Lemmikin kuolema, miten olette päässeet yli

En ole koskaan päässyt yli. Mielessäni juttelen niille vieläkin. Tuhkat uurnassa. En ole raaskinut haudata.

Tosi raskasta on ollut, olipa menetys äkillinen tai tiedossa ollut. Useamman koiran olen siis jo haudannut. Yleensä ruokahalu katoaa x-ajaksi, ulkona katson tuttuja koiria miettien miten epäreilua on, että omani on kuollut. Öisin herää ja hetken on outo tyhjä tunne ennen kuin muistaa, ja alkaa itkeä. 

Ihmeen helposti.

Vähän tuli haikea olo. Mutta kuitenkin, se oli vain koira.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka surevat kuollutta lemmikkiä kuin läheistä ihmistä.

Koirani jäi silmieni edessä auton alle kun olin 7-vuotias, aina vaan itkettää kun ajattelen sitä vaikka tästä on kulunut jo 35 vuotta. En tiedä pääsenkö siitä koskaan yli, tuskin.

Onhan se surullista, mutta väistämätöntä. Koirat ja kissat elävät paljon lyhyemmän elämän kuin ihmiset keskimäärin. Olen itse haudannut 2 kissaa ja 2 koiraa, eikä ne helppoja paikkoja olleet. Mutta asioista pitää päästä yli, surun jälkeen. Surra saa ja pitää, mutta rajansa kaikella. 

Helposti. Koiralla oli maha jatkuvasti löysällä, vaikka a:sta ö:hön kaikki allergiasapuskat ja konstit kokeiltiin.

Kolme vuotta käytettiin intensiivisesti siihen, että yritettiin selvittää eläinlääkärin johdolla, mikä koiralla on ja miten oireita voisi lievittää.

Kun useiden pilalle menneiden mattojen ja kalusteiden jälkeen kävelin kotiin eläinlääkäriltä kädessäni tyhjä hihna ja panta, en tuntenut muuta kuin helpotusta. Sekä koiran, että itseni puolesta.

Assburger kirjoitti:

Ihmeen helposti.

Vähän tuli haikea olo. Mutta kuitenkin, se oli vain koira.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka surevat kuollutta lemmikkiä kuin läheistä ihmistä.

Onko surulle ranking-listaus?

Aika auttaa. Suru on aina, mutta koiralla on nyt kaikki hyvin. Se on muiden koirien kanssa kirmaamassa tuolla jossain ❤️

Vierailija kirjoitti:

Helposti. Koiralla oli maha jatkuvasti löysällä, vaikka a:sta ö:hön kaikki allergiasapuskat ja konstit kokeiltiin.

Kolme vuotta käytettiin intensiivisesti siihen, että yritettiin selvittää eläinlääkärin johdolla, mikä koiralla on ja miten oireita voisi lievittää.

Kun useiden pilalle menneiden mattojen ja kalusteiden jälkeen kävelin kotiin eläinlääkäriltä kädessäni tyhjä hihna ja panta, en tuntenut muuta kuin helpotusta. Sekä koiran, että itseni puolesta.

Sä olet ihan hirveä ihminen. :(

Vierailija kirjoitti:

Helposti. Koiralla oli maha jatkuvasti löysällä, vaikka a:sta ö:hön kaikki allergiasapuskat ja konstit kokeiltiin.

Kolme vuotta käytettiin intensiivisesti siihen, että yritettiin selvittää eläinlääkärin johdolla, mikä koiralla on ja miten oireita voisi lievittää.

Kun useiden pilalle menneiden mattojen ja kalusteiden jälkeen kävelin kotiin eläinlääkäriltä kädessäni tyhjä hihna ja panta, en tuntenut muuta kuin helpotusta. Sekä koiran, että itseni puolesta.

Siis löysän vatsan takia veit piikille???? Olet ihan kamala. Toivottavasti et enää ota koiraa ja kamala kohtalo koirallasi kun sai noin hirveän omistajan ja se koitui kohtaloksi.

Kliseistä, mutta aika auttaa. Meidän koiran nukuttamisesta pian 3 vuotta. Surua toki varmasti helpotti toinen koira, joka jäi. Nyt hänkin alkaa olla loppusuoralla.

Meidän koira lähti itsekseen 12-vuotiaana. Suru oli valtava. Meni pari kuukautta ja otettiin toinen saman rotuinen pentu. Ei uusi koira tietenkään mitenkään vanhaa korvaa, mutta en todellakaan pysty olemaan ilman koiraa. Vanhan koiran tuhkat on meillä kotona. Koira kuoli vanhuuteen luonnollisesti, niin käy ihmisillekin. Hyväksyin asian.

Kyllä ne koirat on kaikki tuolla jossain yhdessä ❤️ minä uskon siihen.

