Sosiaalisten tilanteiden pelko, mitä tilanteita pelkäät/välttelet?

Vierailija kirjoitti:

Puhelimella soittamista, myös vastaaminen on vähän epämiellyttävää. Asun pikkukylällä ja inhoan mennä esim kauppaan koska siellä tulee väistämättä tuttuja vastaan joita pitää tervehtiä ja pahimmassa tapauksessa jutella jotain järjetöntä small talkia. Puoliso hoitaakin ruokaostokset yleensä. Sen sijaan mulla ei ole mitään ongelmia liikkua vieraissa kaupungeissa, joissa ei tuttuja tule vastaan, jopa nautin siitä.

Aivan samat!

Puhelin ahdistaa. Yhteyttä pidän sähköpostilla ja viesteillä muutamaan ystävään ja sisaruksiin. puolison kanssa ei ongelmaa jutella puhelimessa. Kaikki muut vaikeita. Kaikki asiat koitan hoitamaan sähköpostilla/chatissa.

En käy ikinä kaupassa. Mies hoitaa. Jos menemme eri kaupunkiin ei ongelmaa liikkua missään.

En halua nähdä naapureita, ettei joudu tervehtimään/juttelemaan potaskaa.

Työtä teen osa-aikaisesti. Yksin on vaikeuksia poistua kotoa. Olen pääosin sisällä :(

Koen itseni täydellisenä epäonnistujana.

omg

Kahvila on pahin mahdollinen.  Seurassa menee, YKSIN ei ikinä. 

kaupassa käyntikin ahdistaa mutta olen siedättänyt itseäni sen verran että sujuu jo aika kivuttomasti. 

-Ohis

Mua pelottaa eniten tilanteet, joissa en tiedä VARMUUDELLA miten pitäisi käyttäytyä. Eli epävarmuus yhdistettynä sosiaalisiin tilanteisiin on pahinta. En esimerkiksi uskalla välttämättä kysyä neuvoa, jos on olemassa vaara että vastaus "pitäisi" tietää kysymättäkin.

Jännää on se, että eniten pelkään puolituttuja ja melko tuttuja (ei-läheisiä) ihmisiä, en täysin tuntemattomia. Puolituttujen ja ei-läheisten kanssa pitäisi tietää mikä on oikea suhtautumistapa, ja se epävarmuus siitä ahdistaa. Tiedän miten yleensä pitää suhtautua täysin vieraisiin, asiakaspalvelijoihin ym. Pelkkien tuttujen kohdalla en tiedä. Ahdistun siitä, jos tuttuuden myötä pitäisi alkaa jutella tai tutustua toiseen pikkuhiljaa. Vieraiden kohdalla tällaisia paineita taas ei yleensä ole.

Vierailija kirjoitti:

En pidä massatapahtumista. Sellaiseen ihmistungokseen käveleminen on kamala ajatus, samoin kahviloissa istuskelu tai ravintoloissa syöminen.

Monesta muusta olen opetellut pois, joten muutos on ihan mahdollinen.

Ujo ihminen usein ajattelee, että kaikki tarkkailevat häntä ja se ahdistaa. Oikeasti ihmiset miettivät itseään ja pelkäävät kuka mitäkin asiaa. Kun ujona uskaltaa alkaa katsella niitä ihmisiä niin näkee miten he hermoilevat ja säpsyvät ja ovat ajatuksissaan. Siitä seuraa valaistuminen: he eivät koko ajan katselekaan minua!

Kokeile ap tuota joskus?

"En olekaan maailman napa ja hirveän mielenkiintoinen." Särähti aika pahasti silmiini, ei kun siis korviini. :))

Faith kirjoitti:

Minua jännittää eniten kahvipöytätilanteet vieraiden tai puolituttujen seurassa. Sellaisissa seurustelu on usein näennäisen vapaamuotoista, mutta kuitenkin small talk -tapojen sääntelemää.

On olemassa sanontakin, "tämä ei ole sellainen asia, josta voi puhua kahvipöydässä". Ihmiset yleensä noudattavat tätä "viisautta" vieraiden / puolituttujen seurassa, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää ja teen niin itsekin, mutta sen takia keskustelu on small talk -tyylistä.

Kun keskustelu on small talkia, huomio kiinnittyy enemmän puhujaan kuin hänen puheensa sisältöön (jota ei siis välttämättä edes ole tai se on ennalta-arvattavaa), minkä pahentaa jännitystäni. En pysy vireänä ja alan olla hajamielinen ja tehdä virheitä (ainakin omasta mielestäni).

Toisaalta joskus kahvipöytäkeskustelu on yllättäen ollutkin sisällökästä ja hauskaa ja olen viihtynyt. Riippuu siis ihmisistä, tilanteista jne.

