Lue keskustelun säännöt.
Lapsettomuus - pyyntö läheisille
Olemme kolmekymppinen lapsettomuudesta kärsivä ja koeputkihedelmöityshoidoissa oleva pariskunta. Asia on todella kipeä ja kaipuu omaan lapseen valtava. Olen tähän asti uskaltanut kertoa tilanteesta omalle lähisuvulle ja lähimmille ystäville, mutta nyt on tullut tunne, että suun avaaminen asiasta vaan pahentaa omaa tuskaa. En oikeasti enää kestä yhtäkään loukkaavaa kommenttia ja tuputtavia neuvoja. Kaipaisin vaan niin paljon kuuntelua, empatiaa ja vierellä kulkemista.
Tuntuu, että jos asiasta puhuu, niin aina ollaan kiirehti ässä neuvomaan ja tietämään paremmin. On ehdotettu lemmikin hankintaa, tyypilliset "älkää ajatelko koko asiaa, niin kyllä se tapahtuu" - neuvot kuultu moneen kertaan, vihjailtu et mitä odoteltiin tähän ikään asti.. Pahimpia on myös nämä kaikella on tarkoituksensa - "lohdutukset" (mitä tällä siis halutaan sanoa, että öö, meitä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi?). Tuputetaan kuusenkerkkäuutteita ja vaihtoehtohoitoja. Ei kiitos, maksamme jo nyt itsemme kipeiksi lääketieteellisistä hoidoista.
Pyyntö siis lapsettomien läheisille:älkää antako niitä neuvoja, olkaa vaan vierellä. Sanokaa vaikka "en osaa sanoa mitään, olen vain tosi pahoillani puolestasi". Antakaa lapsettomalle tilaa surra ja käydä oma kriisinsä läpi, teidän ei tarvitse sitä ratkaista eikä lapsettoman tarvitse päästä asiasta noin vain yli.
Kiitos.
T: Väsynyt hoidoissa käyvä lapseton.
Kommentit (365)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös toinen 37v joka ei ole osannut tehdä 5v jatkuneesta lapsen yrittämisestä niin suurta ongelmaa kuin monet muut tuntuvat tekevän. Jo ennen yrityksen aloittamista keskustelimme miehen kanssa miten paljon hyvää elämässämme on vaikka lasta ei koskaan tulisikaan ja tätä mieltä olemme edelleen. Toki saavuttamatta jääneitä unelmia saa surra, mutta jokaiseen elämän vastoinkäymiseen ei voi jäädä vellomaan.
Jos et ole 5 vuoden jälkeen hakeutunut aktiiviseen hoitoon asia ei selvästikään ole sinulle elämän tärkein. Toisille se on, voisit edes vähän yrittää asettua heidän asemaan. Katsos, kun sellainenkin asia on olemassa kuin empatia.
Miten niin en ole? Ja toki tunnen empatiaa muita lapsettomia kohtaan, mutta en vaan ymmärrä miksi he sen takia jättävät oman elämänsä elämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinua pitää tukea?
Tätä kysyy 37v lapsettomuushoidoissa yli 6 vuoden ajan ollut nainen, joka ei keksi yhtäkään syytä sille, miksi lapsetonta pitäisi paapoa. Loukata ei pidä, mutta hyvänen aika sentään - ei sinulla ole mitään tappavaa sairautta, et ole maailman ainoa lapseton. Se on suuri suru, mutta liian isoksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun haluat tehdä siitä elämäsi keskipisteen.
Ympärilläsi on todennäköisesti monia muita samassa tilanteessa olevia tai olleita. He eivät ole tehneet asiasta isoa numeroa, siksi et siitä tiedä. Oletko koskaan miettinyt, että sinä saatat samalla tavalla loukata muita?
"Haluat tehdä siitä elämäsi keskipisteen"? En usko sinun olevan oikeasti lapsettomuushoidoissa käyvä lapseton, vaan trolli. Jokaiselle, rankkoja hoitoja käyvälle ja lasta kipesti toivovalle asia on todellakin siinä tilanteessa elämän keskipiste.
Ja ei tarvi tukea kuin silloin, jos itse uskaltaudun niille kaikista lähimmille avautumaan. Sehän on ihan perusasia, että läheisiä Tuetaan elämän vaikeuksissa ja suruissa, oli se suru mikä tahansa! T: Toinen lapseton
Ei kaikki tee elämästään draamaa! Meille on miehen kanssa enemmän kuin selvää, että tämä voi päättyä siihen, että lapsia ei tule. Juuri siksi lapsettomuuteen ei pidä jäädä vellomaan, ei kannata loukkaantua jokaisesta rupattelusävyisestä kyselystä tai ohjeesta ajatella välillä jotain muuta. Kun tekee lapsettomuudesta elämänsä keskipisteen, menettää samalla ison osan sellaista elämää, johon lapset ei koskaan kuuluisi - metsä pysyy metsänä, oli lapsia tai ei ja Pariisi on silti Pariisi.
