Lue keskustelun säännöt.
Selittäkää mulle, miten ihminen voi "hukata itsensä" parisuhteessa, tai jopa lasten kanssa ollessa?
22.07.2018 |
Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.
Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.
Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.
Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?
Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.
Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.
Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?
Kommentit (409)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä olet ap niin läpinäkyvä trolli, että mua ihan hävettää sun puolesta. Luulet, että kuvailusi lasten hoitamisesta on oikeasti noin. Miten edes kehtaat leikkiä vakavalla asialla? Nyt tuli taas todistettua, kuten tutkimuskin sen kertoo, että provojen tekijät ovat psykopaatteja ja narsisteja.
No kerro miten sinä hoidat n. 10-vuotiaita lapsiasi koko ajan? Mikä tässä on vakava asia? Elämä? Ei elämästä selviä hengissä. Ei varsinkaan jos vanne kiristää päätä ihan vaan sen takia kun itse ei halua sitä höllätä. Minulle on elämä opettanut sen, että itselleen pitää olla armollinen, kärsimyksestä ei ole koskaan ollut kenellekään mitään hyötyä. Elämä tuo kärsimystä ja huolta ihan itsestään, niitä ei tarvitse itse itselleen kehitellä ja haalia. Miksi ei voi elää rennosti siltä osin elämää kuin voi?
ap
Miksi yhtäkkiä nyt rajasit tämän asian koskemaan ainoastaan yli 10 vuotiaiden vanhempia? Kaikkien lapset ovat olleet alle 10-vuotiaita.
ohis
Minä olen kertonut omista lapsistani siitä ajasta kun olivat pieniä, ja siitä on n. 10 vuotta aikaa, eli ovat kyllä jo nyt koululaisia, ja olen senkin sanonut. Ja että esikoinen on aikuinen. Mutta edelleen teidän mielestä minun pitäisi lapsia hössöttää 24/7. En ole sanonut että yli 10, vaan noin 10.
Kenen kaikkien lapset ovat olleet alle 10-vuotiaita? Minun lastenhoitoa tässä on nyt kritisoitu aika rankasti, ihan kaikkea mitä olen sanonut on alapeukutettu vaikka minä ja perheeni eletään täysin normaalia arkea. Tai sitten täällä peukuttelee nyt todella erikoisia ihmisiä, minä en tunne ketään joka toimisi kovin paljon toisin kuin minä.
ap
Jos taivastelet, miten kenelläkään voi muka mennä lasten hoitoon aikaa enemmän kuin 10 minuuttia vuorokaudessa, kyllä siitä väistämättä tulee ajatus, että edes vauva-aikana et hoitanut lapsiasi. Tai sitten olet vain pohjattoman tyhmä.
Voi rakas ystävä. Lue se viesti ihan ajatuksella. Sanoin että VAIPANVAIHTOIHIN ei mene pitkää aikaa vuorokaudessa. Varmasti ruokkimiseen ja mahdolliseen kylvettämiseen menee pidempi aika, mutta ei kuitenkaan 24/7. Jotkut toki imettävät lähes ympäri vuorokauden, se on kauhean rankkaa, mutta oletan että harva sellaista jaksaa oikeasti pidempään. Mun vauvat eivät ole koskaan tuntikausia kylpeneet tai syöneet vuorokaudessa, ja kun olen vieraillut vauvaperheissä, niin kyllä se heidänkin vauvansa on saattanut olla pitkänkin ajan sitterissä, lattialla tai minun sylissäni kun vanhemmat ovat tehneet jotain muuta kuin lapsenhoitoa.
ap
ap
No lasketaan tuohon sitten syöttämiset ja kylvettämiset mukaan, niin sinusta lastenhoitoon menee siis 2-3 tuntia päivässä. Muun ajan on ihan yhdentekevää vaikka olisit itseksesi siellä uima-altaassa kroolaamassa, niinkö?
Ei. Olenko sanonut niin? Voin olla kotoa pois silloin kun lasten kanssa on heidän isänsä tai joku muu, ja kroolata sen 2 tuntia jos haluan. Lopun ajan olen kotona lasten saatavilla, mutta voin tehdä samalla paljon muutakin. Mikä on nyt niin vaikeaa?
ap
Mitäs ihmettä? Miksi sinun pitäisi muka olla lasten saatavilla? Hehän touhuavat itsekseen eikä sinua tarvita siihen hössöttämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä hukkasin itseni.
Mies alkoi elää työlleen ja mä perheelle.Ihana mies ja hyvä isä. Mutta mentiin nopeasti yhteen ja tehtiin lapset kiireesti pötköön. Miehen työuralla tapahtui paljon samaan aikaan kun lapset oli pieniä ja ura meni edelle.
Ero tuli kun en enää jaksanu. Nyt on 8 päivää kuukaudessa omaa aikaa kun lapset on isällään. Ja muutenkin arki helpompaa kun ei tarvi yhtä aikuista enää passata. Oonpa tässä löytäny uuden miehenkin, jonka kans ihana edetä pikkuhiljaa ja uus osaa jopa kokata ja huolehtia omista lapsistaan viikko/viikko systeemillä.
Ihanaa kun saa olla taas oma itseni, nauttia elämästä.
Tästä tuli mieleen se mitä olen monesti miettinyt: miksi sitä Omaa Itseä ei voi kehittää ja etsiä siinä vanhassa parisuhteessa? Mies vaihtoon ja on aikaa kaikelle ihanalle uusia juttuja harrastaen. Mihin ja miksi loppuu uteliaisuus suhteessa?
Ihmiset aina muuttuvat, turha alkaa puolisoa syyttelemään oman elämänsä tylsyydestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä hukkasin itseni.
Mies alkoi elää työlleen ja mä perheelle.Ihana mies ja hyvä isä. Mutta mentiin nopeasti yhteen ja tehtiin lapset kiireesti pötköön. Miehen työuralla tapahtui paljon samaan aikaan kun lapset oli pieniä ja ura meni edelle.
Ero tuli kun en enää jaksanu. Nyt on 8 päivää kuukaudessa omaa aikaa kun lapset on isällään. Ja muutenkin arki helpompaa kun ei tarvi yhtä aikuista enää passata. Oonpa tässä löytäny uuden miehenkin, jonka kans ihana edetä pikkuhiljaa ja uus osaa jopa kokata ja huolehtia omista lapsistaan viikko/viikko systeemillä.
Ihanaa kun saa olla taas oma itseni, nauttia elämästä.
Tästä tuli mieleen se mitä olen monesti miettinyt: miksi sitä Omaa Itseä ei voi kehittää ja etsiä siinä vanhassa parisuhteessa? Mies vaihtoon ja on aikaa kaikelle ihanalle uusia juttuja harrastaen. Mihin ja miksi loppuu uteliaisuus suhteessa?
Ihmiset aina muuttuvat, turha alkaa puolisoa syyttelemään oman elämänsä tylsyydestä.
Etkö lukenut tuota kommenttia ollenkaan? Siinähän sanottiin ihan selvästi, että ilman miestä arki on helpompaa, kun ei tarvitse passata häntä. Ja uusi mies osaa kokata ja huolehtia lapsista.
Kun TV:stä ei tule mitään, mitä erityisesti haluat katsoa, mutta kumppanisi aivan ehdottomasti haluaa katsoa jotain, on ihan ymmärrettävää, että jäät seuran vuoksi katsomaan samaa ohjelmaa.
Kun kumppanisi kovaan ääneen kertoo, että festarit ovat kamalia, et viitsi edes ehdottaa festareille lähtöä. Eihän sinne edes ole tulossa sinun suosikkiesiintyjiä ja liputkin ovat niin kalliit.
Kumppanisi riitelee naapurin kanssa. Ethän sinäkään oikeastaan olisi välttämättä halunnut kutsua heitä teille kylään. Voittehan pyytää myös jotain muita vieraita.
Lapsenne on samaa sukupuolta kuin kumppanisi. Kumppanisi alkaa viedä lasta samaan harrastukseen, joka hänelläkin oli lapsena. Itse et ole lajista kiinnostunut, mutta onhan se mukavaa, että heillä on yhteinen harrastus. Saathan sinäkin tunnin verran omaa aikaa joka viikko sillä aikaa. Lapsi kasvaa ja kehittyy lajissaan ikäluokkansa parhaiden joukkoon. Treenejä tuleekin monta kertaa viikossa. Turnausmatkat ja varusteet pitää rahoittaa, mutta onhan kumppanillasi hyvä palkka. Eipä se kai sinulta pois ole. Yhtäkkiä huomaat olevasi kuskina lähes päivittäin, sillä myös toinen lapsenne harrastaa samaa lajia. Leivot mokkapaloja myyjäisiin. Myyt arpoja. Teet toimihenkilötehtäviä joukkueessa.
Välillä mietit, oletko onneton. Et varmaan. Ostihan kumppanisi sinulle juuri uuden autonkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea sinulle että olet onnistunut kasvamaan noin vahvalsi persoonaksi ja pystynyt elämään koko elämäsi täysillä. Enkä tarkoira tätä sarjastisesti vaikka siltä saattaakin kuullostaa.
Joillekin kuitenkin oman elämän eläminen siten miten haluaisi unohtuu jonkun toisen takia. Minulle kävi niin kun kohtasin ensirakkauteni. Koulukiusatun taustoilla huumaanuin suhteeseen niin tiukasti että asetin hänet jalustalle. Miksi, koska viimeinkin joku oikeasti rakasti minua. Näin alkoi matka kohti kurjuutta. Tein kaiken miellyttääkseni häntä jotta hän pysyisi elämässäni. Lopputulos, hän halusi erota koska muutuin pous siitä henkilöstä johon hän rakastui. Joka olin ennen kuin hän tuli elämääni. Tiedostin sen itsekin mutta pelko hänen menettämisestään pakotti jatkamaan. Olimme kuukauden erillämme jonka aikana kasasin itseäni takaisin. Onnistuin. Hän rakastui minuun uudelleen ja nyt 4 vuotta tapahtuneen jälkeen olemme edelleen yhdessä. Erona vain se että elän elämääni nyt itselleni, en hänelle.
Niin, kuten jo kerroinkin tässä jossain kohtaa tätä maratoonia, että mulla oli nuoruudessa hyvin samantapainen se ensirakkaus ja suhde. Ajattelin oikeasti että kuolen jos hän jättää minut, että en vaan voi elää. Sitten kun kehityin ja kasvoin aikuisemmaksi, aloin ymmärtää että minä pärjään ihan vallan mainiosti myös ilman häntä tai ketään muutakaan. Meillä se kääntyi sitten niin että kun minä halusin erota ja jatkaa omaa elämääni ilman häntä rasitteena, hän ei olisikaan halunnut päästää irti, vaikka oli aikaisemmin rehvastellut ties mitä. Tälläiset asiat varmasti pitää monien käydä läpi nuoruudessa että löytää sen oman voimansa. Minä kyllä pidin puoleni aina, en koskaan hyväksynyt hänen käytöstään, mutta kun se rakkaus oli niin vahva niin tuhlasin aivan liian kauan nuoruuttani siinä, kuvittelin ihan klassisesti että jos minä rakastan tarpeeksi paljon, se riittää molempien puolesta ja kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Aviomieheni taas sanoi jo heti aluksi että haluaa naisen jolla on oma elämä, että hän ei halua olla toiselle koko elämä (oli tainnut olla joku ex sitten ripustautuva) Kyllähän mies on mulle todella, todella tärkeä, mutta lapset on meille molemmille tärkeimmät, ja meillä ihan kaikilla on omat elämät tässä samalla.
ap
Olet itse ollut suhteessa, jossa halusit hukata itsesi, mutta nyt ihmettelet, miten sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan? En ihan oikeasti ymmärrä, mitä ajat takaa, ellet kehuja siitä miten hieno ihminen olet ja miten muut ihmiset ovat surkeita.
