Ero vauvavuotena?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi haluat erota?

Minulta on hävinnyt kaikki halu olla hänen kanssaan parisuhteessa ja avioliitossa. Liikaa yksinäisyyttä, liikaa pettymyksiä. Tunteet kuolleet puoleltani. Ap.

Ap luepa tuo tuore ketju siitä, kuin miehen teinipoika on muuttamassa uuden äitipuolen kotiin. Jos otat eron, koska sinua ei nyt juuri huvita olla miehen kanssa, niin menetät oikeuden valittaa hänen uudesta naisestaan, joka inhoaa lastasi. Eli kasvakaa jumaliste nyt aikuisiksi, kun olette menneet lisääntymäänkin ja kantakaa vastuu lapsestanne.

Jokaisen eroa harkitsevan tulisi kyllä lukea pari uusioperheketjua.

Erotessa lastasi kasvattaa nainen, jota et valinnut. Parhaimmillaan vain passaa pari päivää, opettaa omia erilaisia arvojaan ja hengähtää salaa kun lapsi lähtee. Pahimmillaan tuhoaa tarkoituksella isä/lapsi suhteen.

Minulla on vauva ja tytärpuoli. En ikinä eroasi miehestä ilman rankkoja syitä ettei oma lapseni joudu miehen lapsen asemaan reppureissaajana.

T:äitipuoli

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On virhe. Jos ei mitään kamalan vakavaa niin ei kannata erota jos on alle 2-vuotiaita. Se on aina poikkeustilanne ja hirveän kuormittavaa.

Eikö juurikin ole parempi erota, kun vauva on vasta 3kk eikä tajua vielä mistään mitään? Isompi lapsi alkaa jo tajuta ja ihmetellä, missä toinen vanhempi on. Ei missään nimessä pidä odotella 2 vuotiaaksi! Nimenomaan ero sillon, kun on vauva ja ei vielä tajua.

Eeh...nykyään katsotaan että lapsen kuuluu saada vahva suhde molempiin vanhempiin, ei niin että toinen kadotetaan eron myötä. Ja jos pienen vauvan vanhemmat eroavat niin isän (yleensä) ja vauvan suhteen luominen on erittäin vaikeaa, koska pienen vauvan ei kuulu olla pitkään erossa äidistään (yleensä). Siksi, jos mitenkään kykenee ja väkivaltaa, pettämistä tms ei ole, ei kannata erota vauva-aikana.

En tietenkään kannata eroa, jos ei ole mitään edellämainittuja raskauttavia tekijöitä. Mutta jos kuitenkin on jostain syystä pakko erota, niin ehdottomasti silloin, kun vauva on vielä vauva. Itellä on kaksi vuotias enkä halua ees kuvitella, kuinka iso järkytys se hänen henkiselle kehitykselleen olisi, että yhtäkkiä isä muuttaisi pois/ero tulisi. Sen sijaan 3 kuukautinen ei tajua vielä juuri yhtään mitään eikä osaa samalla tavalla kaivata. En usko, että vauvan psyyke ottaisi erosta kovaa kolausta, kun äidissä vielä ihan kiinni. Sitäpaitsi kyllä se suhteen luominen ihan samalla tavalla myös isään onnistuu erotessakin, jos isä sitä itse haluaa; Hänhän voi käydä vaikka päivittäin hoitamassa pikkuista. Sen sijaan 2-vuotiaalle tuollainen muutos olisi varmasti todella rankka paikka, kun on jo henkisesti/älyllisesti terävä ja tottunut siihen, että isä asuu kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On virhe. Jos ei mitään kamalan vakavaa niin ei kannata erota jos on alle 2-vuotiaita. Se on aina poikkeustilanne ja hirveän kuormittavaa.

Eikö juurikin ole parempi erota, kun vauva on vasta 3kk eikä tajua vielä mistään mitään? Isompi lapsi alkaa jo tajuta ja ihmetellä, missä toinen vanhempi on. Ei missään nimessä pidä odotella 2 vuotiaaksi! Nimenomaan ero sillon, kun on vauva ja ei vielä tajua.

Eeh...nykyään katsotaan että lapsen kuuluu saada vahva suhde molempiin vanhempiin, ei niin että toinen kadotetaan eron myötä. Ja jos pienen vauvan vanhemmat eroavat niin isän (yleensä) ja vauvan suhteen luominen on erittäin vaikeaa, koska pienen vauvan ei kuulu olla pitkään erossa äidistään (yleensä). Siksi, jos mitenkään kykenee ja väkivaltaa, pettämistä tms ei ole, ei kannata erota vauva-aikana.