Lapsettoman tukemista ei ole se, että sanoo olevansa pahoillaan tämän puolesta, koska samalla tavalla pitäsi pahoitella koliikkivauvaa. Lapsettoman tukemista on tuoda esille kaikki se hyvä ja kiva, jota elämässä on, oli niitä lapsia tai ei.
Vielä 30 vuotta sitten - ennen keinoalkuisia hedelmöityksiä - lapsettomat ei tuoneet julki tilannettaan. Nyt kun on hoitokeinoja, lapsettomuudesta puhutaan kuin rintaimplanteista. Ei ympäristö jaksa!
EI, EI JA EI!!
Älä ikinä lohduta lapsetonta yrittämällä piristää muistuttamalla, kuinka elämässä on kaikkea hyvääkin. Silloin viet surevalta ihmiselta tilan surra. Hän kyllä muistaa ne asiat itsekin ja kriisiä selvittyään löytää ne itse.
Olen pahoillani puolestanne.
Toisaalta kannattaa olla myös armollinen niille läheisille. He varmasti yrittävät parhaansa, mutta eivät vain ymmärrä tarpeitanne. Pahempaa on se, jos kokee joutuvansa läheistensä hylkäämäksi ja niin voi käydä silloin, jos läheiset eivät uskalla olla kanssanne missään tekemisissä, jos he aina joutuvat pelkäämään sanovansa jotain väärää.
No onhan niitä muitakin vaihtoehtoja kuin just se oma lapsi....miksi pitää olla "oma"? Ette saa niin ette saa ja sillä hyvä miettikää muita vaihtoehtoja jos lapsi on pakko saada elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös toinen 37v joka ei ole osannut tehdä 5v jatkuneesta lapsen yrittämisestä niin suurta ongelmaa kuin monet muut tuntuvat tekevän. Jo ennen yrityksen aloittamista keskustelimme miehen kanssa miten paljon hyvää elämässämme on vaikka lasta ei koskaan tulisikaan ja tätä mieltä olemme edelleen. Toki saavuttamatta jääneitä unelmia saa surra, mutta jokaiseen elämän vastoinkäymiseen ei voi jäädä vellomaan.
Jos et ole 5 vuoden jälkeen hakeutunut aktiiviseen hoitoon asia ei selvästikään ole sinulle elämän tärkein. Toisille se on, voisit edes vähän yrittää asettua heidän asemaan. Katsos, kun sellainenkin asia on olemassa kuin empatia.
Miten niin en ole? Ja toki tunnen empatiaa muita lapsettomia kohtaan, mutta en vaan ymmärrä miksi he sen takia jättävät oman elämänsä elämättä.
Tätä minäkin olen miettinyt! Jotkut tekevät siitä itselleen pakkomielteen ja sairastuvat henkisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös toinen 37v joka ei ole osannut tehdä 5v jatkuneesta lapsen yrittämisestä niin suurta ongelmaa kuin monet muut tuntuvat tekevän. Jo ennen yrityksen aloittamista keskustelimme miehen kanssa miten paljon hyvää elämässämme on vaikka lasta ei koskaan tulisikaan ja tätä mieltä olemme edelleen. Toki saavuttamatta jääneitä unelmia saa surra, mutta jokaiseen elämän vastoinkäymiseen ei voi jäädä vellomaan.
Jos et ole 5 vuoden jälkeen hakeutunut aktiiviseen hoitoon asia ei selvästikään ole sinulle elämän tärkein. Toisille se on, voisit edes vähän yrittää asettua heidän asemaan. Katsos, kun sellainenkin asia on olemassa kuin empatia.
Miten niin en ole? Ja toki tunnen empatiaa muita lapsettomia kohtaan, mutta en vaan ymmärrä miksi he sen takia jättävät oman elämänsä elämättä.
