Minä en yh-äitinä ymmärrä äitejä, jotka haluavat muuttaa yhteen uuden poikaystävänsä kanssa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla mies joutu ottaa lapsen itselle asumaan kokoaikaisesti äidin alkoholi ongelman paljastuttua sossun toimesta.

Mies nakkasi heti lapsen mun vastuulle ja pakeni asiaa töihin, reissuille, poikien iltaan.

Siitä lapsesta tuli pallonilkkaan mulle ja koti muuttu vankilaksi.

Lopulta kun en enää kestänyt (2vuotta uhrasin omat työt ja menemiset) otin asian vakavasti puheeksi.

Mies sanoi, että koko idea on ollut hänen äidin ja äiti on aikonut lopettaa kokonaan auttamisen, jos minä en lasta kasvata (halusi oman pojan säilyttävän vapautensa lapsen myötä).

Selvisi, että miehellä vakava masennus radikaalista yhtäkkisestä elämänmuutoksesta ja anopin painostuksesta.

Minä kieltäydyin uhraamasta enää omaa elämää siihen sirkukseen. (Vaikkei se lapsen vika olekkaan).

Mies luopui lapsesta ja katkaisi välit äitiinsä.

Anoppi vihaa minua kun luulee, että minä olen ylipuhunut miehen.

Vaikka todellisuudessa kun mies kysyi mielipidettäni asiaan sanoin "tuo asia on yksin sinun päätettävissä, koska lapsi on sinun. Tuen sinua kuitenkin päätöksessä olipa se mikä hyvänsä".

Lisään vielä, että lapsen kanssa oli niin paljon raskaampaa olla kuin kummilapseni, koska lapsi oireili.

Ei uskonut, tarhassa huuteli muille lapsille "menkää pois" aivan yhtäkkiä (ei oikein osannut olla muiden lapsien kanssa), kiusasi jatkuvasti koiraani, varasteli heti kun selän käänsi (tavaralla ei ollut väliä, ihan sama mikä käteen ekana osu), julkisille paikoilla tarrautui tuoleihin ja pylväisiin kiinni, eikä suostunut päästämään irti, puhui vähän väliä siitä, että haluaa satuttaa muita tarhan lapsia.

Kaiken huippu oli kun aamulla alkoi selittämään yhtäkkiä, että ottaa tarha kavereiden kädet ja jalat irti ja nauroi päälle.

Mutta en syytä miestä pakenemisesta, ei ole ollut lapsen kanssa ikinä paljoa tekemisissä, koska ei ole lasta halunnut alunperinkään.

Kunnon ongelma lapsi.

Toivottavasti saa hoitoa.

Mies todennäköisesti pakeni tilannetta kun miehen ja lapsen välillä ei ole suhdetta.

Äidin ja lapsen suhde muodotuu melkeinpä automaattisesti, toisin kuin miehellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.

Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".

No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.

Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.

Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.

Miten niin uudelle kumppanille kuuluu vastuuta? Meillä on uusperhe, mutta minulla on omaa aikaa ja tilaa, eikä minulla ole kasvatusvastuuta.

- lapsilla on oma huone, ja heillä on oma telkkari ja pelikoneet

- muutenkin asunto on iso, minulla telkkari myös makuuhuoneessa

- saan omaa aikaa aina kun haluan

- minä en kasvata miehen lapsia

- minä en viihdytä miehen lapsia

Pidän kyllä huolta hätätapauksissa, mutta sellaista ei ole tullut vastaan vasta kun yhden kerran, kun mies joutui käymään töissä kriisitilanteessa. Arjessa, jos mies ei voi hoitaa, niin hän ei myöskään lapsia ota. Teen kyllä ruokaa kaikille, mutta ei minulla siitä ”vastuuta” ole. Jos en jaksa tehdä/ ei ole nälkä/en ole kotona, niin mies ruokkii lapsensa.

Siis Lapset eivät asu meillä, vaan ovat vkl-lapsia.

Se nyt on aivan eri asia onko vkl-lapsia vai onko lapset esim kuukaudesta 2 viikkoa samassa taloudessa. Ei silloin pysty elämään elämäänsä toisen osapuolen jälkikasvua millään tavalla huomioimatta.