En tietenkään kannata eroa, jos ei ole mitään edellämainittuja raskauttavia tekijöitä. Mutta jos kuitenkin on jostain syystä pakko erota, niin ehdottomasti silloin, kun vauva on vielä vauva. Itellä on kaksi vuotias enkä halua ees kuvitella, kuinka iso järkytys se hänen henkiselle kehitykselleen olisi, että yhtäkkiä isä muuttaisi pois/ero tulisi. Sen sijaan 3 kuukautinen ei tajua vielä juuri yhtään mitään eikä osaa samalla tavalla kaivata. En usko, että vauvan psyyke ottaisi erosta kovaa kolausta, kun äidissä vielä ihan kiinni. Sitäpaitsi kyllä se suhteen luominen ihan samalla tavalla myös isään onnistuu erotessakin, jos isä sitä itse haluaa; Hänhän voi käydä vaikka päivittäin hoitamassa pikkuista. Sen sijaan 2-vuotiaalle tuollainen muutos olisi varmasti todella rankka paikka, kun on jo henkisesti/älyllisesti terävä ja tottunut siihen, että isä asuu kotona.

Ei elämää voi tuolla tavalla suunnitella. Jos menee hetkellisesti huonosti, niin ei voi ajatella, että erotaampa nyt varmuuden vuoksi jo hyvissä ajoin, ettei lapselle muodostu traumoja. Tässä maassa ei olisi varmaan yhtäkään lapsellista paria yhdessä, mikäli vauvavuoden aikana erottaisiin ajatellen, että kun nyt menee huonosti niin säästän lapseni eron aiheuttamalta stressiltä 2-vuotiaana. Et voi tietää millaista elämä tulee olemaan kun pahimmasta väsymyksestä päästään yli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On virhe. Jos ei mitään kamalan vakavaa niin ei kannata erota jos on alle 2-vuotiaita. Se on aina poikkeustilanne ja hirveän kuormittavaa.

Eikö juurikin ole parempi erota, kun vauva on vasta 3kk eikä tajua vielä mistään mitään? Isompi lapsi alkaa jo tajuta ja ihmetellä, missä toinen vanhempi on. Ei missään nimessä pidä odotella 2 vuotiaaksi! Nimenomaan ero sillon, kun on vauva ja ei vielä tajua.

Eeh...nykyään katsotaan että lapsen kuuluu saada vahva suhde molempiin vanhempiin, ei niin että toinen kadotetaan eron myötä. Ja jos pienen vauvan vanhemmat eroavat niin isän (yleensä) ja vauvan suhteen luominen on erittäin vaikeaa, koska pienen vauvan ei kuulu olla pitkään erossa äidistään (yleensä). Siksi, jos mitenkään kykenee ja väkivaltaa, pettämistä tms ei ole, ei kannata erota vauva-aikana.

En tietenkään kannata eroa, jos ei ole mitään edellämainittuja raskauttavia tekijöitä. Mutta jos kuitenkin on jostain syystä pakko erota, niin ehdottomasti silloin, kun vauva on vielä vauva. Itellä on kaksi vuotias enkä halua ees kuvitella, kuinka iso järkytys se hänen henkiselle kehitykselleen olisi, että yhtäkkiä isä muuttaisi pois/ero tulisi. Sen sijaan 3 kuukautinen ei tajua vielä juuri yhtään mitään eikä osaa samalla tavalla kaivata. En usko, että vauvan psyyke ottaisi erosta kovaa kolausta, kun äidissä vielä ihan kiinni. Sitäpaitsi kyllä se suhteen luominen ihan samalla tavalla myös isään onnistuu erotessakin, jos isä sitä itse haluaa; Hänhän voi käydä vaikka päivittäin hoitamassa pikkuista. Sen sijaan 2-vuotiaalle tuollainen muutos olisi varmasti todella rankka paikka, kun on jo henkisesti/älyllisesti terävä ja tottunut siihen, että isä asuu kotona.

Olisi varmasti, mutta onhan vauvankin tavattava isää/isä voi vaatia tapaamisia.

En ikinä haluaisi joutua siihen tilanteeseen, että minun on joko oltava pienestä vauvasta säännöllisesti erossa pitkiä aikoja. Kaikkihan eivät onnistu siinä, että isä tapaa vauvaa äidin kotona lyhyitä aikoja usein, mikä olisi optimaalista vauvaperheen erossa.

2-vuotias voi kuitenkin hyvin olla etävanhemman luona vaikka pitkän viikonlopun, ja suhde isään on jo toivottavasti muodostunut.

Ap mikä on kuvitelmasi eron jälkeisestä elämästä lapsella seuraavst 18 v? Arveletko, ettei miehesi löydä uutta naista? Kuvitteletko, että hänen uusi tai uudet naisensa tulevat pitämäön lapsestanne eli olemaan melko friikkejä äitipuolten keskuudessa? Miten oikein visioit tulevaisuuden konkreettisesti laosen näkökulmasta? Vai ajattelitko ihan vain omaa näkökulmaasi?...