Etkö tiedä peruspsykologiasta mitään? Lapsettomuus on monille suurin heidän kohtaama elämä kriisi, joka ravistelee koko ihmisen identiteettiä ja maailmankatsomusta. Kriisi kyllä tulee ratkaistuksi, tavalla tai toisella, mutta se voi viedä vuosia. Siinä ei "jätetä elämättä", vaan koko elämä saattaa mullistua. Tutkimusten mukaan lapsettomuus on kuormittavuudessaan verrattavissa erittäin vakavaan sairauteen ja suuri osa lapsettomista kokee masennusta ja ahdistusta kriisin läpikäymisen aikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös toinen 37v joka ei ole osannut tehdä 5v jatkuneesta lapsen yrittämisestä niin suurta ongelmaa kuin monet muut tuntuvat tekevän. Jo ennen yrityksen aloittamista keskustelimme miehen kanssa miten paljon hyvää elämässämme on vaikka lasta ei koskaan tulisikaan ja tätä mieltä olemme edelleen. Toki saavuttamatta jääneitä unelmia saa surra, mutta jokaiseen elämän vastoinkäymiseen ei voi jäädä vellomaan.
Jos et ole 5 vuoden jälkeen hakeutunut aktiiviseen hoitoon asia ei selvästikään ole sinulle elämän tärkein. Toisille se on, voisit edes vähän yrittää asettua heidän asemaan. Katsos, kun sellainenkin asia on olemassa kuin empatia.
Miten niin en ole? Ja toki tunnen empatiaa muita lapsettomia kohtaan, mutta en vaan ymmärrä miksi he sen takia jättävät oman elämänsä elämättä.
Etkö tiedä peruspsykologiasta mitään? Lapsettomuus on monille suurin heidän kohtaama elämä kriisi, joka ravistelee koko ihmisen identiteettiä ja maailmankatsomusta. Kriisi kyllä tulee ratkaistuksi, tavalla tai toisella, mutta se voi viedä vuosia. Siinä ei "jätetä elämättä", vaan koko elämä saattaa mullistua. Tutkimusten mukaan lapsettomuus on kuormittavuudessaan verrattavissa erittäin vakavaan sairauteen ja suuri osa lapsettomista kokee masennusta ja ahdistusta kriisin läpikäymisen aikana.
Amen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eivät varmasti yritä tahallaan loukata. Itsekin olen lapseton mutta minua tuollaiset kommentit lohduttaa ja ilahduttaa. Minusta on tärkeää kuunnella omaa kehoa ja jos se ei pysty tuottamaan lasta niin on elämässä muutakin.
Vierailija kirjoitti:
No, eihän kaikkia ole tarkoitettu vanhemmiksi. Siksi kaikki eivät saa biologisia lapsia tai tietty pariskunta yhdessä ei saa yhteisiä lapsia. Luonto tietää asian parhaiten.
Tottakai tietää ja senpä vuoksi narkkarit saavat lisääntyä ristiin ja sikinsokin keskenään, niin saadaan vauvoja vähän lisää huostaanoton piiriin. Kyllä luonto tietää mitä geenejä kannattaa pistää jakoon :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole itse kärsinyt lapsettomuudesta, mutta olen nähnyt läheltä lapsettomuuden tuskan, ja nämä jotkut kommentit tuntuvat hirveän ajattelemattomilta. Ihan kuin se, että on itse kokenut saman antaisi oikeuden puhua törkeästi muille jotka tuntevat samassa tilanteessa ehkä toisin. Itse olen selvinnyt keskenmenosta niin helposti että melkein hävettää, mutta ei silti ikinä, ikinä tulisi mieleenkään vähätellä niiden ihmisten tuskaa joille keskenmeno on pieni maailmanloppu. Nämä on niitä asioita joita jokainen suree omalla tavallaan ja intensiteetillään, eikä mikään tapa ole väärin tai oikein. Ihan yhtä ajattelematonta ja tökeröä vähätellä toisen kokemaan kipua, oli itsellä niitä samoja kokemuksia takana tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Olen monesti tunnistanut itsessäni tuon tarpeen jotenkin pienentää tai selittää pois toisen surua ja keksiä ratkaisuja. Siinä ei ole mitään mieltä, koska ei kukaan voi toisen surua ottaa pois millään sanomisilla tai tekemisillä. Toisen ihmisen surua on pelottavaa ja vaikeaa kohdata, siitä varmaan kumpuaa tuollainen reaktio. Tämä oli tärkeä aloitus ja on tosi hyvä, että kirjoitit tämän tänne. Aion vastedes pyrkiä kuuntelemaan enemmän ja kulkemaan rinnalla siinä missä voin.
