Pitäisköhän vaan erota kun ei enää tiedä epäileekö omaa vai miehen mielenterveyttä...

Minä tajusin siitä, että homma vaan toistui ja toistui ja toistui, vaikka aina sanoi mulle samat asiat. Tajusin että onhan se minultakin hullua toistaa jotain asiaa monta kertaa ja odottaa siitä aina eri tulosta. Onnekseni se toinen nainen sai kyllikseen kaikesta ja pesi kätensä näkyvästi koko sopasta, good for her. Nyt en "pelkää" enää häntä, mutta ainahan se joku uusi mimmi voi ilmestyä kuvioihin. Nyt kuitenkin osaan lukea miehen reaktioita ja näen koska hän välttelee tai valehtelee, koska käytös on erilaista kuin normaalioloissa. Hän ei ole kovin hyvä valehtelija tai salailija vaikka niin luuleekin.

Iso osa tämän asian käsittelyä oli se, että mulla meni usko tavallaan koko ihmiskuntaan. Kipuilin paljon erityisesti sitä. Siinä oli melkein toissijaista joku valehteleva yksittäinen ukonkutale, kun koko elämänkuva romahti ja piti asennoitua kaikkeen uudestaan. Piti päästää irti vihasta ja katkeruudesta, hyväksyä suru ja mennä elämässä eteenpäin. Saan tukea tähän kaikkeen omasta itsestäni ja siitä, että mulla on puhdas omatunto ja olen tehnyt tilit selväksi itseni kanssa, enkä kyseenalaista päätöksiäni enää vaan isken faktat itselleni tiskiin säännöllisin väliajoin ja hyväksyn ne. Jos en hyväksyisi, lähtisin suhteesta välittömästi. Lisäksi kävin samalla ihan muista henkilökohtaisista syistä terapiassa, jossa sain muutenkin tukea kaikenlaisten asioiden käsittelyyn ja niiden kanssa elämiseen. Se oli mun onnenpotku.

Olen siis nyt tilanteessa, jossa "en pidä kiinni, mutta en työnnä pois". Ollaan vaan. Tiedän että mulla on puhtaat jauhot pussissa ja jos joku tekee mulle pahaa, niin se on hänen häpeänsä, minä seison selkä suorassa ja elän hyvin enkä satuta muita. Enää en siihen jatkuvaan myllytykseen lähtisi vaan päästäisin jo alkumetreillä irti. Ja jos homma näyttää lähtevän "uudelle kierrokselle", niin ei enää kiitos sellaista mulle. Sitten on aika luovuttaa.

Mutta täytyy myöntää, että on ollut myös palkitsevaa jatkaa yhdessä tämän miehen kanssa ja rakentaa hissuksiin jotain yhteistä. On ollut arvokas kokemus, enhän minä muuten enää tässä olisikaan. Mutta mieluummin ottaisin silti sen luottamuksen... toisaalta en haluaisi enää sinisilmäisyyttäni takaisin. Ehkä oli vaan aika kasvaa aikuiseksi.

-4

Yleensä manipuloivan puolison kanssa alkaa epäilemään omaa ja toisen mielenterveyttä. Se on huolestuttava merkki. Ja itse olen kokenut sitä patologisen valehtelijan kanssa (todennäköisesti narsisti). Joskus ihmiset eivät vain ole sitä millaisen kuvan itsestään antavat. Manipuloivat ihmiset osaavat olla ihania, kiltin oloisia, hurmaavia, mutta oikeasti ovat jotain aivan muuta.

Luottamuspula on ihan pätevä syy päättää suhde.

Joku vaisto vaan kertoo että jokin on pielessä. Toinen on etäinen, ei ota kontaktia helliäkseen tms, ei ehdotuksia seksiin, kiukkuinen ja ärtyisä, ei innostu viettämään aikaa yhdessä. Outoja menoja ja selitykset ontuu.

Minäkin yritin antaa anteeksi ja jatkaa mutta toivon että olisin lähtenyt heti ensimmäisen käryämisen jälkeen. Jatkoin lasten vuoksi ja oli pakko esittää reipasta mutta olin kuollut henkisesti. Erosta on jo vuosia mutta olen edelleen kuollut sisältä, masentunut. Yritin seurustella useamman miehen kanssa mutta tunnen tukehtuvani suhteissa ja viihdyn paremmin yksin. Suosittelen lähtemään, kun itsekunnioituksesi on vielä olemassa.

