Sosiaalisten tilanteiden pelko, mitä tilanteita pelkäät/välttelet?

Vierailija kirjoitti:

Ja teillä kaikilla on kuitenkin mies ja runsas ystäväpiiri?

Ihana mies onkin, mutta vain pari ystävää. Ei lapsia.

Pelkään sellaisia tilanteita, missä on monen hengen joukko ja yhtäkkiä minulta kysytään jotain henkilökohtaista tyyliin missä olen töissä tai missä vanhempani asuvat. Isäni on kuollut, joten sanon yleensä vain, että he asuvat Klaukkalassa enkä erittele sen kummemmin, että tarkoitan äitiäni ja tämän uutta miestä. Sitten saan vain rukoilla mielessäni, ettei kukaan keksi kysyä enempää vanhemmistani. Joskus menen tuollaisissa tilanteissa aivan lukkoon, punastun ja hikoilen. 

Kerran tapasin kahvilassa yllättäen vanhan työkaverin. Olin kaverini kanssa liikenteessä ja kun tämä vanha työkaveri yhtäkkiä nyki hihastani ja alkoi jutella, menin hämilleni, ihan punaiseksi, ja änkytin jotain mitä en edes jälkeenpäin muistanut. Kaverini varmaan ihmetteli, koska olin hetkeä aikaisemmin ollut täysin normaali ja iloinen.

Pelkään myös lääkärikäyntejä. Jostain syystä inhoan puhua omista terveysongelmistani. Joskus nuorempana kävin psykologilla juttelemassa isäni kuolemasta ja sekin oli aivan kamalaa, koska olin koko ajan niin hermostunut, että ääneni särkyi ja saatoin yhtäkkiä purskahtaa nauruun. Psykologi oli tietysti kokenut ammattilainen, joka on nähnyt kaiken, mutta häpesin itseäni silti aina ihan hirveästi. 

En tykkää puhua puhelimessa. Ja välttelen sellaisten puolituttujen tapaamista kaupungilla. Kun pitäisi jotain mukahauskaa jutella ja sitten keksiä miten voi liueta paikalta.

Kadulla kävellessä ahdistaa jos ohi kulkee paljon autoilijoita. Pelkään että kaikki tuijottavat, tuntuu että olen yksin kävellessä jonkinlainen maalitaulu. Valoissa ollessa ahdistaa vielä enemmän, jos vieressä on letka autoja pysähdyksissä. Bussipysäkillä ollessa kerkeää vilkuilla autoja sen verran, että huomaa monen ohi kulkevan autoilijan ihan kääntävän päätään kun menevät ohi. Tuollainen käyttäytyminen tietysti vahvistaa pään sisällä sitä ajatusta että kaikki mulkoilevat, jos eivät edes ajaessa osaa keskittyä katsomaan ihan vain eteenpäin. Talvella on vähän helpompaa, kun voi piiloutua hatun ja huivin taakse.

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta nelikymppinen, mutta minua edelleen ahdistaa suunnattomasti maleksivat teinilaumat kaupan sisäänkäyntien läheisyydessä. Varmaankin jotain pinttyneitä traumoja kouluajoilta.

Minulle ne ovat ihan huudelleetkin ja katsovat naureskellen, kun ilmeisesti jonkinlaista hyeenalaumaa vastaavina eläimellisine vaistoineen haistavat pelkoni ja ahdistukseni.

Vierailija kirjoitti:

Kadulla kävellessä ahdistaa jos ohi kulkee paljon autoilijoita. Pelkään että kaikki tuijottavat, tuntuu että olen yksin kävellessä jonkinlainen maalitaulu. Valoissa ollessa ahdistaa vielä enemmän, jos vieressä on letka autoja pysähdyksissä. Bussipysäkillä ollessa kerkeää vilkuilla autoja sen verran, että huomaa monen ohi kulkevan autoilijan ihan kääntävän päätään kun menevät ohi. Tuollainen käyttäytyminen tietysti vahvistaa pään sisällä sitä ajatusta että kaikki mulkoilevat, jos eivät edes ajaessa osaa keskittyä katsomaan ihan vain eteenpäin. Talvella on vähän helpompaa, kun voi piiloutua hatun ja huivin taakse.

Sama minulla ja usein mietin, mikä minussa voi olla niin outoa että pitää toljottaa ihan pöllönä pää kääntyen. No en seuraa muotia, että kaipa vaatteeni ovat jotenkin hassut, vaikka omasta mielestäni melko neutraalit. Tai sitten kävelyni on hassua tai muuten vaan näytän jotenkin epäihmiseltä naamaltani.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaapa kamalalta.

Mistä tällainen voi johtua?

Minulla johtuu koulukiusaamisesta.

