Lue keskustelun säännöt.
Lapsettomuus - pyyntö läheisille
Olemme kolmekymppinen lapsettomuudesta kärsivä ja koeputkihedelmöityshoidoissa oleva pariskunta. Asia on todella kipeä ja kaipuu omaan lapseen valtava. Olen tähän asti uskaltanut kertoa tilanteesta omalle lähisuvulle ja lähimmille ystäville, mutta nyt on tullut tunne, että suun avaaminen asiasta vaan pahentaa omaa tuskaa. En oikeasti enää kestä yhtäkään loukkaavaa kommenttia ja tuputtavia neuvoja. Kaipaisin vaan niin paljon kuuntelua, empatiaa ja vierellä kulkemista.
Tuntuu, että jos asiasta puhuu, niin aina ollaan kiirehti ässä neuvomaan ja tietämään paremmin. On ehdotettu lemmikin hankintaa, tyypilliset "älkää ajatelko koko asiaa, niin kyllä se tapahtuu" - neuvot kuultu moneen kertaan, vihjailtu et mitä odoteltiin tähän ikään asti.. Pahimpia on myös nämä kaikella on tarkoituksensa - "lohdutukset" (mitä tällä siis halutaan sanoa, että öö, meitä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi?). Tuputetaan kuusenkerkkäuutteita ja vaihtoehtohoitoja. Ei kiitos, maksamme jo nyt itsemme kipeiksi lääketieteellisistä hoidoista.
Pyyntö siis lapsettomien läheisille:älkää antako niitä neuvoja, olkaa vaan vierellä. Sanokaa vaikka "en osaa sanoa mitään, olen vain tosi pahoillani puolestasi". Antakaa lapsettomalle tilaa surra ja käydä oma kriisinsä läpi, teidän ei tarvitse sitä ratkaista eikä lapsettoman tarvitse päästä asiasta noin vain yli.
Kiitos.
T: Väsynyt hoidoissa käyvä lapseton.
Kommentit (365)
Vierailija kirjoitti:
Joissain tilanteissa pääsee miltein vähemnällä kun kertoo asiasta.
Esimerkiksi itse kyllästyin siihen, kun sukulaiset juhlissa joka kerta utelivat "noh, koskas teille tulee lapsia ;))))". Yksi jopa tuli lääppimään ateriasta turvonnutta vatsaani hihkaisten "no lopultakin teillekin!".
Enpä ole muuten kenenkään nähnyt menevän yhtä tomaatinväriseksi niin nopesti kuin silloin ilmoittaessani, että "joo, hyvä ateria oli ja turvottaa, lakkaisitko kiitos silittämästä mahaani".
Jep. Eiköhän se ole huomattavasti nolompaa moiselle kyselijälle kuin utelujen kohteelle.
Minusta moisiin epäkohteliaisiin uteluihin voi vastata yhtä tökerösti tai jos haluaa olla kohtelias, niin hetken odottelun jälkeen jotain "niin anteeksi nyt en kuullut"... En moisille tökeröille utelijoille ainakaan halua antaa sitä palkintoa, että utelujen johdosta alkaisin selittelemään elämäni suurinta tragediaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä enää kestä yhtään lapsettomuushoidossa käyviä, siskoni "tie" oli läheisille kuin kivisen reen vetämistä. Jatkuvaa loukkaantumista ja ärhentelyä, riidan haastamista ja marttyyriksi heittäytymistä. Jaksa siinä sitten pahoitella ja tukea useamman vuoden ajan. Niillä läheisillä on myös oma elämä ja omat surut elettävänä, ei koko suvun tarvitse hypätä samaan kaivoon lapsettomuudesta kärsivän kanssa ja elää varoen sanojaan joka ikinen hetki. Kukaan meistä ei edes sanonut mitään pahaa, nieltiin kaikki paska ja syljettiin se sitten toistemme niskaan.
