Lapsettomuus - pyyntö läheisille

Vierailija kirjoitti:

Asiallisia ja kohtuullisia toiveita ap:lla. 

Mistään ei käy ilmi, että hän velloisi surussa, kieltäisi toisia puhumasta lapsistaan, vaatisi ylen määrin tukea ym. Hän vain pyytää, ettei oltaisi tahdittomia toisen surun kanssa silloin, kun hän kertoo, että heillä on tällainen tilanne. 

Joillekin ihmisille kai pitää sanoa suoraan, että ei kaipaa neuvoja. Useimmat osaavat olla fiksuja ja empaattisia, mutta on niitä, jotka ajattelevat, että heidän pikaneuvonsa ratkaisevat toisen vaikean tilanteen tuosta vaan.  Ja kuten joku kirjoittaja aiemmin hyvin totesi, jotkut vain voivat olla häkeltyneitä toisen surun kanssa ja siksi sanovat jotain tahditonta. 

Minä ainakin tykkään kuunnella neuvoja ja saada asioihin eri näkökulmia ja perspektiiviä, kun itse kaipaan tukea. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa auttaa jokaista ihmistä. Se on tapauskohtaista ja ihmiskohtaista.

Multa ei oo kysytty ja sitten kun olin valmis siihen että haluan lasta niin jotain sanoin että olisi kiva jne mutta en sen syvällisemmin. Menihän siinä pari kolme vuotta kun tärppäs ja ikää oli. Kerroin lähes heti että oon raskaana, oli vahva tunne että kyllä tämä hyvin menee ja niin menikin. Voi olla että oli epäilijöitä kun ikää oli ja raskausajan diabetes mutta olotila oli hyvä. 

Vierailija kirjoitti:

Multa ei oo kysytty ja sitten kun olin valmis siihen että haluan lasta niin jotain sanoin että olisi kiva jne mutta en sen syvällisemmin. Menihän siinä pari kolme vuotta kun tärppäs ja ikää oli. Kerroin lähes heti että oon raskaana, oli vahva tunne että kyllä tämä hyvin menee ja niin menikin. Voi olla että oli epäilijöitä kun ikää oli ja raskausajan diabetes mutta olotila oli hyvä. 

  en halunnut neuvoja ja tuntien minut ei tyrkytetty. 

Ihmiset tarkoittavat pääsääntöisesti hyvää. Ei pidä olla niin herkkänahkainen, vaikka jotkut asiat ilmaistaan kömpelösti.

En tiedä mikä tilanne nyt mutta joskus luin että n 30 000 Suomessa kärsii lapsettomuudesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Raaka totuus on, että kukaan läheinen tai tuttava ei jaksa kenenkään vuosien surussa vellomista. :(

Oli surun aihe mikä tahansa, yli siitä pitäisi muiden mielestä jossain vaiheessa päästä. Tämä koskee ihan joka ainoaa surua. Oli syynä sitten kuolema, menetys, ero, sairastuminen, jne., jne.

Niin, no sitä ei ole pyydettykään. Om vain pyydetty, ettei neuvota ja jeesustella. Että annetaan olla rauhassa. Ei siinä mitäÄn vellomista tarvita.

Miten vaikea tämä on tajuta?

Oletkos koskaan elänyt parisuhteessa tällaisen ihmisen kanssa joka ei vuosiin ajattele mitään muuta kuin sitä lasta, jota ei hoidoista huolimatta kuulu? Jonka kanssa ei keskustella juuri mistään muusta asiasta enää. Joka saattaa pärähtää itkuun ilman mitään havaittavaa syytä. Jolle mikä tahansa kommentti saattaa olla loukkaus tai tölväisy. Joka muistuttaa joka kerran hoitojakson päätteeksi, että olet pilannut hänen elämänsä jos et vielä lähde kokeilemaan tätä ja tuota keinoa. Minä jaksoin tuota vajaat kolme vuotta ja sitten oli itsetunto ja mieliala niin maahan poljettu että riitti kiitos. Sama homma näytti jatkuvan hetken päästä kun toista ex miestä yritettiin painostaa "kaverivanhemmuuteen". Eipä ole nainen enää kummankaan kanssa väleissä. Kolmas välineeksi otettu mies näyttää tehneen toiveen lopulta todeksi.  Tosin saman katon alle eivät mahdu nämä tuoreet vanhemmat :'D

Jos ei itse ole kohdannut tällaista lapsetonta, jolla lapsihaaveen tavoittelu ylittää kaikki normaalien sosiaalisten suhteiden rajat, ei kannata arvostella heitä, jotka siihen väsyy.