Elän tällä hetellä vielä vähän enemmän verealihalla olevassa tilanteessa kuin sinä, ap. Voimia sinulle. Meillä pohditaan nyt jatkoa, jota kumpikaan ei selvästi osaa päättää. Todella monta vuotta yhdessä, monta lasta, haastava elämäntilanne. Tilanne olisi eri, jos mies oikeasti tietäisi haluavansa minut ja perheensä. olen venynyt tässä kuin kuminauha. Jos olisin lapseton, olisin aika päivää sitten lähtenyt. Mutta noita epäilyksiä on minullakin, vaikka toista vakuutetaan. Enhän voi uskoa enää mitään. Ja kyllä, kaikkein järkyttävintä on ollut huomata, että kumppani, jonka kanssa olen kulkenut pitkän matkan, onkin nyt ihan eri ihminen. Eikä hyvällä tavalla.

Ulkopuolelta on helppoa antaa ohjeet, mutta kun elät itse sitä tilannetta, ei se niin helppoa olekaan.

Kyllä sen pettämisen vaan tuntee vaikka ei mitään "vedenpitäviä" todisteita olisikaan. Tuo myös että mies syyttää sinua vainoharhaiseksi eikä suostu keskustelemaan kertoo että jotain on meneillään.

Mieti tarkkaan että haluatko elää noin. Tuo on oikeasti aivan helvetin rankkaa ja syö lopulta kaiken energian. Mies ei myöskään kunnioita sinua tippaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Joku vaisto vaan kertoo että jokin on pielessä. Toinen on etäinen, ei ota kontaktia helliäkseen tms, ei ehdotuksia seksiin, kiukkuinen ja ärtyisä, ei innostu viettämään aikaa yhdessä. Outoja menoja ja selitykset ontuu.

Minäkin yritin antaa anteeksi ja jatkaa mutta toivon että olisin lähtenyt heti ensimmäisen käryämisen jälkeen. Jatkoin lasten vuoksi ja oli pakko esittää reipasta mutta olin kuollut henkisesti. Erosta on jo vuosia mutta olen edelleen kuollut sisältä, masentunut. Yritin seurustella useamman miehen kanssa mutta tunnen tukehtuvani suhteissa ja viihdyn paremmin yksin. Suosittelen lähtemään, kun itsekunnioituksesi on vielä olemassa.

Mä olen miettinyt monesti että kun olisin silloin ekan kerran jälkeen vaan lähtenyt niin nyt eroprosessi olisi jo ohi ja olisin säästynyt vähemmällä. Otin tuon ensimmäisen kerran paljastumisen niin raskaasti että mietin olevani lapsellinen, voin monta kuukautta henkisesti todella huonosti ja jokainen päivä tuntui vain selviytymistaistelulta. Sitten kun pikkuhiljaa alkoi helpottaa, alkoikin uudet epäilyt. Syyllistän helposti itseäni ja huomaan usein miettiväni että pettääkö mies (jos nyt siis epäilyni ovat oikeita) siksi, että olen jotenkin liian heikko ja hajoan tuollaisissa "pikkujutuista". Olen joutunut rakentamaan kokonaan uuden suhtautumisen itseeni (joka on vielä kesken) ja muihin ihmisiin. Tuntuu kamalalta, että toinen ihminen, etenkin se kaikista rakkain ja tärkein, voi loukata ja satuttaa tuolla tavalla. Se että hän tekisi sen toistamiseen jo kerran nähtyään mitä se aiheuttaa tuntuisi jo epäinhimilliseltä.

Ajatus erosta on kuitenkin musertava, pelottava ja kaikinpuolin kamala. Koko se pettymys ja suru parisuhteen epäonnistumisesta. Samalla kuitenkin puistattaa ajatus siitä, että mies käyttäisi minun hölmöyttäni hyväkseen. En oikein tiedä mitä ajatella, koko tilanne on aivan hirveä!

Itsekin tasapainoilen luottamuksen ja "vainoharhailun" kanssa suhteessa. Melkein 10 vuotta yhdessä, vihjeitä (melko selkeitäkin) pettämisestä on tullut vastaan ja tiedän että mies kykenee muista asioista valehtelemaan kirkkain silmin päin naamaa.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen olla tässä suhteessa, lapsia ei ole eikä tule.

