Läheisen kuolemaa uikuttavat ärsyttävät

Onko aloittaja nyt ihan tosissaan, vai onko kyseessä provo?

Ei toiselle ihmiselle voi sanoa, että lopeta sureminen. Suru on hyvin henkilökohtainen asia, jonka sorkkiminen tuntuu kaikista pahalta.

Suru ei ole heikkouden merkki, vaan se on merkki siitä, että on rakastanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman kuolema voi aiheuttaa kriisin useista syistä a) kuolema on äkillinen ja järkyttävä b) surijalla oli käsittelemättömiä asioita vanhemman kanssa c) kuolema nostaa esiin omat käsittelemättömät tunteet jostain muusta asiasta....ja vielä monta muutakin tekijää yhdessä tai erikseen. Sinähän et voi välttämättå tietää miksi sisaruksesi edelleen vielä kumpuilevat vanhemman kuolemaa. Et voi kuitenkaan sanoa toiselle että hänen surunsa ei ole oikeutettua koska jokainen suree omista lähtökohdistaan.

Olen vahva ihminen ja en jaksa ymmärtää aina, kuinka heikkoja jotkut ovat henkisesti. Varmaan ne ovat näitä samoja, jotka menevät shokkiin verta nähdessään. Pitää uskalla ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on eikä rypeä menneissä. En halua, että minuakaan jäädään murehtimaan. Tiedän kyllä, että siskoni itkisivät perääni vuosia, jos eläisivät minua kauemmin. Minä en itkisi heidän peräänsä.

ap

Trolli, tai joltakin on lääkkeet jäänyt ottamatta. En kyllä usko, että kukaan suree tällaisen tekstin kirjoittajaa, ja hän taitaa sen itsekin tietää. Sehän se sitten pelottaa niin, että täytyy vähän leikkiä kovista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus..

Harmi, että en lukenut oikean suremisen sääntökirjaa. En ole normaali. Hyvä, että sinä osaat kertoa kaiken A:sta B:hen ja vielä loppukohtauksen tunnelmineen. 

En ole väittänyt mitään..kuulostaa vaan todella oudolta tuo tarinasi. Olen menettänyt kuolemalle poikani,siskoni ja vanhempani..luulen tietäväni asiasta jotain. Elämässä pitää mennä eteenpäin eikä jäädä suruun makaamaan, sinähän olet elossa! Tuskin vanhempasi tätä toivoisi. Alussa kun tuska on suurin ei aina tiedä sureeko menetettyä vai sääliikö itseään..miks mulle on käynyt näin. Terapia vois auttaa kohdallas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman kuolema voi aiheuttaa kriisin useista syistä a) kuolema on äkillinen ja järkyttävä b) surijalla oli käsittelemättömiä asioita vanhemman kanssa c) kuolema nostaa esiin omat käsittelemättömät tunteet jostain muusta asiasta....ja vielä monta muutakin tekijää yhdessä tai erikseen. Sinähän et voi välttämättå tietää miksi sisaruksesi edelleen vielä kumpuilevat vanhemman kuolemaa. Et voi kuitenkaan sanoa toiselle että hänen surunsa ei ole oikeutettua koska jokainen suree omista lähtökohdistaan.

Olen vahva ihminen ja en jaksa ymmärtää aina, kuinka heikkoja jotkut ovat henkisesti. Varmaan ne ovat näitä samoja, jotka menevät shokkiin verta nähdessään. Pitää uskalla ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on eikä rypeä menneissä. En halua, että minuakaan jäädään murehtimaan. Tiedän kyllä, että siskoni itkisivät perääni vuosia, jos eläisivät minua kauemmin. Minä en itkisi heidän peräänsä.

ap

Trolli, tai joltakin on lääkkeet jäänyt ottamatta. En kyllä usko, että kukaan suree tällaisen tekstin kirjoittajaa, ja hän taitaa sen itsekin tietää. Sehän se sitten pelottaa niin, että täytyy vähän leikkiä kovista.

