Lue keskustelun säännöt.
Minä en yh-äitinä ymmärrä äitejä, jotka haluavat muuttaa yhteen uuden poikaystävänsä kanssa
31.07.2018 |
Mulle ei tulisi mieleenkään moinen. Maailma on pervoja/ hulluja (miehiä) täynnä.
Monilla tuntuu menevän miehennälkä lasten edelle, omituista. En voi millään ymmärtää miksi. Mikä niissä miehissä niin kiehtoo, ettei mietitä edes lasten turvallisuutta ja kotioloja.
Eikö voi vain tapailla jotain miestä jos siltä tuntuu, pitääkö sen kanssa muuttaa yhteen asumaan!?
Muuttaisi vasta sitten, kun lapsi/lapset lentäneet pesästä, jos niin kova hinku asua miehen kanssa saman katon alla.
Kommentit (188)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.
Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".
No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.
Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.
Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.
Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".
No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.
Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.
Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.
Miten niin uudelle kumppanille kuuluu vastuuta? Meillä on uusperhe, mutta minulla on omaa aikaa ja tilaa, eikä minulla ole kasvatusvastuuta.
- lapsilla on oma huone, ja heillä on oma telkkari ja pelikoneet
- muutenkin asunto on iso, minulla telkkari myös makuuhuoneessa
- saan omaa aikaa aina kun haluan
- minä en kasvata miehen lapsia
- minä en viihdytä miehen lapsia
Pidän kyllä huolta hätätapauksissa, mutta sellaista ei ole tullut vastaan vasta kun yhden kerran, kun mies joutui käymään töissä kriisitilanteessa. Arjessa, jos mies ei voi hoitaa, niin hän ei myöskään lapsia ota. Teen kyllä ruokaa kaikille, mutta ei minulla siitä ”vastuuta” ole. Jos en jaksa tehdä/ ei ole nälkä/en ole kotona, niin mies ruokkii lapsensa.
Siis Lapset eivät asu meillä, vaan ovat vkl-lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.
Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".
No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.
Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.
Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.
Miten saman katon alla ei voi olla "omaa tilaa ja aikaa"?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.
Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".
No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.
Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.
Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.
Miten niin uudelle kumppanille kuuluu vastuuta? Meillä on uusperhe, mutta minulla on omaa aikaa ja tilaa, eikä minulla ole kasvatusvastuuta.
- lapsilla on oma huone, ja heillä on oma telkkari ja pelikoneet
- muutenkin asunto on iso, minulla telkkari myös makuuhuoneessa
- saan omaa aikaa aina kun haluan
- minä en kasvata miehen lapsia
- minä en viihdytä miehen lapsiaPidän kyllä huolta hätätapauksissa, mutta sellaista ei ole tullut vastaan vasta kun yhden kerran, kun mies joutui käymään töissä kriisitilanteessa. Arjessa, jos mies ei voi hoitaa, niin hän ei myöskään lapsia ota. Teen kyllä ruokaa kaikille, mutta ei minulla siitä ”vastuuta” ole. Jos en jaksa tehdä/ ei ole nälkä/en ole kotona, niin mies ruokkii lapsensa.
Siis Lapset eivät asu meillä, vaan ovat vkl-lapsia.
Näin sen pitäs ollakki.
Ei heti jaella mittää äiti/isäpuoli titteleitä.
Vierailija kirjoitti:
Monilla on elämänhallinta kadoksissa, minusta tämä on kytköksissä siihen. Tarvitaan mies omaa oloa tasoittamaan eikä oikein osata olla onnellisia itsekseen/lasten kanssa. Mielenterveysongelmia monilla :(
Mielenterveysongelma se taitaa sekkii olla, ettei pysty kehenkää luottamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla mies joutu ottaa lapsen itselle asumaan kokoaikaisesti äidin alkoholi ongelman paljastuttua sossun toimesta.
Mies nakkasi heti lapsen mun vastuulle ja pakeni asiaa töihin, reissuille, poikien iltaan.
Siitä lapsesta tuli pallonilkkaan mulle ja koti muuttu vankilaksi.
Lopulta kun en enää kestänyt (2vuotta uhrasin omat työt ja menemiset) otin asian vakavasti puheeksi.
