Ero vauvavuotena?

Jos mies ei halua keskustella, voisiko ap kirjoittaa miehelle kirjeen tai sähköpostin, jossa kertoo fiiliksistään? Mies voisi lukea kirjeen omalla ajallaan eikä hänellä tarvitsisi heti olla vastauksia.

Ap, totuitteko puhumaan vaikeista asioista ennen raskautta?

Minä erosin lapsen ollessa reilu vuoden. Todella paha mieli jäi vauvavuodesta. En voinut ikinä antaa anteeksi miten inhottavasti mies kohteli minua ja sai oloni pahaksi, vaikka olisin tarvinnut hänen tukeaan ja apuaan. Hän teki siitä vuodesta monin verroin raskaamman mitä pelkkä vauvan hoitaminen olisi ollut. Kadun että en eronnut aiemmin, menetin niin paljon tuosta vuodesta ja jäi jonkinlainen trauma. Mutta olin liian puhki erotakseni aiemmin. Aina ei kannata sinnitellä.

Miehellä on toinen nainen.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paha ihminen olen, jos otan eron miehestäni vauvavuoden aikana? Meillä on 3 kk ikäinen vauva. Isyyttä en mieheltä estäisi vaan saisi olla lapsensa kanssa niin paljon aikaa kuin vain haluaisi. Mutta en usko, että pystyn hänen kanssaan enää parisuhteessa olemaan. Onko virhe erota vauvavuoden aikana?

Virhe oli tehdä se lapsi.

Tässä tätä kadehtittavaa sitoutumista, voi jestas, varaa aika pariterapiaan. Ei mikään liitto ole mutkaton.

Mulla hävis rakkaus miestä kohtaan vauva vuotena, ihan vaan koska en saanut ikinä nukkuu ainoa tunne oli väsymys!

Rakkaus palasi. Katosi uudelleen ja palas takas.

Ensin on hyvä käydä läpi ammattilaisen kanssa mistä on oikeasti kyse.

Oon ollut esikoisen kanssa ekat 3vuotta yksin.

Eikä ollut yhtään kivaa, huonompikin mies olisi helpottanut elämää, ja kun ois ees joku halannu ku tuntui ettei jaksa enää yhtään.

Älä eroa , hae apua

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paha ihminen olen, jos otan eron miehestäni vauvavuoden aikana? Meillä on 3 kk ikäinen vauva. Isyyttä en mieheltä estäisi vaan saisi olla lapsensa kanssa niin paljon aikaa kuin vain haluaisi. Mutta en usko, että pystyn hänen kanssaan enää parisuhteessa olemaan. Onko virhe erota vauvavuoden aikana?

Surullista että monet äidit erottavat lapsen isästään. Ellei sitten suosiolla jää etä-äidiksi.

Vai tarkoittaako seuraava lupaus  "saisi olla lapsensa kanssa niin paljon aikaa kuin vain haluaisi"  sitä, että miehestä tulisi lähivanhempi?

Jos molemmat vanhemmat ovat soveliaita huoltajiksi tulisi etävanhemmaksi määrätä "jättäjä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko ap jutellut näistä tuntemuksistasi miehen kanssa?

En. Olen yrittänyt, mutta hän ei halua keskustella mistään. Tai en tiedä haluaako, mutta ei ainakaan keskustele, vaan poistuu paikalta jos alan puhumaan jostain. Tämä alkoi jo ollessani raskaana ja on jatkunut lapsen synnyttyä. Vielä puoleen väliin raskautta meillä oli läheiset välit. Nyt tunnen oloni täysin yksinäiseksi kun en ole yli puoleen vuoteen saanut mieheeni mitään yhteyttä, vaikka hän kotona paljon onkin. Ap.

Siis puoli vuotta on mennyt huonosti, ja olette olleet yhdessä kuusi vuotta. Heti ero mielessä, kun vähän tulee mutkia matkaan. Puoli vuotta on todella lyhyt aika, ja sinä aikana teidän elämä on kokenut valtavan mullistuksen lapsen myötä. Jospa nyt yrittäisitte korjata välinne. Joskus myös ihan aika voi auttaa. Taidat olla niitä ihmisiä jotka myös elää ” puutteessa ja seksittömässä liitossa” heti jos on kuukauden tauko petipuuhiin..