En halunnut tietenkään hukata itseäni, enkä hukannutkaan, mutta siinä oli sellaiset ainekset olemassa että olisi voinut ehkä jollekin käydä niin. Minä en kuitenkaan loppupeleissä päästänyt itseäni siihen pisteeseen vaikka masentuneena se olisi ollut helppo tie. En ole sanonut että olisin hieno ihminen tai muut surkeita, tuo kyllä heijastaa jo jotain sun omia traumoja. Ja muutenkin, nämä nuoruuden kipuilut on vähän eri asia kuin aikuisen perheenäidin sanomana että kun on perhe niin menetin minuuteni.
ap
No saattaa heijastellakin jotain traumoja, entä sitten? Sekö tekee kommenteistani jotenkin huonoja? :D Todistit juuri sen, mitä tuossa vihjasinkin. ("en sanonut, että muut ovat surkeita, mutta..")
Onko sinusta siis mahdoton ajatus, että aikuinen ihminen on hukassa itsensä kanssa uudessa elämäntilanteessa? Minulle kyllä vanhemmuus oli paljon suurempi kasvun paikka kuin joku nuoruuden poikaystävä.
Niin, no mulla ne tuli samalla kertaa. Olin esikoisen isän kanssa avoliitossa vuosia. Ei minulla ole mitenkään mahdoton ajatella että ihminen kadottaa elämässään suunnan, mutta se on että kadottaa minuuden. Ehkä tässä meillä nyt on tätä kommunikointiongelmaa sen takia mitä kukakin tarkoittaa minuudella/itsellä, joillekin se on "itsensä näköinen" elämä, mitä sekin nyt sitten tarkoittaa käytännössä, mutta mulle jos sanoo että minuus on hävinnyt, kadonnut kokonaan, niin se tarkoittaa sitä että sun koko persoona on hävinnyt, olet muuttuntu totaalisesti joksikin toiseksi tai et ole mitään etkä kukaan, kuin aivokuollut mutta henkisesti, et tiedä mistä ruuasta tykkäät, et tiedä mitä puoluetta äänestät...
ap
Sinä puhuit tuolla aiemmin nuoruutesi tuhlaamisesta ja tämä mies oli siis ensimmäisen lapsesi isä. Millä tavalla sinä sitten tuhlasit nuoruutesi? Näyttää siltä, että sinäkin olet tuolloin hukannut itsesi ihan samalla tavalla. Käytät siitä nyt vain erilaista ilmaisua tai ignooraat tuon ajanjakson, koska olet asian jälkeen päin korjannut. Nyt alkaa valjeta tämä kuvio. Paitsi ei ehkä sinulle.
Niin, no siinä mielessä tuhlasin kun rakastuin väärään ihmiseen ja siitä oli vaikea päästä irti, mutta toisaalta minä olen ottanut sen aina niin että minä opin siitä paljon. ja toki sain siitä maailman parhaan lapsen elämääni. Kuitenkin jotenkin ajattelen että kaikilla vastoinkäymisilläkin on tarkoitus, tai ainakin toivon niin, kyllä munkin elämässä on tapahtunut niin paljon erilaisia käänteitä, että jopa johdatuksen tuntua on ollut. Mun mielestä se että rakastin "liikaa" ei ole kuitenkaan itseni hukkaamista, kyllä minä olin ihan oma itseni, en kukaan muu. Siinähän oli kyse liiallisesta uppoamisesta siihen omaan tunteeseen, oma tarve oli voimakas. En minä tehnyt mitään miehen tahdon takia tai mitään mitä en olisi halunnut vaan yritin muuttaa miestä. Minä kuvittelin että mun vahva tunne tekee ihmeitä :)
ap
Miksi sitten halusit eroon siitä minuudestasi? Jos liikaa rakastaminen on sinua itseäsi, mikset ole sellainen edelleen? Miten voit ajatella tuota menneenä vastoinkäymisenä, kun sehän on edelleen sinua itseäsi? Et ole oppinut yhtään mitään, vaan ajatukset ovat edelleen sinun omiasi. Jostain syystä vain tukahdutat ne ajatukset ja sinustahan se on surullista.
Kuule siksi se ei ole enää minun minuuttani koska siitä on kohta 30 vuotta aikaa. Minä en ole enää täysin samalainen kuin teininä, enkä samanlainen kuin kaksikymppisenä, se elämä silloin tuntuu nykyään lähestulkoon unelta tai joltain mitä jollekin toiselle on tapahtunut ja olen kuullut siitä. Ei mulla ole mitään suuria tunteita liittyen ikivanhoihin asioihin, ne on käsitelty kauan sitten. Miksi ihmeessä pitäisi velloa jokaisessa asiassa mitä on elämän aikana kokenut ja tuntenut? Mulle on tapahtunut niin paljon asioita elämässä ettei aika riitä kaiken märehtimiseen ikuisesti.
Ihmisen minuuden kuuluu kehittyä iän myötä. Kokemukset kypsyttää ihmistä niin ettei tee samoja ylilyöntejä kuin murrosikäisenä tai teininä.
ap
Niin, eli onko se nyt sinun minuutta vai ei? Äsken sanoit, että se on, mutta nyt sanot, ettei se ole. Jos se ei ole enää sinun minuuttasi, vastaa itse omaan kysymykseesi: "miten ihminen voi hukata itsensä?" Miten nyt yhtäkkiä väitätkin, että se minuus muuttuu ja kehittyy, kun koko ketjun ajan olet änkännyt, ettei minuus voi mihinkään kadota vaan se pysyy aina?
Minuuden muuttuminen ja katoaminen on eri asia. Kaikilla tottakai minuus muuttuu, mutta katoaminen on harvinaista. Ymmärrätkö sinä sitä eroa, että kun joku on kadonnut, sitä ei enää ole ollenkaan, missään muodossa, mutta jos joku muuttuu se on, mutta erilainen?
ap
Voi hyvä ap, älä vaan koskaan kadota mitään - sehän lakkaisi heti olemasta ikuisiksi ajoiksi. Ainakin sinun uskomuksiesi mukaan. Jos kadotat avaimen, sen olemassaolo lakkaa kokonaan. Jos kadotat miehesi tungoksessa, hän on ikuisesti mennyttä. Kukaan muu ei taida tuollaiseen uskoa. Suosittelen sinulle fysiikan opiskelua vaikkapa iltakoulussa. Sinullahan sitä aikaa piisaa.
Jos minä kadotan avaimen, niin ei se ole kovin vakavaa, luultavasti saan uuden helposti tilalle tai minulla on vara-avain. Mutta jos minuus häviää, se on aika paha juttu, vaikka se olisi väliaikaistakin. Mitä ihminen on ilman minuutta? Ilman avainta pärjää, ja jopa ilma miestäkin pärjää, mutta miten pärjää ilman minuutta? Minuuteen ei taida fysiikan lait tepsiä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun TV:stä ei tule mitään, mitä erityisesti haluat katsoa, mutta kumppanisi aivan ehdottomasti haluaa katsoa jotain, on ihan ymmärrettävää, että jäät seuran vuoksi katsomaan samaa ohjelmaa.
Kun kumppanisi kovaan ääneen kertoo, että festarit ovat kamalia, et viitsi edes ehdottaa festareille lähtöä. Eihän sinne edes ole tulossa sinun suosikkiesiintyjiä ja liputkin ovat niin kalliit.
Kumppanisi riitelee naapurin kanssa. Ethän sinäkään oikeastaan olisi välttämättä halunnut kutsua heitä teille kylään. Voittehan pyytää myös jotain muita vieraita.
Lapsenne on samaa sukupuolta kuin kumppanisi. Kumppanisi alkaa viedä lasta samaan harrastukseen, joka hänelläkin oli lapsena. Itse et ole lajista kiinnostunut, mutta onhan se mukavaa, että heillä on yhteinen harrastus. Saathan sinäkin tunnin verran omaa aikaa joka viikko sillä aikaa. Lapsi kasvaa ja kehittyy lajissaan ikäluokkansa parhaiden joukkoon. Treenejä tuleekin monta kertaa viikossa. Turnausmatkat ja varusteet pitää rahoittaa, mutta onhan kumppanillasi hyvä palkka. Eipä se kai sinulta pois ole. Yhtäkkiä huomaat olevasi kuskina lähes päivittäin, sillä myös toinen lapsenne harrastaa samaa lajia. Leivot mokkapaloja myyjäisiin. Myyt arpoja. Teet toimihenkilötehtäviä joukkueessa.
Välillä mietit, oletko onneton. Et varmaan. Ostihan kumppanisi sinulle juuri uuden autonkin.
Tuon harrastusasian ap ratkaisee siten, että jos mies ei kuskaa, lapsi lopettaa harrastamisen seinään. Siinä vaiheessa ei paina yhtään vaakakupissa se, että lapsi on harrastanut lajia jo vuosia ja päässyt hyvään joukkueeseen ja kalliit kamppeetkin on juuri ostettu ja muut maksut maksettu. :D Yksinkertaista on joidenkin elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea sinulle että olet onnistunut kasvamaan noin vahvalsi persoonaksi ja pystynyt elämään koko elämäsi täysillä. Enkä tarkoira tätä sarjastisesti vaikka siltä saattaakin kuullostaa.
Joillekin kuitenkin oman elämän eläminen siten miten haluaisi unohtuu jonkun toisen takia. Minulle kävi niin kun kohtasin ensirakkauteni. Koulukiusatun taustoilla huumaanuin suhteeseen niin tiukasti että asetin hänet jalustalle. Miksi, koska viimeinkin joku oikeasti rakasti minua. Näin alkoi matka kohti kurjuutta. Tein kaiken miellyttääkseni häntä jotta hän pysyisi elämässäni. Lopputulos, hän halusi erota koska muutuin pous siitä henkilöstä johon hän rakastui. Joka olin ennen kuin hän tuli elämääni. Tiedostin sen itsekin mutta pelko hänen menettämisestään pakotti jatkamaan. Olimme kuukauden erillämme jonka aikana kasasin itseäni takaisin. Onnistuin. Hän rakastui minuun uudelleen ja nyt 4 vuotta tapahtuneen jälkeen olemme edelleen yhdessä. Erona vain se että elän elämääni nyt itselleni, en hänelle.
Niin, kuten jo kerroinkin tässä jossain kohtaa tätä maratoonia, että mulla oli nuoruudessa hyvin samantapainen se ensirakkaus ja suhde. Ajattelin oikeasti että kuolen jos hän jättää minut, että en vaan voi elää. Sitten kun kehityin ja kasvoin aikuisemmaksi, aloin ymmärtää että minä pärjään ihan vallan mainiosti myös ilman häntä tai ketään muutakaan. Meillä se kääntyi sitten niin että kun minä halusin erota ja jatkaa omaa elämääni ilman häntä rasitteena, hän ei olisikaan halunnut päästää irti, vaikka oli aikaisemmin rehvastellut ties mitä. Tälläiset asiat varmasti pitää monien käydä läpi nuoruudessa että löytää sen oman voimansa. Minä kyllä pidin puoleni aina, en koskaan hyväksynyt hänen käytöstään, mutta kun se rakkaus oli niin vahva niin tuhlasin aivan liian kauan nuoruuttani siinä, kuvittelin ihan klassisesti että jos minä rakastan tarpeeksi paljon, se riittää molempien puolesta ja kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Aviomieheni taas sanoi jo heti aluksi että haluaa naisen jolla on oma elämä, että hän ei halua olla toiselle koko elämä (oli tainnut olla joku ex sitten ripustautuva) Kyllähän mies on mulle todella, todella tärkeä, mutta lapset on meille molemmille tärkeimmät, ja meillä ihan kaikilla on omat elämät tässä samalla.
ap
Olet itse ollut suhteessa, jossa halusit hukata itsesi, mutta nyt ihmettelet, miten sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan? En ihan oikeasti ymmärrä, mitä ajat takaa, ellet kehuja siitä miten hieno ihminen olet ja miten muut ihmiset ovat surkeita.