Vierailija kirjoitti:

Tosi raskasta on ollut, olipa menetys äkillinen tai tiedossa ollut. Useamman koiran olen siis jo haudannut. Yleensä ruokahalu katoaa x-ajaksi, ulkona katson tuttuja koiria miettien miten epäreilua on, että omani on kuollut. Öisin herää ja hetken on outo tyhjä tunne ennen kuin muistaa, ja alkaa itkeä. 

Tuo herääminen ja tyhjyyden tunne on tuttu. Kamalaa on myös, kun vaistomaisesti vieläkin katsahtaa koiran lempipaikkoihin, että missäs se on. Ja sitten muistaakin. Ja taas itkettää.

Ap

Otan osaa. Meilläkin jouduttiin luopumaan rakkaasta lemmikistä viikko sitten. Eutanasiapäätös oli aivan hirveän vaikea tehdä, vaikka se olikin välttämätön. Eläinlääkärin mukaan että aikaa oli todennäköisesti enää päiviä ja vaikka kunto olikin vielä siedettävä (lääkityksellä oireita saatiin hoidettua ja eläin oli oma ihana itsensä, mutta selkeästi jo väsynyt), pian olisi tullut romahdus.

Viimeisenä päivänä sain pidettyä itseni vielä jokseenkin kasassa ennen eläinlääkäriin menoa, ja siellä ollessa olin jotenkin shokissa. Kotimatkalla tunsin jopa pientä helpotusta, sillä ns. saattohoitoa ja ahdistavaa oloa oli jatkunut jo melkein pari kuukautta, nyt tiesi että rakkaallamme ei ollut enää paha olla. Illalla shokin laannuttua romahdin täysin, ja tuntui siltä että sekoan. Tätä pahinta olo kesti pari päivää ja ajatukset olivat todella synkkiä, onneksi sain tukea miehestäni joka kävi läpi samaa menetystä.

Päivät ovat kuluneet tämän jälkeen vaihtelevasti. Suru on kokoajan läsnä, mutta välillä tulee jo normaalimpia hetkiä. Tämä voi johtua varmaankin siitä, että ehdin aloittaa surutyön jo diagnoosin saatua. Mm. siivotessa tulee edelleen itkettyä, koitan kuitenkin kohdata näitä asioita, esineitä, tilanteita ja paikkoja mahdollisimman pian nyt jo pahimman surun aikana, jotta ei tulisi kynnystä juuri esimerkiksi lähteä kotoa.

Koska itsellänikin menetys on vielä niin tuore ja suru suuri, en osaa kertoa kuinka tästä pääsee yli. Välillä tulee vähän takapakkia ja huomaa, että ajatukset kiertävät kehää, kuuluu ilmeisesti normaaliin suruprosessiin. Varsinkin yöt ovat edelleen todella vaikeita. Sen kuitenkin sanoisin, että anna itsellesi aikaa surra, vaikka se tuntuukin todella pahalta. Koitan olla patoamatta tunteita, sillä olen huomannut että se vaan siirtää pahaa oloa eteenpäin, itken kun siltä tuntuu. Minulla auttaa kun sain sanottua kipeimmät asiat ääneen niin ne eivät jääneet mieleen pyörimään. Jos pystyt juttelemaan vaikka jonkun läheisen kanssa lemmikistä ja olostasi, se voi ehkä helpottaa. Ehkä kirjoittaminenkin voi auttaa?

Minulla on ollut aiemminkin lemmikkejä ja heitä muistellessa nykyään tuntuu lähinnä haikealta, päällimmäisenä ovat hyvät muistot. Pahimpia suremispäiviä en enää muista vaikka ne ovat varmastikin olleet samankaltaisia kuin olo nyt, ehkä se on mielen tapa suojella itseään. Eli ilmeisesti ajan kanssa on mahdollista selvitä taas normaalimpaan elämään.

Voimia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helposti. Koiralla oli maha jatkuvasti löysällä, vaikka a:sta ö:hön kaikki allergiasapuskat ja konstit kokeiltiin.

Kolme vuotta käytettiin intensiivisesti siihen, että yritettiin selvittää eläinlääkärin johdolla, mikä koiralla on ja miten oireita voisi lievittää.

Kun useiden pilalle menneiden mattojen ja kalusteiden jälkeen kävelin kotiin eläinlääkäriltä kädessäni tyhjä hihna ja panta, en tuntenut muuta kuin helpotusta. Sekä koiran, että itseni puolesta.

Siis löysän vatsan takia veit piikille???? Olet ihan kamala. Toivottavasti et enää ota koiraa ja kamala kohtalo koirallasi kun sai noin hirveän omistajan ja se koitui kohtaloksi.

Luitko tekstiä ollenkaan??! KOLME pitkää vuotta eri vaihtoehtoja ja tutkimuksia käytiin läpi! Tuohon koiraan paloi tuhansia euroja rahaa ja aikaa! Ongelma oli sillä koko eliniän.