Vierailija kirjoitti:

On virhe. Jos ei mitään kamalan vakavaa niin ei kannata erota jos on alle 2-vuotiaita. Se on aina poikkeustilanne ja hirveän kuormittavaa.

Eikö juurikin ole parempi erota, kun vauva on vasta 3kk eikä tajua vielä mistään mitään? Isompi lapsi alkaa jo tajuta ja ihmetellä, missä toinen vanhempi on. Ei missään nimessä pidä odotella 2 vuotiaaksi! Nimenomaan ero sillon, kun on vauva ja ei vielä tajua.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kokemusta läheisenä vastaavasta tilanteesta, ja se ero toteutui vauvan ollessa juuri noin pieni.

Siinä ei sekoittunut vain ko pariskunnan elämä, vaan kaikkien läheisten.

Oli hyvin hämmentävää kun avuton pieni käärö jonka pitäisi olla ilon aihe, muuttuikin isän ja äidin väliseksi pompoteltavaksi olennoksi.

Sanon suoraan, että se oli tuskaa ei vain eronneille, vaan myös jokaiselle lähipiirissä joilla vähänkään kokemusta lasten kasvatuksesta ja hoidosta.

Mukaan lukien neuvolan henkilökunta ja muut yhteistyö kuvioon liittyvät viranomaiset.

Tunteet. Kyllä niihin on oikeus ja itsestään pitää huolehtia. Voidaan vedota hormonimyrskyihin ja masennukseen, isän hämmennykseen ja vaikka mihin.

Nyt on kuitenkin pienen ihmistaimen perus hyvinvoinnista kyse. Hänen tarpeensa ovat etusijalla ja hän tarvitsee teitä molempia.

Pyydän Sinua ap tutustumaan myös ihan lasten kehityspsykologiaan.

Itselleni se oli hyvin herättävää vaikka aikuisten lasten äiti olenkin.

Sinä olet tärkeä, mutta myös isä yhtälailla.

Aikuiset ihmiset voivat kuitenkin sopia asioista ja jopa niin että tietty ajanjakso sovitaan olla yhdessä. Miksi? Tämän pienen takia.

Voi kuulostaa sinusta hyvin ärsyttävältä, mutta jos kykenee ajattelemaan asiaa vauvan kannalta, pystyy myös itse sietämään hyvin monia tunteita.

Pitkän elämän kokemuksen myötä sanoisin, että hallitseminen kyllä kannattaa ja erityisesti se kommunikointi. Kaikkein kipeimmistäkin asioista. Siten on ainakin mahdollisuus avata solmua, edes löysyttää.

Entä jos isä pelkää uutta tilannetta ja on kyvytön osoittamaan sen ?

Viisaita ajatuksia. Niin vaikeaa kun se onkin ap, niin puhukaa, voi puhukaa. Jos ette saa puheyhteyttä auki itse, menkää pariterapiaan ennen kuin on liian myöhäistä! Sanon tämän koska mieheni jätti minut lapsemme ollessa pieni. Mies ei ollut osannut tuoda julki pahaa oloaan ja lähti ratkaisemaan suhteen ongelmia ulkopuolisen kanssa. Jälki on ollut rumaa kaikkien osapuolten kannalta, erityisesti yhdellekään lapselle ei todellakaan toivo tällaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kokemusta läheisenä vastaavasta tilanteesta, ja se ero toteutui vauvan ollessa juuri noin pieni.

Siinä ei sekoittunut vain ko pariskunnan elämä, vaan kaikkien läheisten.

Oli hyvin hämmentävää kun avuton pieni käärö jonka pitäisi olla ilon aihe, muuttuikin isän ja äidin väliseksi pompoteltavaksi olennoksi.

Sanon suoraan, että se oli tuskaa ei vain eronneille, vaan myös jokaiselle lähipiirissä joilla vähänkään kokemusta lasten kasvatuksesta ja hoidosta.

Mukaan lukien neuvolan henkilökunta ja muut yhteistyö kuvioon liittyvät viranomaiset.

Tunteet. Kyllä niihin on oikeus ja itsestään pitää huolehtia. Voidaan vedota hormonimyrskyihin ja masennukseen, isän hämmennykseen ja vaikka mihin.

Nyt on kuitenkin pienen ihmistaimen perus hyvinvoinnista kyse. Hänen tarpeensa ovat etusijalla ja hän tarvitsee teitä molempia.