Nyt hänellä lapsi ja valitettavasti tämä ei tuonutkaan onnea ja autuutta mukanaan. Olen lukenut että näinkin voi käydä, kuten kelle tahansa ei lapsettomuudesta kärsineille.
Ulkopuolinen tuki ja apu voi olla parempi kuin läheisien kuormittaminen.
Asioilla on myös eri puolia. Minä kärsin ennen lapsettomuudesta, siskoni taas ei. Hän myös sanoi, että heittäydyin marttyyriksi.
Hän itse mm. kielsi minua kertomasta asiaa jälkikasvusta uteleville sukulaisille, jottei heille tulisi paha mieli. Minun tulisi vain niellä kaikki yksityiskohtaiset vauva-utelut.
Hänen lempipuuhaansa oli myös kertoilla mitä erikoisimpia tapauksia, joissa lapsettomuudesta kärsivä ei koskaan saanut lasta.
Raskaaksi tullessani sitten taas lietsoi minulle järjettömän synnytyspelon kertoilemalla kauhutarinoita synnytyksistä, joissa vauva kuollut tai vammautunut.
Tässä se ero, että kukaan meistä ei sanonut mitään ilkeää tai pelotellut synnytyskokemuksilla. Olimme onnellisia ja helpottuneita kun tärppäsi ja syntyi ihana lapsi. Koskaan ei olla jälkikäteenkään tuotu turhautumista siskon tietoon.
Elämä ei vaan aina mene niin kuin suunnittelisi. Lapsettomuus on vain yksi kompastuskivi, joka eteen voi sattua. Itse kullakin on ristinsä kannettavana, toisella raskaampi, toisella keveämpi. Ihmisten murheet eivät aina näy päällepäin, eikä niitä jokainen toitota muutenkaan suureen ääneen. On lapsena insestiä kokeneita, on väkivaltaisessa suhteessa eläviä (itse en ymmärrä, miten sellaisesta suhteesta ei lähde, mutta enhän voikaan ymmärtää, kun en ole itse moista kokenut), on vakavasti sairastuneita, lapsensa menettäneitä, alkoholiongelmaisia, narkkarin vanhempia, vakaviin rahahuoliin ajautuneita... Turha luulla, että lapsettomuus olisi ainoa ongelma tai edes lähellekään pahin, joka ihmistä voi kohdata. Silti voi yrittää olla hienotunteinen jokaista kohtaan, ja sellainenkin voi vahingossa loukata toista, kun ei aina voi tietää, mikä kenellekin se arka kohta on.
.
Vierailija kirjoitti:
Mä enää kestä yhtään lapsettomuushoidossa käyviä, siskoni "tie" oli läheisille kuin kivisen reen vetämistä. Jatkuvaa loukkaantumista ja ärhentelyä, riidan haastamista ja marttyyriksi heittäytymistä. Jaksa siinä sitten pahoitella ja tukea useamman vuoden ajan. Niillä läheisillä on myös oma elämä ja omat surut elettävänä, ei koko suvun tarvitse hypätä samaan kaivoon lapsettomuudesta kärsivän kanssa ja elää varoen sanojaan joka ikinen hetki. Kukaan meistä ei edes sanonut mitään pahaa, nieltiin kaikki paska ja syljettiin se sitten toistemme niskaan.
Nyt hänellä lapsi ja valitettavasti tämä ei tuonutkaan onnea ja autuutta mukanaan. Olen lukenut että näinkin voi käydä, kuten kelle tahansa ei lapsettomuudesta kärsineille.
Ulkopuolinen tuki ja apu voi olla parempi kuin läheisien kuormittaminen.
Tuoko lapsi sitten onnenautuuden niille, jotka heti onnistuvat? Eli arki aina pelkkää onnea, ei väsymystä yms?
Jos et voi vaatia tuollaista heti onnistuvalta, älä vaadi myöskään lapsettomuustaustaiselta.