En halunnut tietenkään hukata itseäni, enkä hukannutkaan, mutta siinä oli sellaiset ainekset olemassa että olisi voinut ehkä jollekin käydä niin. Minä en kuitenkaan loppupeleissä päästänyt itseäni siihen pisteeseen vaikka masentuneena se olisi ollut helppo tie. En ole sanonut että olisin hieno ihminen tai muut surkeita, tuo kyllä heijastaa jo jotain sun omia traumoja. Ja muutenkin, nämä nuoruuden kipuilut on vähän eri asia kuin aikuisen perheenäidin sanomana että kun on perhe niin menetin minuuteni.
ap
No saattaa heijastellakin jotain traumoja, entä sitten? Sekö tekee kommenteistani jotenkin huonoja? :D Todistit juuri sen, mitä tuossa vihjasinkin. ("en sanonut, että muut ovat surkeita, mutta..")
Onko sinusta siis mahdoton ajatus, että aikuinen ihminen on hukassa itsensä kanssa uudessa elämäntilanteessa? Minulle kyllä vanhemmuus oli paljon suurempi kasvun paikka kuin joku nuoruuden poikaystävä.
Niin, no mulla ne tuli samalla kertaa. Olin esikoisen isän kanssa avoliitossa vuosia. Ei minulla ole mitenkään mahdoton ajatella että ihminen kadottaa elämässään suunnan, mutta se on että kadottaa minuuden. Ehkä tässä meillä nyt on tätä kommunikointiongelmaa sen takia mitä kukakin tarkoittaa minuudella/itsellä, joillekin se on "itsensä näköinen" elämä, mitä sekin nyt sitten tarkoittaa käytännössä, mutta mulle jos sanoo että minuus on hävinnyt, kadonnut kokonaan, niin se tarkoittaa sitä että sun koko persoona on hävinnyt, olet muuttuntu totaalisesti joksikin toiseksi tai et ole mitään etkä kukaan, kuin aivokuollut mutta henkisesti, et tiedä mistä ruuasta tykkäät, et tiedä mitä puoluetta äänestät...
ap
Sinä puhuit tuolla aiemmin nuoruutesi tuhlaamisesta ja tämä mies oli siis ensimmäisen lapsesi isä. Millä tavalla sinä sitten tuhlasit nuoruutesi? Näyttää siltä, että sinäkin olet tuolloin hukannut itsesi ihan samalla tavalla. Käytät siitä nyt vain erilaista ilmaisua tai ignooraat tuon ajanjakson, koska olet asian jälkeen päin korjannut. Nyt alkaa valjeta tämä kuvio. Paitsi ei ehkä sinulle.
Niin, no siinä mielessä tuhlasin kun rakastuin väärään ihmiseen ja siitä oli vaikea päästä irti, mutta toisaalta minä olen ottanut sen aina niin että minä opin siitä paljon. ja toki sain siitä maailman parhaan lapsen elämääni. Kuitenkin jotenkin ajattelen että kaikilla vastoinkäymisilläkin on tarkoitus, tai ainakin toivon niin, kyllä munkin elämässä on tapahtunut niin paljon erilaisia käänteitä, että jopa johdatuksen tuntua on ollut. Mun mielestä se että rakastin "liikaa" ei ole kuitenkaan itseni hukkaamista, kyllä minä olin ihan oma itseni, en kukaan muu. Siinähän oli kyse liiallisesta uppoamisesta siihen omaan tunteeseen, oma tarve oli voimakas. En minä tehnyt mitään miehen tahdon takia tai mitään mitä en olisi halunnut vaan yritin muuttaa miestä. Minä kuvittelin että mun vahva tunne tekee ihmeitä :)
ap
Miksi sitten halusit eroon siitä minuudestasi? Jos liikaa rakastaminen on sinua itseäsi, mikset ole sellainen edelleen? Miten voit ajatella tuota menneenä vastoinkäymisenä, kun sehän on edelleen sinua itseäsi? Et ole oppinut yhtään mitään, vaan ajatukset ovat edelleen sinun omiasi. Jostain syystä vain tukahdutat ne ajatukset ja sinustahan se on surullista.
Kuule siksi se ei ole enää minun minuuttani koska siitä on kohta 30 vuotta aikaa. Minä en ole enää täysin samalainen kuin teininä, enkä samanlainen kuin kaksikymppisenä, se elämä silloin tuntuu nykyään lähestulkoon unelta tai joltain mitä jollekin toiselle on tapahtunut ja olen kuullut siitä. Ei mulla ole mitään suuria tunteita liittyen ikivanhoihin asioihin, ne on käsitelty kauan sitten. Miksi ihmeessä pitäisi velloa jokaisessa asiassa mitä on elämän aikana kokenut ja tuntenut? Mulle on tapahtunut niin paljon asioita elämässä ettei aika riitä kaiken märehtimiseen ikuisesti.
Ihmisen minuuden kuuluu kehittyä iän myötä. Kokemukset kypsyttää ihmistä niin ettei tee samoja ylilyöntejä kuin murrosikäisenä tai teininä.
ap
Niin, eli onko se nyt sinun minuutta vai ei? Äsken sanoit, että se on, mutta nyt sanot, ettei se ole. Jos se ei ole enää sinun minuuttasi, vastaa itse omaan kysymykseesi: "miten ihminen voi hukata itsensä?" Miten nyt yhtäkkiä väitätkin, että se minuus muuttuu ja kehittyy, kun koko ketjun ajan olet änkännyt, ettei minuus voi mihinkään kadota vaan se pysyy aina?
Minuuden muuttuminen ja katoaminen on eri asia. Kaikilla tottakai minuus muuttuu, mutta katoaminen on harvinaista. Ymmärrätkö sinä sitä eroa, että kun joku on kadonnut, sitä ei enää ole ollenkaan, missään muodossa, mutta jos joku muuttuu se on, mutta erilainen?
ap
Voi hyvä ap, älä vaan koskaan kadota mitään - sehän lakkaisi heti olemasta ikuisiksi ajoiksi. Ainakin sinun uskomuksiesi mukaan. Jos kadotat avaimen, sen olemassaolo lakkaa kokonaan. Jos kadotat miehesi tungoksessa, hän on ikuisesti mennyttä. Kukaan muu ei taida tuollaiseen uskoa. Suosittelen sinulle fysiikan opiskelua vaikkapa iltakoulussa. Sinullahan sitä aikaa piisaa.
Jos minä kadotan avaimen, niin ei se ole kovin vakavaa, luultavasti saan uuden helposti tilalle tai minulla on vara-avain. Mutta jos minuus häviää, se on aika paha juttu, vaikka se olisi väliaikaistakin. Mitä ihminen on ilman minuutta? Ilman avainta pärjää, ja jopa ilma miestäkin pärjää, mutta miten pärjää ilman minuutta? Minuuteen ei taida fysiikan lait tepsiä.
ap
Montako kertaa haluat, että tämä selitetään sinulle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä olet ap niin läpinäkyvä trolli, että mua ihan hävettää sun puolesta. Luulet, että kuvailusi lasten hoitamisesta on oikeasti noin. Miten edes kehtaat leikkiä vakavalla asialla? Nyt tuli taas todistettua, kuten tutkimuskin sen kertoo, että provojen tekijät ovat psykopaatteja ja narsisteja.
No kerro miten sinä hoidat n. 10-vuotiaita lapsiasi koko ajan? Mikä tässä on vakava asia? Elämä? Ei elämästä selviä hengissä. Ei varsinkaan jos vanne kiristää päätä ihan vaan sen takia kun itse ei halua sitä höllätä. Minulle on elämä opettanut sen, että itselleen pitää olla armollinen, kärsimyksestä ei ole koskaan ollut kenellekään mitään hyötyä. Elämä tuo kärsimystä ja huolta ihan itsestään, niitä ei tarvitse itse itselleen kehitellä ja haalia. Miksi ei voi elää rennosti siltä osin elämää kuin voi?
ap
Miksi yhtäkkiä nyt rajasit tämän asian koskemaan ainoastaan yli 10 vuotiaiden vanhempia? Kaikkien lapset ovat olleet alle 10-vuotiaita.
ohis
Minä olen kertonut omista lapsistani siitä ajasta kun olivat pieniä, ja siitä on n. 10 vuotta aikaa, eli ovat kyllä jo nyt koululaisia, ja olen senkin sanonut. Ja että esikoinen on aikuinen. Mutta edelleen teidän mielestä minun pitäisi lapsia hössöttää 24/7. En ole sanonut että yli 10, vaan noin 10.
Kenen kaikkien lapset ovat olleet alle 10-vuotiaita? Minun lastenhoitoa tässä on nyt kritisoitu aika rankasti, ihan kaikkea mitä olen sanonut on alapeukutettu vaikka minä ja perheeni eletään täysin normaalia arkea. Tai sitten täällä peukuttelee nyt todella erikoisia ihmisiä, minä en tunne ketään joka toimisi kovin paljon toisin kuin minä.
ap
Otetaanko kolmannen kerran se pyörätuoliesimerkki tähän, jos ei se vieläkään sinulle auennut? Jos teet aloituksen "miten kukaan voi hukata itsensä", sinun kertomuksillasi ei ole mitään merkitystä, ellet samalla oleta, että se sinun tilanteesi koskee kaikkia muitakin. Niillä itsensä hukkaajilla ei välttämättä ole 10-vuotiaita lapsia. Niillä itseensä hukkaajilla omat kiinnostuksen kohteet eivät ole sukututkimus ja puutarhanhoito. Niillä itsensä hukkaajilla on halu miellyttää muita ihmisiä ja tehdä jotain perheenjäseniensä hyväksi omien mielihalujen kustannuksella. Jos ymmärrät tämän, sinun on ihan turha jauhaa tässä yhteydessä omasta tilanteestasi. Jauhamisesi vain vahvistaa koko ajan sitä käsitystä, että oletat kaikkien olevan täsmälleen samanlaisia kuin sinäkin.
Joo joo joo!
Tässä nyt kyllä halutaan jankata juuri mun tekemisistä, ja nämä jankkaajat sanovat että kun heillä on näin, niin minulla ei voi olla näin kun minä kerron. Ei ole pitkiin aikoihin enää puhuttu yleisellä tasolla mitään.
ap
Ei kukaan ole sanonut, ettei sinulla voi olla noin kuin kerrot. Pointti on se, että sinun kertomallasi ei ole tässä kohtaa merkitystä, koska se ei millään tavalla liity ketjun kysymykseen. Sen, että joku kertoo asian monella muulla olevan toisin kuin sinulla, ei ole mitenkään tarkoitus kumota sinun kertomaasi.
Kyllä. Joku sanoi että ei voi lastenhoito olla noin kun kerron. Ihan sanasta sanaan, en nyt ala sitä etsiä. Miksi vain minun kertomallani esimerkillä ei ole väliä, mutta kaikkien muiden on? Ja kyllä, juuri kaikkea mitä minä sanon yritetään kumota, vaikka sillä ei ole mitään väliä edes....? Tuntuu että täällä moni ei edes halua yrittää keskustella mistään, vaan suurin nautinto on yrittää haukkua minua vänkäämällä jostain mitä olen muka sanonut vaikka en ole. Se tässä keskustelupalstalla keskustelussa on rasittavinta että niiden jotka keskustelisivat, ei anneta rauhassa keskustella. Mutta kuluu nämä hellepäivät toki näinkin kun ei oikein muutakaan viitsi tehdä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä olet ap niin läpinäkyvä trolli, että mua ihan hävettää sun puolesta. Luulet, että kuvailusi lasten hoitamisesta on oikeasti noin. Miten edes kehtaat leikkiä vakavalla asialla? Nyt tuli taas todistettua, kuten tutkimuskin sen kertoo, että provojen tekijät ovat psykopaatteja ja narsisteja.