Pyydän Sinua ap tutustumaan myös ihan lasten kehityspsykologiaan.

Itselleni se oli hyvin herättävää vaikka aikuisten lasten äiti olenkin.

Sinä olet tärkeä, mutta myös isä yhtälailla.

Aikuiset ihmiset voivat kuitenkin sopia asioista ja jopa niin että tietty ajanjakso sovitaan olla yhdessä. Miksi? Tämän pienen takia.

Voi kuulostaa sinusta hyvin ärsyttävältä, mutta jos kykenee ajattelemaan asiaa vauvan kannalta, pystyy myös itse sietämään hyvin monia tunteita.

Pitkän elämän kokemuksen myötä sanoisin, että hallitseminen kyllä kannattaa ja erityisesti se kommunikointi. Kaikkein kipeimmistäkin asioista. Siten on ainakin mahdollisuus avata solmua, edes löysyttää.

Entä jos isä pelkää uutta tilannetta ja on kyvytön osoittamaan sen ?

Viisaita ajatuksia. Niin vaikeaa kun se onkin ap, niin puhukaa, voi puhukaa. Jos ette saa puheyhteyttä auki itse, menkää pariterapiaan ennen kuin on liian myöhäistä! Sanon tämän koska mieheni jätti minut lapsemme ollessa pieni. Mies ei ollut osannut tuoda julki pahaa oloaan ja lähti ratkaisemaan suhteen ongelmia ulkopuolisen kanssa. Jälki on ollut rumaa kaikkien osapuolten kannalta, erityisesti yhdellekään lapselle ei todellakaan toivo tällaista.

Mies ei halua lähteä pariterapiaan. Kysyin siltä eilen illalla. Voin tietenkin mennä yksin, jos neuvolan kautta saisin jotain kunnan järjestämää terapiaa, mutta mies oli hyvin ehdoton siitä, että hän ei ikinä mihinkään terapioihin lähde. Eikä kuulemma tule mukaan neuvolaankaan, jos aion siellä puhua jostain muusta kuin lapsesta. En tiedä miten puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka ei suostu puhumaan ongelmista. Arjesta (kaupassakäynnit ym.) hän suostuu puhumaan, mutta ei siitä että miten meillä menee. Tiuskasi eilen vain, että hän ei terapioihin lähde ja poistui huoneesta. Joku kysyi että opimmeko me puhumaan ennen raskautta vaikeista asioista. Vaikka ennen raskautta oli takana noin viisi vuotta yhdessä oloa, niin sinä aikana ei juuri vaikeita asioita tullut eteen. Arkemme sujui hyvin ja meillä o samanlainen arvomaailma ja samanlainen suhtautuminen vaikkapa päihteisiin, niin ei ollut kuin pikkuriitoja jostain mitättömistä asioista, ei mitään sellaista oikeasti vaikeaa asiaa, josta olisi pitänyt oikein opetella yhdessä puhumaan. Ap.

Kuulostaa kyllä aika pattitilanteelta. Miehet ovat kyllä sillä lailla putkiaivoja, että monesti heidän elämänsisällökseen riittää paljon yksinkertaisemmat asiat kuin naisella. Ei munkaan mies osaa mistään vakavimmista asioista puhua, joten olen suosiolla antanut olla. Puhutaan arjen asioista, töistä, lasten asioista ym. ja meillä menee ihan hyvin. Mies ei juo eikä muutenkaan rällää, tekee välillä kotitöitä ja vahtii lapsia, painaa pitkää viikkoa töissä. Voisiko olla mitenkään mahdollista että yrittäisit itse konkreettisesti lähestyä miestäsi? Eli älä vaadi häntä puhumaan vaan mene vaikka sohvalla viereen ja ota kädestä kiinni tai halaa. Jotenkin musta tuntuu että miehesi on ajautunut kujalle kun ei enää tiedä mitä sinä haluat tai mitä hänen pitäisi tehdä. Ja koska hän ei osaa puhua haluamallasi tavalla, niin menee lukkoon. Ja sinun pääsi on sekoittanut vauvahormonit. Meillä on kolme lasta ja kaikista niistä on kyllä ollut itsellä pää jotenkin sekaisin ekan vuoden.. Koittakaa selvittää asianne, ei se erokaan aina ole paras vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kokemusta läheisenä vastaavasta tilanteesta, ja se ero toteutui vauvan ollessa juuri noin pieni.