Kun tilanne kuitenkin on, että sitä viimeistä, satavarmaa todistetta pettämisestä ei ole vielä tullut, koen että lähteminen olisi "hätävarjelun liioittelua".

En minäkään tätä kyllä kenellekään suosittelisi...

EI Roomaakaan päivässä rakennettu. Anna itsellesi suosiolla aikaa pureskella asiat selvemmiksi, ja sitten jos/kun on aika nostaa kytkintä, niin tiedät sen kyllä. Siinä vaiheessa ei tarvitse enää jossitella. Sitten vaan pää edellä syvään päähän ja opettelemaan uutta elämää.

Muista että tunteet ovat ohimeneviä, eikä niiden varaan kannata periaatteessa rakentaa mitään. Sama pätee myös siihen että lähteminen kauhistuttaa. No varmasti, aluksi. Mutta se menee ohi! Ja sitten on sen elämän aika, missä voit sanoa kuspäille heti alkuunsa että kiittimoro, en halua tätä mun elämään. Siihen alkukauhistukseen ei kuole, se kyllä kouraisee syvältä mutta muista ja tiedä että lukemattomat ihmiset ovat tehneet sen ennenkin, eivätkä ole siitä tuhoutuneet. Päin vastoin, useimmat heistä ovat tyytyväisiä että lähtivät mahdottomalta tuntuneesta elämäntilanteesta. Siihen voi mennä hetki aikaa, mutta sitä kohti se matka vie. Uskalla vaan ottaa ensiaskeleet.

Periaatteessa voit alkaa elää vaikka heti elämää niillä ehdoilla, mitä tulevaisuuteesi toivot. Jos et halua enää kautta rantain asioita tiedustella, ala täräyttää ne suoraan. Jos mies suuttuu, niin pidä pintasi ja seiso suorana. Jos tunnet tulleesi loukatuksi, niin avaa suusi ja kerro siitä, vaikka kuulijaa se ei miellyttäisikään. Puhu suoraan kaikesta mikä tuntuu tärkeältä puhua (tämä ei siis tietenkään tarkoita mitään nalkutusta ja vittuilua, vaan sellaista puhetta mitä itsekin soisit sinulle tarvittaessa asiallisesti sanottavan).

Ajan kanssa huomaat, että sopiiko mies tähän toivomaasi ja harjoittelemaasi uuteen elämäntyyliin ollenkaan vai ei. Ja jos ei, niin tiedätkin jo mitä elämältä odottaa, joten on paljon helpompi lähteä ja antaa paremmille ihmisille mahdollisuus tulla sun elämään. Tai ainakin voit poistaa elämästäsi sellaiset ihmiset, jotka lisäävät pahaa oloa. Mutta siis lopeta käyttäytymästä enää niin miten et halua käyttäytyä. Mieti onko se liikaa vaadittu toiselta, ja jos tulet tulokseen että sinulla on täysin realistiset ja normaalien hyväkäytöksisten ihmisten ihmissuhteisiin kuuluvat perusteet esim. suuttua tai pistää vastaan, niin TEE SE. Älä nöyrry ja kumartele petturin edessä. Enää koskaan. Älä niele enää mitä tahansa paskaa. Voi olla että petturi jopa itse ehdottaa eroa, kun et enää olekaan lapanen. Kuka tietää. Minun mieheni alkoi kohdella minua asiallisemmin, kun en enää lähtenyt tunteiluun mukaan. Tuntuu, että käytös on paljon enemmän minua arvostavaa (onko se totta vai teeskentelyä, en voi tietää).

Nyt kun, ei sit kun. Mies joko pysyy tai jää. Mutta se on sinun elämäsi, ei sinun ja miehen yhteinen.

-4

Vierailija kirjoitti:

Hirveältä myös tuntuu ajatus siitä jos mies vain kieroilee ja pilailee mun kustannuksella, meillä on kumminkin ollut pitkä (minun uskoakseni) hyvä parisuhde ja olen pitänyt miestä parhaana ystävänäni ja elämän kumppanina. Ajatus siitä että mies olisi vuosia ollut tässä jostain muusta syystä kuin olen luullut on musertava. Tai että vuosien jälkeen rakastamani mies osoittautuukin joksikin ihan muuksi kuin olen kuvitellut, pelottavaa suorastaan!