No kerro miten sinä hoidat n. 10-vuotiaita lapsiasi koko ajan? Mikä tässä on vakava asia? Elämä? Ei elämästä selviä hengissä. Ei varsinkaan jos vanne kiristää päätä ihan vaan sen takia kun itse ei halua sitä höllätä. Minulle on elämä opettanut sen, että itselleen pitää olla armollinen, kärsimyksestä ei ole koskaan ollut kenellekään mitään hyötyä. Elämä tuo kärsimystä ja huolta ihan itsestään, niitä ei tarvitse itse itselleen kehitellä ja haalia. Miksi ei voi elää rennosti siltä osin elämää kuin voi?
ap
Miksi yhtäkkiä nyt rajasit tämän asian koskemaan ainoastaan yli 10 vuotiaiden vanhempia? Kaikkien lapset ovat olleet alle 10-vuotiaita.
ohis
Minä olen kertonut omista lapsistani siitä ajasta kun olivat pieniä, ja siitä on n. 10 vuotta aikaa, eli ovat kyllä jo nyt koululaisia, ja olen senkin sanonut. Ja että esikoinen on aikuinen. Mutta edelleen teidän mielestä minun pitäisi lapsia hössöttää 24/7. En ole sanonut että yli 10, vaan noin 10.
Kenen kaikkien lapset ovat olleet alle 10-vuotiaita? Minun lastenhoitoa tässä on nyt kritisoitu aika rankasti, ihan kaikkea mitä olen sanonut on alapeukutettu vaikka minä ja perheeni eletään täysin normaalia arkea. Tai sitten täällä peukuttelee nyt todella erikoisia ihmisiä, minä en tunne ketään joka toimisi kovin paljon toisin kuin minä.
ap
Jos taivastelet, miten kenelläkään voi muka mennä lasten hoitoon aikaa enemmän kuin 10 minuuttia vuorokaudessa, kyllä siitä väistämättä tulee ajatus, että edes vauva-aikana et hoitanut lapsiasi. Tai sitten olet vain pohjattoman tyhmä.
Voi rakas ystävä. Lue se viesti ihan ajatuksella. Sanoin että VAIPANVAIHTOIHIN ei mene pitkää aikaa vuorokaudessa. Varmasti ruokkimiseen ja mahdolliseen kylvettämiseen menee pidempi aika, mutta ei kuitenkaan 24/7. Jotkut toki imettävät lähes ympäri vuorokauden, se on kauhean rankkaa, mutta oletan että harva sellaista jaksaa oikeasti pidempään. Mun vauvat eivät ole koskaan tuntikausia kylpeneet tai syöneet vuorokaudessa, ja kun olen vieraillut vauvaperheissä, niin kyllä se heidänkin vauvansa on saattanut olla pitkänkin ajan sitterissä, lattialla tai minun sylissäni kun vanhemmat ovat tehneet jotain muuta kuin lapsenhoitoa.
ap
ap
No lasketaan tuohon sitten syöttämiset ja kylvettämiset mukaan, niin sinusta lastenhoitoon menee siis 2-3 tuntia päivässä. Muun ajan on ihan yhdentekevää vaikka olisit itseksesi siellä uima-altaassa kroolaamassa, niinkö?
Ei. Olenko sanonut niin? Voin olla kotoa pois silloin kun lasten kanssa on heidän isänsä tai joku muu, ja kroolata sen 2 tuntia jos haluan. Lopun ajan olen kotona lasten saatavilla, mutta voin tehdä samalla paljon muutakin. Mikä on nyt niin vaikeaa?
ap
Mitäs ihmettä? Miksi sinun pitäisi muka olla lasten saatavilla? Hehän touhuavat itsekseen eikä sinua tarvita siihen hössöttämään.
Katos kun minä osaan olla saatavilla ilman että hössötän lasten ympärillä :D
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä hukkasin itseni.
Mies alkoi elää työlleen ja mä perheelle.Ihana mies ja hyvä isä. Mutta mentiin nopeasti yhteen ja tehtiin lapset kiireesti pötköön. Miehen työuralla tapahtui paljon samaan aikaan kun lapset oli pieniä ja ura meni edelle.
Ero tuli kun en enää jaksanu. Nyt on 8 päivää kuukaudessa omaa aikaa kun lapset on isällään. Ja muutenkin arki helpompaa kun ei tarvi yhtä aikuista enää passata. Oonpa tässä löytäny uuden miehenkin, jonka kans ihana edetä pikkuhiljaa ja uus osaa jopa kokata ja huolehtia omista lapsistaan viikko/viikko systeemillä.
Ihanaa kun saa olla taas oma itseni, nauttia elämästä.
Tästä tuli mieleen se mitä olen monesti miettinyt: miksi sitä Omaa Itseä ei voi kehittää ja etsiä siinä vanhassa parisuhteessa? Mies vaihtoon ja on aikaa kaikelle ihanalle uusia juttuja harrastaen. Mihin ja miksi loppuu uteliaisuus suhteessa?
Ihmiset aina muuttuvat, turha alkaa puolisoa syyttelemään oman elämänsä tylsyydestä.
Juuri näin. Toki joskus vaan se rakkaus loppuu ja joku muu hyvä syy on erota esim. alkoholismi, mutta kyllä minäkin olen sitä mieltä että kyllä aikuinen ihminen kykenee halutessaan muuttamaan elämäänsä muutenkin kuin eroamalla.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea sinulle että olet onnistunut kasvamaan noin vahvalsi persoonaksi ja pystynyt elämään koko elämäsi täysillä. Enkä tarkoira tätä sarjastisesti vaikka siltä saattaakin kuullostaa.
Joillekin kuitenkin oman elämän eläminen siten miten haluaisi unohtuu jonkun toisen takia. Minulle kävi niin kun kohtasin ensirakkauteni. Koulukiusatun taustoilla huumaanuin suhteeseen niin tiukasti että asetin hänet jalustalle. Miksi, koska viimeinkin joku oikeasti rakasti minua. Näin alkoi matka kohti kurjuutta. Tein kaiken miellyttääkseni häntä jotta hän pysyisi elämässäni. Lopputulos, hän halusi erota koska muutuin pous siitä henkilöstä johon hän rakastui. Joka olin ennen kuin hän tuli elämääni. Tiedostin sen itsekin mutta pelko hänen menettämisestään pakotti jatkamaan. Olimme kuukauden erillämme jonka aikana kasasin itseäni takaisin. Onnistuin. Hän rakastui minuun uudelleen ja nyt 4 vuotta tapahtuneen jälkeen olemme edelleen yhdessä. Erona vain se että elän elämääni nyt itselleni, en hänelle.
Niin, kuten jo kerroinkin tässä jossain kohtaa tätä maratoonia, että mulla oli nuoruudessa hyvin samantapainen se ensirakkaus ja suhde. Ajattelin oikeasti että kuolen jos hän jättää minut, että en vaan voi elää. Sitten kun kehityin ja kasvoin aikuisemmaksi, aloin ymmärtää että minä pärjään ihan vallan mainiosti myös ilman häntä tai ketään muutakaan. Meillä se kääntyi sitten niin että kun minä halusin erota ja jatkaa omaa elämääni ilman häntä rasitteena, hän ei olisikaan halunnut päästää irti, vaikka oli aikaisemmin rehvastellut ties mitä. Tälläiset asiat varmasti pitää monien käydä läpi nuoruudessa että löytää sen oman voimansa. Minä kyllä pidin puoleni aina, en koskaan hyväksynyt hänen käytöstään, mutta kun se rakkaus oli niin vahva niin tuhlasin aivan liian kauan nuoruuttani siinä, kuvittelin ihan klassisesti että jos minä rakastan tarpeeksi paljon, se riittää molempien puolesta ja kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Aviomieheni taas sanoi jo heti aluksi että haluaa naisen jolla on oma elämä, että hän ei halua olla toiselle koko elämä (oli tainnut olla joku ex sitten ripustautuva) Kyllähän mies on mulle todella, todella tärkeä, mutta lapset on meille molemmille tärkeimmät, ja meillä ihan kaikilla on omat elämät tässä samalla.
ap
Olet itse ollut suhteessa, jossa halusit hukata itsesi, mutta nyt ihmettelet, miten sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan? En ihan oikeasti ymmärrä, mitä ajat takaa, ellet kehuja siitä miten hieno ihminen olet ja miten muut ihmiset ovat surkeita.
En halunnut tietenkään hukata itseäni, enkä hukannutkaan, mutta siinä oli sellaiset ainekset olemassa että olisi voinut ehkä jollekin käydä niin. Minä en kuitenkaan loppupeleissä päästänyt itseäni siihen pisteeseen vaikka masentuneena se olisi ollut helppo tie. En ole sanonut että olisin hieno ihminen tai muut surkeita, tuo kyllä heijastaa jo jotain sun omia traumoja. Ja muutenkin, nämä nuoruuden kipuilut on vähän eri asia kuin aikuisen perheenäidin sanomana että kun on perhe niin menetin minuuteni.
ap
No saattaa heijastellakin jotain traumoja, entä sitten? Sekö tekee kommenteistani jotenkin huonoja? :D Todistit juuri sen, mitä tuossa vihjasinkin. ("en sanonut, että muut ovat surkeita, mutta..")
Onko sinusta siis mahdoton ajatus, että aikuinen ihminen on hukassa itsensä kanssa uudessa elämäntilanteessa? Minulle kyllä vanhemmuus oli paljon suurempi kasvun paikka kuin joku nuoruuden poikaystävä.
Niin, no mulla ne tuli samalla kertaa. Olin esikoisen isän kanssa avoliitossa vuosia. Ei minulla ole mitenkään mahdoton ajatella että ihminen kadottaa elämässään suunnan, mutta se on että kadottaa minuuden. Ehkä tässä meillä nyt on tätä kommunikointiongelmaa sen takia mitä kukakin tarkoittaa minuudella/itsellä, joillekin se on "itsensä näköinen" elämä, mitä sekin nyt sitten tarkoittaa käytännössä, mutta mulle jos sanoo että minuus on hävinnyt, kadonnut kokonaan, niin se tarkoittaa sitä että sun koko persoona on hävinnyt, olet muuttuntu totaalisesti joksikin toiseksi tai et ole mitään etkä kukaan, kuin aivokuollut mutta henkisesti, et tiedä mistä ruuasta tykkäät, et tiedä mitä puoluetta äänestät...
ap
Sinä puhuit tuolla aiemmin nuoruutesi tuhlaamisesta ja tämä mies oli siis ensimmäisen lapsesi isä. Millä tavalla sinä sitten tuhlasit nuoruutesi? Näyttää siltä, että sinäkin olet tuolloin hukannut itsesi ihan samalla tavalla. Käytät siitä nyt vain erilaista ilmaisua tai ignooraat tuon ajanjakson, koska olet asian jälkeen päin korjannut. Nyt alkaa valjeta tämä kuvio. Paitsi ei ehkä sinulle.