No, minun teinini asuvat meillä. Tuo mies kun on lasten suhteen laiskanpuoleinen (siksi en hänen lapsiaan hoida, jottei koko homma kaatusi minun niskaani), niin ei hän oikein tikkua pane ristiin lasten eteen. Toki lapset vain haluavat pelata, eivätkä kaipaa viihdyttämistä. Mutta jos minä olen poissa, jätän heille pizzarahaa. Mies on illat poissa.

Jos olen pidempään poissa, toimitan lapset isälleen.

Onko liittonne taloudellisista syistä solmittu? Kumpikaan ei piittaa toisen lapsista, eniten molemmat aikuiset kaipaavat omaa aikaa. Omista lapsistakaan ei tunnuta välittävän, teinitkin dumpataan pelaamaan ja tökätään pizzaraha kouraan.

Ei tod. Liitto on solmittu rakkaudesta. Meidän yksikkö on parisuhde. Riittää, että molemnat välittävät omista lapsistaan. Riittää, että äiti/isäpuoli on kaveri ja kohtelee lapsia hyvin.

Ei niitä teinejä tarvitse dumbata pelaamaan eikä pakottaa syömään pizzaa :D

Erosin 15v. sitten. 

Olin raskaana kun jäin kolmen lapsen yksinhuoltajaksi.

Synnytin yksin ja olen hoitanut lapset yksin (isän oma valinta olla tapaamatta lapsia)

Nämä vuodet lasten kanssa on ollut todella antoisaa aikaa. 

Olin pitkään kotiäitinä. Vietettiin aikaa siskoni/serkkujeni kanssa joilla saman ikäisiä lapsia. 

Käytiin porukalla puistoissa, avoimessa päiväkerhossa, leikkipaikoissa, mökkeiltiin. 

3 lapsista meni eskari-iässä ensimmäistä kertaa päiväkotiin, nuorin 3-vuotiaana kun menin töihin.

Olen kuskannut lapsia harrastuksiin. 15 vuotta olen seissyt kentän laidalla toisten vanhempien kanssa kannustamassa (välillä olin pelimatkoilla ainoa äiti bussissa isien kanssa)

Nykyään on 2 teiniä talossa, 2 muuttanut omaan kotiin.

Aikaa on jatkuvasti enemmän itselle ja olen alkanut ajattelemaan mahdollista tulevaa parisuhdetta. Toiveissa on että näin nelikymppisenä vielä löydän jonkun vanhemman herrasmiehen elämääni :)

Ehkä sen aika on muutaman vuoden päästä kun loputkin on lentäneet pesästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.

Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".

No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.

Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.

Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.

Miten niin uudelle kumppanille kuuluu vastuuta? Meillä on uusperhe, mutta minulla on omaa aikaa ja tilaa, eikä minulla ole kasvatusvastuuta.

- lapsilla on oma huone, ja heillä on oma telkkari ja pelikoneet

- muutenkin asunto on iso, minulla telkkari myös makuuhuoneessa

- saan omaa aikaa aina kun haluan

- minä en kasvata miehen lapsia

- minä en viihdytä miehen lapsia

Pidän kyllä huolta hätätapauksissa, mutta sellaista ei ole tullut vastaan vasta kun yhden kerran, kun mies joutui käymään töissä kriisitilanteessa. Arjessa, jos mies ei voi hoitaa, niin hän ei myöskään lapsia ota. Teen kyllä ruokaa kaikille, mutta ei minulla siitä ”vastuuta” ole. Jos en jaksa tehdä/ ei ole nälkä/en ole kotona, niin mies ruokkii lapsensa.

Siis Lapset eivät asu meillä, vaan ovat vkl-lapsia.

Se nyt on aivan eri asia onko vkl-lapsia vai onko lapset esim kuukaudesta 2 viikkoa samassa taloudessa. Ei silloin pysty elämään elämäänsä toisen osapuolen jälkikasvua millään tavalla huomioimatta.