Minulle kävi näin. Alussa mies petti ja valehteli.

Jatkoimme suhdetta. Tuli lapsia jne.

Yhtäkkiä mies pamautti, että on kärsinyt kanssani ensimmäisen lapsen syntymästä lähtien. Ja että haluaa erota. Eli kaikki olikin valhetta. Onneksi luottamusta ei ollut sen alun pettämisen jälkeen. Joten en tällä kertaa pudonnut niin korkealta.

Miehesi käytöstä sanotaan englanniksi nimellä “gaslighting”. Siinä saadaan toinen epäilemään omia havaintojaan ja sitä kautta lopulta omaa mielenterveyttään. Termi perustuu elokuvaan, jossa mies etsii salaa naisen rahoja ullakolta ja sen takia kaasuvalot aina himmenevät huoneessa, jossa nainen on samaan aikaan. Kun nainen kertoo valojen himmenemisestä, mies väittää että valoissa ei ole tapahtunut mitään muutosta.

“Gaslighting” on varmasti varsin yleistä pettämisessä ja minusta sen raivostuttavimpia ja vahingollisimpia piirteitä. Siksi että se saa petetyn epäilemään itseään ja etsimään syytä itsestään. Myös minun mieheni käytti sitä taktiikkaa kun epäilin että jotain on meneillään ja kaikki ei ole kunnossa. Hän ei ajatellut, miten se minuun vaikuttaa. Hänelle tärkeintä oli, että totuus ei paljastuisi. Kun pettäminen selvisi, tuntui että sain osan voimastani takaisin. Nyt ymmärrän, niin kuin sinunkin Ap kannattaa muistaa, että hän on se sairas.  Hän on se joka valehtelee ja rikkoo perhettänne ja onnistuu elämään kaksoiselämää. Vaistosi eivät olleet väärässä silloin eivätkä ne varmasti ole nytkään. Sinun reaktiosi on normaali reaktio sairaaseen tilanteeseen.

Pariterapia ihan alkuvaiheessa ei välttämättä ole hyvä idea eikä hyödyllistä. Ihan ensimmäinen asia mitä pitäisi tapahtua on se, että pettäminen loppuu, ja että pettäjä ihan oikeasti ymmärtää mitä on perheelleen tehnyt. Ja se vaatii paljon työtä pettäjältä ja ehdottomasti myös omaa yksilöterapiaa sen selvittämiseksi miksi hän on toiminut niin kuin toimi. Pettäjän on haluttava lopettaa pettäminen, ja joskus ainoa keino siihen on se, että otat häneen etäisyyttä. Niin kauan kuin tavallaan roikut hänessä ja tenttaat häntä, hänellä on valta. Suosittelen sinua siis oikeasti käskemään häntä muuttamaan muualle tai itse lähtemään ja sanomaan, että harkitset eroa. Hänen on tajuttava, mitä konkreettisia seurauksia hänen tekemisillään on. Voi hyvin olla että siinä tilanteessa hän myös tulee vihdoin puhuneeksi sinulle rehellisemmin. Samalla sinä saisit myös etäisyyttä ahdistavaan tilanteeseen ja voisit rauhassa miettiä sitä, haluatko enää jatkaa. Toivon sinulle voimaa, rohkeutta ja itsenäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku vaisto vaan kertoo että jokin on pielessä. Toinen on etäinen, ei ota kontaktia helliäkseen tms, ei ehdotuksia seksiin, kiukkuinen ja ärtyisä, ei innostu viettämään aikaa yhdessä. Outoja menoja ja selitykset ontuu.

Minäkin yritin antaa anteeksi ja jatkaa mutta toivon että olisin lähtenyt heti ensimmäisen käryämisen jälkeen. Jatkoin lasten vuoksi ja oli pakko esittää reipasta mutta olin kuollut henkisesti. Erosta on jo vuosia mutta olen edelleen kuollut sisältä, masentunut. Yritin seurustella useamman miehen kanssa mutta tunnen tukehtuvani suhteissa ja viihdyn paremmin yksin. Suosittelen lähtemään, kun itsekunnioituksesi on vielä olemassa.