Mies sanoi, että koko idea on ollut hänen äidin ja äiti on aikonut lopettaa kokonaan auttamisen, jos minä en lasta kasvata (halusi oman pojan säilyttävän vapautensa lapsen myötä).
Selvisi, että miehellä vakava masennus radikaalista yhtäkkisestä elämänmuutoksesta ja anopin painostuksesta.
Minä kieltäydyin uhraamasta enää omaa elämää siihen sirkukseen. (Vaikkei se lapsen vika olekkaan).
Mies luopui lapsesta ja katkaisi välit äitiinsä.
Anoppi vihaa minua kun luulee, että minä olen ylipuhunut miehen.
Vaikka todellisuudessa kun mies kysyi mielipidettäni asiaan sanoin "tuo asia on yksin sinun päätettävissä, koska lapsi on sinun. Tuen sinua kuitenkin päätöksessä olipa se mikä hyvänsä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.
Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".
No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.
Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.
Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.
Kyllä se pieni kateus näkyi yh ystävän kasvoilta, joka elää sinkkuna, koska lapset meidän häissä. Itse olin yh ja sinkku kolme vuotta ennen kuin tapasin nykyisen aviomieheni. Tapailimme kaksi vuotta ennen kuin muutettiin yhteen. Seurusteltiin yhteensä viisi vuotta ennen avioitumista. Nyt ollaan oltu aviossa viisi vuotta. Ystävä ollut sinkku ja satunnaisesti tapaillut miehiä kymmenen vuotta. Miehet katoavat, kun ystävä ei halua lasten takia sitoutua.
Ymmärrän kymmenen vuoden ajan kateuden ja katkeruuden, kun ystävä elää perhe elämää ja itse tyytyy joko johonkin randomi mieheen tai hieromasauvaan jos haluaa lemmenhetkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla mies joutu ottaa lapsen itselle asumaan kokoaikaisesti äidin alkoholi ongelman paljastuttua sossun toimesta.
Mies nakkasi heti lapsen mun vastuulle ja pakeni asiaa töihin, reissuille, poikien iltaan.
Siitä lapsesta tuli pallonilkkaan mulle ja koti muuttu vankilaksi.
Lopulta kun en enää kestänyt (2vuotta uhrasin omat työt ja menemiset) otin asian vakavasti puheeksi.
Mies sanoi, että koko idea on ollut hänen äidin ja äiti on aikonut lopettaa kokonaan auttamisen, jos minä en lasta kasvata (halusi oman pojan säilyttävän vapautensa lapsen myötä).
Selvisi, että miehellä vakava masennus radikaalista yhtäkkisestä elämänmuutoksesta ja anopin painostuksesta.
Minä kieltäydyin uhraamasta enää omaa elämää siihen sirkukseen. (Vaikkei se lapsen vika olekkaan).
Mies luopui lapsesta ja katkaisi välit äitiinsä.Anoppi vihaa minua kun luulee, että minä olen ylipuhunut miehen.
Vaikka todellisuudessa kun mies kysyi mielipidettäni asiaan sanoin "tuo asia on yksin sinun päätettävissä, koska lapsi on sinun. Tuen sinua kuitenkin päätöksessä olipa se mikä hyvänsä".
Olen ollut tässä ketjussa jo useaan otteeseen ja taas totean oman väittämäni: uusperheet kaatuvat yleensä siihen, että mies ei kanna lapsistaan vastuuta. Tässä taas mies sysäsi lapsensa äitipuolen vastuulle. Kaatuminen oli lähellä.
Minä en ymmärrä miehiä, jotka muuttaa naisen kanssa yhteiseen asuntoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävää, että monella on noin paljon huonoja kokemuksia ja traumoja. Muistakaa kuitenkin, että täällä elää monenlaisia ihmisiä ja monenlaiset järjestelyt toimivat, mikä missäkin perheessä parhaiten.
Meidän perhe on mielestäni hyvä esimerkki erittäin hyvin onnistuneesta uusperheestä. Kaikki perheenjäsenet on rakkaita ja tärkeitä ja kaikista huolehditaan kuin omista. Molemmilla aikuisilla on myös omaa tilaa ja aikaa sekä kahdenkeskistä aikaa.