Tiedän tunteen. Koulupäivät ovat minulla ollut ihan pahimpia kun koskaan ei voi tietää päivän kulkua ja joutuuko esiintymään tai vastailemaan kysymyksiin. Kaikki uudet paikat ja tilanteet pelottaa. Kaupat jännittää täällä pienessä kylässä, jos vaikka tuttuja tulisi vastaan. Baarit sun muut tuntemattomia ihmisiä sisältävät bileet - ei kiitos. Analysoin liikaa mitä ihmiset minusta ajattelee. Menen lukkoon ja ajattelen ettei kukaan pidä minusta.

Itse en pysty soittamaan virallisia puheluita. En tiedä mikä siinä on, puhelun aikana sydän vaan hakkaa ja on epämukava olo.

Omalla kotikylällä pelkkä kadulla käveleminen ahdistaa, koska täällä (pieni paikkakunta savossa) ihmiset oikeasti tuijottaa. Koulukisaaminen jätti muhun tuollaisen trauman, että ahdistun siitä jos mua tuijotetaan. Vieraalla paikkakunnalla voin käydä jopa kahvilassa ilman ahdistusta.

Pidetään myös töykeänä ja ylimielisenä vaikka olenkin vain Paniikissa, se ei vain näy päälle päin.

Puhelinsoitot on pahimpia.

Uskon, että pitkäaikainen kiusaaminen laukaisi minulla tämän. Olin sitä ennen melko sosiaalinen ihminen, mutta yläkoulussa kaikki muuttui. En ole enää päässyt sille aikaisemmalle tasolle enää. Minua on niin paljon pilkattu että tavallaan tarkkailen niitä "huonoja kohtiani" ja sen vuoksi on vaikeaa toimia normaalisti. Tämä aiheuttaa jännitystä ja koen oloni ahdistuneeksi ja tahdon vain pois tilanteesta. Minua jännittää kaikki ihmisjoukot ihan todella paljon ja sellainen tilanne missä täytyy tavallaan kulkea ihmisten edestä ( muut istuvat jossain yms.) Nuoria  pelkään varsinkin todella paljon ja vieläkin oikein odotan ikäviä kommetteja ja joskus olen saanut. Tavallaan hassua, kun olen itsekin vielä aika nuori ihminen. Kaikissa kaupoissa on kurjaa käydä varsinkin yksin ja aina joutuu menemään kun ei ole ystäviä. Tämä rajoittaa todella paljon varsinkin kaikissa tapahtumissa käyntiä ja tavallaan en halua enää kokoa sitä koulun välituntifiilistä, kun olin aina yksin. Jotenkin uskon sen kiinnittävän huomiota jos menen yksin johonkin paikkaan, missä tavallaan kuuluisi olla seuraa. Ihmisille puhuminen luontevasti on vaikeaa ja tämänkin vuoksi en saisi sitä seuraa edes sieltä tapahtumasta.

En minäkään ajattele, että olisin joku tähti mitä kaikki vahtaavat, mutta en vaan voi jännitykselleni mitään. Tavallaan olen kokenut muilta vaan pahaa ja en muista saaneeni edes sitä inhimillistä kohtelua. Olen itse kuitenkin ihan "hyvä" ihminen joka kohtelee muitakin hyvin ja siinä mielessä koen sen aika vääryytenä miten minuakin ollaan kohdeltu. Ja tietenkin pitäisi päästä yli, mutta vaikeaa se on ja ei ole ketään joka auttaisi ja läheisiä todella vähän. Olin vähän aikaa sitten isossa kauppaliikkeessä ja ennen kuin edes pääsin sisälle niin alkoi jo huimata ja jalat meinasivat pettää. Sitten tavallaan iskee dissosiaatio ja tulee epätodellinen olo. Selviän kaupassa jotenkin, mutta kuljen kuin robotti vaan paikasta toiseen. Tavallaan en näe tai kuule mitään ja käynti menee sumussa. Välillä alkaa huimata pahemmin ja silloin täytyy poistua. Näiden syiden takia olen sitten loppupäivän ihan väsynyt ja nämä tilanteet rasittavat kovasti.