Siinä ei sekoittunut vain ko pariskunnan elämä, vaan kaikkien läheisten.

Oli hyvin hämmentävää kun avuton pieni käärö jonka pitäisi olla ilon aihe, muuttuikin isän ja äidin väliseksi pompoteltavaksi olennoksi.

Sanon suoraan, että se oli tuskaa ei vain eronneille, vaan myös jokaiselle lähipiirissä joilla vähänkään kokemusta lasten kasvatuksesta ja hoidosta.

Mukaan lukien neuvolan henkilökunta ja muut yhteistyö kuvioon liittyvät viranomaiset.

Tunteet. Kyllä niihin on oikeus ja itsestään pitää huolehtia. Voidaan vedota hormonimyrskyihin ja masennukseen, isän hämmennykseen ja vaikka mihin.

Nyt on kuitenkin pienen ihmistaimen perus hyvinvoinnista kyse. Hänen tarpeensa ovat etusijalla ja hän tarvitsee teitä molempia.

Pyydän Sinua ap tutustumaan myös ihan lasten kehityspsykologiaan.

Itselleni se oli hyvin herättävää vaikka aikuisten lasten äiti olenkin.

Sinä olet tärkeä, mutta myös isä yhtälailla.

Aikuiset ihmiset voivat kuitenkin sopia asioista ja jopa niin että tietty ajanjakso sovitaan olla yhdessä. Miksi? Tämän pienen takia.

Voi kuulostaa sinusta hyvin ärsyttävältä, mutta jos kykenee ajattelemaan asiaa vauvan kannalta, pystyy myös itse sietämään hyvin monia tunteita.

Pitkän elämän kokemuksen myötä sanoisin, että hallitseminen kyllä kannattaa ja erityisesti se kommunikointi. Kaikkein kipeimmistäkin asioista. Siten on ainakin mahdollisuus avata solmua, edes löysyttää.

Entä jos isä pelkää uutta tilannetta ja on kyvytön osoittamaan sen ?

Viisaita ajatuksia. Niin vaikeaa kun se onkin ap, niin puhukaa, voi puhukaa. Jos ette saa puheyhteyttä auki itse, menkää pariterapiaan ennen kuin on liian myöhäistä! Sanon tämän koska mieheni jätti minut lapsemme ollessa pieni. Mies ei ollut osannut tuoda julki pahaa oloaan ja lähti ratkaisemaan suhteen ongelmia ulkopuolisen kanssa. Jälki on ollut rumaa kaikkien osapuolten kannalta, erityisesti yhdellekään lapselle ei todellakaan toivo tällaista.

Mies ei halua lähteä pariterapiaan. Kysyin siltä eilen illalla. Voin tietenkin mennä yksin, jos neuvolan kautta saisin jotain kunnan järjestämää terapiaa, mutta mies oli hyvin ehdoton siitä, että hän ei ikinä mihinkään terapioihin lähde. Eikä kuulemma tule mukaan neuvolaankaan, jos aion siellä puhua jostain muusta kuin lapsesta. En tiedä miten puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka ei suostu puhumaan ongelmista. Arjesta (kaupassakäynnit ym.) hän suostuu puhumaan, mutta ei siitä että miten meillä menee. Tiuskasi eilen vain, että hän ei terapioihin lähde ja poistui huoneesta. Joku kysyi että opimmeko me puhumaan ennen raskautta vaikeista asioista. Vaikka ennen raskautta oli takana noin viisi vuotta yhdessä oloa, niin sinä aikana ei juuri vaikeita asioita tullut eteen. Arkemme sujui hyvin ja meillä o samanlainen arvomaailma ja samanlainen suhtautuminen vaikkapa päihteisiin, niin ei ollut kuin pikkuriitoja jostain mitättömistä asioista, ei mitään sellaista oikeasti vaikeaa asiaa, josta olisi pitänyt oikein opetella yhdessä puhumaan. Ap.

Minusta sinun kannattaa hakeutua terapiaan/keskusteluavun piiriin yksinkin. Ammattilaiset osaavat sinua auttaa siinäkin, miten voisit mieheen saada jälleen puheyhteyden. On kyllä ikävää käytöstä mieheltäsi, ettei ollenkaan halua puhua kanssasi.