Meillä ei olla ikinä mtn isäpuoli- tai äitipuoli-termejä käytetty, silti on lapsen suusta kuultua "meillä on vähän niinkun kaks isää". Lohtua lapset hakee ennemmin omalta vanhemmalta, mutta muutoin kyllä mieheni on lapsille tasavertainen, turvallinen aikuinen siinä missä minäkin. Kovasti kaikkea touhutaan yhdessä, reissuja saattavat tehdä mieheni kanssa (valitsevat itse mennä mukaan, on annettu myös vaihtoehto jäädä minun kanssa kotiin). Sama toisinpäin miehen lasten suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.
Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".
No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.
Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.
Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.
Miten niin uudelle kumppanille kuuluu vastuuta? Meillä on uusperhe, mutta minulla on omaa aikaa ja tilaa, eikä minulla ole kasvatusvastuuta.
- lapsilla on oma huone, ja heillä on oma telkkari ja pelikoneet
- muutenkin asunto on iso, minulla telkkari myös makuuhuoneessa
- saan omaa aikaa aina kun haluan
- minä en kasvata miehen lapsia
- minä en viihdytä miehen lapsiaPidän kyllä huolta hätätapauksissa, mutta sellaista ei ole tullut vastaan vasta kun yhden kerran, kun mies joutui käymään töissä kriisitilanteessa. Arjessa, jos mies ei voi hoitaa, niin hän ei myöskään lapsia ota. Teen kyllä ruokaa kaikille, mutta ei minulla siitä ”vastuuta” ole. Jos en jaksa tehdä/ ei ole nälkä/en ole kotona, niin mies ruokkii lapsensa.
Siis Lapset eivät asu meillä, vaan ovat vkl-lapsia.
Se nyt on aivan eri asia onko vkl-lapsia vai onko lapset esim kuukaudesta 2 viikkoa samassa taloudessa. Ei silloin pysty elämään elämäänsä toisen osapuolen jälkikasvua millään tavalla huomioimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.
Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".
No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.
Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.
Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.
Miten niin uudelle kumppanille kuuluu vastuuta? Meillä on uusperhe, mutta minulla on omaa aikaa ja tilaa, eikä minulla ole kasvatusvastuuta.
- lapsilla on oma huone, ja heillä on oma telkkari ja pelikoneet
- muutenkin asunto on iso, minulla telkkari myös makuuhuoneessa
- saan omaa aikaa aina kun haluan
- minä en kasvata miehen lapsia
- minä en viihdytä miehen lapsiaPidän kyllä huolta hätätapauksissa, mutta sellaista ei ole tullut vastaan vasta kun yhden kerran, kun mies joutui käymään töissä kriisitilanteessa. Arjessa, jos mies ei voi hoitaa, niin hän ei myöskään lapsia ota. Teen kyllä ruokaa kaikille, mutta ei minulla siitä ”vastuuta” ole. Jos en jaksa tehdä/ ei ole nälkä/en ole kotona, niin mies ruokkii lapsensa.
Siis Lapset eivät asu meillä, vaan ovat vkl-lapsia.
Se nyt on aivan eri asia onko vkl-lapsia vai onko lapset esim kuukaudesta 2 viikkoa samassa taloudessa. Ei silloin pysty elämään elämäänsä toisen osapuolen jälkikasvua millään tavalla huomioimatta.
No, minun teinini asuvat meillä. Tuo mies kun on lasten suhteen laiskanpuoleinen (siksi en hänen lapsiaan hoida, jottei koko homma kaatusi minun niskaani), niin ei hän oikein tikkua pane ristiin lasten eteen. Toki lapset vain haluavat pelata, eivätkä kaipaa viihdyttämistä. Mutta jos minä olen poissa, jätän heille pizzarahaa. Mies on illat poissa.
Jos olen pidempään poissa, toimitan lapset isälleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.
Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".
No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.
Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.
Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.
Miten saman katon alla ei voi olla "omaa tilaa ja aikaa"?