Näin. Lapsettomuudesta kärsivien kanssa lähdetään monesti aivan väärälle tielle silottelemaan ja munankuorille kävelemään, jolloin normaalista suruajasta tulee elämänmittainen. Ymmärretään liikaa, tarkoittaen sitä ettei joka paikasta vaan toitotetaan että lapsettomuud on elämän suurin tragedia, ja sitä pitää saada surra ikuisesti, ja ehdotellaan etteivät muut esim. puhuisi omasta elämästään tärkeitä asioista ettei lapseton vain murene. Pitäisi ottaa asenne ja auttaa niin että tästäkin asiasta pääsee kyllä yli.

Vierailija kirjoitti:

On todella outoa, että ihmiset, joiden ei missään tapauksessa pitäisi saada lapsia, saavat niitä jopa runsaasti. Tuttavapiirissäni on nainen, jolla on neljä lasta neljän eri miehen kanssa surullisin seurauksin. Lapsista ei huolehdittu mitenkään, eivät saaneet säännöllisesti ruokaa, ei huolenpitoa, vaatteita ei pesty, elettiin kuin pellossa; äidille oli tärkeintä olla hoikka, joten ruokaa ei tarvittu. tämä eka isä kävi kaiket illat ravintoloissa laulamassa karaoke ja ryyppäämässä - oli poliisien tuttu asiakas, milloin oli syyte virkavallan vastustamisesta, milloin juopumuksesta ja jopa raiskauksesta. Toiset isät vähän vastaavia tarvinoita hieman eri versioin. No eka lapsi myi itseään 14-vuotiaana (tyttö)! seuraavat pojat imppasivat jo yläasteella ja käyttivät huumeita ja olivat heti täysikäisiksi tullessaan vankilassa ja toinen ei koskaan pysty työtä tekemään, liian monta puukotusta ja pään sekoittamista, neljäs poika on vähän fiksumpi, tekee myyntityötä ja osti 23-vuotiaana talon (!) mutta mistähän rahat ansaittu..sitä voi vaan arvailla, huhu kertoo, että huumeita on myyty. No yksi isistä kuoli, toinen tuli uskoon, komannesta en tiedä ja neljäs on vakavasti sairas.  Itse yritin auttaa, syötin lapsia (itsekin pienituloinen, työtön, omat lapset pieniä), annoin lakanoita ja tyynyliinoja ja pieniä vaatteita, ostin jopa uusia juomalaseja seinille heitettyjen tilalle (no eivät ole kalliita),yritin auttaa ja ymmärtää. Nyt äidillä menee hyvin, on hyvissä töissä asuu omakotitalossa ja uusi hyvätuloinen mies mutta muistaanko äiti avuliaisuuteni? Ei vaan puukottaa selkään ja yrittää jopa iskeä miestäni ja puhuu potaskaa. Se siitä kiitollisuudesta. Hänen ei olisi pitänyt saada yhtään lasta - täysin sopimaton äidiksi.

Mitä outoa siinä on että lisääntymiskykyinen ja ikäinen ja haluinen ihminen saa lapsia jos harrastaa yhdyntää ilman ehkäisyä? Tuolla tavalla ne nisäkkäät lisääntyvät, ei siinä mitään outoa ole. Ennemminkin on outoa että sinä luulet ettei jotain mielestäsi huonoa äitiä kohtaan ole useita äitejä jotka hoitavat mukulansa hyvin. Et myöskään voi lapsettomana tietää miten huono äiti sinusta itsestäsi tulisi, joten aika moista jeesustelua osoitella että ei tuolle lapsia, mutta minulle kyllä.

Todella yksisilmäistä ja grandioottista puhetta.

"Kaipaisin vaan niin paljon kuuntelua, empatiaa ja vierellä kulkemista."

Uskon että läheisesi ovat puolellasi, ja neuvot ovat hyvää tarkoittavia. Kukaan ei ole ajatustenlukija, joten kannattaa rehellisesti sanoa että kaipaat myötätuntoa, kuuntelua ja tilaa surra, käsitellä tunteita. Jos olet rehellinen ja sanot mitä kaipaat, läheistesi on helpompi tukea sinua ja ymmärtää mitä käyt läpi.

Toivon että saatte hyvää hoitoa, ja tsemppiä hoitoihin <33. Tiedän että onnistuminen ei ole aina takuuvarmaa, mutta hoitoihin meneminen on rohkea päätös ja nostaa todennäköisyyttä että saisitte lapsen. Tsemppiä paljon!