Tuskin kukaan olettaa lapsen tuovan 24/7 onnen mukanaan. Ne vaikeatkin hetket kuuluvat lapsiperhe-elämään, ja vaikka niistä joskus valittaa ääneen, niin se ei silti tarkoita etteikö olisi onnellinen saatuaan lapsen.
Lapsettomuustaustaisella on yhtäläinen oikeus puhua esim. koliikkivauva-ajan raskaudesta ja kuinka väsynyt on. Ei auta ketään se, että pitäisi vaieta vaan koska yritetty pidempään.
Toinen ihmeellinen oletus, johon olen törmännyt, on ollut se, että lapsettomuustaustaisen tulisi pärjätä lapsen kanssa ilman apua. Että on ok jos se kerrasta raskaaksi tullut Martta vie lapsensa mummolaan vaikka joka viikonloppu omaa aikaa saadakseen. Mutta jos 3 vuotta yrittänyt Merja vie lapsen mummolaan yökylään edes kerran puolessa vuodessa, niin tämä väärin koska "niin pitkään halusit niin pitäisi jaksaa".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen monesti tunnistanut itsessäni tuon tarpeen jotenkin pienentää tai selittää pois toisen surua ja keksiä ratkaisuja. Siinä ei ole mitään mieltä, koska ei kukaan voi toisen surua ottaa pois millään sanomisilla tai tekemisillä. Toisen ihmisen surua on pelottavaa ja vaikeaa kohdata, siitä varmaan kumpuaa tuollainen reaktio. Tämä oli tärkeä aloitus ja on tosi hyvä, että kirjoitit tämän tänne. Aion vastedes pyrkiä kuuntelemaan enemmän ja kulkemaan rinnalla siinä missä voin.
Toivon, että läheisesi herkistyvät huomaamaan tunteesi ja kunnioittavat niitä. Voimia teille <3
Minulla on myös tuo sama tarve, sanoittaa ja selittää ja yrittää saada surua ja ahdistusta vähenemään. Tapauksesta riippuen siitä voi olla apuakin. Joskus ihminen velloo oman päänsä sisällä, eikä pääse kierteestä pois. Kun toinen tulee, ja puhuu asiaa halki, voi löytyä ajatuksia joiden avulla siitä omasta oravanpyörästä pääsee pois. Joskus toisen ihmisen yritys pienentää sitä surua viitoittaa reitin jonka avulla pääsee eteenpäin.
Tätähän usein kriisityössä ja terapiassakin tehdään. Eli harva näkee lähtökohtaisesti siinä mitään väärää, yrittää vaan auttaa. Ja sit saakin haukut ap:n tyyppiseltä ihmiseltä, joka itse on avautunut ongelmistaan...
On vaan olennaista se, missä kriisinvaiheessa tuo tehdään. Jos aivan alkuvaiheessa , jossa vasta yritetään käsittää asiaa, niin homma on tehoton. Silloin ei ole vielä edes sisäistetty kunnolla, että mitä tässä nyt on käynyt.
Et varmaan mene selittämään juuri auto-onnettomuudessa läheisensä menettäneelle, että "elämä hei jatkuu, älä jää siihen myrheeseen rypemään"?
Sama juttu lapsettomuuskriisissäkin, ne kriisin vaiheet on elettävä, ennenkuin aletaan ehdottaa elämää ilman lapsia.
Alussa halutaan tietää, miksi näin kävi (lääketieteelliset syyt), ja sen jälkeen miksi juuri meille kävi näin, kun samaan aikaan esimerkiksi huumeenkäyttäjät voivat tulla ongelmitta raskaaksi.
Väliin mahtuu mahdolliset hoidot jne, niiden aikana mieli on vielä siinä, että jos on.edes pieni mahdollisuus lapseen.
Vasta viimeisinä tulee hyväksyntä ja uudelleenohjautuvuus, jolloin aletaan etsiä elämään niitä muita asioita. Joku voi aloittaa adoptioprosessin, joku taas jättää lapsihaaveet kokonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pyyntö siis lapsettomien läheisille:älkää antako niitä neuvoja, olkaa vaan vierellä. Sanokaa vaikka "en osaa sanoa mitään, olen vain tosi pahoillani puolestasi".