T. Äitipuoli

Yksi syy joka sai minut jatkamaan vauvavuoden yhdessä todella ällöttävän ja raskaan miehen (aviomieheni :D) kanssa oli se, etten yksinkertaisesti kestänyt ajatusta olla päivääkään erossa lapsestani. Nyt kun aikaa on kulunut, meillä on tosi kivaa yhdessä!!!! :) ja silloin aikoinaan pohdiskelin, että kuka tahansa pubin takapenkin Pena olisi parempi isä ja puoliso. Hae apua. Opit ainakin edes sinä keinoja keskusteluun ja miehesi näkee, että yrität edes saada perhe-eloanne toimimaan. Sitten hänkin varmaan alkaa panostaa!

Miten te kuvittelette, että alusta saakka yksinhuoltajat ovat pärjänneet lapsen kanssa ilman, että isä on ollut lainkaan kuvioissa? No suurin osa varmaan ihan hyvin. Ei se lapsi kaipaa sellaista elämää, mitä sillä ei ole koskaan ollutkaan eli tällaista ydinperhe-isä-äiti-lapsi-yhdistelmää. Ihan voi kelpo aikuisia kasvaa niistäkin, jotka eivät ole vauva-aikanaan muodostaneet suhdetta isäänsä, ainoastaan äitiin. Perhemalleja on monia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi haluat erota?

Minulta on hävinnyt kaikki halu olla hänen kanssaan parisuhteessa ja avioliitossa. Liikaa yksinäisyyttä, liikaa pettymyksiä. Tunteet kuolleet puoleltani. Ap.

Itse synnytyksen jälkeen liki inhosin miestäni, en halunnut häntä lähelleni ja oikeasti katselin vuokra-asuntoja mahdollisimman kaukaa 😂😂😂

Kun vauva oli yli 6kk, alkoi mies näyttää taas edes etäisesti kiinnostavalta, mutta silti halusin vain olla vauvan kanssa kaksin.

Onneksi läheiset, joille noista tunteista avauduin, toppuuttelivat ja käskivät odottamaan kunnes hormonimyrsky ja univelat ovat ohi. Nyt lapsi melkein 3 -vuotias ja olisin tehnyt hirveän erehdyksen, jos olisin eronnut miehestäni. Oli siis vain hormonien ja univelan tuomia tunteita, todellisuudessa kun rakastan häntä ja haluan olla hänen kanssaan.

Pyysin häneltä myös anteeksi tuota vauva-aikaa, kun en varmasti mikään kovin mukava silloin ollut...

Teräshermot kyllä miehelläni, samoin tajusin kuinka hän oikeasti taitaa minua rakastaa, kun jaksoi tuon läpi 😐

Liisu00110 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kokemusta läheisenä vastaavasta tilanteesta, ja se ero toteutui vauvan ollessa juuri noin pieni.

Siinä ei sekoittunut vain ko pariskunnan elämä, vaan kaikkien läheisten.

Oli hyvin hämmentävää kun avuton pieni käärö jonka pitäisi olla ilon aihe, muuttuikin isän ja äidin väliseksi pompoteltavaksi olennoksi.

Sanon suoraan, että se oli tuskaa ei vain eronneille, vaan myös jokaiselle lähipiirissä joilla vähänkään kokemusta lasten kasvatuksesta ja hoidosta.

Mukaan lukien neuvolan henkilökunta ja muut yhteistyö kuvioon liittyvät viranomaiset.

Tunteet. Kyllä niihin on oikeus ja itsestään pitää huolehtia. Voidaan vedota hormonimyrskyihin ja masennukseen, isän hämmennykseen ja vaikka mihin.

Nyt on kuitenkin pienen ihmistaimen perus hyvinvoinnista kyse. Hänen tarpeensa ovat etusijalla ja hän tarvitsee teitä molempia.

Pyydän Sinua ap tutustumaan myös ihan lasten kehityspsykologiaan.

Itselleni se oli hyvin herättävää vaikka aikuisten lasten äiti olenkin.

Sinä olet tärkeä, mutta myös isä yhtälailla.

Aikuiset ihmiset voivat kuitenkin sopia asioista ja jopa niin että tietty ajanjakso sovitaan olla yhdessä. Miksi? Tämän pienen takia.

Voi kuulostaa sinusta hyvin ärsyttävältä, mutta jos kykenee ajattelemaan asiaa vauvan kannalta, pystyy myös itse sietämään hyvin monia tunteita.

Pitkän elämän kokemuksen myötä sanoisin, että hallitseminen kyllä kannattaa ja erityisesti se kommunikointi. Kaikkein kipeimmistäkin asioista. Siten on ainakin mahdollisuus avata solmua, edes löysyttää.

Entä jos isä pelkää uutta tilannetta ja on kyvytön osoittamaan sen ?