Voi tietäisitpä vaan sen pillityksen määrän, joka perääni tihrusteltaisiin. Olen aina ollut meistä se vahvin, johtaja. Siskoissani en ole samaa vahvuutta nähnyt. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman kuolema voi aiheuttaa kriisin useista syistä a) kuolema on äkillinen ja järkyttävä b) surijalla oli käsittelemättömiä asioita vanhemman kanssa c) kuolema nostaa esiin omat käsittelemättömät tunteet jostain muusta asiasta....ja vielä monta muutakin tekijää yhdessä tai erikseen. Sinähän et voi välttämättå tietää miksi sisaruksesi edelleen vielä kumpuilevat vanhemman kuolemaa. Et voi kuitenkaan sanoa toiselle että hänen surunsa ei ole oikeutettua koska jokainen suree omista lähtökohdistaan.

Olen vahva ihminen ja en jaksa ymmärtää aina, kuinka heikkoja jotkut ovat henkisesti. Varmaan ne ovat näitä samoja, jotka menevät shokkiin verta nähdessään. Pitää uskalla ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on eikä rypeä menneissä. En halua, että minuakaan jäädään murehtimaan. Tiedän kyllä, että siskoni itkisivät perääni vuosia, jos eläisivät minua kauemmin. Minä en itkisi heidän peräänsä.

ap

Itse en pidä itseäni vahvana ihmisenä, päin vastoin. Olen vain toisista välittävä ja tunteet hyväksyvä.. Suren itse vieläkin ja joskus itkenkin muistellessani kuolleita läheisiä ihmisiä, koska kaipaan heitä. En pyörry verta nähdessäni. Itse asiassa olen ollut muutaman kerran onnettomuuspaikalla ja ainut ihminen, joka on osannut ruveta toimimaan loukkaantuneiden auttamiseksi, muiden vain seisoessa paikallaan tumput suorassa. Minulle soitetaan, kun on tapahtunut jotain pahaa ja/tai vakavaa, kuten autokolari rekan kanssa, jossa kuolema oli millien päässä. Minua pyydetään mukaan, kun pitää mennä tekemään jotain raskasta ja vaikeaa, kuten rikosilmoitus raiskauksesta tai abortti, rakkaan lemmikin lopetus jne.  En osaa oikeastaan mitään paljon tehdä, mutta olen läsnä, hyväksyn heidän herkän tilansa, kuuntelen, jos he haluavat puhua, pidän kiinni kädestä, halaan, jos haluavat halata jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus..

Harmi, että en lukenut oikean suremisen sääntökirjaa. En ole normaali. Hyvä, että sinä osaat kertoa kaiken A:sta B:hen ja vielä loppukohtauksen tunnelmineen. 

En ole väittänyt mitään..kuulostaa vaan todella oudolta tuo tarinasi. Olen menettänyt kuolemalle poikani,siskoni ja vanhempani..luulen tietäväni asiasta jotain. Elämässä pitää mennä eteenpäin eikä jäädä suruun makaamaan, sinähän olet elossa! Tuskin vanhempasi tätä toivoisi. Alussa kun tuska on suurin ei aina tiedä sureeko menetettyä vai sääliikö itseään..miks mulle on käynyt näin. Terapia vois auttaa kohdallas.

Sanoit, että olen jäänyt itsesääliin pyöriskelemään. Kyllä se on jo väittämistä. Tiedätkö sinä kuinka paljon se satuttaa ja tuo, että pitäisi mennä eteenpäin? Luuletko, että en tiedä sitä? Olen pahoillani menetyksistäsi ja otan osaa niihin. Se ei kuitenkaan muuta minun menetystäni, vaikka sinä olisit menettänyt koko sukusi etkä tuntisi enää surua. Minä tunnen, en ole jäänyt makaamaan mihinkään. Kannan sitä vain mukanani ympäriinsä. Se vain on tarttunut selkääni enkä saa sitä ravisteltua alas noin vain. Satuttaa ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi, kun sanotaan että pitäisi jaksaa, kun ei oikeasti jaksa. Kyllä minä tiedän, että pitäisi ja yritän. Se sattuu silti. 