Kun koira ripuloi viikossa useita kertoja niin, että löysää ruikulipaskaa on joka paikassa asuntoa ja useammat kalusteet ja pinnat pilalla, olisi jo pelkästään se riittänyt syyksi lopetukseen. Tämän lisäksi koira oli kuitenkin myös niin laiha, että sen selkärangan nikamat kykeni laskemaan koskettamatta. Turkki oli huono ja kiilloton ja koira alkoi olla selvästi väsynyt. Mikään dieetti ei auttanut. Sekä minä, eläinlääkäri, että kasvattaja tulimme siihen lopputulokseen, että lopetus oli erinomainen vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Meilläkin jouduttiin luopumaan rakkaasta lemmikistä viikko sitten. Eutanasiapäätös oli aivan hirveän vaikea tehdä, vaikka se olikin välttämätön. Eläinlääkärin mukaan että aikaa oli todennäköisesti enää päiviä ja vaikka kunto olikin vielä siedettävä (lääkityksellä oireita saatiin hoidettua ja eläin oli oma ihana itsensä, mutta selkeästi jo väsynyt), pian olisi tullut romahdus.

Viimeisenä päivänä sain pidettyä itseni vielä jokseenkin kasassa ennen eläinlääkäriin menoa, ja siellä ollessa olin jotenkin shokissa. Kotimatkalla tunsin jopa pientä helpotusta, sillä ns. saattohoitoa ja ahdistavaa oloa oli jatkunut jo melkein pari kuukautta, nyt tiesi että rakkaallamme ei ollut enää paha olla. Illalla shokin laannuttua romahdin täysin, ja tuntui siltä että sekoan. Tätä pahinta olo kesti pari päivää ja ajatukset olivat todella synkkiä, onneksi sain tukea miehestäni joka kävi läpi samaa menetystä.

Päivät ovat kuluneet tämän jälkeen vaihtelevasti. Suru on kokoajan läsnä, mutta välillä tulee jo normaalimpia hetkiä. Tämä voi johtua varmaankin siitä, että ehdin aloittaa surutyön jo diagnoosin saatua. Mm. siivotessa tulee edelleen itkettyä, koitan kuitenkin kohdata näitä asioita, esineitä, tilanteita ja paikkoja mahdollisimman pian nyt jo pahimman surun aikana, jotta ei tulisi kynnystä juuri esimerkiksi lähteä kotoa.

Koska itsellänikin menetys on vielä niin tuore ja suru suuri, en osaa kertoa kuinka tästä pääsee yli. Välillä tulee vähän takapakkia ja huomaa, että ajatukset kiertävät kehää, kuuluu ilmeisesti normaaliin suruprosessiin. Varsinkin yöt ovat edelleen todella vaikeita. Sen kuitenkin sanoisin, että anna itsellesi aikaa surra, vaikka se tuntuukin todella pahalta. Koitan olla patoamatta tunteita, sillä olen huomannut että se vaan siirtää pahaa oloa eteenpäin, itken kun siltä tuntuu. Minulla auttaa kun sain sanottua kipeimmät asiat ääneen niin ne eivät jääneet mieleen pyörimään. Jos pystyt juttelemaan vaikka jonkun läheisen kanssa lemmikistä ja olostasi, se voi ehkä helpottaa. Ehkä kirjoittaminenkin voi auttaa?

Minulla on ollut aiemminkin lemmikkejä ja heitä muistellessa nykyään tuntuu lähinnä haikealta, päällimmäisenä ovat hyvät muistot. Pahimpia suremispäiviä en enää muista vaikka ne ovat varmastikin olleet samankaltaisia kuin olo nyt, ehkä se on mielen tapa suojella itseään. Eli ilmeisesti ajan kanssa on mahdollista selvitä taas normaalimpaan elämään.

Voimia.

Kiitos❤️ Hyviä neuvoja. Meillä oli myös tiedossa, että on viimeinen kesä yhdessä, mutta luopumisen päivä tuli kuitenkin niin äkkiä. Voimia myös sinulle.

Ap

Joillain auttaa uusi koira. Ymmärrän kyllä jos ei pysty sitä harkitsemaankaan. Aikaa se vie, ja ei ne ikinä unohdu, rakkaat❤️

Assburger kirjoitti:

Ihmeen helposti.

Vähän tuli haikea olo. Mutta kuitenkin, se oli vain koira.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka surevat kuollutta lemmikkiä kuin läheistä ihmistä.

Vau, Pirica 14v! Tiedetään että puberteetti aiheuttaa känkkäränkkää ja sitä ollaan olevinaan niin kypsiä, mutta joku raja edgyilyssäkin

Ylihän ei pääse mutta asian kanssa oppii elämään.