Mä olen miettinyt monesti että kun olisin silloin ekan kerran jälkeen vaan lähtenyt niin nyt eroprosessi olisi jo ohi ja olisin säästynyt vähemmällä. Otin tuon ensimmäisen kerran paljastumisen niin raskaasti että mietin olevani lapsellinen, voin monta kuukautta henkisesti todella huonosti ja jokainen päivä tuntui vain selviytymistaistelulta. Sitten kun pikkuhiljaa alkoi helpottaa, alkoikin uudet epäilyt. Syyllistän helposti itseäni ja huomaan usein miettiväni että pettääkö mies (jos nyt siis epäilyni ovat oikeita) siksi, että olen jotenkin liian heikko ja hajoan tuollaisissa "pikkujutuista". Olen joutunut rakentamaan kokonaan uuden suhtautumisen itseeni (joka on vielä kesken) ja muihin ihmisiin. Tuntuu kamalalta, että toinen ihminen, etenkin se kaikista rakkain ja tärkein, voi loukata ja satuttaa tuolla tavalla. Se että hän tekisi sen toistamiseen jo kerran nähtyään mitä se aiheuttaa tuntuisi jo epäinhimilliseltä.

Ajatus erosta on kuitenkin musertava, pelottava ja kaikinpuolin kamala. Koko se pettymys ja suru parisuhteen epäonnistumisesta. Samalla kuitenkin puistattaa ajatus siitä, että mies käyttäisi minun hölmöyttäni hyväkseen. En oikein tiedä mitä ajatella, koko tilanne on aivan hirveä!

Ihan samoja asioita pyörittelin mielessäni ennen eroa. Ensimmäisen suhteen paljastuttua jatkoimme yhdessä 4 vuotta ja vasta kolmannella kerralla olin saanut tarpeekseni ja hain eroa. Lasten takia yritin pitää ydinperheen kasassa ja pelkäsin etten selviäisi yksin. Oli kuitenkin suuri oivallus huomata miten paljon helpompaa on elää kun ei tarvitse elää ihmisen kanssa, joka aiheuttaa niin paljon huolta ja huonoa oloa. Kivireen vetäminen on raskasta puuhaa ja ilman sitä voi paremmin. Eron jälkeen tajusin etten edes rakastanut exääni, en pitänyt siitä ihmisestä joka hänestä oli tullut. Olin yhdessä, koska olimme perhe, jonka kuuluu jatkaa yhdessä läpi ylä- ja alamäet. Miksi olet yhdessä puolisosi kanssa, jos hän aiheuttaa sinulle pahan olon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku vaisto vaan kertoo että jokin on pielessä. Toinen on etäinen, ei ota kontaktia helliäkseen tms, ei ehdotuksia seksiin, kiukkuinen ja ärtyisä, ei innostu viettämään aikaa yhdessä. Outoja menoja ja selitykset ontuu.

Minäkin yritin antaa anteeksi ja jatkaa mutta toivon että olisin lähtenyt heti ensimmäisen käryämisen jälkeen. Jatkoin lasten vuoksi ja oli pakko esittää reipasta mutta olin kuollut henkisesti. Erosta on jo vuosia mutta olen edelleen kuollut sisältä, masentunut. Yritin seurustella useamman miehen kanssa mutta tunnen tukehtuvani suhteissa ja viihdyn paremmin yksin. Suosittelen lähtemään, kun itsekunnioituksesi on vielä olemassa.

Mä olen miettinyt monesti että kun olisin silloin ekan kerran jälkeen vaan lähtenyt niin nyt eroprosessi olisi jo ohi ja olisin säästynyt vähemmällä. Otin tuon ensimmäisen kerran paljastumisen niin raskaasti että mietin olevani lapsellinen, voin monta kuukautta henkisesti todella huonosti ja jokainen päivä tuntui vain selviytymistaistelulta. Sitten kun pikkuhiljaa alkoi helpottaa, alkoikin uudet epäilyt. Syyllistän helposti itseäni ja huomaan usein miettiväni että pettääkö mies (jos nyt siis epäilyni ovat oikeita) siksi, että olen jotenkin liian heikko ja hajoan tuollaisissa "pikkujutuista". Olen joutunut rakentamaan kokonaan uuden suhtautumisen itseeni (joka on vielä kesken) ja muihin ihmisiin. Tuntuu kamalalta, että toinen ihminen, etenkin se kaikista rakkain ja tärkein, voi loukata ja satuttaa tuolla tavalla. Se että hän tekisi sen toistamiseen jo kerran nähtyään mitä se aiheuttaa tuntuisi jo epäinhimilliseltä.