Niin, no siinä mielessä tuhlasin kun rakastuin väärään ihmiseen ja siitä oli vaikea päästä irti, mutta toisaalta minä olen ottanut sen aina niin että minä opin siitä paljon. ja toki sain siitä maailman parhaan lapsen elämääni. Kuitenkin jotenkin ajattelen että kaikilla vastoinkäymisilläkin on tarkoitus, tai ainakin toivon niin, kyllä munkin elämässä on tapahtunut niin paljon erilaisia käänteitä, että jopa johdatuksen tuntua on ollut. Mun mielestä se että rakastin "liikaa" ei ole kuitenkaan itseni hukkaamista, kyllä minä olin ihan oma itseni, en kukaan muu. Siinähän oli kyse liiallisesta uppoamisesta siihen omaan tunteeseen, oma tarve oli voimakas. En minä tehnyt mitään miehen tahdon takia tai mitään mitä en olisi halunnut vaan yritin muuttaa miestä. Minä kuvittelin että mun vahva tunne tekee ihmeitä :)
ap
Miksi sitten halusit eroon siitä minuudestasi? Jos liikaa rakastaminen on sinua itseäsi, mikset ole sellainen edelleen? Miten voit ajatella tuota menneenä vastoinkäymisenä, kun sehän on edelleen sinua itseäsi? Et ole oppinut yhtään mitään, vaan ajatukset ovat edelleen sinun omiasi. Jostain syystä vain tukahdutat ne ajatukset ja sinustahan se on surullista.
Kuule siksi se ei ole enää minun minuuttani koska siitä on kohta 30 vuotta aikaa. Minä en ole enää täysin samalainen kuin teininä, enkä samanlainen kuin kaksikymppisenä, se elämä silloin tuntuu nykyään lähestulkoon unelta tai joltain mitä jollekin toiselle on tapahtunut ja olen kuullut siitä. Ei mulla ole mitään suuria tunteita liittyen ikivanhoihin asioihin, ne on käsitelty kauan sitten. Miksi ihmeessä pitäisi velloa jokaisessa asiassa mitä on elämän aikana kokenut ja tuntenut? Mulle on tapahtunut niin paljon asioita elämässä ettei aika riitä kaiken märehtimiseen ikuisesti.
Ihmisen minuuden kuuluu kehittyä iän myötä. Kokemukset kypsyttää ihmistä niin ettei tee samoja ylilyöntejä kuin murrosikäisenä tai teininä.
ap
Niin, eli onko se nyt sinun minuutta vai ei? Äsken sanoit, että se on, mutta nyt sanot, ettei se ole. Jos se ei ole enää sinun minuuttasi, vastaa itse omaan kysymykseesi: "miten ihminen voi hukata itsensä?" Miten nyt yhtäkkiä väitätkin, että se minuus muuttuu ja kehittyy, kun koko ketjun ajan olet änkännyt, ettei minuus voi mihinkään kadota vaan se pysyy aina?
Minuuden muuttuminen ja katoaminen on eri asia. Kaikilla tottakai minuus muuttuu, mutta katoaminen on harvinaista. Ymmärrätkö sinä sitä eroa, että kun joku on kadonnut, sitä ei enää ole ollenkaan, missään muodossa, mutta jos joku muuttuu se on, mutta erilainen?
ap
Voi hyvä ap, älä vaan koskaan kadota mitään - sehän lakkaisi heti olemasta ikuisiksi ajoiksi. Ainakin sinun uskomuksiesi mukaan. Jos kadotat avaimen, sen olemassaolo lakkaa kokonaan. Jos kadotat miehesi tungoksessa, hän on ikuisesti mennyttä. Kukaan muu ei taida tuollaiseen uskoa. Suosittelen sinulle fysiikan opiskelua vaikkapa iltakoulussa. Sinullahan sitä aikaa piisaa.
Jos minä kadotan avaimen, niin ei se ole kovin vakavaa, luultavasti saan uuden helposti tilalle tai minulla on vara-avain. Mutta jos minuus häviää, se on aika paha juttu, vaikka se olisi väliaikaistakin. Mitä ihminen on ilman minuutta? Ilman avainta pärjää, ja jopa ilma miestäkin pärjää, mutta miten pärjää ilman minuutta? Minuuteen ei taida fysiikan lait tepsiä.
ap
Montako kertaa haluat, että tämä selitetään sinulle?
Ei sun tarvi selittää mulle yhtään mitään. Tämä asia on tullut selväksi jo satoja viestejä sitten. Ihmiset eivät tarkoita minuutensa ja itsensä menettämistä oikeasti, vaan tarkoittavat sillä sitä että heillä ei ole omaa aikaa tai heidän elämänsä on tylsää eivätkä tiedä mitä tekisivät elämällään. Minun mielestäni minuuden kadottaminen ei tarkoita oikein sitä, mutta ehkä sinullekin se käy että olemme asiassa tämän verran eri mieltä?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä olet ap niin läpinäkyvä trolli, että mua ihan hävettää sun puolesta. Luulet, että kuvailusi lasten hoitamisesta on oikeasti noin. Miten edes kehtaat leikkiä vakavalla asialla? Nyt tuli taas todistettua, kuten tutkimuskin sen kertoo, että provojen tekijät ovat psykopaatteja ja narsisteja.
No kerro miten sinä hoidat n. 10-vuotiaita lapsiasi koko ajan? Mikä tässä on vakava asia? Elämä? Ei elämästä selviä hengissä. Ei varsinkaan jos vanne kiristää päätä ihan vaan sen takia kun itse ei halua sitä höllätä. Minulle on elämä opettanut sen, että itselleen pitää olla armollinen, kärsimyksestä ei ole koskaan ollut kenellekään mitään hyötyä. Elämä tuo kärsimystä ja huolta ihan itsestään, niitä ei tarvitse itse itselleen kehitellä ja haalia. Miksi ei voi elää rennosti siltä osin elämää kuin voi?
ap
Miksi yhtäkkiä nyt rajasit tämän asian koskemaan ainoastaan yli 10 vuotiaiden vanhempia? Kaikkien lapset ovat olleet alle 10-vuotiaita.
ohis
Minä olen kertonut omista lapsistani siitä ajasta kun olivat pieniä, ja siitä on n. 10 vuotta aikaa, eli ovat kyllä jo nyt koululaisia, ja olen senkin sanonut. Ja että esikoinen on aikuinen. Mutta edelleen teidän mielestä minun pitäisi lapsia hössöttää 24/7. En ole sanonut että yli 10, vaan noin 10.
Kenen kaikkien lapset ovat olleet alle 10-vuotiaita? Minun lastenhoitoa tässä on nyt kritisoitu aika rankasti, ihan kaikkea mitä olen sanonut on alapeukutettu vaikka minä ja perheeni eletään täysin normaalia arkea. Tai sitten täällä peukuttelee nyt todella erikoisia ihmisiä, minä en tunne ketään joka toimisi kovin paljon toisin kuin minä.
ap
Jos taivastelet, miten kenelläkään voi muka mennä lasten hoitoon aikaa enemmän kuin 10 minuuttia vuorokaudessa, kyllä siitä väistämättä tulee ajatus, että edes vauva-aikana et hoitanut lapsiasi. Tai sitten olet vain pohjattoman tyhmä.
Voi rakas ystävä. Lue se viesti ihan ajatuksella. Sanoin että VAIPANVAIHTOIHIN ei mene pitkää aikaa vuorokaudessa. Varmasti ruokkimiseen ja mahdolliseen kylvettämiseen menee pidempi aika, mutta ei kuitenkaan 24/7. Jotkut toki imettävät lähes ympäri vuorokauden, se on kauhean rankkaa, mutta oletan että harva sellaista jaksaa oikeasti pidempään. Mun vauvat eivät ole koskaan tuntikausia kylpeneet tai syöneet vuorokaudessa, ja kun olen vieraillut vauvaperheissä, niin kyllä se heidänkin vauvansa on saattanut olla pitkänkin ajan sitterissä, lattialla tai minun sylissäni kun vanhemmat ovat tehneet jotain muuta kuin lapsenhoitoa.
ap
ap
No lasketaan tuohon sitten syöttämiset ja kylvettämiset mukaan, niin sinusta lastenhoitoon menee siis 2-3 tuntia päivässä. Muun ajan on ihan yhdentekevää vaikka olisit itseksesi siellä uima-altaassa kroolaamassa, niinkö?
Ei. Olenko sanonut niin? Voin olla kotoa pois silloin kun lasten kanssa on heidän isänsä tai joku muu, ja kroolata sen 2 tuntia jos haluan. Lopun ajan olen kotona lasten saatavilla, mutta voin tehdä samalla paljon muutakin. Mikä on nyt niin vaikeaa?
ap
Mitäs ihmettä? Miksi sinun pitäisi muka olla lasten saatavilla? Hehän touhuavat itsekseen eikä sinua tarvita siihen hössöttämään.
Katos kun minä osaan olla saatavilla ilman että hössötän lasten ympärillä :D
ap
Miksi kuvittelet, että muut hössöttävät lapsen ympärillä, jos kertovat, että ovat päivässä tuntitolkulla lasten saatavilla, ihan kuten sinäkin? Minä tuolla äsken puhuin siitä leikkipuistossa ja uimahallissa nököttämisestä. Ei tarvitse hössöttää, mutta todellakin pitää olla saatavilla, ihan koko ajan. Sinähän tässä nyt taivastelet, että miten siihen menee niin paljon aikaa, kun lapset pärjäävät itsekseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea sinulle että olet onnistunut kasvamaan noin vahvalsi persoonaksi ja pystynyt elämään koko elämäsi täysillä. Enkä tarkoira tätä sarjastisesti vaikka siltä saattaakin kuullostaa.
Joillekin kuitenkin oman elämän eläminen siten miten haluaisi unohtuu jonkun toisen takia. Minulle kävi niin kun kohtasin ensirakkauteni. Koulukiusatun taustoilla huumaanuin suhteeseen niin tiukasti että asetin hänet jalustalle. Miksi, koska viimeinkin joku oikeasti rakasti minua. Näin alkoi matka kohti kurjuutta. Tein kaiken miellyttääkseni häntä jotta hän pysyisi elämässäni. Lopputulos, hän halusi erota koska muutuin pous siitä henkilöstä johon hän rakastui. Joka olin ennen kuin hän tuli elämääni. Tiedostin sen itsekin mutta pelko hänen menettämisestään pakotti jatkamaan. Olimme kuukauden erillämme jonka aikana kasasin itseäni takaisin. Onnistuin. Hän rakastui minuun uudelleen ja nyt 4 vuotta tapahtuneen jälkeen olemme edelleen yhdessä. Erona vain se että elän elämääni nyt itselleni, en hänelle.
Niin, kuten jo kerroinkin tässä jossain kohtaa tätä maratoonia, että mulla oli nuoruudessa hyvin samantapainen se ensirakkaus ja suhde. Ajattelin oikeasti että kuolen jos hän jättää minut, että en vaan voi elää. Sitten kun kehityin ja kasvoin aikuisemmaksi, aloin ymmärtää että minä pärjään ihan vallan mainiosti myös ilman häntä tai ketään muutakaan. Meillä se kääntyi sitten niin että kun minä halusin erota ja jatkaa omaa elämääni ilman häntä rasitteena, hän ei olisikaan halunnut päästää irti, vaikka oli aikaisemmin rehvastellut ties mitä. Tälläiset asiat varmasti pitää monien käydä läpi nuoruudessa että löytää sen oman voimansa. Minä kyllä pidin puoleni aina, en koskaan hyväksynyt hänen käytöstään, mutta kun se rakkaus oli niin vahva niin tuhlasin aivan liian kauan nuoruuttani siinä, kuvittelin ihan klassisesti että jos minä rakastan tarpeeksi paljon, se riittää molempien puolesta ja kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Aviomieheni taas sanoi jo heti aluksi että haluaa naisen jolla on oma elämä, että hän ei halua olla toiselle koko elämä (oli tainnut olla joku ex sitten ripustautuva) Kyllähän mies on mulle todella, todella tärkeä, mutta lapset on meille molemmille tärkeimmät, ja meillä ihan kaikilla on omat elämät tässä samalla.
ap
Olet itse ollut suhteessa, jossa halusit hukata itsesi, mutta nyt ihmettelet, miten sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan? En ihan oikeasti ymmärrä, mitä ajat takaa, ellet kehuja siitä miten hieno ihminen olet ja miten muut ihmiset ovat surkeita.