Viisaita ajatuksia. Niin vaikeaa kun se onkin ap, niin puhukaa, voi puhukaa. Jos ette saa puheyhteyttä auki itse, menkää pariterapiaan ennen kuin on liian myöhäistä! Sanon tämän koska mieheni jätti minut lapsemme ollessa pieni. Mies ei ollut osannut tuoda julki pahaa oloaan ja lähti ratkaisemaan suhteen ongelmia ulkopuolisen kanssa. Jälki on ollut rumaa kaikkien osapuolten kannalta, erityisesti yhdellekään lapselle ei todellakaan toivo tällaista.

Mies ei halua lähteä pariterapiaan. Kysyin siltä eilen illalla. Voin tietenkin mennä yksin, jos neuvolan kautta saisin jotain kunnan järjestämää terapiaa, mutta mies oli hyvin ehdoton siitä, että hän ei ikinä mihinkään terapioihin lähde. Eikä kuulemma tule mukaan neuvolaankaan, jos aion siellä puhua jostain muusta kuin lapsesta. En tiedä miten puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka ei suostu puhumaan ongelmista. Arjesta (kaupassakäynnit ym.) hän suostuu puhumaan, mutta ei siitä että miten meillä menee. Tiuskasi eilen vain, että hän ei terapioihin lähde ja poistui huoneesta. Joku kysyi että opimmeko me puhumaan ennen raskautta vaikeista asioista. Vaikka ennen raskautta oli takana noin viisi vuotta yhdessä oloa, niin sinä aikana ei juuri vaikeita asioita tullut eteen. Arkemme sujui hyvin ja meillä o samanlainen arvomaailma ja samanlainen suhtautuminen vaikkapa päihteisiin, niin ei ollut kuin pikkuriitoja jostain mitättömistä asioista, ei mitään sellaista oikeasti vaikeaa asiaa, josta olisi pitänyt oikein opetella yhdessä puhumaan. Ap.

Ap, mä olen se joka kirjoitti pari sivua tuonnempana olleeni samassa tilanteessa kuin sinä nyt, ja meillä menee nyt hyvin perheenä. Mun mies ei myöskään suostunut mihinkään juttelemaan ulkopuolisen kanssa. Sanoi, että ennemmin eroaa. Jotenkin miehille se on tosi vaikea ajatus mennä juttelemaan omista ongelmistaan muiden kanssa. Ehkä hän ei myöskään halua puhua ongelmistanne, koska ei halua käsitellä sitä, että olisit hänen kanssaan onneton? Spekulaatiot siitä, että miehelläsi olisi jokin toinen nainen voit heittää saman tien roskakoriin. Älä välitä näistä jotka vastailee ikävästi. Minulle suositeltiin joskus aikoinaan kun koin olevani ajautunut kauas miehestäni sellaista teosta kuin "Rakkauden kieli", jonka on kirjoittanut Gary Chapman. Usein pariskuntien osapuolet puhuvat eri rakkauden kieltä, toinen on esimerkiksi verbaalinen ja toinen teoillaan rakkautta osoittava. Minulle tuotti ison ahaa-elämyksen ymmärtää se, että mieheni saattaa osoittaa rakkauttaan tuomalla wc-paperirullan vessaan, kun se on loppunut. Tai harjaamalla rivitalonedustamme lumesta, jotta pääsisin vaunuilemaan vauvan kanssa. Tai tuomalla juuri niitä vihreitä omenoita kaupasta, josta minä tykkään. Jos hän on oikeasti sinua kohtaan ihan ok, ei lyö ja juo, niin antaisin aikaa tunnustella nyt hiukan ihan sitä omaa uutta elämää ja muuttunutta parisuhdetta. Mä mietein ite lapsen ollessa vauva, että ei oo tosi millasen juntin kanssa oon lapsen tähän maailmaan tehnyt! Ne tunteet on sallittuja! Älä tee hätiköityjä päätöksiä tärkeistä asioista. Itse mietin aikoinaan, että lupauduin olemaan hänen kanssa myötä- ja vastamäessä. Että jokin syy siihen täytyy olla, että ne vastamäet oikeesti mainitaan jo ihan siinä matkan alkupäässä, kun yhteinen avioliitto vasta niin sanotusti alkaa. Koita jaksaa. Mulle sanoi perhediakoni joskus, että rakkaus perustuu palveluasenteeseen. Kun oikeasti haluaa palvella sitä toista ja tuottaa hyvää mieltä, niin pian se toinenkin haluaa tuottaa minulle niitä hyviä fiiliksiä ja tehdä kivoja juttuja mun eteen. Päätin, että alan nyt oikeasti työstämään sitä, että vaikka ei millään jaksaisi, niin koitin yllättää miestä kivoilla jutuilla. Tein aamupalan valmiiksi, toin kaupasta hänen lempiherkkuaan, järjestin aikaa hänelle tehdä jotain muutakin kuin olla vain kotona mun ja lapsen kanssa. Yritin antaa hänelle aikaa katsella lempijoukkueensa jääkiekkopelejä ja tuoda kahvin sänkyyn. Sillä niin haluaisin, että minuakin kohdeltaisiin :) pikkuhiljaa on mahdollista kääntää se negatiivinen positiiviseksi, mutta se vaatii aikaa ja omaa aktiivisuutta. Enkä todellakaan nyt tarkota, että pitäisi olla joku miehen kotiorja. Ei. Mutta eikö rakkauteen ja hyvään parisuhteeseen kuulu se, että toivoo toiselle hyvää ja haluaa miellyttää häntä? Ja muista, kaikki sun kirjoittama on aivan samaa mitä mun tunteet aikoinaan. Ja nyt mieli on todella eri :) Tsemppiä <3