Minua tympii kuolleen kaukaisemmat sukulaiset, jotka kävelevät perheenjäsenten surun yli asenteella, että MINUN suruni on tässä nyt suuri ja MINULLE kuollut oli niin läheinen, kerjäävät osanottoja itselleen vaikka oikeampi osoite niille olisi kuolleen ihmisen lapset ja puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman kuolema voi aiheuttaa kriisin useista syistä a) kuolema on äkillinen ja järkyttävä b) surijalla oli käsittelemättömiä asioita vanhemman kanssa c) kuolema nostaa esiin omat käsittelemättömät tunteet jostain muusta asiasta....ja vielä monta muutakin tekijää yhdessä tai erikseen. Sinähän et voi välttämättå tietää miksi sisaruksesi edelleen vielä kumpuilevat vanhemman kuolemaa. Et voi kuitenkaan sanoa toiselle että hänen surunsa ei ole oikeutettua koska jokainen suree omista lähtökohdistaan.

Olen vahva ihminen ja en jaksa ymmärtää aina, kuinka heikkoja jotkut ovat henkisesti. Varmaan ne ovat näitä samoja, jotka menevät shokkiin verta nähdessään. Pitää uskalla ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on eikä rypeä menneissä. En halua, että minuakaan jäädään murehtimaan. Tiedän kyllä, että siskoni itkisivät perääni vuosia, jos eläisivät minua kauemmin. Minä en itkisi heidän peräänsä.

ap

Itse en pidä itseäni vahvana ihmisenä, päin vastoin. Olen vain toisista välittävä ja tunteet hyväksyvä.. Suren itse vieläkin ja joskus itkenkin muistellessani kuolleita läheisiä ihmisiä, koska kaipaan heitä. En pyörry verta nähdessäni. Itse asiassa olen ollut muutaman kerran onnettomuuspaikalla ja ainut ihminen, joka on osannut ruveta toimimaan loukkaantuneiden auttamiseksi, muiden vain seisoessa paikallaan tumput suorassa. Minulle soitetaan, kun on tapahtunut jotain pahaa ja/tai vakavaa, kuten autokolari rekan kanssa, jossa kuolema oli millien päässä. Minua pyydetään mukaan, kun pitää mennä tekemään jotain raskasta ja vaikeaa, kuten rikosilmoitus raiskauksesta tai abortti, rakkaan lemmikin lopetus jne.  En osaa oikeastaan mitään paljon tehdä, mutta olen läsnä, hyväksyn heidän herkän tilansa, kuuntelen, jos he haluavat puhua, pidän kiinni kädestä, halaan, jos haluavat halata jne.

Sinä olet kaunis ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman kuolema voi aiheuttaa kriisin useista syistä a) kuolema on äkillinen ja järkyttävä b) surijalla oli käsittelemättömiä asioita vanhemman kanssa c) kuolema nostaa esiin omat käsittelemättömät tunteet jostain muusta asiasta....ja vielä monta muutakin tekijää yhdessä tai erikseen. Sinähän et voi välttämättå tietää miksi sisaruksesi edelleen vielä kumpuilevat vanhemman kuolemaa. Et voi kuitenkaan sanoa toiselle että hänen surunsa ei ole oikeutettua koska jokainen suree omista lähtökohdistaan.

Olen vahva ihminen ja en jaksa ymmärtää aina, kuinka heikkoja jotkut ovat henkisesti. Varmaan ne ovat näitä samoja, jotka menevät shokkiin verta nähdessään. Pitää uskalla ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on eikä rypeä menneissä. En halua, että minuakaan jäädään murehtimaan. Tiedän kyllä, että siskoni itkisivät perääni vuosia, jos eläisivät minua kauemmin. Minä en itkisi heidän peräänsä.

ap

Anna mä arvaan: olet seitsemättä kertaa aviossa/avossa ja lapsia on kymmenelle eri isälle. Olet vahva ja itsenäinen, koska sosiaalitukiin nojaten voit ilman työpaikkaa lähteä joka suhteesta. Vanhempiasi et tarvitse, koska lapset pääsevät viikonloppuisin sijaiskoteihin ja eri isille. Ei pelkoa, jälkeläisesi eivät jää sinua kaipaamaan, voit huoletta lähteä vaikka heti. Se olisi varmasti helpotus kaikille.

päinvastoin*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus..

Harmi, että en lukenut oikean suremisen sääntökirjaa. En ole normaali. Hyvä, että sinä osaat kertoa kaiken A:sta B:hen ja vielä loppukohtauksen tunnelmineen. 

