Sosiaalisten tilanteiden pelko, mitä tilanteita pelkäät/välttelet?

Kauppaan en uskalla mennä yksin, koska pelkään törmäävän kassajonossa johonkin vanhaan kaveriin ja saavani kohtauksen siinä. Pelkään myös että pankkikortti ei toimi tai unohdan tunnusluvun. Tunnusluvun unohdin viimeksi pari viikkoa sitten. Mies onneksi pelasti tilanteen.

Puhelinsoittoja en pelkää enää yhtään. Lapsen myötä on joutunut soittamaan niin paljon, että pelko häipyi.

Palaverit ja kyläilyt on pahoja paikkoja.

Minua jännittää sosiaaliset tilanteet useamman kuin yhden ihmisen kanssa yhtä aikaa, paitsi jos he ovat läheisiä (esim. perheenjäseniä tai kavereita). Minulla on esiintymiskammo, ja pidän tuollaisia tilanteita vähän kuin esiintymisenä. En lähde niistä pois, mutta olen yleensä hiljainen.

Kahdenkeskisissä sosiaalisissa tilanteissa vieraidenkaan kanssa ongelmaa ei ole, koska sen koen vuorovaikutukseksi ilman esiintymistä.

Sosiaalisista ympäristöistä epämieluisin on kahvila, jossa on paljon ihmisiä, avoin tila (eli ei väliseinin, hyllyköin tai kulmauksin luotuja erillisiä tiloja) ja kirkas valaistus. En menisi yksin sellaiseen, mutta kavereidenkin kanssa se olisi epämiellyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Ja teillä kaikilla on kuitenkin mies ja runsas ystäväpiiri?

No minä törmäsin mieheeni jo teininä ja siitä asti on oltu yhdessä. Hänkin on introvertti, joten ymmärretään toisiamme hyvin :) Lapsia on, joten heidän vuokseen pitää uskaltaa kaikkiin noihin koulun ja harrastusten rientoihin (kirjoitin tuolla aiemmin, että minua ahdistaa koulun vanhempainillat ja talkoot ym.).

Kauppaan menoa en ole jännittänyt sitten lapsuuteni, ja siitä olisikin ehkä helpoin aloittaa tuo sosiaalisten tilanteiden treenaus heillä, joita se jännittää kovasti. Siellä kuitenkin on rooli asiakkaalla ja myyjällä, eikä myyjä loukkaa asiakasta, jos haluaa kaupat saada aikaan :D Tosin harvemmin minäkään pistäydyn pikku-putiikkeihin, joissa myyjä tulee heti iholle, vaan lähinnä ruokakaupat ja tavaratalot ovat mieleisiä.

Tämä rooli-ajattelu on minua auttanut työelämässä, sillä laitan päälle töihin (tai mihin tahansa jännään tilanteeseen) mennessä työmoodin. Siinä olen reipas, sosiaalinen ja aktiivinen henkilö. Jaksan sen päivän ajan olla tuollainen ja kotiin päästyäni lepään.

Pahimpia tilanteita on juuri töissä joku esittäytyminen vuoron perään vaikka kokouspöydän ääressä. Siinä omaa vuoroa odotellessa ei jää muiden esittäytymiset edes mieleen, kun jännittää ja kainalot märkinä yrittää miettiä, mitä itsestä kertoo. Samoin kättelytilanteissa, en ikinä muista vastapuolen nimeä myöhemmin. Myös ihmisten kasvot unohtuvat helposti, ellen paina mieleeni heistä jotakin näkyvää yksityiskohtaa, sillä keskustelun jatkon miettiminen vie huomiota tältä. Joskus on käynyt nolosti, kun joku lasten harrastuksesta tuttu vanhempi on kävellyt muualla vastaan, enkä ole tunnistanut tuossa yhteydessä, vaikka siellä harrasteessa ollaan juteltukin.

Ystäviä on jonkin verran, muttei pidetä hirveästi yhteyttä heihin, sillä introverttinä palautuminen siitä sosialiseerauksesta vie aina oman aikansa. Meille riittää pelkät sukupäivälliset, niin on pääsiäisloma pilalla...