Minulla ei ole edes mitään virallista diagnoosia ja tuo dissosiaatio ollut mukana jo yläkoulusta lähtien. Tavallaan sykkeeni ei saisi yhtään nousta tai muuten alkaa kaupassa pyörryttää. Ei tämä mitään juhlaa kyllä ole ja viimeksikin ajattelin vaan, että olisi joku tässä vieressä edes joskus. Tietenkään en haluaisi rasittaa muita, mutta olisi edes joku joskus seurana varsinkin "pahimmissa paikoissa". Itsekään en ole töissä ja opiskelemaan pitäisi päästä. En vaan tiedä millä alalla pärjään, koska uskon etten mitenkään kestäisi sosiaalista työtä. Ainakin minun pitäisi saada paljon parempia kokemuksia ihmisistä ja sitä kautta luottamusta muihin. En varmaan olisi tässä tilanteessa ilman menneisyyden kokemuksia tai ainakin kaikki olisi lievempää. Nytkin pää ihan sumussa ja mietin kuinka tässä nyt käteni kirjoittavat ja olo on kuin olisi robotti. Minäkin haaveilen ystävistä ja jopa parisuhteesta, mutta jotenkin se tuntuu kaukaiselta haaveelta enkä halua rasittaa ketään ongelmillani. 

Ennen pelkäsin enemmän kuin nykyisin, mutta edelleen monet asiat on ahdistavia. Kaupassa käynti ruuhka aikaan ja varsinkin pakkaamistilanteessa oireina kuumotuksen nousu poskille ja hikoilu. Voimakkaimpana pelkona on juuri punastuminen. Soittaminen puhelimella johonkin virastoon tai puhelun saanti viranomaiselta auheuttaa ahdistusta. Suuret ihmismäärät vaikka kesäisin kaupungin kaduilla tai rannalla. Naapuriin törmääminen hississä tai missä tahansa. Sukujuhlat joissa useampi kymmenen ihmistä, ei kiinostaisi yhtään ja ne kyselyt. Ruokalatilanteet ei onnistu kouluruokaloissa, menen täysin lukkoon. Nuorisojoukot auheuttaa ahdistusta jos joutuu samaan tilaan tai kulkemaan ohi. Huonoja muistoja kouluajoilta. 

Olen onneksi oppinut sietämään ahdistuksen tunnetta ja lievää kuumotustakin paikka paikoin. Sosiaalinen jännittäminen on myös päiväkohtaista ja joinain päivinä menee paremmin.  Olen myös huomannut että riippuu paljon ihmisistä keiden kanssa oireita on. Joidenkin seurassa uskaltaa olla oma haavoittuvainen itsensä ja toisten seurassa tulee vaivaantunut olo. Se ajattelu että olen tämmöinen ja ihan hyvä näin helpottaa, vaikka niitä pelkotilanteita tulisikin. 

En nyt varsinaisesti ole sosiaalisten tilanteiden pelkoinen, mutta vastaan kuitenkin koska tämä rajoittaa elämääni: minulla on valtavan korkea kynnys tehdä ihmisten suhteen aloitteita. Jos pitäisi soittaa jollekulle, mennä juttelemaan, ilmaista että pitää toisesta, tervehtiä, pyytää jotain tai ylipäätään pitää mitään ääntä itsestään, niin en vain pysty. Suurin osa ihmissuhteistani on muodostunut niin, että minulle on tultu juttelemaan ja olen antanut toisen ottaa aina ne askeleet, jotka vievät ihmissuhdetta pidemmälle. Ongelma tämä on myös mm. työnhaussa. 

Minulla on massiivinen ahdistus hylätyksitulemisesta ja automaattinen oletus, että minusta ei pidetä eikä seuraani haluta. Vaikka järjellä yritän itseni vakuuttaa siitä, että se ei pidä paikkaansa, tunnepuoleni ei usko millään. En tiedä mistä tämä johtuu, minua ei ole esim. kiusattu lapsena, eikä perheessäkään ole ollut mitään ongelmia. Ujo olin kyllä jo lapsenakin. Oletan tämän olevan synnynnäinen neurofysiologinen juttu enkä oikein tiedä mitä tehdä tälle.

Jatkan vielä tuohon viestiin 52. Monet ovat kertoneet, että puhelin keskustelut jännittää. Niin minuakin myös. Uskon silti, että tavallaan minulla johtuu moni jännitys myös siitä etten ole saanut mitään harjoitusta niihin asioihin mitkä toiselle selviä. Olen ollut yksinäinen nuori joka ei ole tavallaan "käynyt misään" ja en ole soitellut kavereille tai ollut tapahtumissa, kun ei ole seuraa ollut. Niinpä olen vieläkin muutenkin pihalla ja mietin miten tässä tilanteessa kuuluukaan toimia. Tämä koskee ihan mitä vain muille normaalia asiaa ja tuntuu, että jään aina vaan jälkeen kun tulee joku uusi juttu mitä en osaa. Tämän vuoksi pelkään nolaavani itseni ja olen vielä nuori eli pitäisi osata kaikki uudet jutut. Minulla ei ole mitään käsitystä edes somesta, kun en ole liittynyt sinne osin senkin takia kun ystäviä ei ole. Niinpä tuntuu kuilu vaan kasvavan minun ja muiden välillä.