En halunnut tietenkään hukata itseäni, enkä hukannutkaan, mutta siinä oli sellaiset ainekset olemassa että olisi voinut ehkä jollekin käydä niin. Minä en kuitenkaan loppupeleissä päästänyt itseäni siihen pisteeseen vaikka masentuneena se olisi ollut helppo tie. En ole sanonut että olisin hieno ihminen tai muut surkeita, tuo kyllä heijastaa jo jotain sun omia traumoja. Ja muutenkin, nämä nuoruuden kipuilut on vähän eri asia kuin aikuisen perheenäidin sanomana että kun on perhe niin menetin minuuteni.
ap
No saattaa heijastellakin jotain traumoja, entä sitten? Sekö tekee kommenteistani jotenkin huonoja? :D Todistit juuri sen, mitä tuossa vihjasinkin. ("en sanonut, että muut ovat surkeita, mutta..")
Onko sinusta siis mahdoton ajatus, että aikuinen ihminen on hukassa itsensä kanssa uudessa elämäntilanteessa? Minulle kyllä vanhemmuus oli paljon suurempi kasvun paikka kuin joku nuoruuden poikaystävä.
Niin, no mulla ne tuli samalla kertaa. Olin esikoisen isän kanssa avoliitossa vuosia. Ei minulla ole mitenkään mahdoton ajatella että ihminen kadottaa elämässään suunnan, mutta se on että kadottaa minuuden. Ehkä tässä meillä nyt on tätä kommunikointiongelmaa sen takia mitä kukakin tarkoittaa minuudella/itsellä, joillekin se on "itsensä näköinen" elämä, mitä sekin nyt sitten tarkoittaa käytännössä, mutta mulle jos sanoo että minuus on hävinnyt, kadonnut kokonaan, niin se tarkoittaa sitä että sun koko persoona on hävinnyt, olet muuttuntu totaalisesti joksikin toiseksi tai et ole mitään etkä kukaan, kuin aivokuollut mutta henkisesti, et tiedä mistä ruuasta tykkäät, et tiedä mitä puoluetta äänestät...
ap
Sinä puhuit tuolla aiemmin nuoruutesi tuhlaamisesta ja tämä mies oli siis ensimmäisen lapsesi isä. Millä tavalla sinä sitten tuhlasit nuoruutesi? Näyttää siltä, että sinäkin olet tuolloin hukannut itsesi ihan samalla tavalla. Käytät siitä nyt vain erilaista ilmaisua tai ignooraat tuon ajanjakson, koska olet asian jälkeen päin korjannut. Nyt alkaa valjeta tämä kuvio. Paitsi ei ehkä sinulle.
Niin, no siinä mielessä tuhlasin kun rakastuin väärään ihmiseen ja siitä oli vaikea päästä irti, mutta toisaalta minä olen ottanut sen aina niin että minä opin siitä paljon. ja toki sain siitä maailman parhaan lapsen elämääni. Kuitenkin jotenkin ajattelen että kaikilla vastoinkäymisilläkin on tarkoitus, tai ainakin toivon niin, kyllä munkin elämässä on tapahtunut niin paljon erilaisia käänteitä, että jopa johdatuksen tuntua on ollut. Mun mielestä se että rakastin "liikaa" ei ole kuitenkaan itseni hukkaamista, kyllä minä olin ihan oma itseni, en kukaan muu. Siinähän oli kyse liiallisesta uppoamisesta siihen omaan tunteeseen, oma tarve oli voimakas. En minä tehnyt mitään miehen tahdon takia tai mitään mitä en olisi halunnut vaan yritin muuttaa miestä. Minä kuvittelin että mun vahva tunne tekee ihmeitä :)
ap
Miksi sitten halusit eroon siitä minuudestasi? Jos liikaa rakastaminen on sinua itseäsi, mikset ole sellainen edelleen? Miten voit ajatella tuota menneenä vastoinkäymisenä, kun sehän on edelleen sinua itseäsi? Et ole oppinut yhtään mitään, vaan ajatukset ovat edelleen sinun omiasi. Jostain syystä vain tukahdutat ne ajatukset ja sinustahan se on surullista.
Kuule siksi se ei ole enää minun minuuttani koska siitä on kohta 30 vuotta aikaa. Minä en ole enää täysin samalainen kuin teininä, enkä samanlainen kuin kaksikymppisenä, se elämä silloin tuntuu nykyään lähestulkoon unelta tai joltain mitä jollekin toiselle on tapahtunut ja olen kuullut siitä. Ei mulla ole mitään suuria tunteita liittyen ikivanhoihin asioihin, ne on käsitelty kauan sitten. Miksi ihmeessä pitäisi velloa jokaisessa asiassa mitä on elämän aikana kokenut ja tuntenut? Mulle on tapahtunut niin paljon asioita elämässä ettei aika riitä kaiken märehtimiseen ikuisesti.
Ihmisen minuuden kuuluu kehittyä iän myötä. Kokemukset kypsyttää ihmistä niin ettei tee samoja ylilyöntejä kuin murrosikäisenä tai teininä.
ap
Niin, eli onko se nyt sinun minuutta vai ei? Äsken sanoit, että se on, mutta nyt sanot, ettei se ole. Jos se ei ole enää sinun minuuttasi, vastaa itse omaan kysymykseesi: "miten ihminen voi hukata itsensä?" Miten nyt yhtäkkiä väitätkin, että se minuus muuttuu ja kehittyy, kun koko ketjun ajan olet änkännyt, ettei minuus voi mihinkään kadota vaan se pysyy aina?
Minuuden muuttuminen ja katoaminen on eri asia. Kaikilla tottakai minuus muuttuu, mutta katoaminen on harvinaista. Ymmärrätkö sinä sitä eroa, että kun joku on kadonnut, sitä ei enää ole ollenkaan, missään muodossa, mutta jos joku muuttuu se on, mutta erilainen?
ap
Voi hyvä ap, älä vaan koskaan kadota mitään - sehän lakkaisi heti olemasta ikuisiksi ajoiksi. Ainakin sinun uskomuksiesi mukaan. Jos kadotat avaimen, sen olemassaolo lakkaa kokonaan. Jos kadotat miehesi tungoksessa, hän on ikuisesti mennyttä. Kukaan muu ei taida tuollaiseen uskoa. Suosittelen sinulle fysiikan opiskelua vaikkapa iltakoulussa. Sinullahan sitä aikaa piisaa.
Jos minä kadotan avaimen, niin ei se ole kovin vakavaa, luultavasti saan uuden helposti tilalle tai minulla on vara-avain. Mutta jos minuus häviää, se on aika paha juttu, vaikka se olisi väliaikaistakin. Mitä ihminen on ilman minuutta? Ilman avainta pärjää, ja jopa ilma miestäkin pärjää, mutta miten pärjää ilman minuutta? Minuuteen ei taida fysiikan lait tepsiä.
ap
Montako kertaa haluat, että tämä selitetään sinulle?
Ei sun tarvi selittää mulle yhtään mitään. Tämä asia on tullut selväksi jo satoja viestejä sitten. Ihmiset eivät tarkoita minuutensa ja itsensä menettämistä oikeasti, vaan tarkoittavat sillä sitä että heillä ei ole omaa aikaa tai heidän elämänsä on tylsää eivätkä tiedä mitä tekisivät elämällään. Minun mielestäni minuuden kadottaminen ei tarkoita oikein sitä, mutta ehkä sinullekin se käy että olemme asiassa tämän verran eri mieltä?
ap
Tuolla muutama sivu sitten kysyin (ja taisi joku muukin kysyä samaa), onko sinulle muutenkin vaikeaa ymmärtää abstrakteja kielikuvia? Jos miehesi sanoo, ettei kestä enää työkaveriaan, pelkäätkö ihan tosissasi, että mies murtuu pieniksi lihapaloiksi, jos menee seuraavana päivänä töihin? Tällaisia sanontoja on vaikka miten paljon. Ihminen voi esim hajota, romahtaa, murtua ja jopa räjähtää. Miten ihmeessä pärjäät tässä maailmassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun TV:stä ei tule mitään, mitä erityisesti haluat katsoa, mutta kumppanisi aivan ehdottomasti haluaa katsoa jotain, on ihan ymmärrettävää, että jäät seuran vuoksi katsomaan samaa ohjelmaa.
Kun kumppanisi kovaan ääneen kertoo, että festarit ovat kamalia, et viitsi edes ehdottaa festareille lähtöä. Eihän sinne edes ole tulossa sinun suosikkiesiintyjiä ja liputkin ovat niin kalliit.
Kumppanisi riitelee naapurin kanssa. Ethän sinäkään oikeastaan olisi välttämättä halunnut kutsua heitä teille kylään. Voittehan pyytää myös jotain muita vieraita.
Lapsenne on samaa sukupuolta kuin kumppanisi. Kumppanisi alkaa viedä lasta samaan harrastukseen, joka hänelläkin oli lapsena. Itse et ole lajista kiinnostunut, mutta onhan se mukavaa, että heillä on yhteinen harrastus. Saathan sinäkin tunnin verran omaa aikaa joka viikko sillä aikaa. Lapsi kasvaa ja kehittyy lajissaan ikäluokkansa parhaiden joukkoon. Treenejä tuleekin monta kertaa viikossa. Turnausmatkat ja varusteet pitää rahoittaa, mutta onhan kumppanillasi hyvä palkka. Eipä se kai sinulta pois ole. Yhtäkkiä huomaat olevasi kuskina lähes päivittäin, sillä myös toinen lapsenne harrastaa samaa lajia. Leivot mokkapaloja myyjäisiin. Myyt arpoja. Teet toimihenkilötehtäviä joukkueessa.
Välillä mietit, oletko onneton. Et varmaan. Ostihan kumppanisi sinulle juuri uuden autonkin.
"Yhtäkkiä huomaat olevasi kuskina lähes päivittäin, sillä myös toinen lapsenne harrastaa samaa lajia. Leivot mokkapaloja myyjäisiin. Myyt arpoja. Teet toimihenkilötehtäviä joukkueessa."
:D Juuri tuon minä haluan välttää sillä että en suosittele lapsille jääkiekkoa harrastukseksi. Miksi se on aina äiti joka leipoo ne mokkapalat jne.? Toki tiedän isiäkin jotka tekee talkoita, mutta ei läheskään kaikki. Voihan se olla että jos oma lapsi tosisaan olisi niin hyvä että siitä voisi tulla ammatti, että sitä joksikin aikaa tuohon lähtisi ja siitä itsekin kiinnostuisi. Varmasti monet vanhemmat uskovat siihen että juuri heidän poika pääsee NHL:ään tai jotain vastaavaa, vaikka se on hyvin harvinaista.
Miksi sinne festareille pitäisi mennä puolison kanssa? Jos haluaa mennä niin menee yksin tai ystävän kanssa.
Kauhea ajatus että olisi naapurissa ystäväpariskunta ja oma mies alkaisi niiden kanssa riidellä. Järkyttävää :D Minä en ole koskaan riidellyt ystävien kanssa, en vaikka olisin eri mieltä heidän kanssaan, ei normaalit aikuiset riitele kuin pikkulapset vain sen takia että ovat eri mieltä asioista.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä hukkasin itseni.
Mies alkoi elää työlleen ja mä perheelle.Ihana mies ja hyvä isä. Mutta mentiin nopeasti yhteen ja tehtiin lapset kiireesti pötköön. Miehen työuralla tapahtui paljon samaan aikaan kun lapset oli pieniä ja ura meni edelle.
