Näin kehitysvammaisen nuoren miehen vanhempiensa(?) kanssa ja aloin ajatella...

Olen yksin elävä nainen kolmissakymmenissä. Vielä n. vuosi sitten haaveilin perheen perustamisesta. Jospa vain löytäisin miehen jne... Viimeisen vuoden aikana ajatukseni ovat muuttuneet. Huomaan yhtäkkiä yhä useammin ajattelevani, etten jaksaisi fyysisesti enkä psyykkisesti kasvattaa lapsia ja että onkin prempi ettei minulla ole perhettä pyöritettävänä.

Ja olisihan siinä sekin realistinen mahdollisuus, että lapsi on kehitysvammainen (aborttia en ikinä tekisi joten sitten vain olisin kehitysvammaisen äiti!) tai muuten erityislapsi, erityisen vaativa tms. En myöskään ikinä pystyisi laittamaan lastani laitokseen tms.

Tänään näin yhdessä paikassa keski-ikäisen pariskunnan(?) jolla oli mukanaan parikymppinen kehitysvammainen nuori mies. Luultavasti hän oli heidän poikansa. Nuorukainen on varmasti vanhemmilleen rakas, sitä en epäile. Mutta hän hoki kovalla äänellä taukoamatta paria sanaa ja vastusteli vanhempiaan eikä suostunut liikkumaan heidän mukanaan. Vanhemmat eivät näyttäneet siltä että he olisivat miettineet mitä muut ihmiset ajattelevat tms. He näyttivät valtavan uupuneilta ja samalla tottuneilta sellaisiin tilanteisiin, kuin se olisi arkipäivää, ja ehkä onkin. Melkein rupesin itkemään sen nähdessäni.

Heitä oli sentään kaksi. Mitä jos jää vammaisen lapsen yksinhuoltajaksi? Sitähän ei pysty itse estämään jos toinen (yleensä isä) lähtee.

No, nämä ovat tällaisia katastrofaalisia ajatuksia. Todennäköisempää on ettei saa vaikeasti kehitysvammaista lasta. Mutta meille joille abortti ei ole vaihtoehto, todennäköisyys on jo realistinen. Ja voihan seulonnoissa käyneenkin lapsi myöhemmin vammautua tai kantaa jotain muuta kehitysvammaa kuin noit seulonnoissa esiin tulevia.

Ajatteletteko te muut ikinä tällaista vai ajatteletteko pelkästään sitä myönteistä skenaariota, että kyllä kaikki lutviutuu jne.?