Läheisen kuolemaa uikuttavat ärsyttävät

Onko sisaruksillasi omaa elämää eli lapsia jne.? Sivusta olen seurannut yhtä lapsetonta surijaa. Vanhemmat kuoli ysikymppisenä jotain 10 vuotta sitten ja vieläkin suuttuu muille sisaruksille, jos nämä ei ole valmiita pyhittämään edelleen elämäänsä vanhempien suremiselle. Kyse on naimattomasta ja lapsettomasta ihmisestä, sisaruksilla on lapset ja lapsenlapset, elämä jatkuu ja perhe ei ole pelkästään ne vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus..

Harmi, että en lukenut oikean suremisen sääntökirjaa. En ole normaali. Hyvä, että sinä osaat kertoa kaiken A:sta B:hen ja vielä loppukohtauksen tunnelmineen. 

En ole väittänyt mitään..kuulostaa vaan todella oudolta tuo tarinasi. Olen menettänyt kuolemalle poikani,siskoni ja vanhempani..luulen tietäväni asiasta jotain. Elämässä pitää mennä eteenpäin eikä jäädä suruun makaamaan, sinähän olet elossa! Tuskin vanhempasi tätä toivoisi. Alussa kun tuska on suurin ei aina tiedä sureeko menetettyä vai sääliikö itseään..miks mulle on käynyt näin. Terapia vois auttaa kohdallas.

Sanoit, että olen jäänyt itsesääliin pyöriskelemään. Kyllä se on jo väittämistä. Tiedätkö sinä kuinka paljon se satuttaa ja tuo, että pitäisi mennä eteenpäin? Luuletko, että en tiedä sitä? Olen pahoillani menetyksistäsi ja otan osaa niihin. Se ei kuitenkaan muuta minun menetystäni, vaikka sinä olisit menettänyt koko sukusi etkä tuntisi enää surua. Minä tunnen, en ole jäänyt makaamaan mihinkään. Kannan sitä vain mukanani ympäriinsä. Se vain on tarttunut selkääni enkä saa sitä ravisteltua alas noin vain. Satuttaa ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi, kun sanotaan että pitäisi jaksaa, kun ei oikeasti jaksa. Kyllä minä tiedän, että pitäisi ja yritän. Se sattuu silti. 

Lueppa uudelleen,en sanonut niin! En ole sanonut etten tunne surua ja kaipausta,ei ole sellaista päivää jona en lastani muistaisi,mutta en anna sen hallita koko elämääni. Tapahtunut on vain hyväksyttävä niin pahalta kuin se tuntuukin. Jokaisen kohdalle tulee vanhemmista luopuminen ja se on täysin normaali elämän kulku, toisin kuin lapsensa hautaaminen. Auttaisiko sinua jos alkaisin säälimään? Suosittelen ihan oikeesti ammattiihmiselle avautumista. Tsemppiä siihen!

Sanoit tarkalleen ottaen seuraavasti ja sama on viesteissäsi koko ajan läsnä:

"Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus.."

Ja koko ajan sanot, että minun tapani on jotenkin väärä. Kyseenalaistat tuntemukseni ja suosittelet ammattiapua. Mistä tiedät, että en ole jo terapian piirissä? Mistä myöskään tiedät, että se hallitsee koko elämääni? Mitä ylipäätään tiedät elämästäni väitteidesi tueksi? Puhuin tuntemuksistani, kivusta ja surusta. En siitä, miten se näkyy elämässäni.