En ole väittänyt mitään..kuulostaa vaan todella oudolta tuo tarinasi. Olen menettänyt kuolemalle poikani,siskoni ja vanhempani..luulen tietäväni asiasta jotain. Elämässä pitää mennä eteenpäin eikä jäädä suruun makaamaan, sinähän olet elossa! Tuskin vanhempasi tätä toivoisi. Alussa kun tuska on suurin ei aina tiedä sureeko menetettyä vai sääliikö itseään..miks mulle on käynyt näin. Terapia vois auttaa kohdallas.

Sanoit, että olen jäänyt itsesääliin pyöriskelemään. Kyllä se on jo väittämistä. Tiedätkö sinä kuinka paljon se satuttaa ja tuo, että pitäisi mennä eteenpäin? Luuletko, että en tiedä sitä? Olen pahoillani menetyksistäsi ja otan osaa niihin. Se ei kuitenkaan muuta minun menetystäni, vaikka sinä olisit menettänyt koko sukusi etkä tuntisi enää surua. Minä tunnen, en ole jäänyt makaamaan mihinkään. Kannan sitä vain mukanani ympäriinsä. Se vain on tarttunut selkääni enkä saa sitä ravisteltua alas noin vain. Satuttaa ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi, kun sanotaan että pitäisi jaksaa, kun ei oikeasti jaksa. Kyllä minä tiedän, että pitäisi ja yritän. Se sattuu silti. 

Ymmärrän sinua. Älä välitä näistä yksinkertaisista ihmisistä, joiden sielunelämä on herneen kokoinen kuten aivotkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman kuolema voi aiheuttaa kriisin useista syistä a) kuolema on äkillinen ja järkyttävä b) surijalla oli käsittelemättömiä asioita vanhemman kanssa c) kuolema nostaa esiin omat käsittelemättömät tunteet jostain muusta asiasta....ja vielä monta muutakin tekijää yhdessä tai erikseen. Sinähän et voi välttämättå tietää miksi sisaruksesi edelleen vielä kumpuilevat vanhemman kuolemaa. Et voi kuitenkaan sanoa toiselle että hänen surunsa ei ole oikeutettua koska jokainen suree omista lähtökohdistaan.

Olen vahva ihminen ja en jaksa ymmärtää aina, kuinka heikkoja jotkut ovat henkisesti. Varmaan ne ovat näitä samoja, jotka menevät shokkiin verta nähdessään. Pitää uskalla ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on eikä rypeä menneissä. En halua, että minuakaan jäädään murehtimaan. Tiedän kyllä, että siskoni itkisivät perääni vuosia, jos eläisivät minua kauemmin. Minä en itkisi heidän peräänsä.

ap

Anna mä arvaan: olet seitsemättä kertaa aviossa/avossa ja lapsia on kymmenelle eri isälle. Olet vahva ja itsenäinen, koska sosiaalitukiin nojaten voit ilman työpaikkaa lähteä joka suhteesta. Vanhempiasi et tarvitse, koska lapset pääsevät viikonloppuisin sijaiskoteihin ja eri isille. Ei pelkoa, jälkeläisesi eivät jää sinua kaipaamaan, voit huoletta lähteä vaikka heti. Se olisi varmasti helpotus kaikille.

Tämä oli huono vastaus tähän ketjuun, erityisesti ap:lle, joka on väärässä. Tässä vain mollataan kokonaista ihmisryhmää täysin turhaan. Käyttäytymällä yhtä tyhmästi kuin vastapuoli ei osoita olevansa yhtään sen parempi. Kuten ap, asetetaan itsensä toisten yläpuolelle ja pilkataan toisia kuvitellen olevansa itse sen yläpuolella. Mutta ap, täällä on ihan asiallisiakin argumentteja sinulle, joihin voisit ottaa kantaa ne huolellisesti luettuasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus..

Harmi, että en lukenut oikean suremisen sääntökirjaa. En ole normaali. Hyvä, että sinä osaat kertoa kaiken A:sta B:hen ja vielä loppukohtauksen tunnelmineen. 

En ole väittänyt mitään..kuulostaa vaan todella oudolta tuo tarinasi. Olen menettänyt kuolemalle poikani,siskoni ja vanhempani..luulen tietäväni asiasta jotain. Elämässä pitää mennä eteenpäin eikä jäädä suruun makaamaan, sinähän olet elossa! Tuskin vanhempasi tätä toivoisi. Alussa kun tuska on suurin ei aina tiedä sureeko menetettyä vai sääliikö itseään..miks mulle on käynyt näin. Terapia vois auttaa kohdallas.