Luulen, että inhosi miestä kohtaan johtuu tosiaan lapsen mukanaan tuomasta elämänmuutoksesta ja hormoneista. On siis ohimenevä tila. Samaan aikaan miehellesi on iskenyt jokin paniikki päälle. Parisuhteessa kuitenkin tulee jatkossakin tiukkoja tilanteita eteen, ja niitä varten on ihan välttämätöntä opetella keskustelemaan.

Mietin, voisitko yrittää kirjoittaa miehellesi tekstiviestin? Ei kannata kyllä ladata kaikkia inhon tunteita siihen viestiin, vaan kertoa, että olet itse nyt tosi hämmentynyt ja hukassa ja että haluaisit selvittää asiaa jonkun kanssa. Kannattaa myös kertoa, miten paljon olet miestä matkan varrella kumppanina arvostanut ja että välität hänestä ja toivot, että selviätte vaikeasta ajasta yhdessä. Sano, että puhuminen on sinulle tosi tärkeää ja että puhumisesta kieltäytyminen tuntuu siltä kuin toiseen ei oikeasti voisi hädässä luottaa silloin kuin sitä tarvitsisi. Kerro, että ymmärrät, ettei mies tahallaan halua loukata, mutta että puhumattomuus tuntuu kurjalta. Sano, että haluaisit tätä asiaa parantaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kokemusta läheisenä vastaavasta tilanteesta, ja se ero toteutui vauvan ollessa juuri noin pieni.

Siinä ei sekoittunut vain ko pariskunnan elämä, vaan kaikkien läheisten.

Oli hyvin hämmentävää kun avuton pieni käärö jonka pitäisi olla ilon aihe, muuttuikin isän ja äidin väliseksi pompoteltavaksi olennoksi.

Sanon suoraan, että se oli tuskaa ei vain eronneille, vaan myös jokaiselle lähipiirissä joilla vähänkään kokemusta lasten kasvatuksesta ja hoidosta.

Mukaan lukien neuvolan henkilökunta ja muut yhteistyö kuvioon liittyvät viranomaiset.

Tunteet. Kyllä niihin on oikeus ja itsestään pitää huolehtia. Voidaan vedota hormonimyrskyihin ja masennukseen, isän hämmennykseen ja vaikka mihin.

Nyt on kuitenkin pienen ihmistaimen perus hyvinvoinnista kyse. Hänen tarpeensa ovat etusijalla ja hän tarvitsee teitä molempia.

Pyydän Sinua ap tutustumaan myös ihan lasten kehityspsykologiaan.

Itselleni se oli hyvin herättävää vaikka aikuisten lasten äiti olenkin.

Sinä olet tärkeä, mutta myös isä yhtälailla.

Aikuiset ihmiset voivat kuitenkin sopia asioista ja jopa niin että tietty ajanjakso sovitaan olla yhdessä. Miksi? Tämän pienen takia.

Voi kuulostaa sinusta hyvin ärsyttävältä, mutta jos kykenee ajattelemaan asiaa vauvan kannalta, pystyy myös itse sietämään hyvin monia tunteita.

Pitkän elämän kokemuksen myötä sanoisin, että hallitseminen kyllä kannattaa ja erityisesti se kommunikointi. Kaikkein kipeimmistäkin asioista. Siten on ainakin mahdollisuus avata solmua, edes löysyttää.

Entä jos isä pelkää uutta tilannetta ja on kyvytön osoittamaan sen ?

Viisaita ajatuksia. Niin vaikeaa kun se onkin ap, niin puhukaa, voi puhukaa. Jos ette saa puheyhteyttä auki itse, menkää pariterapiaan ennen kuin on liian myöhäistä! Sanon tämän koska mieheni jätti minut lapsemme ollessa pieni. Mies ei ollut osannut tuoda julki pahaa oloaan ja lähti ratkaisemaan suhteen ongelmia ulkopuolisen kanssa. Jälki on ollut rumaa kaikkien osapuolten kannalta, erityisesti yhdellekään lapselle ei todellakaan toivo tällaista.