T: Väsynyt hoidoissa käyvä lapseton.
Eikö yksikään läheisistäsi ole sanonut tätä? Mitä sen jälkeen, kun sen on kerran sanonut?
Oletko sinä uskaltanut sanoa suoraan, ettet halua enää puhua heidän kanssaan tai että he ovat sanoneet jotain loukkaavaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et varmaan mene selittämään juuri auto-onnettomuudessa läheisensä menettäneelle, että "elämä hei jatkuu, älä jää siihen myrheeseen rypemään"?
Eivät nämä ole yks-yhteen verrattavissa. Se kuollut läheinen ei elä enää koskaan. Asia on lopullinen. Ap:n tilanne ei ole, sillä hän on yhä hoidoissa ja toivoo lasta.
Ihan erilainen prosessi meneillään noissa tilanteissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pyyntö siis lapsettomien läheisille:älkää antako niitä neuvoja, olkaa vaan vierellä. Sanokaa vaikka "en osaa sanoa mitään, olen vain tosi pahoillani puolestasi".
T: Väsynyt hoidoissa käyvä lapseton.
Eikö yksikään läheisistäsi ole sanonut tätä? Mitä sen jälkeen, kun sen on kerran sanonut?
Oletko sinä uskaltanut sanoa suoraan, ettet halua enää puhua heidän kanssaan tai että he ovat sanoneet jotain loukkaavaa?
En ole ap, mutta lapsettomuudeb kokenut.
Ihmisillä on outo tarve yrittää keksiä asipihin välittömiä ratkaisuja sen sijaan, että oltaisiin vain tukena. Kun näiden välittömien ratkaisujen keksimisen kerrotaan vain loukkaavan, niin se koetaan loukkaavaksi ja että toinen haluaisi "marttyyrinä kieriskellä tuskassaan".
Auttaminen ei ole aina helppoa, ei varsinkaan jos ei edes kysytä, että miten voisin auttaa sinua.
Eikä muuten päde vain tässä. Juuri yksi tapaus halusi auttaa syöpäsairasta läheistä, vaan tämä sairastunut itse ei pitänyt niistä jutuista, joita tämä tapaus teki "auttaakseen".
Lopputulos, tämä auttaja suuttui, kun apu ei kelvannut. Oli niin omassa auttajakuplassaan, ettei edes miettinyt sitä puolta, että minkälaista apua tuo läheinen olisi tarvinnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et varmaan mene selittämään juuri auto-onnettomuudessa läheisensä menettäneelle, että "elämä hei jatkuu, älä jää siihen myrheeseen rypemään"?
Eivät nämä ole yks-yhteen verrattavissa. Se kuollut läheinen ei elä enää koskaan. Asia on lopullinen. Ap:n tilanne ei ole, sillä hän on yhä hoidoissa ja toivoo lasta.
Ihan erilainen prosessi meneillään noissa tilanteissa.
Tutustu kriisiin ja sen vaiheisiin. Kyse ei ollut verrata onnettomuutta ja lapsettomuutta, vaan havainnollistaa kriisivaihetta, jossa ei todellakaan olla vielä siinä vaiheessa, jossa mietitään tulevaisuutta tapahtuneen kanssa eläen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et varmaan mene selittämään juuri auto-onnettomuudessa läheisensä menettäneelle, että "elämä hei jatkuu, älä jää siihen myrheeseen rypemään"?
Eivät nämä ole yks-yhteen verrattavissa. Se kuollut läheinen ei elä enää koskaan. Asia on lopullinen. Ap:n tilanne ei ole, sillä hän on yhä hoidoissa ja toivoo lasta.
Ihan erilainen prosessi meneillään noissa tilanteissa.