Sanoit, että olen jäänyt itsesääliin pyöriskelemään. Kyllä se on jo väittämistä. Tiedätkö sinä kuinka paljon se satuttaa ja tuo, että pitäisi mennä eteenpäin? Luuletko, että en tiedä sitä? Olen pahoillani menetyksistäsi ja otan osaa niihin. Se ei kuitenkaan muuta minun menetystäni, vaikka sinä olisit menettänyt koko sukusi etkä tuntisi enää surua. Minä tunnen, en ole jäänyt makaamaan mihinkään. Kannan sitä vain mukanani ympäriinsä. Se vain on tarttunut selkääni enkä saa sitä ravisteltua alas noin vain. Satuttaa ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi, kun sanotaan että pitäisi jaksaa, kun ei oikeasti jaksa. Kyllä minä tiedän, että pitäisi ja yritän. Se sattuu silti. 

Lueppa uudelleen,en sanonut niin! En ole sanonut etten tunne surua ja kaipausta,ei ole sellaista päivää jona en lastani muistaisi,mutta en anna sen hallita koko elämääni. Tapahtunut on vain hyväksyttävä niin pahalta kuin se tuntuukin. Jokaisen kohdalle tulee vanhemmista luopuminen ja se on täysin normaali elämän kulku, toisin kuin lapsensa hautaaminen. Auttaisiko sinua jos alkaisin säälimään? Suosittelen ihan oikeesti ammattiihmiselle avautumista. Tsemppiä siihen!

Siis miksi saan kaikki nämä alapeukut? Mistä ne kumpuavat? Kateudesta vai vihasta itseäsi vahvempaa ihmistä kohtaan? Get a grip and get a life!

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus..

Harmi, että en lukenut oikean suremisen sääntökirjaa. En ole normaali. Hyvä, että sinä osaat kertoa kaiken A:sta B:hen ja vielä loppukohtauksen tunnelmineen. 

En ole väittänyt mitään..kuulostaa vaan todella oudolta tuo tarinasi. Olen menettänyt kuolemalle poikani,siskoni ja vanhempani..luulen tietäväni asiasta jotain. Elämässä pitää mennä eteenpäin eikä jäädä suruun makaamaan, sinähän olet elossa! Tuskin vanhempasi tätä toivoisi. Alussa kun tuska on suurin ei aina tiedä sureeko menetettyä vai sääliikö itseään..miks mulle on käynyt näin. Terapia vois auttaa kohdallas.

Sanoit, että olen jäänyt itsesääliin pyöriskelemään. Kyllä se on jo väittämistä. Tiedätkö sinä kuinka paljon se satuttaa ja tuo, että pitäisi mennä eteenpäin? Luuletko, että en tiedä sitä? Olen pahoillani menetyksistäsi ja otan osaa niihin. Se ei kuitenkaan muuta minun menetystäni, vaikka sinä olisit menettänyt koko sukusi etkä tuntisi enää surua. Minä tunnen, en ole jäänyt makaamaan mihinkään. Kannan sitä vain mukanani ympäriinsä. Se vain on tarttunut selkääni enkä saa sitä ravisteltua alas noin vain. Satuttaa ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi, kun sanotaan että pitäisi jaksaa, kun ei oikeasti jaksa. Kyllä minä tiedän, että pitäisi ja yritän. Se sattuu silti. 

Lueppa uudelleen,en sanonut niin! En ole sanonut etten tunne surua ja kaipausta,ei ole sellaista päivää jona en lastani muistaisi,mutta en anna sen hallita koko elämääni. Tapahtunut on vain hyväksyttävä niin pahalta kuin se tuntuukin. Jokaisen kohdalle tulee vanhemmista luopuminen ja se on täysin normaali elämän kulku, toisin kuin lapsensa hautaaminen. Auttaisiko sinua jos alkaisin säälimään? Suosittelen ihan oikeesti ammattiihmiselle avautumista. Tsemppiä siihen!

Sanoit tarkalleen ottaen seuraavasti ja sama on viesteissäsi koko ajan läsnä:

"Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus.."