Jestas, ei tulisi mieleenikään kommentoida mitään tuollaisia. Onpa tökeröitä ihmisiä ympärilläsi. No, harva suostuu kasvamaan. 

Kuulostaa aivan minun tilanteeltani pari vuotta sitten! Sukulaiset eivät osanneet tai halunneet edes onnitella raskaudesta ettei vaan toisten mieliä pahoiteta. Kyllä siellä yksi mieli pahoitettiin: sen raskaana olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen monesti tunnistanut itsessäni tuon tarpeen jotenkin pienentää tai selittää pois toisen surua ja keksiä ratkaisuja. Siinä ei ole mitään mieltä, koska ei kukaan voi toisen surua ottaa pois millään sanomisilla tai tekemisillä. Toisen ihmisen surua on pelottavaa ja vaikeaa kohdata, siitä varmaan kumpuaa tuollainen reaktio. Tämä oli tärkeä aloitus ja on tosi hyvä, että kirjoitit tämän tänne. Aion vastedes pyrkiä kuuntelemaan enemmän ja kulkemaan rinnalla siinä missä voin.

Toivon, että läheisesi herkistyvät huomaamaan tunteesi ja kunnioittavat niitä. Voimia teille <3

Toisaalta kuinka monesti saa lukea siitä, ettei ihmiset reagoi tarpeeksi, kun heille kertoo surustaan. Jotkut loukkaantuu joka sanasta, jotkut siitä että toinen vaan voivottelee vieressä, jotkut siitä, ettei toinen sano mitään... joku siitä, että apua tuputetaan, joku siitä, että toinen vetäytyy antamaan tilaa ja aikaa...

Ei kukaan ole ajatuksenlukija. Siksi pitää itse kertoa millaista läsnäoloa ja lohdustusta kaipaa.

Musta kanssa tuntuu, ettei vereslihalla olevalle ihmiselle voi sanoa yhtään mitään, ettei siitä toinen jollain tapaa loukkaantuisi. Ja jos ei mitään sano, niin siitäkin loukkaannutaan.

Olen ottanut tavakseni lyhyesti pahoitella ja sitten pysytellut takavasurissa mahdollisimman hiljaa ja neutraalina niin kauan kun tilanne on päällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen monesti tunnistanut itsessäni tuon tarpeen jotenkin pienentää tai selittää pois toisen surua ja keksiä ratkaisuja. Siinä ei ole mitään mieltä, koska ei kukaan voi toisen surua ottaa pois millään sanomisilla tai tekemisillä. Toisen ihmisen surua on pelottavaa ja vaikeaa kohdata, siitä varmaan kumpuaa tuollainen reaktio. Tämä oli tärkeä aloitus ja on tosi hyvä, että kirjoitit tämän tänne. Aion vastedes pyrkiä kuuntelemaan enemmän ja kulkemaan rinnalla siinä missä voin.

Toivon, että läheisesi herkistyvät huomaamaan tunteesi ja kunnioittavat niitä. Voimia teille <3

Toisaalta kuinka monesti saa lukea siitä, ettei ihmiset reagoi tarpeeksi, kun heille kertoo surustaan. Jotkut loukkaantuu joka sanasta, jotkut siitä että toinen vaan voivottelee vieressä, jotkut siitä, ettei toinen sano mitään... joku siitä, että apua tuputetaan, joku siitä, että toinen vetäytyy antamaan tilaa ja aikaa...

Ei kukaan ole ajatuksenlukija. Siksi pitää itse kertoa millaista läsnäoloa ja lohdustusta kaipaa.

Musta kanssa tuntuu, ettei vereslihalla olevalle ihmiselle voi sanoa yhtään mitään, ettei siitä toinen jollain tapaa loukkaantuisi. Ja jos ei mitään sano, niin siitäkin loukkaannutaan.

Olen ottanut tavakseni lyhyesti pahoitella ja sitten pysytellut takavasurissa mahdollisimman hiljaa ja neutraalina niin kauan kun tilanne on päällä.

Tämä on totta. On jotenkin hirveän raskasta tukea sellaista ihmistä, jolle on hyvin tarkkaa että lohduttaa ja tukee juuri oikealla tavalla. Jokainen väärin valittu sana on hirveä lisäloukkaus. Jotenkin toivoisin, että tällaiset ihmiset älyäisivät itse olla avautumatta sellaisille ihmisille, joilla on muutenkin haastetta sosiaalisessa pelisilmässä ja taipumus sanoa vääriä asioita.