No, minun teinini asuvat meillä. Tuo mies kun on lasten suhteen laiskanpuoleinen (siksi en hänen lapsiaan hoida, jottei koko homma kaatusi minun niskaani), niin ei hän oikein tikkua pane ristiin lasten eteen. Toki lapset vain haluavat pelata, eivätkä kaipaa viihdyttämistä. Mutta jos minä olen poissa, jätän heille pizzarahaa. Mies on illat poissa.

Jos olen pidempään poissa, toimitan lapset isälleen.

Onko liittonne taloudellisista syistä solmittu? Kumpikaan ei piittaa toisen lapsista, eniten molemmat aikuiset kaipaavat omaa aikaa. Omista lapsistakaan ei tunnuta välittävän, teinitkin dumpataan pelaamaan ja tökätään pizzaraha kouraan.

Ei tod. Liitto on solmittu rakkaudesta. Meidän yksikkö on parisuhde. Riittää, että molemnat välittävät omista lapsistaan. Riittää, että äiti/isäpuoli on kaveri ja kohtelee lapsia hyvin.

Ei niitä teinejä tarvitse dumbata pelaamaan eikä pakottaa syömään pizzaa :D

No onko teineistä mukava asua sellaisen isäpuolen kanssa samassa kodissa, joka välittää vain omista lapsistaan?

Minä kyllä asuin äitini kuoleman jälkeen mieluummin uuden äitipuolen kanssa kuin siinä välissä keskenään isän ja sisarusten kanssa. Isäni on hyvä isä ja kasvattaja, mutta kyllä sitä naisen mallia elämään kaipasi. Äitipuoli oli toisinaan tiukkakin, mutta haastoi mut tekemään asioita, joita isä ei olisi vaatinut, ja kasvatti musta hieman paremman ihmisen. He tosin erosivat kun olin jo muuttanut pois kotoa, nuorin sisarus siellä vielä asuu, mutta ollaan kaikki edelleen tekemisissä äitipuolen kanssa ja tullaan olemaan vastakin. Ihana ihminen, enkä ymmärrä, miksei tämä voisi toimia sukupuolten ollessa toisin päin.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää yh-äidit, jotka ei ota miestä elämään on niitä, jotka katkeroituu luihin asti.

Vanhana akkana syytetää lapsianku ne pilas "äidin rakkauselämän".

No voihan sen miehen elämään ottaa, ei vaan jaa yhteistä kotia tämän kanssa. Miksi katkeroitua, jos kyseessä on oma päätös? Jos elämä on kaikinpuolin tapahtumarikasta ja mielekästä, niin ei silloin ehdi katkeroitua.

Mies joka kelpaa hauskan pitoon ja sänkyyn, mutta ei kumppaniksi ja sitoutumiseen? Ja ne yhteen muuttaneet on miehenkipeitä 😂vähän teko pyhää yh-mammoilta. Harva mies lähtee suhteeseen, jossa pitää odottaa sen edellisen miehen jälkikasvun kasvamista aikuiseksi ennen kuin pääsee kunnolla elämään parisuhdetta.

Parisuhde voi olla ihan sitoutunut vaikka molemmilla olisi omat kodit. Saa myös omaa aikaa ja tilaa, eikä toisen lapsista ole kasvatusvastuuta. Vältyy molemminpuolin monelta ristiriidalta. Mikä tässä nyt on niin kamalaa? Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa elää mielekästä elämää.

Miten niin uudelle kumppanille kuuluu vastuuta? Meillä on uusperhe, mutta minulla on omaa aikaa ja tilaa, eikä minulla ole kasvatusvastuuta.

- lapsilla on oma huone, ja heillä on oma telkkari ja pelikoneet

- muutenkin asunto on iso, minulla telkkari myös makuuhuoneessa

- saan omaa aikaa aina kun haluan

- minä en kasvata miehen lapsia

- minä en viihdytä miehen lapsia

Pidän kyllä huolta hätätapauksissa, mutta sellaista ei ole tullut vastaan vasta kun yhden kerran, kun mies joutui käymään töissä kriisitilanteessa. Arjessa, jos mies ei voi hoitaa, niin hän ei myöskään lapsia ota. Teen kyllä ruokaa kaikille, mutta ei minulla siitä ”vastuuta” ole. Jos en jaksa tehdä/ ei ole nälkä/en ole kotona, niin mies ruokkii lapsensa.