Ja koko ajan sanot, että minun tapani on jotenkin väärä. Kyseenalaistat tuntemukseni ja suosittelet ammattiapua. Mistä tiedät, että en ole jo terapian piirissä? Mistä myöskään tiedät, että se hallitsee koko elämääni? Mitä ylipäätään tiedät elämästäni väitteidesi tueksi? Puhuin tuntemuksistani, kivusta ja surusta. En siitä, miten se näkyy elämässäni.

Älä kerro minulle, mitä minun pitää hyväksyä tai miten minun pitää toimia. Edelleenkään se, miten itse toimit tai mitä tunnet niin ei ole väärin. Se ei vaan ole sama tapa kuin kaikilla muilla. En ole kaivannut sääliäsi enkä sen enempää lyttäämistäsi. Sinä täällä tunnut keräävät sääliä suoraansanottuna, sillä että olet menettänyt poikasi, että vanhemman kuoleminen on lunnollista ja se ei. Otan edelleen osaa ja kunnioitan suruasi. En silti lähde kilpailemaan kanssasi. Toistan vielä. Sinun tuntemuksesi eivät vaikuta minuun tai se, mitä sinulle on käynyt. En oikeastaan kaipaa sinulta mitään. Vastasin ap:lle. Vastasin myös sinulle, kun viestiäni kommentoit. Kun nyt toivotit minulle tsemppiä (ehkä vähän kyseenalaisesti), haluan kuitenkin toivottaa sitä myös sinulle ylipäätään elämääsi mitä ikinä teetkin. Kaikesta huolimatta luulen sinun tarvitsevan sitä ja sydämeni pohjasta toivon sitä myös sinulle. Että elämä hymyilee sinullekin.

Jaaha, se on taas Kiukkulasta päivää asialla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus..

Harmi, että en lukenut oikean suremisen sääntökirjaa. En ole normaali. Hyvä, että sinä osaat kertoa kaiken A:sta B:hen ja vielä loppukohtauksen tunnelmineen. 

En ole väittänyt mitään..kuulostaa vaan todella oudolta tuo tarinasi. Olen menettänyt kuolemalle poikani,siskoni ja vanhempani..luulen tietäväni asiasta jotain. Elämässä pitää mennä eteenpäin eikä jäädä suruun makaamaan, sinähän olet elossa! Tuskin vanhempasi tätä toivoisi. Alussa kun tuska on suurin ei aina tiedä sureeko menetettyä vai sääliikö itseään..miks mulle on käynyt näin. Terapia vois auttaa kohdallas.

Sanoit, että olen jäänyt itsesääliin pyöriskelemään. Kyllä se on jo väittämistä. Tiedätkö sinä kuinka paljon se satuttaa ja tuo, että pitäisi mennä eteenpäin? Luuletko, että en tiedä sitä? Olen pahoillani menetyksistäsi ja otan osaa niihin. Se ei kuitenkaan muuta minun menetystäni, vaikka sinä olisit menettänyt koko sukusi etkä tuntisi enää surua. Minä tunnen, en ole jäänyt makaamaan mihinkään. Kannan sitä vain mukanani ympäriinsä. Se vain on tarttunut selkääni enkä saa sitä ravisteltua alas noin vain. Satuttaa ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi, kun sanotaan että pitäisi jaksaa, kun ei oikeasti jaksa. Kyllä minä tiedän, että pitäisi ja yritän. Se sattuu silti. 

Lueppa uudelleen,en sanonut niin! En ole sanonut etten tunne surua ja kaipausta,ei ole sellaista päivää jona en lastani muistaisi,mutta en anna sen hallita koko elämääni. Tapahtunut on vain hyväksyttävä niin pahalta kuin se tuntuukin. Jokaisen kohdalle tulee vanhemmista luopuminen ja se on täysin normaali elämän kulku, toisin kuin lapsensa hautaaminen. Auttaisiko sinua jos alkaisin säälimään? Suosittelen ihan oikeesti ammattiihmiselle avautumista. Tsemppiä siihen!

Sanoit tarkalleen ottaen seuraavasti ja sama on viesteissäsi koko ajan läsnä:

"Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus.."