Voihan sitä olla saman katon allakin, yksin asuessa sitä omaa aikaa ja tilaa on vaan enemmän ja voi itse säädellä milloin haluaa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kolmivuorotyötä tekevänä on ihanaa olla omassa rauhassa ilman lasten aiheuttamaa melua yövuorojen aikana. En halua nähdä silloin ketään, keräilen vaan voimia seuraavaan työvuoroon, ei tarvitse olla läsnä kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen YH äidin kasvattama silloin kuin se ei ollut vielä "in".
Lopputulos että ei koskaan ollu mikään kunnon isähahmo mun elämässäni.
Muutin nössöksi kilttipojaksi ja arki on välillä hankalaa kuin oon tämmönen sinisilmäinen idiootti.
Kyl oisin tarvinnu pahasti edes joku kenelle voi puhua/kysyä jätkä asioita teininä. Siihen aikaan semmost tukisysteemiä ei kertaan kaikkiaan ollut.
En nyt muista mikä mun pointti oli, jotai liittyen siihen et yleistyvä kasvatus tapa mikä ei katsota ongelmaksi enää, tulevat sukupolvet ja sosiaalisen struktuurin muutos bla bla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erosin 10 vuotta sitten ja tein sen ratkaisun, että meidän kuvio pysyy eikä lasten tarvitse sopeutua uusiin ihmisiin tai muuttaa enää yhtään mihinkään, ero oli jo niin iso muutos kaikille. Ratkaisu on ollut meille se oikea; olemme läheisiä ja tuntuisi väärältä ja oudolta pakottaa nyt teini-ikäiset tytöt asumaan heille vieraan miehen kanssa.
Tämä ei ole tarkoittanut kohdallani totaalisinkkuilua, vaan suhdetta, jossa kummallakin omat asunnot ja vapaa-aikaa vietämme yhdessä. Lapsetkin välillä mukana.
Jokainen tekee omat ratkaisunsa, ja tämä on meidän. On ollut liikuttavaa kuulla palautetta tenavilta: ”äiti, ihanaa kun me kolme ollaan perhe ja meillä on tämä meidän oma koti eikä täällä ole muita.” Lasten isä tapasi pian eron jälkeen uuden puolison ja muuttivat heti yhteen. Kompensoin siitä seurannutta kipuilua, mutta en koe menettäneeni mitään. Päinvastoin.
Eroissa pahinta on tuo lasten pompottelu "kodista" toiseen. Antaisitte lasten rauhassa tehdä sen kodin yhteen paikkaan.
Höpö höpö. Meillä lapset vielä 16-vuotiaanakin valitsivat, että haluavat jatkaa vuoroviikkoilua.
Minä en kyllä haluaisi, edes aikuisena.
En ole se kelle vastasit, mutta toi vuoroviikkosysteemi on kanssa aivottomien vanhempien yksi hengentuotos nykyaikana. Siinä ei ole mitään hienoa, vaikka niinhän ne pariskunnat jotka lapsiaan pallottelevat viikosta toiseen, haluavat aina mussuttaa.Haluaisitko itse olla heittopussi jolla ei ole yhtä kotikotia, vaan vain kaksi puolikotia, josta joutuu aina lähtemään, kun alkaa vasta kotiutua?
Niin, en minäkään.ap
Tästä on olemassa tutkimustietoa. Parhaiten lapset voivat ydinperheissä ja toiseksi parhaiten vuoroasumisesta. Kyllä minullakin on kaupunkiasunto ja kesäkoti. Molemmissa viihdyn hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.
Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".
No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.
Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.
Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.
Miten niin uudelle kumppanille kuuluu vastuuta? Meillä on uusperhe, mutta minulla on omaa aikaa ja tilaa, eikä minulla ole kasvatusvastuuta.
- lapsilla on oma huone, ja heillä on oma telkkari ja pelikoneet
- muutenkin asunto on iso, minulla telkkari myös makuuhuoneessa
- saan omaa aikaa aina kun haluan
- minä en kasvata miehen lapsia
- minä en viihdytä miehen lapsiaPidän kyllä huolta hätätapauksissa, mutta sellaista ei ole tullut vastaan vasta kun yhden kerran, kun mies joutui käymään töissä kriisitilanteessa. Arjessa, jos mies ei voi hoitaa, niin hän ei myöskään lapsia ota. Teen kyllä ruokaa kaikille, mutta ei minulla siitä ”vastuuta” ole. Jos en jaksa tehdä/ ei ole nälkä/en ole kotona, niin mies ruokkii lapsensa.