Mies ei halua lähteä pariterapiaan. Kysyin siltä eilen illalla. Voin tietenkin mennä yksin, jos neuvolan kautta saisin jotain kunnan järjestämää terapiaa, mutta mies oli hyvin ehdoton siitä, että hän ei ikinä mihinkään terapioihin lähde. Eikä kuulemma tule mukaan neuvolaankaan, jos aion siellä puhua jostain muusta kuin lapsesta. En tiedä miten puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka ei suostu puhumaan ongelmista. Arjesta (kaupassakäynnit ym.) hän suostuu puhumaan, mutta ei siitä että miten meillä menee. Tiuskasi eilen vain, että hän ei terapioihin lähde ja poistui huoneesta. Joku kysyi että opimmeko me puhumaan ennen raskautta vaikeista asioista. Vaikka ennen raskautta oli takana noin viisi vuotta yhdessä oloa, niin sinä aikana ei juuri vaikeita asioita tullut eteen. Arkemme sujui hyvin ja meillä o samanlainen arvomaailma ja samanlainen suhtautuminen vaikkapa päihteisiin, niin ei ollut kuin pikkuriitoja jostain mitättömistä asioista, ei mitään sellaista oikeasti vaikeaa asiaa, josta olisi pitänyt oikein opetella yhdessä puhumaan. Ap.

Ap, mä olen se joka kirjoitti pari sivua tuonnempana olleeni samassa tilanteessa kuin sinä nyt, ja meillä menee nyt hyvin perheenä. Mun mies ei myöskään suostunut mihinkään juttelemaan ulkopuolisen kanssa. Sanoi, että ennemmin eroaa. Jotenkin miehille se on tosi vaikea ajatus mennä juttelemaan omista ongelmistaan muiden kanssa. Ehkä hän ei myöskään halua puhua ongelmistanne, koska ei halua käsitellä sitä, että olisit hänen kanssaan onneton? Spekulaatiot siitä, että miehelläsi olisi jokin toinen nainen voit heittää saman tien roskakoriin. Älä välitä näistä jotka vastailee ikävästi. Minulle suositeltiin joskus aikoinaan kun koin olevani ajautunut kauas miehestäni sellaista teosta kuin "Rakkauden kieli", jonka on kirjoittanut Gary Chapman. Usein pariskuntien osapuolet puhuvat eri rakkauden kieltä, toinen on esimerkiksi verbaalinen ja toinen teoillaan rakkautta osoittava. Minulle tuotti ison ahaa-elämyksen ymmärtää se, että mieheni saattaa osoittaa rakkauttaan tuomalla wc-paperirullan vessaan, kun se on loppunut. Tai harjaamalla rivitalonedustamme lumesta, jotta pääsisin vaunuilemaan vauvan kanssa. Tai tuomalla juuri niitä vihreitä omenoita kaupasta, josta minä tykkään. Jos hän on oikeasti sinua kohtaan ihan ok, ei lyö ja juo, niin antaisin aikaa tunnustella nyt hiukan ihan sitä omaa uutta elämää ja muuttunutta parisuhdetta. Mä mietein ite lapsen ollessa vauva, että ei oo tosi millasen juntin kanssa oon lapsen tähän maailmaan tehnyt! Ne tunteet on sallittuja! Älä tee hätiköityjä päätöksiä tärkeistä asioista. Itse mietin aikoinaan, että lupauduin olemaan hänen kanssa myötä- ja vastamäessä. Että jokin syy siihen täytyy olla, että ne vastamäet oikeesti mainitaan jo ihan siinä matkan alkupäässä, kun yhteinen avioliitto vasta niin sanotusti alkaa. Koita jaksaa. Mulle sanoi perhediakoni joskus, että rakkaus perustuu palveluasenteeseen. Kun oikeasti haluaa palvella sitä toista ja tuottaa hyvää mieltä, niin pian se toinenkin haluaa tuottaa minulle niitä hyviä fiiliksiä ja tehdä kivoja juttuja mun eteen. Päätin, että alan nyt oikeasti työstämään sitä, että vaikka ei millään jaksaisi, niin koitin yllättää miestä kivoilla jutuilla. Tein aamupalan valmiiksi, toin kaupasta hänen lempiherkkuaan, järjestin aikaa hänelle tehdä jotain muutakin kuin olla vain kotona mun ja lapsen kanssa. Yritin antaa hänelle aikaa katsella lempijoukkueensa jääkiekkopelejä ja tuoda kahvin sänkyyn. Sillä niin haluaisin, että minuakin kohdeltaisiin :) pikkuhiljaa on mahdollista kääntää se negatiivinen positiiviseksi, mutta se vaatii aikaa ja omaa aktiivisuutta. Enkä todellakaan nyt tarkota, että pitäisi olla joku miehen kotiorja. Ei. Mutta eikö rakkauteen ja hyvään parisuhteeseen kuulu se, että toivoo toiselle hyvää ja haluaa miellyttää häntä? Ja muista, kaikki sun kirjoittama on aivan samaa mitä mun tunteet aikoinaan. Ja nyt mieli on todella eri :) Tsemppiä