Ja koko ajan sanot, että minun tapani on jotenkin väärä. Kyseenalaistat tuntemukseni ja suosittelet ammattiapua. Mistä tiedät, että en ole jo terapian piirissä? Mistä myöskään tiedät, että se hallitsee koko elämääni? Mitä ylipäätään tiedät elämästäni väitteidesi tueksi? Puhuin tuntemuksistani, kivusta ja surusta. En siitä, miten se näkyy elämässäni.

Älä kerro minulle, mitä minun pitää hyväksyä tai miten minun pitää toimia. Edelleenkään se, miten itse toimit tai mitä tunnet niin ei ole väärin. Se ei vaan ole sama tapa kuin kaikilla muilla. En ole kaivannut sääliäsi enkä sen enempää lyttäämistäsi. Sinä täällä tunnut keräävät sääliä suoraansanottuna, sillä että olet menettänyt poikasi, että vanhemman kuoleminen on lunnollista ja se ei. Otan edelleen osaa ja kunnioitan suruasi. En silti lähde kilpailemaan kanssasi. Toistan vielä. Sinun tuntemuksesi eivät vaikuta minuun tai se, mitä sinulle on käynyt. En oikeastaan kaipaa sinulta mitään. Vastasin ap:lle. Vastasin myös sinulle, kun viestiäni kommentoit. Kun nyt toivotit minulle tsemppiä (ehkä vähän kyseenalaisesti), haluan kuitenkin toivottaa sitä myös sinulle ylipäätään elämääsi mitä ikinä teetkin. Kaikesta huolimatta luulen sinun tarvitsevan sitä ja sydämeni pohjasta toivon sitä myös sinulle. Että elämä hymyilee sinullekin.

Lueppas huviksek se aloituksesi ajan kanssa!!! Huonommaks menee vaan päivä päivältä..jos otat viestini ja toivotukseni vittuiluksi niin siitä vaan.. Sääli on sairautta..kerroin vaan faktat naamiot viestisi tekoimelyydellä jota en myöskään sulta ole pyytänyt enkä kaivannut, vaikuttaa lähinnä piilo vittuilulta pidä itselläs vaan..yleensä täällä aloitetaan keskustelu niin siihen myös vastataan,ei välttämättä aina myötäkarvaan. Voi hyvää päivää ,yötä ja hyvästi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus..

Harmi, että en lukenut oikean suremisen sääntökirjaa. En ole normaali. Hyvä, että sinä osaat kertoa kaiken A:sta B:hen ja vielä loppukohtauksen tunnelmineen. 

En ole väittänyt mitään..kuulostaa vaan todella oudolta tuo tarinasi. Olen menettänyt kuolemalle poikani,siskoni ja vanhempani..luulen tietäväni asiasta jotain. Elämässä pitää mennä eteenpäin eikä jäädä suruun makaamaan, sinähän olet elossa! Tuskin vanhempasi tätä toivoisi. Alussa kun tuska on suurin ei aina tiedä sureeko menetettyä vai sääliikö itseään..miks mulle on käynyt näin. Terapia vois auttaa kohdallas.

Sanoit, että olen jäänyt itsesääliin pyöriskelemään. Kyllä se on jo väittämistä. Tiedätkö sinä kuinka paljon se satuttaa ja tuo, että pitäisi mennä eteenpäin? Luuletko, että en tiedä sitä? Olen pahoillani menetyksistäsi ja otan osaa niihin. Se ei kuitenkaan muuta minun menetystäni, vaikka sinä olisit menettänyt koko sukusi etkä tuntisi enää surua. Minä tunnen, en ole jäänyt makaamaan mihinkään. Kannan sitä vain mukanani ympäriinsä. Se vain on tarttunut selkääni enkä saa sitä ravisteltua alas noin vain. Satuttaa ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi, kun sanotaan että pitäisi jaksaa, kun ei oikeasti jaksa. Kyllä minä tiedän, että pitäisi ja yritän. Se sattuu silti. 

Lueppa uudelleen,en sanonut niin! En ole sanonut etten tunne surua ja kaipausta,ei ole sellaista päivää jona en lastani muistaisi,mutta en anna sen hallita koko elämääni. Tapahtunut on vain hyväksyttävä niin pahalta kuin se tuntuukin. Jokaisen kohdalle tulee vanhemmista luopuminen ja se on täysin normaali elämän kulku, toisin kuin lapsensa hautaaminen. Auttaisiko sinua jos alkaisin säälimään? Suosittelen ihan oikeesti ammattiihmiselle avautumista. Tsemppiä siihen!