Ero tuli kun en enää jaksanu. Nyt on 8 päivää kuukaudessa omaa aikaa kun lapset on isällään. Ja muutenkin arki helpompaa kun ei tarvi yhtä aikuista enää passata. Oonpa tässä löytäny uuden miehenkin, jonka kans ihana edetä pikkuhiljaa ja uus osaa jopa kokata ja huolehtia omista lapsistaan viikko/viikko systeemillä.
Ihanaa kun saa olla taas oma itseni, nauttia elämästä.
Tästä tuli mieleen se mitä olen monesti miettinyt: miksi sitä Omaa Itseä ei voi kehittää ja etsiä siinä vanhassa parisuhteessa? Mies vaihtoon ja on aikaa kaikelle ihanalle uusia juttuja harrastaen. Mihin ja miksi loppuu uteliaisuus suhteessa?
Ihmiset aina muuttuvat, turha alkaa puolisoa syyttelemään oman elämänsä tylsyydestä.Juuri näin. Toki joskus vaan se rakkaus loppuu ja joku muu hyvä syy on erota esim. alkoholismi, mutta kyllä minäkin olen sitä mieltä että kyllä aikuinen ihminen kykenee halutessaan muuttamaan elämäänsä muutenkin kuin eroamalla.
ap
Omaa elämäänsä voi muuttaa, mutta ei toista ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun TV:stä ei tule mitään, mitä erityisesti haluat katsoa, mutta kumppanisi aivan ehdottomasti haluaa katsoa jotain, on ihan ymmärrettävää, että jäät seuran vuoksi katsomaan samaa ohjelmaa.
Kun kumppanisi kovaan ääneen kertoo, että festarit ovat kamalia, et viitsi edes ehdottaa festareille lähtöä. Eihän sinne edes ole tulossa sinun suosikkiesiintyjiä ja liputkin ovat niin kalliit.
Kumppanisi riitelee naapurin kanssa. Ethän sinäkään oikeastaan olisi välttämättä halunnut kutsua heitä teille kylään. Voittehan pyytää myös jotain muita vieraita.
Lapsenne on samaa sukupuolta kuin kumppanisi. Kumppanisi alkaa viedä lasta samaan harrastukseen, joka hänelläkin oli lapsena. Itse et ole lajista kiinnostunut, mutta onhan se mukavaa, että heillä on yhteinen harrastus. Saathan sinäkin tunnin verran omaa aikaa joka viikko sillä aikaa. Lapsi kasvaa ja kehittyy lajissaan ikäluokkansa parhaiden joukkoon. Treenejä tuleekin monta kertaa viikossa. Turnausmatkat ja varusteet pitää rahoittaa, mutta onhan kumppanillasi hyvä palkka. Eipä se kai sinulta pois ole. Yhtäkkiä huomaat olevasi kuskina lähes päivittäin, sillä myös toinen lapsenne harrastaa samaa lajia. Leivot mokkapaloja myyjäisiin. Myyt arpoja. Teet toimihenkilötehtäviä joukkueessa.
Välillä mietit, oletko onneton. Et varmaan. Ostihan kumppanisi sinulle juuri uuden autonkin.
"Yhtäkkiä huomaat olevasi kuskina lähes päivittäin, sillä myös toinen lapsenne harrastaa samaa lajia. Leivot mokkapaloja myyjäisiin. Myyt arpoja. Teet toimihenkilötehtäviä joukkueessa."
:D Juuri tuon minä haluan välttää sillä että en suosittele lapsille jääkiekkoa harrastukseksi. Miksi se on aina äiti joka leipoo ne mokkapalat jne.? Toki tiedän isiäkin jotka tekee talkoita, mutta ei läheskään kaikki. Voihan se olla että jos oma lapsi tosisaan olisi niin hyvä että siitä voisi tulla ammatti, että sitä joksikin aikaa tuohon lähtisi ja siitä itsekin kiinnostuisi. Varmasti monet vanhemmat uskovat siihen että juuri heidän poika pääsee NHL:ään tai jotain vastaavaa, vaikka se on hyvin harvinaista.
Miksi sinne festareille pitäisi mennä puolison kanssa? Jos haluaa mennä niin menee yksin tai ystävän kanssa.
Kauhea ajatus että olisi naapurissa ystäväpariskunta ja oma mies alkaisi niiden kanssa riidellä. Järkyttävää :D Minä en ole koskaan riidellyt ystävien kanssa, en vaikka olisin eri mieltä heidän kanssaan, ei normaalit aikuiset riitele kuin pikkulapset vain sen takia että ovat eri mieltä asioista.
ap
Sanoitko, että lapsesi harrastavat salibandyä? Kuvitteletko, ettei siellä ennen pitkää tule tuollaisia juttuja? :D
ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä hukkasin itseni.
Mies alkoi elää työlleen ja mä perheelle.Ihana mies ja hyvä isä. Mutta mentiin nopeasti yhteen ja tehtiin lapset kiireesti pötköön. Miehen työuralla tapahtui paljon samaan aikaan kun lapset oli pieniä ja ura meni edelle.
Ero tuli kun en enää jaksanu. Nyt on 8 päivää kuukaudessa omaa aikaa kun lapset on isällään. Ja muutenkin arki helpompaa kun ei tarvi yhtä aikuista enää passata. Oonpa tässä löytäny uuden miehenkin, jonka kans ihana edetä pikkuhiljaa ja uus osaa jopa kokata ja huolehtia omista lapsistaan viikko/viikko systeemillä.
Ihanaa kun saa olla taas oma itseni, nauttia elämästä.
Tästä tuli mieleen se mitä olen monesti miettinyt: miksi sitä Omaa Itseä ei voi kehittää ja etsiä siinä vanhassa parisuhteessa? Mies vaihtoon ja on aikaa kaikelle ihanalle uusia juttuja harrastaen. Mihin ja miksi loppuu uteliaisuus suhteessa?
Ihmiset aina muuttuvat, turha alkaa puolisoa syyttelemään oman elämänsä tylsyydestä.Etkö lukenut tuota kommenttia ollenkaan? Siinähän sanottiin ihan selvästi, että ilman miestä arki on helpompaa, kun ei tarvitse passata häntä. Ja uusi mies osaa kokata ja huolehtia lapsista.
Eipä tuo ihastumisvaiheen palvelualttius kestä kuin sen 1,5 - 3 vuotta ja sitten olet aivan samassa lähtöpisteessä kuin esimmäisessä liitossakin.
Oma ex-vaimo oli näitä itsensä hukanneita ja ryntäsi suinpäin uuteen liittoon eron jälkeen. Nyt 3 vuotta myöhemmin on vielä pahemmassa sopassa kuin aiemmin kun vielä uudet rakkauden hedelmät uuden miehen kanssa ja arki on saapunut. Joskus oikein ihmetyttää tuo naisten lyhytnäköisyys ja kuvitelmat siitä miten kaikki muuttuu kunhan puolisosta vaan pääsee eroon. No okei, onhan niitä sellaisia tapauksia jossa mikä tahansa tilanne on parempi kuin yhdessä jatkaminen, mutta aika harvinaisia ne loppujen lopuksi. Paljon on turhia eroja tässäkin maassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea sinulle että olet onnistunut kasvamaan noin vahvalsi persoonaksi ja pystynyt elämään koko elämäsi täysillä. Enkä tarkoira tätä sarjastisesti vaikka siltä saattaakin kuullostaa.
Joillekin kuitenkin oman elämän eläminen siten miten haluaisi unohtuu jonkun toisen takia. Minulle kävi niin kun kohtasin ensirakkauteni. Koulukiusatun taustoilla huumaanuin suhteeseen niin tiukasti että asetin hänet jalustalle. Miksi, koska viimeinkin joku oikeasti rakasti minua. Näin alkoi matka kohti kurjuutta. Tein kaiken miellyttääkseni häntä jotta hän pysyisi elämässäni. Lopputulos, hän halusi erota koska muutuin pous siitä henkilöstä johon hän rakastui. Joka olin ennen kuin hän tuli elämääni. Tiedostin sen itsekin mutta pelko hänen menettämisestään pakotti jatkamaan. Olimme kuukauden erillämme jonka aikana kasasin itseäni takaisin. Onnistuin. Hän rakastui minuun uudelleen ja nyt 4 vuotta tapahtuneen jälkeen olemme edelleen yhdessä. Erona vain se että elän elämääni nyt itselleni, en hänelle.
Niin, kuten jo kerroinkin tässä jossain kohtaa tätä maratoonia, että mulla oli nuoruudessa hyvin samantapainen se ensirakkaus ja suhde. Ajattelin oikeasti että kuolen jos hän jättää minut, että en vaan voi elää. Sitten kun kehityin ja kasvoin aikuisemmaksi, aloin ymmärtää että minä pärjään ihan vallan mainiosti myös ilman häntä tai ketään muutakaan. Meillä se kääntyi sitten niin että kun minä halusin erota ja jatkaa omaa elämääni ilman häntä rasitteena, hän ei olisikaan halunnut päästää irti, vaikka oli aikaisemmin rehvastellut ties mitä. Tälläiset asiat varmasti pitää monien käydä läpi nuoruudessa että löytää sen oman voimansa. Minä kyllä pidin puoleni aina, en koskaan hyväksynyt hänen käytöstään, mutta kun se rakkaus oli niin vahva niin tuhlasin aivan liian kauan nuoruuttani siinä, kuvittelin ihan klassisesti että jos minä rakastan tarpeeksi paljon, se riittää molempien puolesta ja kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Aviomieheni taas sanoi jo heti aluksi että haluaa naisen jolla on oma elämä, että hän ei halua olla toiselle koko elämä (oli tainnut olla joku ex sitten ripustautuva) Kyllähän mies on mulle todella, todella tärkeä, mutta lapset on meille molemmille tärkeimmät, ja meillä ihan kaikilla on omat elämät tässä samalla.
ap
Olet itse ollut suhteessa, jossa halusit hukata itsesi, mutta nyt ihmettelet, miten sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan? En ihan oikeasti ymmärrä, mitä ajat takaa, ellet kehuja siitä miten hieno ihminen olet ja miten muut ihmiset ovat surkeita.
En halunnut tietenkään hukata itseäni, enkä hukannutkaan, mutta siinä oli sellaiset ainekset olemassa että olisi voinut ehkä jollekin käydä niin. Minä en kuitenkaan loppupeleissä päästänyt itseäni siihen pisteeseen vaikka masentuneena se olisi ollut helppo tie. En ole sanonut että olisin hieno ihminen tai muut surkeita, tuo kyllä heijastaa jo jotain sun omia traumoja. Ja muutenkin, nämä nuoruuden kipuilut on vähän eri asia kuin aikuisen perheenäidin sanomana että kun on perhe niin menetin minuuteni.
ap
No saattaa heijastellakin jotain traumoja, entä sitten? Sekö tekee kommenteistani jotenkin huonoja? :D Todistit juuri sen, mitä tuossa vihjasinkin. ("en sanonut, että muut ovat surkeita, mutta..")
Onko sinusta siis mahdoton ajatus, että aikuinen ihminen on hukassa itsensä kanssa uudessa elämäntilanteessa? Minulle kyllä vanhemmuus oli paljon suurempi kasvun paikka kuin joku nuoruuden poikaystävä.
