tunteet ja itkevä lapsi käskettiin pois näkyvistä. Itkin sina salaa koska se oli jotain mitä piti hävetä. Kukaan ei ikinä kysynyt MIKSI itken, mikä minulla on hätänä, mikä minua voisi auttaa. Käskettiin vain olla hiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun ennen ei tarvinnut sanoitella lasten tunteita ja hyvin opittiin silti tunteet. Jännä myös miten aiemmin lapset vaikuttivat olevan hyvätapaisempia kuin nämä tunteiden sanoittelemat joilla ilmeisimmin ei muuta "kuria" ole. Jossain mennään pieleen. Mutta se on minun mielipiteeni.

Mummo 75v

Missä vaiheessa opit sitten tunteiden nimet jos niitä ei koskaan nimetty? Miten ilmaisit esim. jos sinua pelotti pienenä jos et tiennyt tunteen nimeä? Vai olisiko niin, että joku on sanoittanut sinulle kuitenkin niitä tunteita et vain muista sitä?

Ihmisillä on taipumus oppia erilaiset sanat ja käsitteet. Esim. vielä 10 vuotta sitten kukaan ei puhunut tunteiden sanoittamisesta, mutta silti oikein hyvin lapsetkin osasivat tarvittaessa sanoa jos vaikka pelottaa tai on iloinen.

Aijaa, eli jos ei koskaan ole kuullut sanaa suru sen tunteen yhteydessä, niin automaattisesti osaa silti sanoa olevansa surullinen. Jotenkin vaikea uskoa.

Aika harvinaista, että joku voisi olla kuulematta sanaa suru sen asiayhteydessä, vaikka ei olisi "tunteiden sanoitus" käytössä.

On aika harvinaista, että tunteita voi sanoittaa ilman tunteiden sanoitusta.

Ei ole koskaan tullut mieleen, että kaipaisin viereeni jonkun latelemaan kommentteja tyyliin "nyt sinä olet iloinen", "nyt sinua jännittää", "nyt olet hermostunut" jne. jne.

No sen uskon, ei varmasti monikaan kaksivuotias mieti, että voikun joku kertoisi tälle tunteelle nimen, järkevä kasvattaja kertoo sen ihan pyytämättä. Ja koska ne tunteiden nimet nyt on opittu jo lapsena niin harvemmin aikuisilla on enää kaipausta tunteiden selostajalle.

Käytännössä kaikki tämän palstan käyttäjät ovat sitä ikäluokkaa, ettei heidän tunteitaan ole lapsuudessa sanoitettu. Mutta siitä huolimatta en usko, että tunteiden nimien tietämisessä on suurempaa ongelmaa.

No ei tosiaan ole minun tunteita sanoitettu, lausuttu, piirretty, käsikirjoitettu, soitettu, laulettu...

Ihan on kerrottu asiat selkeällä kielellä, ja selitetty tarkemmin, jos en ole jotakin ymmärtänyt.

Kerrotko vielä, miten tunteiden sanoittaminen ja asioiden kertominen selkeällä kielellä eroavat toisistaan?

Sehän se, kun eroa ei ole. On vaan pitänyt keksiä joku typerä termi asialle, että kuulostaa hienommalta. Eikö selittäminen ole ihan sama asia?

Tässä siis ärsyttää tuo termi, ei asia itsessään.

No ei ole pitänyt keksiä typerää termiä, että kuulostaisi hienommalta (miksi se sinua muuten ärsyttää?), vaan täsmällinen termi, jolla on nopea viitata tähän asiaan.

Jos sanon "puhuin hänelle selkeällä kielellä asioista", ei kuulija saa yhtä tarkkaa kuvaa tapahtumasta kuin "sanoitin tilanteeseen liittyviä tunteita"

Miksei sitten voida keksiä jotain ihan omaa sanaa, jos selittäminen tai puhuminen eivät ole tarpeeksi täsmällisiä? Sanoittaminen kun on käsittääkseni ennen tarkoittanut laulujen sanoitusten tekemistä.

Mielestäni "selitin tilanteeseen liittyviä tunteita" on ihan yhtä hyvä, kuin jonkun muotisanan käyttö. Tuo sanoittaminen nyt ei ole ainoa tällainen "uusi" sana.

Ärsyttänee siksi, että mielestäni on ihan älytöntä puhua asioista monimutkaisemmin kuin mitä ne ovat. "Tunteiden sanoittaminen" kun tosiaan kuulostaa siltä, että tässä ollaan nyt tekemässä kappaletta niistä tunteista. Enää puuttuu sävellys ja sovitus ja mitä muuta.

Mutta eivätkö laulujen sanoitukset ole yleensä aina sanoitettuja tunteita, kokemuksia ja käsityksiä? Ei kai se ole lauluntekijöiden yksinoikeus? Parhaassa tapauksessa saamme kohtapuoliin kuulla entistä  enemmän ja paremmin sanoitettua suomenkielistä musiikkia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla esimerkin vanhemmalta kenen mielestä on typerää sanoittaa lapselle tunteita ja käsitellä niitä yhdessä. Miten käytännössä toimitte ja mitä tapahtuu kun lapsi tulee itkemään että hän haluaa nyt jäätelön ja jäätelöä on teillä vasta jälkiruokana? Suututteko? Käskette olla hiljaa? Mitä tapahtuu, voitteko kertoa.

Sanon että jäätelöä vasta ruuan jälkeen, ensin syödään.

 

Ja lapsi roikkuu jalassa ja huuto kovenee? Et sano enää mitään?

Silloin sanotaan, että kiukuttelu ei auta mitään tai että jäätelö jää saamatta jos et kohta rauhoitu, koska sen saa vain jos on käyttäytynyt nätisti.

Sinä sanoitit juuri lapsen tunteita, onnittelut! :)

Päin vastoin, ei tuossa missään kohdassa sanota "nyt sinä olet xxxx" (xxx=kulloinenkin tunne joka lapsella arvioidaan olevan). Siinä ei myöskään heittäydytä tunteiden armoille vaan tehdään lapselle selväksi, että pitää noudattaa sääntöjä ja olla ihmisiksi vaikka harmittaisikin.

Tuo oli kyllä sika surullinen ’saat hyviä asioita elämässä vain jos et ikinä näytä tai koe negatiivisia tunteita.’ Voi lapsi parkaa.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se nyt ole ihan normaali juttu, että lapsille kerrotaan niistä tunteistakin. Ei varmaan kaikki niin tee, mutta luulen että monikin. Ei sen tarvitse olla mitään lässyttämistä tyyliin "nyt sinua kulta pieni harmittaa kun Petterillä on uusi lelu ja sen harmituksen takia yrtit rikkoa lelun lässynlää ostetaan sinulle sitten joku toinen kerta". Kyllä mielestäni edelleen saa kieltää lasta vaikka juuri rikkomasta kaverin lelua, ja voi sanoa että vaikka harmittaakin, niin niin ei saa tehdä. Siitä kyllä olen samaa mieltä joidenkin kanssa täällä, että ei se lapsien kasvattaminen nyt ole mitään erikoistiedettä, joka vaatii tuon tyylisiä termejä.

Ei ole pakko lässyttää. Lapselle voi puhua kuin ihan vaan ihmiselle.

Kuten todettu, ihan päiväkodissakin sanoitetaan tunteita. Eli jos nyt sanon, että tämä on kasvatustieteellisestäkin näkökulmasta suositeltavaa, joku matalasti koulutettu toteaa, että akateemista p*skaa koska hän ei tiedä siitä mitään.