Olen aina ollut ujo luonne, ja ottanut itseeni ala-asteella joidenkin haukkumiset. Isompana tajusin, että kateelliset ne vain huuteli. Nyt karma on heillekin kostanut, osa on jopa jo kuolleita. Minua auttoi reipas kaveri, jota myös kiusattiin. Yhdessä taistelimme niitä k-päitä vastaan. Enää en ajattele, mitä muut ajattelee, vaan yritän elää elämääni edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta nelikymppinen, mutta minua edelleen ahdistaa suunnattomasti maleksivat teinilaumat kaupan sisäänkäyntien läheisyydessä. Varmaankin jotain pinttyneitä traumoja kouluajoilta.

Minulle ne ovat ihan huudelleetkin ja katsovat naureskellen, kun ilmeisesti jonkinlaista hyeenalaumaa vastaavina eläimellisine vaistoineen haistavat pelkoni ja ahdistukseni.

Mä pelkään kaljaterasseja ja rakennustyömaita. Näistä aina minun ohikulkiessa huudellaan tai vislaillaan ja miehet nauraa kovaäänisesti. En hae tällaista huomiota ja pelottaa varsinkin se, että joku juoksee sieltä terassilta perääni kärttämään puhelinnumeroa tms. Näin on käynyt ja oli vaikea päästä eroon, mistä jäi trauma.

Vierailija kirjoitti:

Pidetään myös töykeänä ja ylimielisenä vaikka olenkin vain Paniikissa, se ei vain näy päälle päin.

Hei, oletko varma tästä? Onko joku oikeasti sanonut sinulle näin, vai kuvitteletko? Itsekin ylianalysoin ennen liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelee. Sitten huomasin, että ei muita kiinnosta kuin oma napa. Ja jos joku arvostelee, niin so what, se on sen mielipide, eikä vaikuta mihinkään. Vähiten minuun.

Vierailija kirjoitti:

Puhelinsoitot on pahimpia.

En soita puhelimella käytännössä ollenkaan. Koitan hoitaa kaiken netin välityksellä.

Niinpä jotkut asiat jää hoitamatta. Ihan kamalaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidetään myös töykeänä ja ylimielisenä vaikka olenkin vain Paniikissa, se ei vain näy päälle päin.

Hei, oletko varma tästä? Onko joku oikeasti sanonut sinulle näin, vai kuvitteletko? Itsekin ylianalysoin ennen liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelee. Sitten huomasin, että ei muita kiinnosta kuin oma napa. Ja jos joku arvostelee, niin so what, se on sen mielipide, eikä vaikuta mihinkään. Vähiten minuun.

Itseasiassa kuvittelen:(

Aarg, joo, kahvilat ja ravintolat on kamalia. Kun pitää kulkea tarjotin kädessä sinne saliin ja tuntuu, et kaikki tuijottaa. Ja etsiä istumapaikkaa. Pahin oli eräs työpaikkaruokala, jossa ei ollut vapaata kuin yksittäisiä paikkoja isojen porukoiden välissä. Ihan hirveä istua siellä tavallaan yksin, kun molemmin puolin istuvat kääntyi sinn omaan suuntaansa ja tuli sellainen flahback kouluajoista, kun kukaan ei halunnut, et istun heidän viereensä.

Kahvilassa minäkin inhoan sitä, et pitää istua lähekkäin pöydissä ja viereisen pöydän ihmiset kuuntelee, mitä tässä pöydässä keskustellaan. Menee jutut väkinäisiksi, kun miettii, mitä uskaltaa sanoa.

Kaupoissa inhoan just sitä, jos pankkikortti ei toimi/unohtaa tunnusluvun ja naama punaisena siinä selittää myyjälle, menee pakkaamaan ja jonossa olijat tuijottaa. Pelkään myös niitä varashälytinkaaria, kun joskus ovat soineet kohdallani syyttä suotta (kirjaston kirjat tms.) ja kaikki tuijottaa, myyjät juoksee kohti ja vartijat tulee tutkimaan. Voi nolo!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta nelikymppinen, mutta minua edelleen ahdistaa suunnattomasti maleksivat teinilaumat kaupan sisäänkäyntien läheisyydessä. Varmaankin jotain pinttyneitä traumoja kouluajoilta.

Minulle ne ovat ihan huudelleetkin ja katsovat naureskellen, kun ilmeisesti jonkinlaista hyeenalaumaa vastaavina eläimellisine vaistoineen haistavat pelkoni ja ahdistukseni.