Niin, no mulla ne tuli samalla kertaa. Olin esikoisen isän kanssa avoliitossa vuosia. Ei minulla ole mitenkään mahdoton ajatella että ihminen kadottaa elämässään suunnan, mutta se on että kadottaa minuuden. Ehkä tässä meillä nyt on tätä kommunikointiongelmaa sen takia mitä kukakin tarkoittaa minuudella/itsellä, joillekin se on "itsensä näköinen" elämä, mitä sekin nyt sitten tarkoittaa käytännössä, mutta mulle jos sanoo että minuus on hävinnyt, kadonnut kokonaan, niin se tarkoittaa sitä että sun koko persoona on hävinnyt, olet muuttuntu totaalisesti joksikin toiseksi tai et ole mitään etkä kukaan, kuin aivokuollut mutta henkisesti, et tiedä mistä ruuasta tykkäät, et tiedä mitä puoluetta äänestät...
ap
Sinä puhuit tuolla aiemmin nuoruutesi tuhlaamisesta ja tämä mies oli siis ensimmäisen lapsesi isä. Millä tavalla sinä sitten tuhlasit nuoruutesi? Näyttää siltä, että sinäkin olet tuolloin hukannut itsesi ihan samalla tavalla. Käytät siitä nyt vain erilaista ilmaisua tai ignooraat tuon ajanjakson, koska olet asian jälkeen päin korjannut. Nyt alkaa valjeta tämä kuvio. Paitsi ei ehkä sinulle.
Niin, no siinä mielessä tuhlasin kun rakastuin väärään ihmiseen ja siitä oli vaikea päästä irti, mutta toisaalta minä olen ottanut sen aina niin että minä opin siitä paljon. ja toki sain siitä maailman parhaan lapsen elämääni. Kuitenkin jotenkin ajattelen että kaikilla vastoinkäymisilläkin on tarkoitus, tai ainakin toivon niin, kyllä munkin elämässä on tapahtunut niin paljon erilaisia käänteitä, että jopa johdatuksen tuntua on ollut. Mun mielestä se että rakastin "liikaa" ei ole kuitenkaan itseni hukkaamista, kyllä minä olin ihan oma itseni, en kukaan muu. Siinähän oli kyse liiallisesta uppoamisesta siihen omaan tunteeseen, oma tarve oli voimakas. En minä tehnyt mitään miehen tahdon takia tai mitään mitä en olisi halunnut vaan yritin muuttaa miestä. Minä kuvittelin että mun vahva tunne tekee ihmeitä :)
ap
Miksi sitten halusit eroon siitä minuudestasi? Jos liikaa rakastaminen on sinua itseäsi, mikset ole sellainen edelleen? Miten voit ajatella tuota menneenä vastoinkäymisenä, kun sehän on edelleen sinua itseäsi? Et ole oppinut yhtään mitään, vaan ajatukset ovat edelleen sinun omiasi. Jostain syystä vain tukahdutat ne ajatukset ja sinustahan se on surullista.
Kuule siksi se ei ole enää minun minuuttani koska siitä on kohta 30 vuotta aikaa. Minä en ole enää täysin samalainen kuin teininä, enkä samanlainen kuin kaksikymppisenä, se elämä silloin tuntuu nykyään lähestulkoon unelta tai joltain mitä jollekin toiselle on tapahtunut ja olen kuullut siitä. Ei mulla ole mitään suuria tunteita liittyen ikivanhoihin asioihin, ne on käsitelty kauan sitten. Miksi ihmeessä pitäisi velloa jokaisessa asiassa mitä on elämän aikana kokenut ja tuntenut? Mulle on tapahtunut niin paljon asioita elämässä ettei aika riitä kaiken märehtimiseen ikuisesti.
Ihmisen minuuden kuuluu kehittyä iän myötä. Kokemukset kypsyttää ihmistä niin ettei tee samoja ylilyöntejä kuin murrosikäisenä tai teininä.
ap
Niin, eli onko se nyt sinun minuutta vai ei? Äsken sanoit, että se on, mutta nyt sanot, ettei se ole. Jos se ei ole enää sinun minuuttasi, vastaa itse omaan kysymykseesi: "miten ihminen voi hukata itsensä?" Miten nyt yhtäkkiä väitätkin, että se minuus muuttuu ja kehittyy, kun koko ketjun ajan olet änkännyt, ettei minuus voi mihinkään kadota vaan se pysyy aina?
Minuuden muuttuminen ja katoaminen on eri asia. Kaikilla tottakai minuus muuttuu, mutta katoaminen on harvinaista. Ymmärrätkö sinä sitä eroa, että kun joku on kadonnut, sitä ei enää ole ollenkaan, missään muodossa, mutta jos joku muuttuu se on, mutta erilainen?
ap
Voi hyvä ap, älä vaan koskaan kadota mitään - sehän lakkaisi heti olemasta ikuisiksi ajoiksi. Ainakin sinun uskomuksiesi mukaan. Jos kadotat avaimen, sen olemassaolo lakkaa kokonaan. Jos kadotat miehesi tungoksessa, hän on ikuisesti mennyttä. Kukaan muu ei taida tuollaiseen uskoa. Suosittelen sinulle fysiikan opiskelua vaikkapa iltakoulussa. Sinullahan sitä aikaa piisaa.
Jos minä kadotan avaimen, niin ei se ole kovin vakavaa, luultavasti saan uuden helposti tilalle tai minulla on vara-avain. Mutta jos minuus häviää, se on aika paha juttu, vaikka se olisi väliaikaistakin. Mitä ihminen on ilman minuutta? Ilman avainta pärjää, ja jopa ilma miestäkin pärjää, mutta miten pärjää ilman minuutta? Minuuteen ei taida fysiikan lait tepsiä.
ap
Montako kertaa haluat, että tämä selitetään sinulle?
Ei sun tarvi selittää mulle yhtään mitään. Tämä asia on tullut selväksi jo satoja viestejä sitten. Ihmiset eivät tarkoita minuutensa ja itsensä menettämistä oikeasti, vaan tarkoittavat sillä sitä että heillä ei ole omaa aikaa tai heidän elämänsä on tylsää eivätkä tiedä mitä tekisivät elämällään. Minun mielestäni minuuden kadottaminen ei tarkoita oikein sitä, mutta ehkä sinullekin se käy että olemme asiassa tämän verran eri mieltä?
ap
Tuolla muutama sivu sitten kysyin (ja taisi joku muukin kysyä samaa), onko sinulle muutenkin vaikeaa ymmärtää abstrakteja kielikuvia? Jos miehesi sanoo, ettei kestä enää työkaveriaan, pelkäätkö ihan tosissasi, että mies murtuu pieniksi lihapaloiksi, jos menee seuraavana päivänä töihin? Tällaisia sanontoja on vaikka miten paljon. Ihminen voi esim hajota, romahtaa, murtua ja jopa räjähtää. Miten ihmeessä pärjäät tässä maailmassa?
Ei, ei ole. Käytän itsekin paljon kielikuvia ja vertauksia. Tällä palstalla käytetään monia sanoja niin että tulee tunne ettei se ihminen oikeasti edes tarkoita sitä asiaa tai liioittelee todella paljon. Esim. jotkut sanovat että vihaavat toista sukupuolta, sitäkään en usko että joku oikeasti vihaa 3,5 miljardia ihmistä. Voi olla että eivät yleisesti tykkää toisen sukupuolen edustajista, mutta viha on eri juttu.
Sekin on vähän eri asia kun sanoo että musta tuntuu että hajoan, kuin että voi ei, mun minuus hävisi. Kun joku sanoo että hajoaa, sen ymmärtää helposti että hän tarkoittaa henkistä tilaa, eikä sitä että hän fyysisesti hajoaisi. Kun taas puhutaan että minuus/itse on hävinnyt niin mun korvaan se kuulostaa että jotain on oikeasti tosi pahasti pielessä tämän ihmisen psyykkeessä, ei sitä että hänellä ei nyt ole vaan aikaa harrastaa. Siinä jotenkin ammutaan kärpästä norsupyssyllä. Jollain oikeasti voi olla niin paha tilanne että minuus tuntuu oikeasti olevan katoamassa, ja silloin voisi käyttää tätä termiä.
Varmasti on niin että tämä asia ei häiritse muita kuin minua, mutta aika paljon tämä on keskustelua tässä nyt aiheuttanut. Ei varmaankaan kukaan ole pakotettuna tähän osallistunut. Luultavasti tylsää monellakin näin helteellä ja on kiva osallistua keskusteluihin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun TV:stä ei tule mitään, mitä erityisesti haluat katsoa, mutta kumppanisi aivan ehdottomasti haluaa katsoa jotain, on ihan ymmärrettävää, että jäät seuran vuoksi katsomaan samaa ohjelmaa.
Kun kumppanisi kovaan ääneen kertoo, että festarit ovat kamalia, et viitsi edes ehdottaa festareille lähtöä. Eihän sinne edes ole tulossa sinun suosikkiesiintyjiä ja liputkin ovat niin kalliit.
Kumppanisi riitelee naapurin kanssa. Ethän sinäkään oikeastaan olisi välttämättä halunnut kutsua heitä teille kylään. Voittehan pyytää myös jotain muita vieraita.
Lapsenne on samaa sukupuolta kuin kumppanisi. Kumppanisi alkaa viedä lasta samaan harrastukseen, joka hänelläkin oli lapsena. Itse et ole lajista kiinnostunut, mutta onhan se mukavaa, että heillä on yhteinen harrastus. Saathan sinäkin tunnin verran omaa aikaa joka viikko sillä aikaa. Lapsi kasvaa ja kehittyy lajissaan ikäluokkansa parhaiden joukkoon. Treenejä tuleekin monta kertaa viikossa. Turnausmatkat ja varusteet pitää rahoittaa, mutta onhan kumppanillasi hyvä palkka. Eipä se kai sinulta pois ole. Yhtäkkiä huomaat olevasi kuskina lähes päivittäin, sillä myös toinen lapsenne harrastaa samaa lajia. Leivot mokkapaloja myyjäisiin. Myyt arpoja. Teet toimihenkilötehtäviä joukkueessa.
Välillä mietit, oletko onneton. Et varmaan. Ostihan kumppanisi sinulle juuri uuden autonkin.
"Yhtäkkiä huomaat olevasi kuskina lähes päivittäin, sillä myös toinen lapsenne harrastaa samaa lajia. Leivot mokkapaloja myyjäisiin. Myyt arpoja. Teet toimihenkilötehtäviä joukkueessa."
:D Juuri tuon minä haluan välttää sillä että en suosittele lapsille jääkiekkoa harrastukseksi. Miksi se on aina äiti joka leipoo ne mokkapalat jne.? Toki tiedän isiäkin jotka tekee talkoita, mutta ei läheskään kaikki. Voihan se olla että jos oma lapsi tosisaan olisi niin hyvä että siitä voisi tulla ammatti, että sitä joksikin aikaa tuohon lähtisi ja siitä itsekin kiinnostuisi. Varmasti monet vanhemmat uskovat siihen että juuri heidän poika pääsee NHL:ään tai jotain vastaavaa, vaikka se on hyvin harvinaista.
Miksi sinne festareille pitäisi mennä puolison kanssa? Jos haluaa mennä niin menee yksin tai ystävän kanssa.
Kauhea ajatus että olisi naapurissa ystäväpariskunta ja oma mies alkaisi niiden kanssa riidellä. Järkyttävää :D Minä en ole koskaan riidellyt ystävien kanssa, en vaikka olisin eri mieltä heidän kanssaan, ei normaalit aikuiset riitele kuin pikkulapset vain sen takia että ovat eri mieltä asioista.
ap
Sanoitko, että lapsesi harrastavat salibandyä? Kuvitteletko, ettei siellä ennen pitkää tule tuollaisia juttuja? :D
ohis
Ei en sanonut. Parin kaverin lapset harrastaa ja pahalta sekin näyttää, joutuvat ulkomaita myöden reissaamaan yläasteikäisten kanssa, aivan järjetöntä ajan ja rahan hukkaa.
ap
Ei kukaan ole sanonut, ettei sinulla voi olla noin kuin kerrot. Pointti on se, että sinun kertomallasi ei ole tässä kohtaa merkitystä, koska se ei millään tavalla liity ketjun kysymykseen. Sen, että joku kertoo asian monella muulla olevan toisin kuin sinulla, ei ole mitenkään tarkoitus kumota sinun kertomaasi.