Sama juttu täällä. Olin jokin aika sitten parissa erilaisessa tilanteessa, a) small-talkia lapsen kaverin synttäreillä ja b) entisen työkaverin näkeminen pitkästä aikaa.

Synttärit tuntuivat ihan hirveiltä: ihmisiä, joista osan periaatteessa tiedät ja joiden kanssa yrität kehittää tilanteeseen sopivaa small-talkia. Vihaan, kun kuuntelen, kyselen ja tuntuu, ettei kukaan ole samalla aaltopituudella. En haluaisi olla ikinä äänessä, vaan haluaisin mieluummin olla psykologin roolissa kuuntelevana. Jännitän ja puhun enemmän kuin oikeasti haluan. Suorastaan V******* kotiin päästyä ja kun mainitsin miehelle, niin tämän neuvo: voi olla hiljaa ketutti vielä enemmän. Ihan kuin nauttisin puhumisesta. 

Entisen työkaverin tapasin sattumalta ja hänen kanssaan keskustelu oli luontevaa: kuuntelin ja esitin kysymyksiä. Pystyin keskittymään hänen puheisiinsa ja miettiä rauhassa täydentäviä kysymyksiä. Ei tarvinnut olla aktiivinen puhuja. Ei tullut maha kipeäksi jännittämisestä, eikä ketuttanut illalla. 

Sosiaalisista tilanteista ahdistavia on semmoiset, missä joudun olemaan huomion keskipisteenä, menen ihan lukkoon. Tai vaikka joku illallinen tai juhla, missä pöytäpaikat on määrätty.

Ahdistaa elokuvateatterissa tai teatterissa istua vieraiden ihmisten keskellä. Konsertissa tai teatterissa pelkään koko ajan yskänkohtausta. Ahdistaa metrossa, junassa ja lentokoneessa ja hississä, mutta nykyisin enemmän se suljettu tila kuin ihmiset.

Ennen sain paniikkikohtauksia kaupassa ja jännitin puhelimessa puhumista, mutta nämä ovat menneet ohi.

Pelkään kuollakseni työhaastatteluja.

Tunnen itseni aika epäonnistuneeksi ihmiseksi näiden pelkojeni kanssa.

Ravintolat / kuppilat / yökerhot / baarit ovat aivan mahdoton ajatuskin, samoin joka syksy päätän että menen jollekin kansalaisopistokurssille mutta jähmetyn enkä koskaan mene.  Firman vapaa-ajanrientoihin ei uskalla mennä, joskus vuosia sitten kävin kerran. Vakuutuksia pitäisi rukata vastaamaan nykytilannetta mutten ole uskaltautunut ottamaan yhteyttä vakuutusyhtiöön.

Tavallaan pahin tähänastinen on etten pystynyt lähtemään isäni 60-vuotissynttäreille kun paniikki kasvoi liikaa.

Samaan tyyliin kuin nro 12:lla, vaikeinta ovat tilanteet joissa pitäisi olla rennosti oma itsensä. Jos taas on selvästi joku "tehtävä" tai "rooli" niin homma helpottuu. Mulla esim. kauppa-asioinnit menevät sujuvasti koska silloin olen selkeästi hoitamassa asiaa ostoslistan kanssa eikä ole pelkoa että minuun kiinnitettäisiin liikaa huomiota.

Ja juu, terapiassa ollaan, työkyky aivan veitsen terällä.

En tiedä miten lähtee purkamaan kun en uskalla varata edes aikaa lääkäriin. Masennus on ainakin ja sos. Tilanteiden pelko, paniikki, fobit.

Lääkkeitä en vaan haluaisi. Olen sinnitellyt antistress luontaistuotteella ja alkoholilla jos olen kotona.

Kuulostaapa kamalalta.

Mistä tällainen voi johtua?

Samat, että kaupassa käyn mieluiten silloin kun ei ole kauheasti väkeä liikkeellä. Sunnuntait ihan kivoja, kun lähes autioita ainakin täällä pienemmällä paikkakunnalla. Usein ulkona kävellessä on muuttuneet ennaltasuunnitellut kulkureitit ihan täysin, koska on joku ihmislauma ollut jossain tai koirankävelyttäjä yms. jota en sitten ole halunnut kohdata vaan käännyin toiseen suuntaan. Leffateatterissa en todellakaan käy kuumimpaan alkuhuuman aikaan, vaan odottelen viimeisiä esityksiä jolloin enin väki on käynyt katsomassa ja saa olla salissa lähes yksin. Viimeaikoina on töissäkäyntikin alkanut jostain syystä piiputtamaan siihen malliin, että olen aina vaan useammin haaveillut ottavani lopputilin ja jääväni vaan säästöineni kotiin siksi aikaa kun ne nyt vaan riittää. Tuntuu vaan, ettei pää kestä enää niitä ihmisiä sielläkään.