Mä pelkään kaljaterasseja ja rakennustyömaita. Näistä aina minun ohikulkiessa huudellaan tai vislaillaan ja miehet nauraa kovaäänisesti. En hae tällaista huomiota ja pelottaa varsinkin se, että joku juoksee sieltä terassilta perääni kärttämään puhelinnumeroa tms. Näin on käynyt ja oli vaikea päästä eroon, mistä jäi trauma.

Minulla on edelleen tämä sama pelko näistä paikoista ohikulkiessa, mutta enää kukaan ei huutele :D Ikä auttaa tässä.

Mitä tapahtuisi, jos et kannattele sosiaalista tilannetta? Jos antaisit sen vain mennä omalla painollaan? Sinun ei tarvitse puhua mitään, mitä et halua eikä miettiä, mitä pitäisi sanoa. Annat tilanteen sen toisen ylläpidettäväksi.

Auttaisiko tämä?

Uimahallissa on vaikea tulla suihkuosastolta altaaseen. Menen tosi nopeasti, kylmä vesi ei haittaa yhtään. Pelkään niitä altaassa olevia, jotka tuijottelee.

Tämä pelko syntyi kouluaikana liikuntatunneilla, kun pojat oli samaan aikaan uimassa meidän tyttöjen liikuntaryhmän kanssa. Silloin pojat roikkui altaan reunalla ja arvosteli meidän habitustamme, kun tulimme uimaan. Se viilsi syvälle varhaisteinin itsetuntoon.

Jännitän kaikkea, mikä tapahtuu ”omalla vuorolla”. Jos on jonotusnumero tai huudetaan nimellä johonkin. Tai pitää suoriutua jossakin jonossa, missä perässätulijat tarkkailee. Ei pysty.

Itselläni oli nuorempana paljonkin angstitiloja koskien sosiaalisia tilanteita, kaupan kassoja, tullitarkastuksia etc. ja varsinkin yleisön edessä esiintymistä. Olen päässyt kaikesta muusta yli, paitsi en usko, että selviytyisin vieläkään esityksen pitämisestä joukolle. Tosin tuskin joudun sellaiseen tilanteeseen enään.

Kaupanjonot jostakin syystä oli minulle kauhistus, luulin kaikkien tarkkailevan minua, tuskin pystyin hengittämään ja menin aina ihan punaiseksi. Lopulta tein aina niin, kun tunsin paniikin iskevän, että nipistin itseäni kädestä niin kovaa kuin pystyin ja olin keskittyväni kipuun...Samoin tullitarkastukset ja niinpä jouduin syyniin tämän tästä, kun näytin valmiiksi jo syylliseltä ( asuin ulkomailla ja kävin paljon Suomessa).

Vierailija kirjoitti:

Mun sosiaalistentilanteidenpelko johtuu punastumisenpelosta. En siis ole ollenkaan ujo, ja esimerkiksi hämärässä, jossa muut eivät voi huomata punastumistani, voin olla rennosti ja jutella paljonkin.

Baareissa, kaupoissa sun muissa ei ole ongelmaa, baareissa on hämärää ja kaupoissa harvemmin tarvitsee puhua muille kuin kassalle. Sekin kyllä ahdistaa, jos takanani on paljon ihmisiä, ja he näkevät punaisuuteni kun pankkikortti ei heti toimi. Se on ihan kamalaa kun sitten pitää vielä palata ne ostokset punainen naama muita ihmisiä päin, siinä ei pääse mitenkään piiloon

Sellaisia tilanteita kammoan yli kaiken, jossa istutaan pöydän ympärillä kirkkaassa valossa niin, että kaikki näkevät kaikkien naamat. Jos joku kohdistaa huomionsa minuun sellaisessa tilanteessa, punastun varmasti ja se on ihan älyttömän noloa. Sanomattakin kai selvää, että mua on siitä kiusattu teininä, ja siitä on jäänyt hirveä trauma.

Olen jo yli kolmekymppinen, mutta koska pelkään niin paljon, että muut huomaavat punastumiseni, jään mieluummin taka-alalle sosiaalisissa tilanteissa vaikka en haluaisi.

Ainoa asia, josta olen kateellinen muille, on punastumattomuus. Mä toivon, että mun lapset ei peri tätä taipumusta.