Tutustu kriisiin ja sen vaiheisiin. Kyse ei ollut verrata onnettomuutta ja lapsettomuutta, vaan havainnollistaa kriisivaihetta, jossa ei todellakaan olla vielä siinä vaiheessa, jossa mietitään tulevaisuutta tapahtuneen kanssa eläen.
Kiva sulle, jos olet ajatustenlukija, ja tiedät täsmälleen, missä vaiheessa joku toinen on surutyössään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä ei vaan aina mene niin kuin suunnittelisi. Lapsettomuus on vain yksi kompastuskivi, joka eteen voi sattua. Itse kullakin on ristinsä kannettavana, toisella raskaampi, toisella keveämpi. Ihmisten murheet eivät aina näy päällepäin, eikä niitä jokainen toitota muutenkaan suureen ääneen. On lapsena insestiä kokeneita, on väkivaltaisessa suhteessa eläviä (itse en ymmärrä, miten sellaisesta suhteesta ei lähde, mutta enhän voikaan ymmärtää, kun en ole itse moista kokenut), on vakavasti sairastuneita, lapsensa menettäneitä, alkoholiongelmaisia, narkkarin vanhempia, vakaviin rahahuoliin ajautuneita... Turha luulla, että lapsettomuus olisi ainoa ongelma tai edes lähellekään pahin, joka ihmistä voi kohdata. Silti voi yrittää olla hienotunteinen jokaista kohtaan, ja sellainenkin voi vahingossa loukata toista, kun ei aina voi tietää, mikä kenellekin se arka kohta on.
.
Eli periaatteessa et voi surra mitään, koska aina on olemassa ihmisiä, jotka ovat kokeneet vielä pahempaa.
Vaikka menettäisit koko perheesi, et voi surra, koska joku on menettänyt perheensä myös ja sen lisäksi vielä talo palanut ja työpaikka mennyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et varmaan mene selittämään juuri auto-onnettomuudessa läheisensä menettäneelle, että "elämä hei jatkuu, älä jää siihen myrheeseen rypemään"?
Eivät nämä ole yks-yhteen verrattavissa. Se kuollut läheinen ei elä enää koskaan. Asia on lopullinen. Ap:n tilanne ei ole, sillä hän on yhä hoidoissa ja toivoo lasta.
Ihan erilainen prosessi meneillään noissa tilanteissa.
Tutustu kriisiin ja sen vaiheisiin. Kyse ei ollut verrata onnettomuutta ja lapsettomuutta, vaan havainnollistaa kriisivaihetta, jossa ei todellakaan olla vielä siinä vaiheessa, jossa mietitään tulevaisuutta tapahtuneen kanssa eläen.
Kiva sulle, jos olet ajatustenlukija, ja tiedät täsmälleen, missä vaiheessa joku toinen on surutyössään.
Tässä puhuttiin siitä, miten kriisityössäkin käsitellään uudelleenohjautuvuutta, opetellaan ajattelemaan asioita eri kannoilta jne.
Muistutin, että tuon vaiheen aika ei ole vielä siinä vaiheessa, kun kriisi on vasta tuore.
Ei kriisityöntekijäkään aloita tuota vaihetta siellä onnettomuuspaikalla, kun kriisin kokija ei ole edes vielä sisäistänyt koko tapahtumaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä enää kestä yhtään lapsettomuushoidossa käyviä, siskoni "tie" oli läheisille kuin kivisen reen vetämistä. Jatkuvaa loukkaantumista ja ärhentelyä, riidan haastamista ja marttyyriksi heittäytymistä. Jaksa siinä sitten pahoitella ja tukea useamman vuoden ajan. Niillä läheisillä on myös oma elämä ja omat surut elettävänä, ei koko suvun tarvitse hypätä samaan kaivoon lapsettomuudesta kärsivän kanssa ja elää varoen sanojaan joka ikinen hetki. Kukaan meistä ei edes sanonut mitään pahaa, nieltiin kaikki paska ja syljettiin se sitten toistemme niskaan.