Siis Lapset eivät asu meillä, vaan ovat vkl-lapsia.
Se nyt on aivan eri asia onko vkl-lapsia vai onko lapset esim kuukaudesta 2 viikkoa samassa taloudessa. Ei silloin pysty elämään elämäänsä toisen osapuolen jälkikasvua millään tavalla huomioimatta.
No, minun teinini asuvat meillä. Tuo mies kun on lasten suhteen laiskanpuoleinen (siksi en hänen lapsiaan hoida, jottei koko homma kaatusi minun niskaani), niin ei hän oikein tikkua pane ristiin lasten eteen. Toki lapset vain haluavat pelata, eivätkä kaipaa viihdyttämistä. Mutta jos minä olen poissa, jätän heille pizzarahaa. Mies on illat poissa.
Jos olen pidempään poissa, toimitan lapset isälleen.
Onko liittonne taloudellisista syistä solmittu? Kumpikaan ei piittaa toisen lapsista, eniten molemmat aikuiset kaipaavat omaa aikaa. Omista lapsistakaan ei tunnuta välittävän, teinitkin dumpataan pelaamaan ja tökätään pizzaraha kouraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla mies joutu ottaa lapsen itselle asumaan kokoaikaisesti äidin alkoholi ongelman paljastuttua sossun toimesta.
Mies nakkasi heti lapsen mun vastuulle ja pakeni asiaa töihin, reissuille, poikien iltaan.
Siitä lapsesta tuli pallonilkkaan mulle ja koti muuttu vankilaksi.
Lopulta kun en enää kestänyt (2vuotta uhrasin omat työt ja menemiset) otin asian vakavasti puheeksi.
Mies sanoi, että koko idea on ollut hänen äidin ja äiti on aikonut lopettaa kokonaan auttamisen, jos minä en lasta kasvata (halusi oman pojan säilyttävän vapautensa lapsen myötä).
Selvisi, että miehellä vakava masennus radikaalista yhtäkkisestä elämänmuutoksesta ja anopin painostuksesta.
Minä kieltäydyin uhraamasta enää omaa elämää siihen sirkukseen. (Vaikkei se lapsen vika olekkaan).
Mies luopui lapsesta ja katkaisi välit äitiinsä.Anoppi vihaa minua kun luulee, että minä olen ylipuhunut miehen.
Vaikka todellisuudessa kun mies kysyi mielipidettäni asiaan sanoin "tuo asia on yksin sinun päätettävissä, koska lapsi on sinun. Tuen sinua kuitenkin päätöksessä olipa se mikä hyvänsä".Olen ollut tässä ketjussa jo useaan otteeseen ja taas totean oman väittämäni: uusperheet kaatuvat yleensä siihen, että mies ei kanna lapsistaan vastuuta. Tässä taas mies sysäsi lapsensa äitipuolen vastuulle. Kaatuminen oli lähellä.
Totta, äitipuolet joutuu aina uhraamaan vaikkeivat olekkaan "oikeasti äitejä".
Samaa ei oleteta isäpuolelta.
Vierailija kirjoitti:
Mulla mies joutu ottaa lapsen itselle asumaan kokoaikaisesti äidin alkoholi ongelman paljastuttua sossun toimesta.
Mies nakkasi heti lapsen mun vastuulle ja pakeni asiaa töihin, reissuille, poikien iltaan.
Siitä lapsesta tuli pallonilkkaan mulle ja koti muuttu vankilaksi.
Lopulta kun en enää kestänyt (2vuotta uhrasin omat työt ja menemiset) otin asian vakavasti puheeksi.
Mies sanoi, että koko idea on ollut hänen äidin ja äiti on aikonut lopettaa kokonaan auttamisen, jos minä en lasta kasvata (halusi oman pojan säilyttävän vapautensa lapsen myötä).