Ajatus erosta on kuitenkin musertava, pelottava ja kaikinpuolin kamala. Koko se pettymys ja suru parisuhteen epäonnistumisesta. Samalla kuitenkin puistattaa ajatus siitä, että mies käyttäisi minun hölmöyttäni hyväkseen. En oikein tiedä mitä ajatella, koko tilanne on aivan hirveä!

Ihan samoja asioita pyörittelin mielessäni ennen eroa. Ensimmäisen suhteen paljastuttua jatkoimme yhdessä 4 vuotta ja vasta kolmannella kerralla olin saanut tarpeekseni ja hain eroa. Lasten takia yritin pitää ydinperheen kasassa ja pelkäsin etten selviäisi yksin. Oli kuitenkin suuri oivallus huomata miten paljon helpompaa on elää kun ei tarvitse elää ihmisen kanssa, joka aiheuttaa niin paljon huolta ja huonoa oloa. Kivireen vetäminen on raskasta puuhaa ja ilman sitä voi paremmin. Eron jälkeen tajusin etten edes rakastanut exääni, en pitänyt siitä ihmisestä joka hänestä oli tullut. Olin yhdessä, koska olimme perhe, jonka kuuluu jatkaa yhdessä läpi ylä- ja alamäet. Miksi olet yhdessä puolisosi kanssa, jos hän aiheuttaa sinulle pahan olon?

"Kuitenkin se ajatus siitä, että nyt epäilyni olisivat vääriä ja menisi talo myyntiin, lapsilta koti ja ehjä perhe vain mun epäluulojen takia, on aika kamala."

Lainasin tuohon toisen vastaajan tekstin, joka kiteyttää minunkin ongelmani. Kyse on vain epäilyistä. Siksi on vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku vaisto vaan kertoo että jokin on pielessä. Toinen on etäinen, ei ota kontaktia helliäkseen tms, ei ehdotuksia seksiin, kiukkuinen ja ärtyisä, ei innostu viettämään aikaa yhdessä. Outoja menoja ja selitykset ontuu.

Minäkin yritin antaa anteeksi ja jatkaa mutta toivon että olisin lähtenyt heti ensimmäisen käryämisen jälkeen. Jatkoin lasten vuoksi ja oli pakko esittää reipasta mutta olin kuollut henkisesti. Erosta on jo vuosia mutta olen edelleen kuollut sisältä, masentunut. Yritin seurustella useamman miehen kanssa mutta tunnen tukehtuvani suhteissa ja viihdyn paremmin yksin. Suosittelen lähtemään, kun itsekunnioituksesi on vielä olemassa.

Mä olen miettinyt monesti että kun olisin silloin ekan kerran jälkeen vaan lähtenyt niin nyt eroprosessi olisi jo ohi ja olisin säästynyt vähemmällä. Otin tuon ensimmäisen kerran paljastumisen niin raskaasti että mietin olevani lapsellinen, voin monta kuukautta henkisesti todella huonosti ja jokainen päivä tuntui vain selviytymistaistelulta. Sitten kun pikkuhiljaa alkoi helpottaa, alkoikin uudet epäilyt. Syyllistän helposti itseäni ja huomaan usein miettiväni että pettääkö mies (jos nyt siis epäilyni ovat oikeita) siksi, että olen jotenkin liian heikko ja hajoan tuollaisissa "pikkujutuista". Olen joutunut rakentamaan kokonaan uuden suhtautumisen itseeni (joka on vielä kesken) ja muihin ihmisiin. Tuntuu kamalalta, että toinen ihminen, etenkin se kaikista rakkain ja tärkein, voi loukata ja satuttaa tuolla tavalla. Se että hän tekisi sen toistamiseen jo kerran nähtyään mitä se aiheuttaa tuntuisi jo epäinhimilliseltä.