Nyt hänellä lapsi ja valitettavasti tämä ei tuonutkaan onnea ja autuutta mukanaan. Olen lukenut että näinkin voi käydä, kuten kelle tahansa ei lapsettomuudesta kärsineille.
Ulkopuolinen tuki ja apu voi olla parempi kuin läheisien kuormittaminen.
Tämä siis vahvisti kantaani: en aio kertoa kenellekään lapsettomuushoidoistamme. Emme halua olla rasittava taakka kenellekään. Olisi kuitenkin kiva tietää edellisen kirjoittajalta, mitä haluat, että vastaamme, kun kyselette "ootteko ajatellu lasta hankkia"? Onko parempi siis valehdella ihan suoraan, että "katsotaan perin vuoden päästä" kuin kertoa, että on tässä tahkottu jo pari vuotta. Itse en empatiaa tms tarvitse, mutta noin periaatteessa voin kyllä vastata kun kysytään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä enää kestä yhtään lapsettomuushoidossa käyviä, siskoni "tie" oli läheisille kuin kivisen reen vetämistä. Jatkuvaa loukkaantumista ja ärhentelyä, riidan haastamista ja marttyyriksi heittäytymistä. Jaksa siinä sitten pahoitella ja tukea useamman vuoden ajan. Niillä läheisillä on myös oma elämä ja omat surut elettävänä, ei koko suvun tarvitse hypätä samaan kaivoon lapsettomuudesta kärsivän kanssa ja elää varoen sanojaan joka ikinen hetki. Kukaan meistä ei edes sanonut mitään pahaa, nieltiin kaikki paska ja syljettiin se sitten toistemme niskaan.
Nyt hänellä lapsi ja valitettavasti tämä ei tuonutkaan onnea ja autuutta mukanaan. Olen lukenut että näinkin voi käydä, kuten kelle tahansa ei lapsettomuudesta kärsineille.
Ulkopuolinen tuki ja apu voi olla parempi kuin läheisien kuormittaminen.
Tämä siis vahvisti kantaani: en aio kertoa kenellekään lapsettomuushoidoistamme. Emme halua olla rasittava taakka kenellekään. Olisi kuitenkin kiva tietää edellisen kirjoittajalta, mitä haluat, että vastaamme, kun kyselette "ootteko ajatellu lasta hankkia"? Onko parempi siis valehdella ihan suoraan, että "katsotaan perin vuoden päästä" kuin kertoa, että on tässä tahkottu jo pari vuotta. Itse en empatiaa tms tarvitse, mutta noin periaatteessa voin kyllä vastata kun kysytään.
Varsinkin kun pahimmat alkaa saarnata noihin "katsotaan parin vuoden päästä" -kommentteihin tyylillä "kuule lapset pitää tehdä nuorena että jaksaa!" tai "kuule kyllä pitää vähän kiirettä pitää, että kerkeet saamaan ainakin kaksi lasta, jotta ovat sitten keskenään kaverit, ikäero kannattaa jättää mahdollisimman pieneksi jankutijankutijankuti...".
Vierailija kirjoitti:
Olen monesti tunnistanut itsessäni tuon tarpeen jotenkin pienentää tai selittää pois toisen surua ja keksiä ratkaisuja. Siinä ei ole mitään mieltä, koska ei kukaan voi toisen surua ottaa pois millään sanomisilla tai tekemisillä. Toisen ihmisen surua on pelottavaa ja vaikeaa kohdata, siitä varmaan kumpuaa tuollainen reaktio. Tämä oli tärkeä aloitus ja on tosi hyvä, että kirjoitit tämän tänne. Aion vastedes pyrkiä kuuntelemaan enemmän ja kulkemaan rinnalla siinä missä voin.