Siis Lapset eivät asu meillä, vaan ovat vkl-lapsia.

Se nyt on aivan eri asia onko vkl-lapsia vai onko lapset esim kuukaudesta 2 viikkoa samassa taloudessa. Ei silloin pysty elämään elämäänsä toisen osapuolen jälkikasvua millään tavalla huomioimatta.

No, minun teinini asuvat meillä. Tuo mies kun on lasten suhteen laiskanpuoleinen (siksi en hänen lapsiaan hoida, jottei koko homma kaatusi minun niskaani), niin ei hän oikein tikkua pane ristiin lasten eteen. Toki lapset vain haluavat pelata, eivätkä kaipaa viihdyttämistä. Mutta jos minä olen poissa, jätän heille pizzarahaa. Mies on illat poissa.

Jos olen pidempään poissa, toimitan lapset isälleen.

Onko liittonne taloudellisista syistä solmittu? Kumpikaan ei piittaa toisen lapsista, eniten molemmat aikuiset kaipaavat omaa aikaa. Omista lapsistakaan ei tunnuta välittävän, teinitkin dumpataan pelaamaan ja tökätään pizzaraha kouraan.

Ei tod. Liitto on solmittu rakkaudesta. Meidän yksikkö on parisuhde. Riittää, että molemnat välittävät omista lapsistaan. Riittää, että äiti/isäpuoli on kaveri ja kohtelee lapsia hyvin.

Ei niitä teinejä tarvitse dumbata pelaamaan eikä pakottaa syömään pizzaa :D

No onko teineistä mukava asua sellaisen isäpuolen kanssa samassa kodissa, joka välittää vain omista lapsistaan?

Ilmeisesti. Koska kun olin yh, niin lapset olivat vuoroviikkolapsia. Kun muutimme yhteen, niin toinen lapsi muutti kokonaan meidän luoksemme puolen vuoden jälkeen. Ja vuotta myöhemmin toinenkin teki samat liikkeet.

Minulle tämä kertoo sen, että me teemme jotain todella oikein uusperhe-elämässämme. Koskaan kukaan lapsista ei ole sanonut ”sä et oo mun isä/äiti”, koskaan minä en ole uupunut tähän, koskaan ei ole tullut mieleenkään, että uusperhe olisi syvältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja onhan noissa yh-äitien ”metsästäjissä” niitä pedofiilejäkin jotka etsivät lähinnä mahdollisuutta olla lasten kanssa.

Juuri näin.

Sen lisäksi muutenkin arvaamattomia löytyy, miksi luotetaan johonkin vieraaseen mieheen niin paljon, että se tuodaan lasten elämään.

Ei ollenkaan viisasta.

ap

Koska halusimme olla perhe, emme vain seurustella. Olimme kolme vuotta yhdessä ennen yhteen muuttoa ja vuoden päästä yhteen muuttamisesta menimme naimisiin. Tässä on nimenomaan lasta ajateltu, koska nyt hänellä on oikea perhe (lapsen oma isä ei ole alusta lähtien juurikaan ollut lapsen elämässä, vaikka takana oli kahdeksan vuoden yhteiselo) uusine sisaruksineen. Itse koen vahvasti, että yhdessä asumalla olen antanut ensimmäiselle lapselleni sen, minkä hän alunperinkin ansaitsi; isän, äidin ja rakastavan parisuhteen esimerkin. Kovasti toivomus sisaruksiakaan hän ei olisi saanut, jos erillään olisi eletty.

On se ku tämäki saa ihmiset jakautumaa kahtia.

Itsellä ei ole lapsia, mutta uskon, että jos olisin yh, niin haluaisin lapsilleni isähahmon.

Ja asuisin miehen kanssa samassa talossa lapsieni kanssa.

Mutta myöskään en välitä, jos joku haluaa tehdä toisin.

On monta tapaa olla onnellinen.