Älä kerro minulle, mitä minun pitää hyväksyä tai miten minun pitää toimia. Edelleenkään se, miten itse toimit tai mitä tunnet niin ei ole väärin. Se ei vaan ole sama tapa kuin kaikilla muilla. En ole kaivannut sääliäsi enkä sen enempää lyttäämistäsi. Sinä täällä tunnut keräävät sääliä suoraansanottuna, sillä että olet menettänyt poikasi, että vanhemman kuoleminen on lunnollista ja se ei. Otan edelleen osaa ja kunnioitan suruasi. En silti lähde kilpailemaan kanssasi. Toistan vielä. Sinun tuntemuksesi eivät vaikuta minuun tai se, mitä sinulle on käynyt. En oikeastaan kaipaa sinulta mitään. Vastasin ap:lle. Vastasin myös sinulle, kun viestiäni kommentoit. Kun nyt toivotit minulle tsemppiä (ehkä vähän kyseenalaisesti), haluan kuitenkin toivottaa sitä myös sinulle ylipäätään elämääsi mitä ikinä teetkin. Kaikesta huolimatta luulen sinun tarvitsevan sitä ja sydämeni pohjasta toivon sitä myös sinulle. Että elämä hymyilee sinullekin.

Lueppas huviksek se aloituksesi ajan kanssa!!! Huonommaks menee vaan päivä päivältä..jos otat viestini ja toivotukseni vittuiluksi niin siitä vaan.. Sääli on sairautta..kerroin vaan faktat naamiot viestisi tekoimelyydellä jota en myöskään sulta ole pyytänyt enkä kaivannut, vaikuttaa lähinnä piilo vittuilulta pidä itselläs vaan..yleensä täällä aloitetaan keskustelu niin siihen myös vastataan,ei välttämättä aina myötäkarvaan. Voi hyvää päivää ,yötä ja hyvästi!

En ole aloittaja. Miksi olisin alunperin vastannut omaan aloitukseeni? Sanoin kivun kasvavan päivä päivältä. Tiedän, mitä kirjoitin. Ehkä sinun pitäisi tarkistaa joitakin viestejä. Minäkö tässä olen tekoimelä ja epäasiallinen? Niin sinä aloitit kanssani keskustelun kommentoimalla viestiäni ja minä vastasin. No minä en ole sääliä sinulle antanut enkä sitä sinulta pyytänyt. Itse en sitä toisaalta sairaanakaan pidä. Myötätuntoa annan ja tunnen muita ihmisiä kohtaan. Minä saan kommentoida mitä haluan, sinä voit olla vastaamatta. 

Onko joku väittänyt sua aloittajaksi?. Kipu kasvaa päivä päivältä..toisaalta taas ei hirveesti elämään vaikuta..ristiriitaista. Lopetan aiheesta enkä toivota mitään.

Vierailija kirjoitti:

Minä en taas ymmärrä, miten jotkut vertasivat vanhempani kuollessa sitä jonkun random tutun kuolemaan. Minun mielestä vanhempiin on erityinen suhde, olipa se hyvä tai huono. Yleensä meillä on vain se yksi isä ja yksi äiti, heidän kuollessa poistuu siis jotain ainutlaatuista (toki kaikkien ihmisten kohdalla on niin). Tuntui omituiselta, että jotkut alkoivat puhua "naapurin erkin kuollessa tulleesta surusta", kun oma vanhempi oli kuollut. Monille vanhempien kuolema saattaa surun lisäksi aikaansaada elämänkriisin, jossa alkaa läpikäydä elettyä elämää ja vielä ehkä tajuaa syvästi oman kuolevaisuutensa.

Se naapurin Erkki voi olla läheisempi kuin omat vanhemmat.

Mikä v I t u n uikutus???? Opitko juuri uuden sanan av:lta? Uikutus EI sovi tähän yhteyteen ollenkaan. Älä käytä sanoja joiden merkitystä et ymmärrä 😂😂

Vierailija kirjoitti:

Nyt pitäisi kuulla sitä "uikutusta" livenä, jotta voisi ottaa kantaa. 

Pitäisi myös tietää olosuhteet: kuoliko isä rikoksen uhrina nelikymppisenä vai 89-vuotiaana sairauden murtamana. 

Eli varsin niukka aloitus, johon ainakaan minä en osaa sanoa juuta tai jaata. 