Toivon, että läheisesi herkistyvät huomaamaan tunteesi ja kunnioittavat niitä. Voimia teille <3
Tämä on NIIN totta! Meille monelle on tyypillistä se, että toisen kertoessa jotain negatiivista, yritämme heti ruveta keksimään siihen ratkaisuja. Sen sijaan, että vaan kuuntelisimme. Mutta luulen kanssa, että meidän on niin vaikea kohdata toisen surua, ja siksi reaktio on tällainen.
Kärsin itse monta vuotta lapsettomuudesta. Lopulta neljän IVF-hoidon ja ja seitsemän PAS-siirron jälkeen minulla oli se perhe, josta olen aina haaveillut: kolme lasta.
Vieläkin jollakin taholla kärsin lapsettomuudesta: ne vuodet jätti niin syvät arvet, että ei niitä mikään täysin siloita pois.
Yritä jaksaa ystäviesti/tuttaviesi kommentteja. Luultavasti he tarkoittavat ihan hyvää. Eivät vaan oikein osaa sitä tuoda esille. Ja eivät oikein tiedä miten sinut ja sinun suru pitäisi kohdata.
Yhdelle kaverille iso kiitos! Kun ensimmäinen IVF:n jälkeen raskaustesti näytti negatiivista, olin aivan musertunut. Hän otti kiinni harteista, halasi kovaa ja antoi minun itkeä olkaansa vasten. Sanoi, että ei oikein tiedä miten osaisi minua lohduttaa, mutta haluaa olla tukena, jos sitä tarvitsen. Miten viisas hän olikaan
" kaipuu omaan lapseen on valtava" olen itse lapsettomaksi jäänyt. Jotain ei voi kaivata mitä ei ole ollut. Kaipaat unelmaasi, kaipaat omaa vaaleanpunaista unelmaa mitä ei ole olemassa. Elät harhassa. Lapsettomuus ei ole maailmanloppu ja ei niin pahaa kun esitetään. Lapsi on ihminen eikä lelu tai pörräinen koiranpentu. Adoptoi jos ihmisiä kaipaat. Sulla on pakkomielle.
Kolmen PAS-pirpanan äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen monesti tunnistanut itsessäni tuon tarpeen jotenkin pienentää tai selittää pois toisen surua ja keksiä ratkaisuja. Siinä ei ole mitään mieltä, koska ei kukaan voi toisen surua ottaa pois millään sanomisilla tai tekemisillä. Toisen ihmisen surua on pelottavaa ja vaikeaa kohdata, siitä varmaan kumpuaa tuollainen reaktio. Tämä oli tärkeä aloitus ja on tosi hyvä, että kirjoitit tämän tänne. Aion vastedes pyrkiä kuuntelemaan enemmän ja kulkemaan rinnalla siinä missä voin.
Toivon, että läheisesi herkistyvät huomaamaan tunteesi ja kunnioittavat niitä. Voimia teille <3
Tämä on NIIN totta! Meille monelle on tyypillistä se, että toisen kertoessa jotain negatiivista, yritämme heti ruveta keksimään siihen ratkaisuja. Sen sijaan, että vaan kuuntelisimme. Mutta luulen kanssa, että meidän on niin vaikea kohdata toisen surua, ja siksi reaktio on tällainen.
Kärsin itse monta vuotta lapsettomuudesta. Lopulta neljän IVF-hoidon ja ja seitsemän PAS-siirron jälkeen minulla oli se perhe, josta olen aina haaveillut: kolme lasta.
Vieläkin jollakin taholla kärsin lapsettomuudesta: ne vuodet jätti niin syvät arvet, että ei niitä mikään täysin siloita pois.
Yritä jaksaa ystäviesti/tuttaviesi kommentteja. Luultavasti he tarkoittavat ihan hyvää. Eivät vaan oikein osaa sitä tuoda esille. Ja eivät oikein tiedä miten sinut ja sinun suru pitäisi kohdata.