Selvisi, että miehellä vakava masennus radikaalista yhtäkkisestä elämänmuutoksesta ja anopin painostuksesta.
Minä kieltäydyin uhraamasta enää omaa elämää siihen sirkukseen. (Vaikkei se lapsen vika olekkaan).
Mies luopui lapsesta ja katkaisi välit äitiinsä.Anoppi vihaa minua kun luulee, että minä olen ylipuhunut miehen.
Vaikka todellisuudessa kun mies kysyi mielipidettäni asiaan sanoin "tuo asia on yksin sinun päätettävissä, koska lapsi on sinun. Tuen sinua kuitenkin päätöksessä olipa se mikä hyvänsä".
Lisään vielä, että lapsen kanssa oli niin paljon raskaampaa olla kuin kummilapseni, koska lapsi oireili.
Ei uskonut, tarhassa huuteli muille lapsille "menkää pois" aivan yhtäkkiä (ei oikein osannut olla muiden lapsien kanssa), kiusasi jatkuvasti koiraani, varasteli heti kun selän käänsi (tavaralla ei ollut väliä, ihan sama mikä käteen ekana osu), julkisille paikoilla tarrautui tuoleihin ja pylväisiin kiinni, eikä suostunut päästämään irti, puhui vähän väliä siitä, että haluaa satuttaa muita tarhan lapsia.
Kaiken huippu oli kun aamulla alkoi selittämään yhtäkkiä, että ottaa tarha kavereiden kädet ja jalat irti ja nauroi päälle.
Mutta en syytä miestä pakenemisesta, ei ole ollut lapsen kanssa ikinä paljoa tekemisissä, koska ei ole lasta halunnut alunperinkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla mies joutu ottaa lapsen itselle asumaan kokoaikaisesti äidin alkoholi ongelman paljastuttua sossun toimesta.
Mies nakkasi heti lapsen mun vastuulle ja pakeni asiaa töihin, reissuille, poikien iltaan.
Siitä lapsesta tuli pallonilkkaan mulle ja koti muuttu vankilaksi.
Lopulta kun en enää kestänyt (2vuotta uhrasin omat työt ja menemiset) otin asian vakavasti puheeksi.
Mies sanoi, että koko idea on ollut hänen äidin ja äiti on aikonut lopettaa kokonaan auttamisen, jos minä en lasta kasvata (halusi oman pojan säilyttävän vapautensa lapsen myötä).
Selvisi, että miehellä vakava masennus radikaalista yhtäkkisestä elämänmuutoksesta ja anopin painostuksesta.
Minä kieltäydyin uhraamasta enää omaa elämää siihen sirkukseen. (Vaikkei se lapsen vika olekkaan).
Mies luopui lapsesta ja katkaisi välit äitiinsä.Anoppi vihaa minua kun luulee, että minä olen ylipuhunut miehen.
Vaikka todellisuudessa kun mies kysyi mielipidettäni asiaan sanoin "tuo asia on yksin sinun päätettävissä, koska lapsi on sinun. Tuen sinua kuitenkin päätöksessä olipa se mikä hyvänsä".Olen ollut tässä ketjussa jo useaan otteeseen ja taas totean oman väittämäni: uusperheet kaatuvat yleensä siihen, että mies ei kanna lapsistaan vastuuta. Tässä taas mies sysäsi lapsensa äitipuolen vastuulle. Kaatuminen oli lähellä.
Totta, äitipuolet joutuu aina uhraamaan vaikkeivat olekkaan "oikeasti äitejä".
Samaa ei oleteta isäpuolelta.
Jouduin jättämään iltaopiskelut pois ja menetin puolet ystävistäni kun en koskaan päässyt minnekkään.
Onneksi on tuhat muutakin tapaa olla lasten kanssa ilman että tarvitsee sotkeutua äityliineihin. ; p
Vakavampi vastaus. Varmasti sellaisiakin on mutta hyvin harvassa. Kannattaako sen takia viettää elämää pelossa kun on suurempiakin riskejä elämässä kuten yleiset tiet ja vesilammikot? Kun kasvattaa lapset oikein niin hyväksikäyttäjän mukaan lähtemisen riskikin pienenee paljon.