Lapsettomuuden kanssa elävälle yksi paha seikka on uhriutuva "isovanhempi".

Meille ei lasta ole yrityksistä ja hoidoista huolimatta tullut. Tunteet asian suhteen vaihtelee. Välillä on surua, pohdintaa ja jossittelua millaista elämä olisi, jos olisi lapsi tai jopa lapsia?

Nämä ajatukset tulee yleensä juhlapyhien aikaan tai kun työkaverit ja kaverit kertovat omien lastensa koulumenestyksestä tai kaverisynttäreistä tai muusta.

Onneksi kuitenkin elämään on tullut värejä ja on oppinut olemaan muista asioista elämässä onnellinen ja tyytyväinen eli en vello 24/7 lapsettomuuden surussa enää.

Asia alkaa olemaan itselle hiljalleen ok, mutta sitten on se anoppi joka uhriutuu, kun hänestä ei tullut enää mummoa neljättä kertaa.

Esittelee käydessä komeroistaan lastenvaatteita ja leluja joita on ostanut meidän mahdolliselle vauvalle ja kuinka joutuu ne nyt pois heittämään. Ja anopilla on siis kuitenkin ne kolme lastenlasta hänen toiselta lapseltaan eli mummoksi on kuitenkin päässyt ettei ole jäänyt paitsi siitä.

Mutta tuo on inhottavaa kun hän kääntää asian omaksi menetykseksi täysin,uhriutuu ja ei peitä tätä. Välillä suuttuneena itkee ja moittien pyyhkii kyyneleitä.

Tuo siis on mielestäni kohtuutonta ja kun on jatkunut jo muutaman vuoden. Aivan varmasti on halunnut olla mummo poikansa ja minun lapselle, mutta se ei ole mahdollista ja hän tietää sen, niin asiassa vellominen, itkut, uhriutuminen ja säälin haku ei vain tunnu kohteliaalta eikä reilulta.

Hän on kahden lapsen äiti ja kolmen lapsen mummo, hän on saanut elämältä paljon sen suhteen.

Minä en tule olemaan äiti ja sen myötä en myöskään mummo koskaan, silti asiasta katkera ja asian itseensä kääntävä on anoppi.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuuden kanssa elävälle yksi paha seikka on uhriutuva "isovanhempi".

Meille ei lasta ole yrityksistä ja hoidoista huolimatta tullut. Tunteet asian suhteen vaihtelee. Välillä on surua, pohdintaa ja jossittelua millaista elämä olisi, jos olisi lapsi tai jopa lapsia?

Nämä ajatukset tulee yleensä juhlapyhien aikaan tai kun työkaverit ja kaverit kertovat omien lastensa koulumenestyksestä tai kaverisynttäreistä tai muusta.

Onneksi kuitenkin elämään on tullut värejä ja on oppinut olemaan muista asioista elämässä onnellinen ja tyytyväinen eli en vello 24/7 lapsettomuuden surussa enää.

Asia alkaa olemaan itselle hiljalleen ok, mutta sitten on se anoppi joka uhriutuu, kun hänestä ei tullut enää mummoa neljättä kertaa.

Esittelee käydessä komeroistaan lastenvaatteita ja leluja joita on ostanut meidän mahdolliselle vauvalle ja kuinka joutuu ne nyt pois heittämään. Ja anopilla on siis kuitenkin ne kolme lastenlasta hänen toiselta lapseltaan eli mummoksi on kuitenkin päässyt ettei ole jäänyt paitsi siitä.

Mutta tuo on inhottavaa kun hän kääntää asian omaksi menetykseksi täysin,uhriutuu ja ei peitä tätä. Välillä suuttuneena itkee ja moittien pyyhkii kyyneleitä.

Tuo siis on mielestäni kohtuutonta ja kun on jatkunut jo muutaman vuoden. Aivan varmasti on halunnut olla mummo poikansa ja minun lapselle, mutta se ei ole mahdollista ja hän tietää sen, niin asiassa vellominen, itkut, uhriutuminen ja säälin haku ei vain tunnu kohteliaalta eikä reilulta.

Hän on kahden lapsen äiti ja kolmen lapsen mummo, hän on saanut elämältä paljon sen suhteen.

Minä en tule olemaan äiti ja sen myötä en myöskään mummo koskaan, silti asiasta katkera ja asian itseensä kääntävä on anoppi.