Vanhempainillat ja koulun myyjäiset yms. on karseita. Ja minä olen se, joka niihin aina ehtii mennä. Siellä sitten teeskentelet luontevaa ja koitat keksiä juteltavaa. Hyi, yäk.

Toinen kamala on päätyä kaverin häihin puolituntemattomien kanssa samaan pöytään merkityille istumapaikoille. Siinä on juhlatunnelma pilalla, kun yrität kehittää juttua jonkun Liisa-tädin kanssa, jota et koskaan enää näe tämän jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaapa kamalalta.

Mistä tällainen voi johtua?

Minulla ainakin turvaton lapsuus alkoholistiperheessä, itsetunto nollissa. Kaikki on kasautunut pikku hiljaa, olen jo 40v eikä ikinä ole ollut kunnon työpaikkaa, pätkiä vaan siellä täällä. Pelkoja yms. En usko itseeni, vihaan itseäni.

Olen tuo joka kyseli miten lähteä purkamaan..

En voi sietää väentungoksia enkä mitään esillä tai huomion kohteena olemista. Pahinta on, kun joudun lentokoneeseen tai junaan, ja tiedän etten voi lähteä pois heti kun haluan. Kaikki esittelyt ja työhaastattelut, vieraammassa porukassa syömiset, puhelut ja jopa tekstarit / sähköpostit tuntuvat ylivoimaisilta ja ahdistavat.

Välttelen, mutta pystyn, nykyään.

Terapiassa en ole näiden takia käynyt.

Olen hyvin sosiaalisessa työssä, ja minulla on ollut koiria - olen siedättynyt, mutta teeskentelen olevani luonteva.

Koulukiusaamisella on kauaskantoisia seurauksia. :/

Tsemppaan ihan hirveän paljon kaikkia, joita sosiaalisten tilanteiden vaikeudet koskettaa. Te olette hyviä sellaisina kuin olette, ja arvokkaita ihmisinä, ihan yhtä hyviä kuin muutkin. Vaikka ette uskaltaisi (tällä hetkellä) lähikauppaan, tai oksentaisitte junassa tai pyörtyisitte työhaastattelussa. ❤

Olen kohta nelikymppinen, mutta minua edelleen ahdistaa suunnattomasti maleksivat teinilaumat kaupan sisäänkäyntien läheisyydessä. Varmaankin jotain pinttyneitä traumoja kouluajoilta.

Vierailija kirjoitti:

En voi sietää väentungoksia enkä mitään esillä tai huomion kohteena olemista. Pahinta on, kun joudun lentokoneeseen tai junaan, ja tiedän etten voi lähteä pois heti kun haluan. Kaikki esittelyt ja työhaastattelut, vieraammassa porukassa syömiset, puhelut ja jopa tekstarit / sähköpostit tuntuvat ylivoimaisilta ja ahdistavat.

Välttelen, mutta pystyn, nykyään.

Terapiassa en ole näiden takia käynyt.

Olen hyvin sosiaalisessa työssä, ja minulla on ollut koiria - olen siedättynyt, mutta teeskentelen olevani luonteva.

Koulukiusaamisella on kauaskantoisia seurauksia. :/

Tsemppaan ihan hirveän paljon kaikkia, joita sosiaalisten tilanteiden vaikeudet koskettaa. Te olette hyviä sellaisina kuin olette, ja arvokkaita ihmisinä, ihan yhtä hyviä kuin muutkin. Vaikka ette uskaltaisi (tällä hetkellä) lähikauppaan, tai oksentaisitte junassa tai pyörtyisitte työhaastattelussa. ❤

Samoin!

Ja teillä kaikilla on kuitenkin mies ja runsas ystäväpiiri?

Esiintymisiä. Skippaan ne, jos vain voin töissä. Aina ei voi...

Inhoan myös töissä kahvitteluja ja virallisempia työlounaita. Taidan olla ihan väärässä työpaikassa :(

Vierailija kirjoitti:

Esiintymisiä. Skippaan ne, jos vain voin töissä. Aina ei voi...

Inhoan myös töissä kahvitteluja ja virallisempia työlounaita. Taidan olla ihan väärässä työpaikassa :(

Jännitän myös soittaa työpuheluita, jos työkaverit ovat kuulolla. Vastaajaviestejä en ole koskaan jättänyt. Eikun joo, olen kerran. Oli pakko työasiassa. Luin paperista ääni vapisten asiani ja takeltelin silti...

Palaverit oudommassa tai isommassa porukassa kammoksuttaa myös. Koska aina on vaara, että palaveri alkaa esittelykierroksella, joka saa mut todella jännittyneeksi.

Inhoan messukeskuksia, väentungosta kauppakeskuksissa, Helsingin rautatietoria ja ylipäätänsä Helsingin keskustaa. Ja sukutapaamisia, jossa joutuu keskustelemaan joko oman tai miehen suvun tätien ja setien kanssa kiusallisesti kahvikupposen ääressä.