No, onko sinuakin palveltu samoissa määrin, kuin sinä puolisoasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On virhe. Jos ei mitään kamalan vakavaa niin ei kannata erota jos on alle 2-vuotiaita. Se on aina poikkeustilanne ja hirveän kuormittavaa.

Eikö juurikin ole parempi erota, kun vauva on vasta 3kk eikä tajua vielä mistään mitään? Isompi lapsi alkaa jo tajuta ja ihmetellä, missä toinen vanhempi on. Ei missään nimessä pidä odotella 2 vuotiaaksi! Nimenomaan ero sillon, kun on vauva ja ei vielä tajua.

Eeh...nykyään katsotaan että lapsen kuuluu saada vahva suhde molempiin vanhempiin, ei niin että toinen kadotetaan eron myötä. Ja jos pienen vauvan vanhemmat eroavat niin isän (yleensä) ja vauvan suhteen luominen on erittäin vaikeaa, koska pienen vauvan ei kuulu olla pitkään erossa äidistään (yleensä). Siksi, jos mitenkään kykenee ja väkivaltaa, pettämistä tms ei ole, ei kannata erota vauva-aikana.

En tietenkään kannata eroa, jos ei ole mitään edellämainittuja raskauttavia tekijöitä. Mutta jos kuitenkin on jostain syystä pakko erota, niin ehdottomasti silloin, kun vauva on vielä vauva. Itellä on kaksi vuotias enkä halua ees kuvitella, kuinka iso järkytys se hänen henkiselle kehitykselleen olisi, että yhtäkkiä isä muuttaisi pois/ero tulisi. Sen sijaan 3 kuukautinen ei tajua vielä juuri yhtään mitään eikä osaa samalla tavalla kaivata. En usko, että vauvan psyyke ottaisi erosta kovaa kolausta, kun äidissä vielä ihan kiinni. Sitäpaitsi kyllä se suhteen luominen ihan samalla tavalla myös isään onnistuu erotessakin, jos isä sitä itse haluaa; Hänhän voi käydä vaikka päivittäin hoitamassa pikkuista. Sen sijaan 2-vuotiaalle tuollainen muutos olisi varmasti todella rankka paikka, kun on jo henkisesti/älyllisesti terävä ja tottunut siihen, että isä asuu kotona.

Ei elämää voi tuolla tavalla suunnitella. Jos menee hetkellisesti huonosti, niin ei voi ajatella, että erotaampa nyt varmuuden vuoksi jo hyvissä ajoin, ettei lapselle muodostu traumoja. Tässä maassa ei olisi varmaan yhtäkään lapsellista paria yhdessä, mikäli vauvavuoden aikana erottaisiin ajatellen, että kun nyt menee huonosti niin säästän lapseni eron aiheuttamalta stressiltä 2-vuotiaana. Et voi tietää millaista elämä tulee olemaan kun pahimmasta väsymyksestä päästään yli.

Asiat voi mennä myös pahempaan suuntaan. Mitäs sitten tehdään?

Vierailija kirjoitti:

Liisu00110 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kokemusta läheisenä vastaavasta tilanteesta, ja se ero toteutui vauvan ollessa juuri noin pieni.

Siinä ei sekoittunut vain ko pariskunnan elämä, vaan kaikkien läheisten.

Oli hyvin hämmentävää kun avuton pieni käärö jonka pitäisi olla ilon aihe, muuttuikin isän ja äidin väliseksi pompoteltavaksi olennoksi.

Sanon suoraan, että se oli tuskaa ei vain eronneille, vaan myös jokaiselle lähipiirissä joilla vähänkään kokemusta lasten kasvatuksesta ja hoidosta.

Mukaan lukien neuvolan henkilökunta ja muut yhteistyö kuvioon liittyvät viranomaiset.

Tunteet. Kyllä niihin on oikeus ja itsestään pitää huolehtia. Voidaan vedota hormonimyrskyihin ja masennukseen, isän hämmennykseen ja vaikka mihin.

Nyt on kuitenkin pienen ihmistaimen perus hyvinvoinnista kyse. Hänen tarpeensa ovat etusijalla ja hän tarvitsee teitä molempia.

Pyydän Sinua ap tutustumaan myös ihan lasten kehityspsykologiaan.

Itselleni se oli hyvin herättävää vaikka aikuisten lasten äiti olenkin.