Minulla olisi yksi lapsuuden kaveri, joka olisi halunnut joskus nähdä. Itsekin aina ajattelen, että olisi mukavaa tavata, mutta sitten pelkään paljastaa todellista tilannettani. Hän kyllä tietää ettei minulla mitenkään loistavasti mene, mutta uskon kuitenkin hänen ajattelevan minun pärjäävän aika hyvin. On tavallaan itse päässyt pahemmasta yli ja en ole hänelle paljonkaan kertonut asioitani. Uskon ettei kuitenkaan ymmärtäisi ja en itse jaksa enää hävetä mitään tai ainakaan selitellä asioitani. Hän ei tiedä kuinka paljon minua ollaan kiusattu ja missä vaikeuksissa olen ollut. En ole muutenkaan päässyt eteenpäin ja hän on tavallaan ja hyvässä tilanteessa. On opiskellut ja aika paljon kavereita. Olen onnellinen hänne puolestaan, mutta en haluaisi näyttää omaa tilannettani. Jotenkin johonkin uuteen ihmiseen voisi olla parempia tutustua kuin sellaiseen joka jo tuntee sinut. Toisaalta pelkään nykyisin todella paljon kun pitäisi kertoa jollekin itsestäni. En pysty luottamaan ja en ole rento. Tavallaan tottunut jo liikaa olemaan yksin, mutta kyllä tämä yksinäisyyskin hävettää ja häpeän muutenkin itseäni todella paljon. Joskus en taas jaksa välittää, mutta silti ne ikävät ajatukset aina siellä taustalla. 

Mun sosiaalistentilanteidenpelko johtuu punastumisenpelosta. En siis ole ollenkaan ujo, ja esimerkiksi hämärässä, jossa muut eivät voi huomata punastumistani, voin olla rennosti ja jutella paljonkin.

Baareissa, kaupoissa sun muissa ei ole ongelmaa, baareissa on hämärää ja kaupoissa harvemmin tarvitsee puhua muille kuin kassalle. Sekin kyllä ahdistaa, jos takanani on paljon ihmisiä, ja he näkevät punaisuuteni kun pankkikortti ei heti toimi. Se on ihan kamalaa kun sitten pitää vielä palata ne ostokset punainen naama muita ihmisiä päin, siinä ei pääse mitenkään piiloon

Sellaisia tilanteita kammoan yli kaiken, jossa istutaan pöydän ympärillä kirkkaassa valossa niin, että kaikki näkevät kaikkien naamat. Jos joku kohdistaa huomionsa minuun sellaisessa tilanteessa, punastun varmasti ja se on ihan älyttömän noloa. Sanomattakin kai selvää, että mua on siitä kiusattu teininä, ja siitä on jäänyt hirveä trauma.

Olen jo yli kolmekymppinen, mutta koska pelkään niin paljon, että muut huomaavat punastumiseni, jään mieluummin taka-alalle sosiaalisissa tilanteissa vaikka en haluaisi.

Ainoa asia, josta olen kateellinen muille, on punastumattomuus. Mä toivon, että mun lapset ei peri tätä taipumusta.

Up

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta nelikymppinen, mutta minua edelleen ahdistaa suunnattomasti maleksivat teinilaumat kaupan sisäänkäyntien läheisyydessä. Varmaankin jotain pinttyneitä traumoja kouluajoilta.

Ihan aiheellinen pelko. Itsekin olen useasti saanut kuulla olevani ruma h*ra, ja vielä nyt aikuisiällä. Päälleni on myös yritetty sylkeä. 

PUOLITUTUT ja mahdollisuus heihin törmäämiseen saa mut pysymään sisällä. Naapurit, entiset koulukaverit, lasten kaverien vanhemmat yms. Tuntemattomissa paikoissa voin hyvin. Niihin muihin paikkoihin matkustaminen taas ei onnistu julkisilla. Siksi mätänen täällä kotona. Apua on haettu ja hidasta on.

Vierailija kirjoitti:

Ja teillä kaikilla on kuitenkin mies ja runsas ystäväpiiri?

Useinhan näillä tosiaan on ja sitä ihmettelenkin. Samoin kun "yksinäiset" valittavat "yksinäisyyttään" ja sitten heillä on kuitenkin mies, perhe, lapsia ja ystäviä. Mulla ei ole kavereita ollut 12 vuoteen, miestä ei ole ollut koskaan (kuten alkuviestissä sanoin, en ole koskaan käynyt edes treffeillä). Äidin kanssa välit poikki joten elämässäni on vain isä ja veli ja töissä mulla kaksi juttukaveria (jotka 60+ v naisia). ap