Ajatus erosta on kuitenkin musertava, pelottava ja kaikinpuolin kamala. Koko se pettymys ja suru parisuhteen epäonnistumisesta. Samalla kuitenkin puistattaa ajatus siitä, että mies käyttäisi minun hölmöyttäni hyväkseen. En oikein tiedä mitä ajatella, koko tilanne on aivan hirveä!

Ihan samoja asioita pyörittelin mielessäni ennen eroa. Ensimmäisen suhteen paljastuttua jatkoimme yhdessä 4 vuotta ja vasta kolmannella kerralla olin saanut tarpeekseni ja hain eroa. Lasten takia yritin pitää ydinperheen kasassa ja pelkäsin etten selviäisi yksin. Oli kuitenkin suuri oivallus huomata miten paljon helpompaa on elää kun ei tarvitse elää ihmisen kanssa, joka aiheuttaa niin paljon huolta ja huonoa oloa. Kivireen vetäminen on raskasta puuhaa ja ilman sitä voi paremmin. Eron jälkeen tajusin etten edes rakastanut exääni, en pitänyt siitä ihmisestä joka hänestä oli tullut. Olin yhdessä, koska olimme perhe, jonka kuuluu jatkaa yhdessä läpi ylä- ja alamäet. Miksi olet yhdessä puolisosi kanssa, jos hän aiheuttaa sinulle pahan olon?

"Kuitenkin se ajatus siitä, että nyt epäilyni olisivat vääriä ja menisi talo myyntiin, lapsilta koti ja ehjä perhe vain mun epäluulojen takia, on aika kamala."

Lainasin tuohon toisen vastaajan tekstin, joka kiteyttää minunkin ongelmani. Kyse on vain epäilyistä. Siksi on vaikeaa.

Eihän kyse ole vain epäilyistä. Kyllähän sinulle niistä epäilyistä koituu ihan aitoja ja oikeita tunteita ja oloja (olkoonkin, etteivät ne aina perustu todellisuuteen - todellisia ne tunteet kuitenkin ovat), ja ne ohjaavat valintojasi. Kaikki tämä on konkreettista ja todellista. Sitä sinulle nyt tapahtuu.

Voit toistaa itsellesi tuota hautaan saakka, että kyse on vain epäilyistä. No niin on, mutta kovasti ne epäilykset elämään negatiivisesti vaikuttavat. Voit jatkaa elämääsi "pelkkien epäilysten" kanssa, mutta tiedä että tämänhetkinen olosi ei sitten kovin muuksi ole muuttumassa. Pahenee ehkä vain. Siksi on mielestäni ihan pätevä syy lopettaa suhde vaikka pelkkiin epäilyihin perustuen, jos lopputuloksena on kuitenkin se että suhde tai tunteet toista kohtaan ovat tavallaan pilalla. Jokaisella meillä on omat syyt olla suhteessa tai lopettaa se, ja jokaisella on yhtäläiset oikeudet toimia omien päätösten mukaan. Jos siis päätät, että et enää kestä sitä jatkuvaa epäilyä ja pahaa oloa, niin se on ihan pätevä syy lopettaa suhde. Vaikka siis sinulla ei olisikaan konkreettisia todisteita. Ei se ole mikään oikeudenkäynti, ei sinun tarvitse esittää todisteita kenellekään. Riittää, että pelkästään sanot että sinulla on paha olla tämän ihmisen tekojen vuoksi, etkä halua elää enää pahassa olossa, ja haluat siksi erota.

Vähän aiheen vierestä mutta kertoo miten paljon miehet pettää tai haaveilevat siitä. Eroni jälkeen laitoin anonyymisti seuranhakupalstalle feikki-ilmoituksen, jossa kerroin olevani 30-v nuori, nätti, urheilullinen ja seikkailua etsivä nainen. Sain vastauksia kymmeniä ja kymmeniä, lopetin laskemisen, ja useimmat miehet olivat varattuja perheenisiä, jotka olivat "juuri eroamassa". Jatkoin juttua monen kanssa huvikseni ja monet olivat epätoivoisia kun tapaamista ei järjestynytkään. Tuon kokemuksen jälkeen uskon että lähes kaikki miehet pettävät, jos siihen on tilaisuus. Meni maku kaikkiin miehiin kokemuksen myötä, joten en suosittele kokeilemaan.

Up