No mitä ihmettä? Enemmän yli 2 vuotias lapsi siitä erosta kärsii kuin 3kk vauva, joka ei älyä vielä mistään mitään? Jos olen jonkun mielestä väärässä, niin perustelkaa edes sen sijaan, että vaan alapeukutatte!

Voisi olla ihan jees käydä pariterapiassa kattomassa että löytyykö vielä

mitään jatkamisen arvoista kummaltakaan ennen mitään ratkaisuja

Neuvolassa osaavat auttaa tuonne pääsyyn

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi haluat erota?

Minulta on hävinnyt kaikki halu olla hänen kanssaan parisuhteessa ja avioliitossa. Liikaa yksinäisyyttä, liikaa pettymyksiä. Tunteet kuolleet puoleltani. Ap.

Ap luepa tuo tuore ketju siitä, kuin miehen teinipoika on muuttamassa uuden äitipuolen kotiin. Jos otat eron, koska sinua ei nyt juuri huvita olla miehen kanssa, niin menetät oikeuden valittaa hänen uudesta naisestaan, joka inhoaa lastasi. Eli kasvakaa jumaliste nyt aikuisiksi, kun olette menneet lisääntymäänkin ja kantakaa vastuu lapsestanne.

Ja hei, avaa nyt heti google ja kirjoita siihen hakusanoiksi "inhoan mieheni lapsia" ja "en voi sietää mieheni lapsia".

https://www.vauva.fi/keskustelu/3226760/miehen-poika-aikoo-muuttaa-meil…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On virhe. Jos ei mitään kamalan vakavaa niin ei kannata erota jos on alle 2-vuotiaita. Se on aina poikkeustilanne ja hirveän kuormittavaa.

Eikö juurikin ole parempi erota, kun vauva on vasta 3kk eikä tajua vielä mistään mitään? Isompi lapsi alkaa jo tajuta ja ihmetellä, missä toinen vanhempi on. Ei missään nimessä pidä odotella 2 vuotiaaksi! Nimenomaan ero sillon, kun on vauva ja ei vielä tajua.

Eeh...nykyään katsotaan että lapsen kuuluu saada vahva suhde molempiin vanhempiin, ei niin että toinen kadotetaan eron myötä. Ja jos pienen vauvan vanhemmat eroavat niin isän (yleensä) ja vauvan suhteen luominen on erittäin vaikeaa, koska pienen vauvan ei kuulu olla pitkään erossa äidistään (yleensä). Siksi, jos mitenkään kykenee ja väkivaltaa, pettämistä tms ei ole, ei kannata erota vauva-aikana.

Vierailija kirjoitti:

No mitä ihmettä? Enemmän yli 2 vuotias lapsi siitä erosta kärsii kuin 3kk vauva, joka ei älyä vielä mistään mitään? Jos olen jonkun mielestä väärässä, niin perustelkaa edes sen sijaan, että vaan alapeukutatte!

Vauvan syntymä aiheuttaa perheessä aina jonkinlaisen kriisitilanteen. Mitään suuria elämänpäätöksiä ei pitäisi tehdä kriisissä. Perustelu: isäsi kuolee, olet onneton, parisuhteessa tuntuu pahalta, elämä tuntuu huonolta. Jätät kumppanisi. Vuoden päästä olet päässyt pahimmasta kriisistä isäsi kuolemasta johtuen. Olet taas onnellinen. Olisitko onnellinen myös kumppanisi kanssa, mikäli et häntä olisi kriisissä jättänyt? Vastaus on: et voi sitä tietää, eikä sillä ole edes kovinkaan paljon merkitystä. Mutta kun yhtälöön otetaan mukaan lapsi, asiat muuttuu. Lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaansa, ja jos perhe on väsymyksen ja elämänmuutoksen vuoksi kriisissä niin se ei palvele kenenkään etua, että perhe hajotetaan, kun luullaan että se on ratkaisu.