Kuule, kyllä se sairauden murtamaan vanhana voi olla myös kauhea trauma läheisille. Esim jos on kärsimyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi saan kaikki nämä alapeukut? Mistä ne kumpuavat? Kateudesta vai vihasta itseäsi vahvempaa ihmistä kohtaan? Get a grip and get a life!

ap

Oikeasti vahva ihminen kestää muiden surun, eikä määrittele muiden tunteiden oikeellisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman kuolema voi aiheuttaa kriisin useista syistä a) kuolema on äkillinen ja järkyttävä b) surijalla oli käsittelemättömiä asioita vanhemman kanssa c) kuolema nostaa esiin omat käsittelemättömät tunteet jostain muusta asiasta....ja vielä monta muutakin tekijää yhdessä tai erikseen. Sinähän et voi välttämättå tietää miksi sisaruksesi edelleen vielä kumpuilevat vanhemman kuolemaa. Et voi kuitenkaan sanoa toiselle että hänen surunsa ei ole oikeutettua koska jokainen suree omista lähtökohdistaan.

Olen vahva ihminen ja en jaksa ymmärtää aina, kuinka heikkoja jotkut ovat henkisesti. Varmaan ne ovat näitä samoja, jotka menevät shokkiin verta nähdessään. Pitää uskalla ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on eikä rypeä menneissä. En halua, että minuakaan jäädään murehtimaan. Tiedän kyllä, että siskoni itkisivät perääni vuosia, jos eläisivät minua kauemmin. Minä en itkisi heidän peräänsä.

ap

Ei tunteettomuus ja empatian puute ole vahvuutta. Päinvastoin. Susta tulee vaikutelma että pelkäät tuntea (toki vahvin vaikutelma on provo mutta ohitetaan se).

Tunteva ihminen on vahva. Myös se vaatii vahvuutta, että pystyy pitämään tunteensa kurissa jossain tilanteissa. En siihen itsekään aina kykene. Omaan valtavan vahvan tunne-elämän ja tunneherkkyyden, paljon käsittelen tunteita valitussa seurassa tai yksin. 

Suru voi myös muuttua itsesääliksi ja huomion hakemiseksi. Maailma olisi jo pysähtynyt täysin, jos ihmiset eivät kykenisi surusta huolimatta menemään eteenpäin ja elämään täysin rinnoin, toimimaan ja myös nauttimaan ja iloitsemaan elämästä. 

En tiedä, mitä aloittaja tarkoittaa. Jos häntä häiritsee muiden surun määrä ja kesto, se on vähän outoa. Jos häntä häiritsee se, että tavatessa tilannetta hallitsee "uikutus", närkästys voi johtua siitä, että sisarukset vaativat itselleen ja surulleen huomiota, kukaan ei kuitenkaan voi enää vuoden päästä itkeä ja surra koko ajan, toki se vaatii joskus vahvuutta keskittyä muuhun ja antaa surulle valta sopivana aikana. 

Kun menetimme aikuisen tyttäremme, oli tosi ärsyttävää että julkisilla paikoilla esim. kaupoissa käydessä tutut ihmiset tulivat vaatimaan huomiota ja jopa lohtua omaan suruunsa tyttäremme poismenon johdosta "ottaessaan osaa". Itse olisi halunnut paeta hetken surun tunteita arkisten asioiden pariin ja hoitamiseen. Samoin veljeni, joka aina tavatessa olisi halunnut huomiota osakseen keskustelemalla  tyttäremme poismenosta, kertoen kuinka kovasti HÄN kaipaa tytärtämme, eipä häntä kiinnostanut se, että emme kenties pysty ja halua puhua hänen kanssaan asiasta, kun haluamme pitää itsemme jossain tilanteissa kasassa ja keskittyä välillä johonkin muuhun, tekemiseen tai mukavaan asiaan. 

Jos ihmisen toimintakyky lamaantuu pitkäksi aikaa, on hän vajonnut itsesääliin surussaan. Se ei ole enää normaalia. 

Varmaan evoluution kannalta on ollut hyvä, että on surijoita eteenpäin porskuttajia.