Toivon, että läheisesi herkistyvät huomaamaan tunteesi ja kunnioittavat niitä. Voimia teille <3
Minulla on myös tuo sama tarve, sanoittaa ja selittää ja yrittää saada surua ja ahdistusta vähenemään. Tapauksesta riippuen siitä voi olla apuakin. Joskus ihminen velloo oman päänsä sisällä, eikä pääse kierteestä pois. Kun toinen tulee, ja puhuu asiaa halki, voi löytyä ajatuksia joiden avulla siitä omasta oravanpyörästä pääsee pois. Joskus toisen ihmisen yritys pienentää sitä surua viitoittaa reitin jonka avulla pääsee eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös toinen 37v joka ei ole osannut tehdä 5v jatkuneesta lapsen yrittämisestä niin suurta ongelmaa kuin monet muut tuntuvat tekevän. Jo ennen yrityksen aloittamista keskustelimme miehen kanssa miten paljon hyvää elämässämme on vaikka lasta ei koskaan tulisikaan ja tätä mieltä olemme edelleen. Toki saavuttamatta jääneitä unelmia saa surra, mutta jokaiseen elämän vastoinkäymiseen ei voi jäädä vellomaan.
Jos et ole 5 vuoden jälkeen hakeutunut aktiiviseen hoitoon asia ei selvästikään ole sinulle elämän tärkein. Toisille se on, voisit edes vähän yrittää asettua heidän asemaan. Katsos, kun sellainenkin asia on olemassa kuin empatia.
Miten niin en ole? Ja toki tunnen empatiaa muita lapsettomia kohtaan, mutta en vaan ymmärrä miksi he sen takia jättävät oman elämänsä elämättä.
Tätä minäkin olen miettinyt! Jotkut tekevät siitä itselleen pakkomielteen ja sairastuvat henkisesti.
Joo, sitähän se elämänkriisin edessä masentuminen on, että ihan itse ja tietoisesti tehdään vaan siitä asiasta liian suuri. Kun voisi vaan itse päättää, että - simsalabim - mikään ei ahdista eikä masenna minua. Tulkoon vaikka lapsettomuudet, avioerot, työttömyydet ja läheisten kuolemat niin mikään ei liikuta, kun minä olen päättänyt niin. Onpa kumma kun ihmiset masentuvat vaikka sen estäminen olisi niin helppoa.
Vierailija kirjoitti:
En ole itse kärsinyt lapsettomuudesta, mutta olen nähnyt läheltä lapsettomuuden tuskan, ja nämä jotkut kommentit tuntuvat hirveän ajattelemattomilta. Ihan kuin se, että on itse kokenut saman antaisi oikeuden puhua törkeästi muille jotka tuntevat samassa tilanteessa ehkä toisin. Itse olen selvinnyt keskenmenosta niin helposti että melkein hävettää, mutta ei silti ikinä, ikinä tulisi mieleenkään vähätellä niiden ihmisten tuskaa joille keskenmeno on pieni maailmanloppu. Nämä on niitä asioita joita jokainen suree omalla tavallaan ja intensiteetillään, eikä mikään tapa ole väärin tai oikein. Ihan yhtä ajattelematonta ja tökeröä vähätellä toisen kokemaan kipua, oli itsellä niitä samoja kokemuksia takana tai ei.
En nyt oikein ymmärrä, eikö keskustelupalstan idea ole juuri siinä että jaetaan erilaisia kokemuksia ja näkemyksiä? Olen itse lapseton enkä pysty allekirjoittamaan ap:n vaatimaa hyssyttelyn tarvetta, miksi siis on väärin tuoda esille oma kokemukseni siitä että se on nimenomaan hänen tuntemuksensa? Toki varmasti monen muunkin, mutta ei välttämättä kaikkien lapsettomien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä kuvataan hyvin lapsettomuuden kriisiä.
https://www.perheaikaa.fi/jutut/lapsi-toiveissa/elamankriisit/kuinka-la…
Älä sitten tyrkytä itse niitä juttujasi muille! Tajuatko millaista se on kun mitään ei saa sanoa tai tehdä, mutta kun sekään ei ole sit kuitenkaan hyvä jos ei sano mitään tai kysele.... Ole onnellinen, et joku osoittaa vielä jotain välittämisen merkkejä, vaikka sun koko elämäs pyöriikin vaan oman navan ympärillä.
Pää pois sieltä omasta perseestä nyt! Oon niin kyllästyny näihin jatkuviin mielensäpahoittajin, joiden mukaan kaikkien pitäis tietää mitä Juuri Minä Nyt Haluan muiden tekevän ja olevan. Varsinkin jos ei edes sano näille ihmisille tätä, vaan kirjoittaa vauvapalstalle.