Sanopa sille anopille tuo mitä kirjoitit. Jos tuo minä, minä anoppisi heräisi miettimään puheitaan. Kaikkea ei tarvitse sietää ja omat rajat kannattaa tehd selväksi. Olet arvokas ihminen, joka tapauksessa

Vierailija kirjoitti:

Oon tosi pahoillani, että joudutte kokemaan lapsettomuuden surua ja siihen päälle vielä loukkaavia kommentteja. Me pelättiin myös jäävämme lapsettomiksi ja tiedän, miten musertavaa se suru on. Sitä ei voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Toivon sydämestäni, että hoidoista on teille apua!

Just kun pyydettiin, ettei kommentoitaisi noin. Mutta latu on nyt auki, niin jatketaan samaa rataa. Toisille meistä on opetettu jo lapsena (no pun intended), että kaikkea ei saa mitä haluaa. Sitten kun kyse on lapsettomuudesta niin se ei yllättäen pidäkään paikkaansa vaan lapsen hankkiminen on se pyhä joka pitää toteuttaa vaikka väkisin.

Tuo jatkuu loppuun asti. Älä muuta odota. Minulla ei ole lapsia,mutta sisaria on,kaksi. Sama juttu,minä roskistavaraa. Kun asui 1. taloudessa jonkin aikaa, loppui annit,sitten jakeli ne toiselle. Minulle jäi passaaminen ,kyyditys satoja kilometrejä. Luuli,että minä maksan bensatkin,siihen en suostunut. Viskasi rahat kuin koiralle luun. Kylässä en olisi saanut yhtään osallistua keskusteluun sanoi heti,kun yritin: kun ei saa haastella! Kun pääsin kotiin päin lähtemään mieheni kanssa, itkin koko kotimatkan. Tuska kulki läpi kaiken ,kun tämän loppuun asti tajusin: minä olen roska ,liika, en lapsi.

Kylmyys oli loppuun asti sisimmässäni,en kaipaakaan häntä.

Vierailija kirjoitti:

Tuo jatkuu loppuun asti. Älä muuta odota. Minulla ei ole lapsia,mutta sisaria on,kaksi. Sama juttu,minä roskistavaraa. Kun asui 1. taloudessa jonkin aikaa, loppui annit,sitten jakeli ne toiselle. Minulle jäi passaaminen ,kyyditys satoja kilometrejä. Luuli,että minä maksan bensatkin,siihen en suostunut. Viskasi rahat kuin koiralle luun. Kylässä en olisi saanut yhtään osallistua keskusteluun sanoi heti,kun yritin: kun ei saa haastella! Kun pääsin kotiin päin lähtemään mieheni kanssa, itkin koko kotimatkan. Tuska kulki läpi kaiken ,kun tämän loppuun asti tajusin: minä olen roska ,liika, en lapsi.

Kylmyys oli loppuun asti sisimmässäni,en kaipaakaan häntä.

Mitä tässä oikeestaan sanotaan?

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuuden ajatellaan helposti johtuvan naisesta.

Itsellä ainakin tilanne se, että kerroin yhdelle kaverille lapsettomuushoidoista ja hänen ensimmäinen kommentti oli olenko ajatellut 5kg painonpudotuksen voivan auttaa tulemaan raskaaksi vaikka ylipainoa ei edes ole?

Hetken äimistyneenä kuulemastani kerroin ettei tilanteessa tuo auta, jos lapsettomuus johtuu miehestä ja muutenkin olen normaalipainoinen ja todettu ettei minussa ole syytä lapsettomuudelle.

Tosin sama älynväläys oli vuosia aiemmin todennut työkaveristaan ettei tämä ole oikeasti synnytystä kokenut ja voi muodostaa tiettyä sidettä lapseen, koska lapsi syntynyt hätäsektiolla. Koki siis itse olevansa parempi äiti, kun oli omat lapset pystynyt synnyttämään alateitse. Tätäkin kommenttia kuuntelin äimänkäkenä, miten voi noin sanoa.

Mun piti lihoa 5 kg että tulin raskaaksi. Oli kyllä työn ja tuskan takana.

Ei lapsettomuus ole mikään maailman loppu, elämä on ihan hyvää ilman jälkikasvuakin. Ymmärrän kyllä, että asia on varmasti kipeä niille jotka kovasti haluaisivat lapsen. Silti ei saa jäädä suremaan, muuten se suru vie koko elämän. T. Lapseton joka ei voi saada lapsia.

Teitkö apo. Rrtin? No sinne meni ainoa onnesi ja lapsesi, sekä lapsenlapsesi ja lapsenlapsenlapsesi.

Niin. Kaduttaako nyt? Eikö se tuonutkaan sitä vapautta?