Sinä olet tärkeä, mutta myös isä yhtälailla.

Aikuiset ihmiset voivat kuitenkin sopia asioista ja jopa niin että tietty ajanjakso sovitaan olla yhdessä. Miksi? Tämän pienen takia.

Voi kuulostaa sinusta hyvin ärsyttävältä, mutta jos kykenee ajattelemaan asiaa vauvan kannalta, pystyy myös itse sietämään hyvin monia tunteita.

Pitkän elämän kokemuksen myötä sanoisin, että hallitseminen kyllä kannattaa ja erityisesti se kommunikointi. Kaikkein kipeimmistäkin asioista. Siten on ainakin mahdollisuus avata solmua, edes löysyttää.

Entä jos isä pelkää uutta tilannetta ja on kyvytön osoittamaan sen ?

Viisaita ajatuksia. Niin vaikeaa kun se onkin ap, niin puhukaa, voi puhukaa. Jos ette saa puheyhteyttä auki itse, menkää pariterapiaan ennen kuin on liian myöhäistä! Sanon tämän koska mieheni jätti minut lapsemme ollessa pieni. Mies ei ollut osannut tuoda julki pahaa oloaan ja lähti ratkaisemaan suhteen ongelmia ulkopuolisen kanssa. Jälki on ollut rumaa kaikkien osapuolten kannalta, erityisesti yhdellekään lapselle ei todellakaan toivo tällaista.

Mies ei halua lähteä pariterapiaan. Kysyin siltä eilen illalla. Voin tietenkin mennä yksin, jos neuvolan kautta saisin jotain kunnan järjestämää terapiaa, mutta mies oli hyvin ehdoton siitä, että hän ei ikinä mihinkään terapioihin lähde. Eikä kuulemma tule mukaan neuvolaankaan, jos aion siellä puhua jostain muusta kuin lapsesta. En tiedä miten puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka ei suostu puhumaan ongelmista. Arjesta (kaupassakäynnit ym.) hän suostuu puhumaan, mutta ei siitä että miten meillä menee. Tiuskasi eilen vain, että hän ei terapioihin lähde ja poistui huoneesta. Joku kysyi että opimmeko me puhumaan ennen raskautta vaikeista asioista. Vaikka ennen raskautta oli takana noin viisi vuotta yhdessä oloa, niin sinä aikana ei juuri vaikeita asioita tullut eteen. Arkemme sujui hyvin ja meillä o samanlainen arvomaailma ja samanlainen suhtautuminen vaikkapa päihteisiin, niin ei ollut kuin pikkuriitoja jostain mitättömistä asioista, ei mitään sellaista oikeasti vaikeaa asiaa, josta olisi pitänyt oikein opetella yhdessä puhumaan. Ap.

Ap, mä olen se joka kirjoitti pari sivua tuonnempana olleeni samassa tilanteessa kuin sinä nyt, ja meillä menee nyt hyvin perheenä. Mun mies ei myöskään suostunut mihinkään juttelemaan ulkopuolisen kanssa. Sanoi, että ennemmin eroaa. Jotenkin miehille se on tosi vaikea ajatus mennä juttelemaan omista ongelmistaan muiden kanssa. Ehkä hän ei myöskään halua puhua ongelmistanne, koska ei halua käsitellä sitä, että olisit hänen kanssaan onneton? Spekulaatiot siitä, että miehelläsi olisi jokin toinen nainen voit heittää saman tien roskakoriin. Älä välitä näistä jotka vastailee ikävästi. Minulle suositeltiin joskus aikoinaan kun koin olevani ajautunut kauas miehestäni sellaista teosta kuin "Rakkauden kieli", jonka on kirjoittanut Gary Chapman. Usein pariskuntien osapuolet puhuvat eri rakkauden kieltä, toinen on esimerkiksi verbaalinen ja toinen teoillaan rakkautta osoittava. Minulle tuotti ison ahaa-elämyksen ymmärtää se, että mieheni saattaa osoittaa rakkauttaan tuomalla wc-paperirullan vessaan, kun se on loppunut. Tai harjaamalla rivitalonedustamme lumesta, jotta pääsisin vaunuilemaan vauvan kanssa. Tai tuomalla juuri niitä vihreitä omenoita kaupasta, josta minä tykkään. Jos hän on oikeasti sinua kohtaan ihan ok, ei lyö ja juo, niin antaisin aikaa tunnustella nyt hiukan ihan sitä omaa uutta elämää ja muuttunutta parisuhdetta. Mä mietein ite lapsen ollessa vauva, että ei oo tosi millasen juntin kanssa oon lapsen tähän maailmaan tehnyt! Ne tunteet on sallittuja! Älä tee hätiköityjä päätöksiä tärkeistä asioista. Itse mietin aikoinaan, että lupauduin olemaan hänen kanssa myötä- ja vastamäessä. Että jokin syy siihen täytyy olla, että ne vastamäet oikeesti mainitaan jo ihan siinä matkan alkupäässä, kun yhteinen avioliitto vasta niin sanotusti alkaa. Koita jaksaa. Mulle sanoi perhediakoni joskus, että rakkaus perustuu palveluasenteeseen. Kun oikeasti haluaa palvella sitä toista ja tuottaa hyvää mieltä, niin pian se toinenkin haluaa tuottaa minulle niitä hyviä fiiliksiä ja tehdä kivoja juttuja mun eteen. Päätin, että alan nyt oikeasti työstämään sitä, että vaikka ei millään jaksaisi, niin koitin yllättää miestä kivoilla jutuilla. Tein aamupalan valmiiksi, toin kaupasta hänen lempiherkkuaan, järjestin aikaa hänelle tehdä jotain muutakin kuin olla vain kotona mun ja lapsen kanssa. Yritin antaa hänelle aikaa katsella lempijoukkueensa jääkiekkopelejä ja tuoda kahvin sänkyyn. Sillä niin haluaisin, että minuakin kohdeltaisiin :) pikkuhiljaa on mahdollista kääntää se negatiivinen positiiviseksi, mutta se vaatii aikaa ja omaa aktiivisuutta. Enkä todellakaan nyt tarkota, että pitäisi olla joku miehen kotiorja. Ei. Mutta eikö rakkauteen ja hyvään parisuhteeseen kuulu se, että toivoo toiselle hyvää ja haluaa miellyttää häntä? Ja muista, kaikki sun kirjoittama on aivan samaa mitä mun tunteet aikoinaan. Ja nyt mieli on todella eri :) Tsemppiä <3