Mulla ihan täysin sama tilanne. Moni muu oire on helppo peittää, ei kukaan välttämättä näe kainaloiden tai käsien hikoilua tai huomaa käsien tärinää ellei täydy pitää jostain esineestä kiinni esim kahvikupista. Mutta punastumista on tosi vaikeaa peittää, varsinkin kun se pahimmillaan leviää kaulaan ja rintakehäänkin. En koe itsekään olevani ujo, olisin oikeasti melko rohkea ja sosiaalinenkin ilman tätä punastelua ja sen pelkoa. Moni sanoo että pitäisi vaan olla välittämättä että mitä väliä jollain punaisella naamalla mutta kyllä siitä vaan on teinistä asti saanut kuulla niin paljon ilkeitä ja ihmetteleviä kommentteja joiden myötä menee ihan lukkoon ja alkaa pelätä enemmän.

 

Itse muistan tasan tarkaan, milloin ja missä minuun iski ensimmäinen paniikkihäiriö. Se oli työpaikan ravintolassa. Sen jälkeen se iski milloin missäkin, missä oli paljon ihmisiä ympärillä, eikä voinut karata paikalta. Olen nyt vanhempana paljonkin miettinyt näiden tilojen syntyä...se on juuri sitä ylianalysoitia omasta itsestään ja herkkää luonnetta muutenkin. Ei sinua kukaan tuijota ihan oikeesti.

Kun näissä monessa on takana koulukiusaaminen, niin yhä vahvemmin olen sitä mieltä, että koulukiusaamisesta pitää langettaa kunnollinen rangaistus. Se on henkistä vammauttamista. Kiusaajat eivät ymmärrä, että herkemmille noista jää trauma loppuiäkseen. Ne voivat lamauttaa jopa normaalin yhteiskuntaan ja työelämään asettumisen.

Minulla ei ole syynä koulukiusaaminen, vaan vaativa äiti. Lapsuus oli ihan hyvä ja vanhemmat mukavia, mutta jotenkin sain rivien välistä tuntea, etten ollut ujona omana itsenäni tarpeeksi kelpaava. Äiti pakotti erilaisiin tilanteisiin ja valitti jälkeenpäin, että taas piti hävetä, kun sinä olit tuollainen. No kun en ujona vaan pysty!

Muutenkin ihailtiin niitä rohkeita ja reippaita esiintyjä-tyyppejä, jotka aina halusivat olla näkyvillä koulun juhlissa. Se oli miltei sama kuin minulle olisi sanottu suoraan:”Olet p_ska, kun et halua esiintyä ja laulaa yleisölle, TUOMMOISEN lapsen minä ottaisin mieluummin niin kuin tuo Kirsi!”

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esiintymisiä. Skippaan ne, jos vain voin töissä. Aina ei voi...

Inhoan myös töissä kahvitteluja ja virallisempia työlounaita. Taidan olla ihan väärässä työpaikassa :(

Jännitän myös soittaa työpuheluita, jos työkaverit ovat kuulolla. Vastaajaviestejä en ole koskaan jättänyt. Eikun joo, olen kerran. Oli pakko työasiassa. Luin paperista ääni vapisten asiani ja takeltelin silti...

Palaverit oudommassa tai isommassa porukassa kammoksuttaa myös. Koska aina on vaara, että palaveri alkaa esittelykierroksella, joka saa mut todella jännittyneeksi.

Joo, tuo esittelykierros...itse aina yritin olla se ensimmäinen, ettei tarvinnut sitten kauhulla odottaa omaa vuoroaan...jos se ei onnistunut, niin en kuullut mitään muiden esittelyistä, koska kaikki aistit olivat vaan niin jännittyneinä omaan vuoroon.

Minulla on salainen superase: puristan peukkua ja etusormea yhteen, jos jännittää. Sitä ei huomaa kukaan, mutta saan siten puristettua itseni skarpiksi ja kasaan siinä tilanteessa. Jos jännittää vaikka kadulla, niin voin puristaa käden taskussa nyrkkiin. Tai kokouspöydän alla kipristelen varpaita kengissäni :-)

Tuo jotenkin kanavoi sitä turhaa jännittämistä. Pahojen paikkojen jälkeen voi sanoa itselleen mielessä nätisti:”Hyvä, minä! Hienosti meni.”

Minua inhottaa, kun vien lasta kaverisynttäreille ja pitäisi siinä jutustella niiden tuntemattomien vanhempien kanssa muka jotakin. Oikeasti haluaisin liueta paikalta heti pois.