Sanoit tarkalleen ottaen seuraavasti ja sama on viesteissäsi koko ajan läsnä:

"Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus.."

Ja koko ajan sanot, että minun tapani on jotenkin väärä. Kyseenalaistat tuntemukseni ja suosittelet ammattiapua. Mistä tiedät, että en ole jo terapian piirissä? Mistä myöskään tiedät, että se hallitsee koko elämääni? Mitä ylipäätään tiedät elämästäni väitteidesi tueksi? Puhuin tuntemuksistani, kivusta ja surusta. En siitä, miten se näkyy elämässäni.

Älä kerro minulle, mitä minun pitää hyväksyä tai miten minun pitää toimia. Edelleenkään se, miten itse toimit tai mitä tunnet niin ei ole väärin. Se ei vaan ole sama tapa kuin kaikilla muilla. En ole kaivannut sääliäsi enkä sen enempää lyttäämistäsi. Sinä täällä tunnut keräävät sääliä suoraansanottuna, sillä että olet menettänyt poikasi, että vanhemman kuoleminen on lunnollista ja se ei. Otan edelleen osaa ja kunnioitan suruasi. En silti lähde kilpailemaan kanssasi. Toistan vielä. Sinun tuntemuksesi eivät vaikuta minuun tai se, mitä sinulle on käynyt. En oikeastaan kaipaa sinulta mitään. Vastasin ap:lle. Vastasin myös sinulle, kun viestiäni kommentoit. Kun nyt toivotit minulle tsemppiä (ehkä vähän kyseenalaisesti), haluan kuitenkin toivottaa sitä myös sinulle ylipäätään elämääsi mitä ikinä teetkin. Kaikesta huolimatta luulen sinun tarvitsevan sitä ja sydämeni pohjasta toivon sitä myös sinulle. Että elämä hymyilee sinullekin.

Lueppas huviksek se aloituksesi ajan kanssa!!! Huonommaks menee vaan päivä päivältä..jos otat viestini ja toivotukseni vittuiluksi niin siitä vaan.. Sääli on sairautta..kerroin vaan faktat naamiot viestisi tekoimelyydellä jota en myöskään sulta ole pyytänyt enkä kaivannut, vaikuttaa lähinnä piilo vittuilulta pidä itselläs vaan..yleensä täällä aloitetaan keskustelu niin siihen myös vastataan,ei välttämättä aina myötäkarvaan. Voi hyvää päivää ,yötä ja hyvästi!

En ole aloittaja. Miksi olisin alunperin vastannut omaan aloitukseeni? Sanoin kivun kasvavan päivä päivältä. Tiedän, mitä kirjoitin. Ehkä sinun pitäisi tarkistaa joitakin viestejä. Minäkö tässä olen tekoimelä ja epäasiallinen? Niin sinä aloitit kanssani keskustelun kommentoimalla viestiäni ja minä vastasin. No minä en ole sääliä sinulle antanut enkä sitä sinulta pyytänyt. Itse en sitä toisaalta sairaanakaan pidä. Myötätuntoa annan ja tunnen muita ihmisiä kohtaan. Minä saan kommentoida mitä haluan, sinä voit olla vastaamatta. 

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi saan kaikki nämä alapeukut? Mistä ne kumpuavat? Kateudesta vai vihasta itseäsi vahvempaa ihmistä kohtaan? Get a grip and get a life!

ap

Provoilet vakavalla asialla. Rakkaus on elämän tärkein asia ja vanhemman menettäessään menettää ehdottomimman rakkauden mitä on. Ikuinen kaipaus jää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi saan kaikki nämä alapeukut? Mistä ne kumpuavat? Kateudesta vai vihasta itseäsi vahvempaa ihmistä kohtaan? Get a grip and get a life!

ap

Provoilet vakavalla asialla. Rakkaus on elämän tärkein asia ja vanhemman menettäessään menettää ehdottomimman rakkauden mitä on. Ikuinen kaipaus jää.

En provoa. Totuuden puhujista vain harvemmin tykätään.

ap