P.s. muillakin ihmisillä on omia kipuiluja, jotka voi olla ihan yhtä kovia. Muistathan sitten reagoida kunkin toiveiden mukaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen monesti tunnistanut itsessäni tuon tarpeen jotenkin pienentää tai selittää pois toisen surua ja keksiä ratkaisuja. Siinä ei ole mitään mieltä, koska ei kukaan voi toisen surua ottaa pois millään sanomisilla tai tekemisillä. Toisen ihmisen surua on pelottavaa ja vaikeaa kohdata, siitä varmaan kumpuaa tuollainen reaktio. Tämä oli tärkeä aloitus ja on tosi hyvä, että kirjoitit tämän tänne. Aion vastedes pyrkiä kuuntelemaan enemmän ja kulkemaan rinnalla siinä missä voin.
Toivon, että läheisesi herkistyvät huomaamaan tunteesi ja kunnioittavat niitä. Voimia teille <3
Minulla on myös tuo sama tarve, sanoittaa ja selittää ja yrittää saada surua ja ahdistusta vähenemään. Tapauksesta riippuen siitä voi olla apuakin. Joskus ihminen velloo oman päänsä sisällä, eikä pääse kierteestä pois. Kun toinen tulee, ja puhuu asiaa halki, voi löytyä ajatuksia joiden avulla siitä omasta oravanpyörästä pääsee pois. Joskus toisen ihmisen yritys pienentää sitä surua viitoittaa reitin jonka avulla pääsee eteenpäin.
Tätähän usein kriisityössä ja terapiassakin tehdään. Eli harva näkee lähtökohtaisesti siinä mitään väärää, yrittää vaan auttaa. Ja sit saakin haukut ap:n tyyppiseltä ihmiseltä, joka itse on avautunut ongelmistaan...
Vierailija kirjoitti:
Kaikkia ei ole tarkoitettu elämään. Kun 2-vuotias sairastuu syöpään, luonto tietää, että hänen on kuoltava. Vai miten se nyt oli?
Joillakin on sellainen perimä, että sairastuvat jo lapsina tai nuorina syöpään tai muihin vakaviin sairauksiin, niin se vaan on. Ennen he kuolivat, kun eivät saaneet hoitoja, nykyään osa kuolee hoitojen jälkiseurauksiin esim. nuorina aikuisina tai sitten siihen alkuperäiseen sairauteen uudella kierroksella. Osa jää henkiin niin pitkäksi aikaa, että ehtivät lisääntyä ja levittävät sairauksille altistavia geenejään. Luonnollista toki olisi, että heikot kuolisivat, eivätkä levittäisi geenejään. Ei siinä mitään ihmeellistä ole. Omalle lapselle haluaisin syöpähoidot, jos hän saisi syövän, mutta ymmärrän silti, mikä olisi luonnollisinta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinua pitää tukea?
Tätä kysyy 37v lapsettomuushoidoissa yli 6 vuoden ajan ollut nainen, joka ei keksi yhtäkään syytä sille, miksi lapsetonta pitäisi paapoa. Loukata ei pidä, mutta hyvänen aika sentään - ei sinulla ole mitään tappavaa sairautta, et ole maailman ainoa lapseton. Se on suuri suru, mutta liian isoksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun haluat tehdä siitä elämäsi keskipisteen.
Ympärilläsi on todennäköisesti monia muita samassa tilanteessa olevia tai olleita. He eivät ole tehneet asiasta isoa numeroa, siksi et siitä tiedä. Oletko koskaan miettinyt, että sinä saatat samalla tavalla loukata muita?
Kysytkö ihan tosissasi miksi Ap:n läheisten pitäisi tukea ap:ta? Niin, miksi läheisten ylipäänsä pitäisi tukea tosiaan elämän suruissa ja kriiseissä, oli se sitten mikä hyvänsä asiaa? Ei kiesus sentään...
Ap haluaa kyllä tukea, mutta mitään ei saa sanoa tai hengittää väärällä tavalla. Hän haluaa, että muut vaivaantuneena miettivät mikä milloinkin on sopivaa.
Eräs lapsettomuudesta kärsinyt sukulainen alkoi terrorisoimaan lapsiperheellisiä, kun koko sen oikeutetuksi oman tuskansa takia. Latelin suorat sanat. Ei muiden lasten tarvitse pahoitella omaa olemassaoloaan. Muut lapset saavat elää ja juhlia syntymäpäiviään ihan rauhassa.
Jos et ole 5 vuoden jälkeen hakeutunut aktiiviseen hoitoon asia ei selvästikään ole sinulle elämän tärkein. Toisille se on, voisit edes vähän yrittää asettua heidän asemaan. Katsos, kun sellainenkin asia on olemassa kuin empatia.