Pirskuttajat ovat vieneet yhteisöä eteenpäin, etsineet sapuskaa ja toimineet, vaikka yhteisössä joku on kuollut.

Surijat on pitäneet yllä yhteisön ja esi-idienkin muustoa, luoneet henkistä kulttuuria ja hengellisyyttäkin. Ovat ehkä olleet herkkiä, empatia on kehittynyt.

Erilaisia piirteitä meissä löytyy, suremisessakin.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan evoluution kannalta on ollut hyvä, että on surijoita eteenpäin porskuttajia.

Pirskuttajat ovat vieneet yhteisöä eteenpäin, etsineet sapuskaa ja toimineet, vaikka yhteisössä joku on kuollut.

Surijat on pitäneet yllä yhteisön ja esi-idienkin muustoa, luoneet henkistä kulttuuria ja hengellisyyttäkin. Ovat ehkä olleet herkkiä, empatia on kehittynyt.

Erilaisia piirteitä meissä löytyy, suremisessakin.

Sinulla on outo jako surijoihin ja eteenpäin porskuttajiin. Olen sisarusparvestani voimakkaimmin tunneihminen, tunnen herkästi, vahvasti ja syvästi. Olen myös empaattisin luovin ja taiteellisin. Luon henkistä kulttuuria ja olen hengellinen, tunnen silläkin alueella herkästi ja vahvasti. Vaistoan myös muiden tunnetilat hyvin herkästi ja näen ihmisten läpi. Osumatarkkuus on hyvä, sen on elämässä nähnyt. Yksi sisarus on siltä väliltä, kolmas melkeinpä tunnekylmä, ei pelkästään ulkoisesti vaan ihan sisäiseltä elämältään. 

Kun kohtasimme menetyksen, suruni hetket olivat murskaavia, mutta menivät myös aaltoina ohi ja siinä välissä "porskutin" paljon enemmän kuin normaalisti. En todellakaan halunnut sairauslomaa ja täytin vapaa-aikani toiminnalla, halusin myös hoitaa vainajan asiat mahdollisimman äkkiä alta pois. Tunnekylmimmän sisarukseni mielestä olisi pitänyt olla sairauslomalla ja märehtiä asiaa, loppujen lopuksi huomasin, että hän olisi halunnut vain  saada itselleen huomiota tällkä(kin) asialla mahdollisimman paljon. 

Tunteet tulee ja menee, niiden on hyvä antaa sopivassa hetkessä vuotaa valtoimenaan. Mutta ne eivät estä ihmistä toimimasta, päinvastoin paljo touhu on hyväksi, saa ajatukset irti eikä vajoa itsesääliin. Jos ihmisellä itsellään on jäljellä terveys ja voimat, hänen on syytä olla kiitollinen ja jatkaa elämää, vaikka ikävä ja kaipuu iskevätkin ajoittain tsunamin lailla. 

Oman kokemukseni mukaan surijat ovat myös niitä jotka loppujen lopuksi hoitavat kaikki hommat, huolehtivat arjesta, järjestävät hautajaiset. Sitten on näitä "surijoita", jotka aina kohdatessa haluavat huomiota, halauksia, lohdutusta ja kuuntelijaa itselleen kuinka heidän surunsa on tässä nyt kaiken keskiössä, mutta välttävät vastuutaan asioiden hoitamisessa, koska heillä on tässä nyt ihan erityisen suuri suru, joten he eivät nyt "jaksa" tehdä mitään. Samat ihmiset vaativat olla huomion keskipisteenä muutenkin elämässä.  Sitten on ne todelliset surijat, joiden surun hetket ovat valtavia, kuten myös ilon hetket, tunteet ovat vahvoja ja empatiakyky suuri. He myös tarttuvat toimeen ja porskuttavat muiden surevien apuna, kysyen mitä voivat tehdä, miten voivat auttaa, huolehtivat osaltaan asioiden sujumisesta.