No, onko sinuakin palveltu samoissa määrin, kuin sinä puolisoasi?

Kyllä. Hän itseasiassa palvelee minua nykyään enemmän, mitä mitä häntä. :)

Elämäni paras päätös oli muuttaa pois 13kk vanhan vauvani kanssa miehen luota. Olis pitänyt lähteä jo aiemmin. Elämäni oli puolet helpompaa eikä niin raskasta kun oli toinen iso lapsi vähemmän jonka henkisesti väkivaltainen myös.

Vierailija kirjoitti:

Miten te kuvittelette, että alusta saakka yksinhuoltajat ovat pärjänneet lapsen kanssa ilman, että isä on ollut lainkaan kuvioissa? No suurin osa varmaan ihan hyvin. Ei se lapsi kaipaa sellaista elämää, mitä sillä ei ole koskaan ollutkaan eli tällaista ydinperhe-isä-äiti-lapsi-yhdistelmää. Ihan voi kelpo aikuisia kasvaa niistäkin, jotka eivät ole vauva-aikanaan muodostaneet suhdetta isäänsä, ainoastaan äitiin. Perhemalleja on monia.

Niin on. Ongelma tuleekin siinä, kun ex puoliso löytää uuden, joka ei tykkääkään lapsesta.

Vierailija kirjoitti:

Miten te kuvittelette, että alusta saakka yksinhuoltajat ovat pärjänneet lapsen kanssa ilman, että isä on ollut lainkaan kuvioissa? No suurin osa varmaan ihan hyvin. Ei se lapsi kaipaa sellaista elämää, mitä sillä ei ole koskaan ollutkaan eli tällaista ydinperhe-isä-äiti-lapsi-yhdistelmää. Ihan voi kelpo aikuisia kasvaa niistäkin, jotka eivät ole vauva-aikanaan muodostaneet suhdetta isäänsä, ainoastaan äitiin. Perhemalleja on monia.

Amen!

Kiitos sinulle, jota lainasin.♥

En oikein jaksa yli kymmenen vuoden jälkeenkään lukea ihmisten yks´niittisiä ÄLÄ VAAN EROA! -kommentteja.

Kyllä ihminen itse tietää, kannattaako alkaa kasvattaa lasta suhtessa, jossa ei toimi mahdollisesti mikään.

Asioita kannattaa kirjoittaa ylös, punnita, miettiä tarkkaan.

♥

Emme me kaikki äidiksi tulleet ole olleet missään yltiöpäisissä hormonimyrskyissä vailla järjen hiventä.

Päin vastoin!

Tein aikanani päätöksen erota lapseni isästä ja hakea yksinhuoltajuutta, kun vauvani oli 3 kk.

Päätös tuli yllättävän pian ja olin jo lapsemme yksinhuoltaja, vaikka olimme naimisissa edelleen sen puolen vuoden harkinta-aan saman katon alla.

♥

Annoin monta monituista mahdollisuutta.

Ei auttanut.

Tein lopullisen eropäätöksen ensimmäisenä äitienpäivänäni.

(Onneksi nykyään äitienpäivät ovat jo ihania, lähes vailla tätä ei niin mieltä ylentävää muistoa; ei se ainakaan peikkona vaani eikä päivää pilaa.)