Yhdelle kaverille iso kiitos! Kun ensimmäinen IVF:n jälkeen raskaustesti näytti negatiivista, olin aivan musertunut. Hän otti kiinni harteista, halasi kovaa ja antoi minun itkeä olkaansa vasten. Sanoi, että ei oikein tiedä miten osaisi minua lohduttaa, mutta haluaa olla tukena, jos sitä tarvitsen. Miten viisas hän olikaan
Tämä. Tämä on juuri sitä tukea, mitä lapseton kaipaa. Empatiaa, ymmärrystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä enää kestä yhtään lapsettomuushoidossa käyviä, siskoni "tie" oli läheisille kuin kivisen reen vetämistä. Jatkuvaa loukkaantumista ja ärhentelyä, riidan haastamista ja marttyyriksi heittäytymistä. Jaksa siinä sitten pahoitella ja tukea useamman vuoden ajan. Niillä läheisillä on myös oma elämä ja omat surut elettävänä, ei koko suvun tarvitse hypätä samaan kaivoon lapsettomuudesta kärsivän kanssa ja elää varoen sanojaan joka ikinen hetki. Kukaan meistä ei edes sanonut mitään pahaa, nieltiin kaikki paska ja syljettiin se sitten toistemme niskaan.
Nyt hänellä lapsi ja valitettavasti tämä ei tuonutkaan onnea ja autuutta mukanaan. Olen lukenut että näinkin voi käydä, kuten kelle tahansa ei lapsettomuudesta kärsineille.
Ulkopuolinen tuki ja apu voi olla parempi kuin läheisien kuormittaminen.
Tuoko lapsi sitten onnenautuuden niille, jotka heti onnistuvat? Eli arki aina pelkkää onnea, ei väsymystä yms?
Jos et voi vaatia tuollaista heti onnistuvalta, älä vaadi myöskään lapsettomuustaustaiselta.
Tuskin kukaan olettaa lapsen tuovan 24/7 onnen mukanaan. Ne vaikeatkin hetket kuuluvat lapsiperhe-elämään, ja vaikka niistä joskus valittaa ääneen, niin se ei silti tarkoita etteikö olisi onnellinen saatuaan lapsen.Lapsettomuustaustaisella on yhtäläinen oikeus puhua esim. koliikkivauva-ajan raskaudesta ja kuinka väsynyt on. Ei auta ketään se, että pitäisi vaieta vaan koska yritetty pidempään.
Toinen ihmeellinen oletus, johon olen törmännyt, on ollut se, että lapsettomuustaustaisen tulisi pärjätä lapsen kanssa ilman apua. Että on ok jos se kerrasta raskaaksi tullut Martta vie lapsensa mummolaan vaikka joka viikonloppu omaa aikaa saadakseen. Mutta jos 3 vuotta yrittänyt Merja vie lapsen mummolaan yökylään edes kerran puolessa vuodessa, niin tämä väärin koska "niin pitkään halusit niin pitäisi jaksaa".
Voisitko lukea tekstini uudestaan.
SUOMENNOS: Siinä kirjoitin että näin voi käydä myös ihan kaikille huolimatta lapsettomuushoidoista kuin niitä ilman raskautuneille.
Ymmärrä lukemasi teksti ennenkuinkommentoit, kiitos.
Asioilla on myös eri puolia. Minä kärsin ennen lapsettomuudesta, siskoni taas ei. Hän myös sanoi, että heittäydyin marttyyriksi.
Hän itse mm. kielsi minua kertomasta asiaa jälkikasvusta uteleville sukulaisille, jottei heille tulisi paha mieli. Minun tulisi vain niellä kaikki yksityiskohtaiset vauva-utelut.
Hänen lempipuuhaansa oli myös kertoilla mitä erikoisimpia tapauksia, joissa lapsettomuudesta kärsivä ei koskaan saanut lasta.
Raskaaksi tullessani sitten taas lietsoi minulle järjettömän synnytyspelon kertoilemalla kauhutarinoita synnytyksistä, joissa vauva kuollut tai vammautunut.