En haluaisi vaikuttaa itseriittoiselta, koska en ole, mutta

Olen tottunut kuulemaan kehuja ulkonäöstä. Meikkaan hyvin kevyesti, käyttäen kahta eri meikkiä, eli en tee itsestäni ulkoisesti eri ihmistä.

Mutta mitä olenkaan saanut oppia kantapään kautta? No sen, että ei todellakaan pidä ikinä uskoa mitään tai ketään. Minulla on lukematon määrä miesjuttuja, lukematon määrä myöhempiä yhteydenottoja välirikon jälkeen...

Ja nyt tämä viimeisin. Tapasin nettimiehen melkein heti alkuun livenä, tulimme juttuun, vaikkemme puhuneet jatkuvasti. Mies oli innoissaan, soitti minulle herätyspuheluja etten nukkuisi pommiin ja että voisimme tavata. Vastasi heti viesteihin.

Tapaamisen jälkeen oli hiljaista. Ei viestin viestiä. Aamuyöllä mies laittoi viestiä ja vei keskustelua hiljalleen siihen suuntaan, että olenko minä kiinnostunut vai en. Ei kuulemma saanut unta ja ilmeisesti (?) tämä oli osasyy siihen.
No sitten mielestäni kerroin ihan ymmärrettävästi olevani kiinnostunut, mutta ilmeisesti en ollutkaan niin ymmärrettävä.

Siinä viestittelimme kunnes mies nukahti. Meillä ei ollut MITÄÄN erikoista meneillään. Kaikki oli aivan normaalia.

Seuraavana päivänä eli tänään mies ei reagoinut viimeisimpään viestiini mitenkään. Hieman närkästyneenä mainitsin tästä ja kerroin että yleensä olen tottunut siihen, että viesteihin vastataan.

Mies alkoi selittämään huonoa päivää ja ärsytystä, ei tajunnut että piti vastata (kyllä se on haastavaa, voi että...) ja alkoi hokemaan, että onpa outoa, tosi outoa taas.

Ja sieltä se taas kerran tuli: en ole varma, en tiedä, pitää miettiä... Enhän minäkään tiedä oletko sinä kiinnostunut jnejnejne.

Ilmoitin vain, että kaunis kiitos, luulin että olit tosissasi, mutta mikäs tässä. En voi väittää että yllätyin, koska en yllättynyt tippaakaan. Tätä elämäni on ollut aina. Ylpeästi voin sanoa, etten tehnyt MITÄÄN mikä selittäisi tuollaisen käytöksen. Turha yrittää syyttää minua, koska minä en ole syyllinen tuollaiseen.

Ilmeisesti en ikinä löydä itsevarmaa miestä. Itkettää, mutta en itke. En jaksa. Ei ihme, että olen nuorempana ollut aivan maassa ja pitänyt itseäni kelvottomana ihmisenä. Tiedän, että luonteeni on kultaa, mutta ilmeisesti miehet ajattelevat naaman perusteella sitten jotain ja lopettavat kaiken heti alkuunsa.

Minähän en näe itseäni ulkopuolisen silmin, joten mene ja tiedä näistä. Mutta tuttua tämä on kuin mikä. En kaipaa mitään "auttavia" viestejä. Olen minä ennenkin pärjännyt. Eiköhän sekin mies ala myöhemmin itkemään perään, kun tajuaa mitä teki.

Kannattaisi toisaalta välillä miettiä, että muitakin voi sattua. Minua sattuu, mutta en jaksa enää itkeä.