♥

AP, eroa, jos se saa sinut voimaan hyvin.

Koskaan en ensisijaisesti ketään kehoita eroon HETI ja NYT, naps , jos vain minulta kysytään.

Asioita on pohdittava.

Joskus päätös sattaa hyvinkin olla väärä, mutta joku päätös on tehtävä, koska sinulla, AP, on pieni vauva, lapsi, joka tarvitsee sinua herkeämättä vielä vuosia.

Nimenomaan täys´päistä sinua, äitiä, joka jaksaa kaikki kommervenkit, mutkat ja tuskat, ilot, naurut ja ylipäätään Elämän, mitä lapsen kanssa eteen tulee.

♥

Lopuksi sanon, että itselleni eropäätös on vapauttava kaikin tavoin.

Sain siitä huolimatta olla lapseni kanssa kotona liki kolme vuotta, koska pystyin työskentelemään kotona/lapsi mukana enkä joutunut täysin yhteiskunnan huomaan, vaikka toki niin alkuun kävikin.

♥

Mitä pienempi lapsi, sitä vähemmän hän itkee isänsä/etävanhemman perään.

Mikäli mahdollista olisi hyvä, että isä ja lapsi voisivat tavata säännöllisesti, sillä vauva/taapero unohtaa melko pian etävanhempansa.

♥

Ja loppujen lopuksi: kyllä ihmisestä voi kasvaa ehjä ja tasapainoinen, vaikkei toinen vanhemmista olisi koskaan millään tavalla kuvioissa mukana.

Älä eroa.

Jos ei ole "oikeaa" syytä.

Kun lapsi kysyy myöhemmin, miksi erositte.. mitä vastaat?

Tilille erosta joutuu jossain vaiheessa lapsen edessä. Viimeistään murkkuikäinen haluaa tietää.

Minä erosin lapseni ollessa alle 1v. Ero oli katkera, mies ei olisi halunnut erota. Häntä teki niin kipeää, että kieltäytyi näkemästä lasta. Eli kuin ei olisi isä ollutkaan. Joku puolustusmekanismi kun oli hylätty miehenä aiemminkin.

Suurin syy epävarmuus kyetä yksin hoitamaan pientä, heräämiset öisin sikeäuninen kun on jne.

Lopputulos, en kadu eroa sinänsä. Mutta olisin voinut odottaa sen hetken (kyllä-vain pieni hetki elämässä!!) että lapsi olisi ollut 3v. Vaippa-aika ohi, yöt rauhallisia, osannut ilmaista itseään. Isän tästä erosta tulleesta hylkäämiskokemuksesta (ja parista muustakin asiasta) murskana ollut itsetunto olisi riittänyt uskalluksen ottaa vastuuta yksin lapsesta ja tapaamiset olisivat onnistuneet, jos olisi lapsensa tuntenut paremmin.

Nyt murrosikäinen lapsi huonolla itsetunnolla, syyttää minua isäsuhteen puuttumisesta. Ja on osittain oikeassa. Minä en kantanut vastuutani hänen hyvinvoinnistaan, varhaisen kiintymyssuhteen kehittymisestä molempiin vanhempiin..Moneen asiaan vaikuttaa!!

Oletko valmis eron seurauksiin lapsen psyykelle, loppuelämän ajaksi? Onko oikeasti sen riskin arvoista kun ymmärtänet itsekin hormoneiden olevan suurin syy tämän hetken tunteisiin??

Lasten ei pitäisi hankkia lapsia :(

Kävi sitten ilmi tänään, että mies haluaa erota minusta enemmän kuin minä hänestä. Joten on kai aika sama noudatanko täällä saamiani neuvoja päättää olla heti eroamatta. En voi enää vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Kiitos kuitenkin kaikille neuvoja antaneille. Ap.

Voimia sulle Ap!

Vierailija kirjoitti:

Kävi sitten ilmi tänään, että mies haluaa erota minusta enemmän kuin minä hänestä. Joten on kai aika sama noudatanko täällä saamiani neuvoja päättää olla heti eroamatta. En voi enää vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Kiitos kuitenkin kaikille neuvoja antaneille. Ap.

Voimia ap! Olen hyvin pahoillani, toivottavasti sinulla on läheisia ystäviä ja sukulaisia, jotka voisivat olla nyt tukemassa sinua? Koita jaksaa, asiat helpottuvat ja järjestyvät pikkuhiljaa. Onneksi sinulla on nyt sinun vauvasi :) te olette kaikkeista tärkeintä! Pärjäät hienosti myös yksin vanhempana!

Älkää luovuttako! Kannattaa taistella suhteen puolesta ja lähteä rakentamaan sitä uudestaan pikkuhiljaa. Ootte olleet yhdessä pitkään ja viihtyneet yhdessä. Tää on nyt vaan uusi, erilainen ja raskas elämänvaihe, minkä vaan joutuu puskemaan läpi. Kannattaa taistella.