Lue keskustelun säännöt.
Pahoin traumatisoitunut ihminen elää monessa eri todellisuudessa, hän on matkustaja niiden välillä
29.06.2018 |
Traumatisoitunut ihminen on kuin Harry Potter. Hän elää aivan erilaisia elämiä rinnakkain. Nykyhetki on harvoin hänelle pelkkä nykyhetki, koska menneisyys tunkeutuu sen keskelle.
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumatisoitunut ihminen on kuin Harry Potter. Hän elää aivan erilaisia elämiä rinnakkain. Nykyhetki on harvoin hänelle pelkkä nykyhetki, koska menneisyys tunkeutuu sen keskelle.
Täällä pahoin traumatisoitunut morjenttesta päivää. Minun elämäni on yhtä helvettiä traumojeni kanssa ja takanani on pitkä terapia ja lisää tarvitsisi ehkä hakea taas. Minua vaivaa vaan terapiaväsymys.
Tässä ei ole mitään hienoa, ei mitään
Tämä kommentti vois olla mun kirjoittama.
Muista, olet selviytyjä! <3 Kukaan ei voi täysin tietää, mitä oot kokenut, mutta oot edelleen täällä. <3 Taistellaan yhdessä, maailma on kaunis, mutta niin julma. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Traumatisoitunut ihminen on kuin Harry Potter. Hän elää aivan erilaisia elämiä rinnakkain. Nykyhetki on harvoin hänelle pelkkä nykyhetki, koska menneisyys tunkeutuu sen keskelle.
Nyt tuli niin viisasta ja kiinnostavaa tekstiä, että pakko kysyä onko tuo jostain tietystä tutkimuksesta tai kirjasta? Haluaisin lukea lisää.
Mulla on tuota (on diagnosoitu disso). Hakeuduin avun piiriin teininä, mutta se oli ilmeisesti liian myöhäistä. Tai ei olisi ollut, jos olisin saanut oikeasti apua, enkä mitään tätien ”kyllä se siitä kun vähän kasvat, kaikilla on nuorena vaikeaa”-lässytystä. Kuuntelin sitä vuosia putkeen, jopa useita kertoja viikossa. Sairastuin sinä aikana syömishäiriöön, itsetuhoisuuteen, aloin kärsiä jopa harhoista. Silti hoitosuhteeni oli kaikkien mielestä kunnossa, koska kävinhän viimoittain tapaamassa ”ammattilaisia”.
Nyt olen 27v ja kolmatta vuotta eläkkeellä. Traumat puplahtelevat pintaan päivittäin, eikä menneisyys jätä rauhaan. Oikeastaan en enää edes tiedä, mikä on oikeaa menneisyyttäni ja mikä harhaa. Mitä on tapahtunut ja mitä ei. Ketä on olemassa ja kuka vain ”mielikuvitukseni” tuote.
Ja miettikää, hain apua ollessani 13-vuotias! Eli periaatteessa kaikki tämä olisi voinut olla ehkäistävissä oikeilla ammattilaisilla. Minäkin olisin voinut olla, jos en nyt normaali, niin ihan hyvin elämässä pärjäävä ikäiseni nainen, joka syö, siivoaa, seurustelee ihmisten kanssa ja tekee alansa töitä. Ehkä jopa haaveilee perheestä. Tuo kaikki on nyt minulle utopiaa. Kiitos ”ammattilaisten”.
En tiedä mikä tämän purkaukseni tarkoitus oli. Ehkäpä olla neuvo siitä, että pelkkä ammattilaisen puheille hakeutuminen ei aina auta eikä riitä. Varsinkin jos se ammattilainen tekee työnsä puolilaiskasti liukuhihnalta ja keskittyy lähinnä latelemaan sinulle suoraan jostain ”Potilaan Kohtaaminen”-oppaasta otettuja latteuksia.
Muistakaa siis vaatia itsellenne ja läheisillenne oikeaa, kunnollista apua, vaikka väkisin! Yhteiskunta on sen kaikille kansalaisille velkaa. Minunkin apuuni jos olisi viitsinyt panostaa vähän enemmän ja vaikkapa tehdä ihan kunnon tutkimukset ja sitä kautta saada edes diagnoosit kohdalleen, niin olisi piiiitkä pennonen säästynyt. Ja minä sekä läheiseni olisimme säästyneet kovalta inhimillseltä kärsimykseltä.
Minäkin hakeuduin avun piiriin 20-vuotiaana. Minua hoidettiin iästäni huolimatta nuorisopotilaana, koska ongelmat syntyneet aiemmin. Psykoterapiaa 2 x vko, ei oikeastaan mitään apua, koska minä vaan puhuin ja hän vaan kuunteli. Ystävältäkin saa parempaa tukea.
Vasta nyt, 20 vuotta myöhemmin, alan tajuta, että ne on ihan oikeita traumoja ja ne pitäisi hoitaa jotenkin ammattimaisesti ja juuri sellaisten hoitoon erikoistuneella ammattilaisella. Osaan ihan yksinkin halutessani kelata elämääni ja pohtia sen syy- ja seuraussuhteita. Sen sijaan tarvitsisin apua siihen, että saisin asiat käsiteltyä ja turvallisuudentunteen syntymään, ei voi sanoa edes palautettua, koska olen joutunut olemaan itseni kanssa aikuinen noin nelivuotiaasta asti.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin hakeuduin avun piiriin 20-vuotiaana. Minua hoidettiin iästäni huolimatta nuorisopotilaana, koska ongelmat syntyneet aiemmin. Psykoterapiaa 2 x vko, ei oikeastaan mitään apua, koska minä vaan puhuin ja hän vaan kuunteli. Ystävältäkin saa parempaa tukea.
Vasta nyt, 20 vuotta myöhemmin, alan tajuta, että ne on ihan oikeita traumoja ja ne pitäisi hoitaa jotenkin ammattimaisesti ja juuri sellaisten hoitoon erikoistuneella ammattilaisella. Osaan ihan yksinkin halutessani kelata elämääni ja pohtia sen syy- ja seuraussuhteita. Sen sijaan tarvitsisin apua siihen, että saisin asiat käsiteltyä ja turvallisuudentunteen syntymään, ei voi sanoa edes palautettua, koska olen joutunut olemaan itseni kanssa aikuinen noin nelivuotiaasta asti.
Jatkan vielä, että ei se oikein ollut hyvä juttu, että oli pitänyt 15 vuotta käsitellä puutteellisella käsittelykyvyllä asiat yksin ja sitten se terapiakin oli sitä, että siinä piti ikään kuin yksin toisen edessä jatkaa sitä käsittelyä. Olisin tarvinnut aikuisen ihmisen tukea ja ammattilaisen näkemystä siitä, mikä on normaalia ja mistä johtuu mitäkin ja miten sitä korjataan. Ja mitä minun "pitää" sietää ja mikä on ollut kohtuutonta minua kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin hakeuduin avun piiriin 20-vuotiaana. Minua hoidettiin iästäni huolimatta nuorisopotilaana, koska ongelmat syntyneet aiemmin. Psykoterapiaa 2 x vko, ei oikeastaan mitään apua, koska minä vaan puhuin ja hän vaan kuunteli. Ystävältäkin saa parempaa tukea.
Vasta nyt, 20 vuotta myöhemmin, alan tajuta, että ne on ihan oikeita traumoja ja ne pitäisi hoitaa jotenkin ammattimaisesti ja juuri sellaisten hoitoon erikoistuneella ammattilaisella. Osaan ihan yksinkin halutessani kelata elämääni ja pohtia sen syy- ja seuraussuhteita. Sen sijaan tarvitsisin apua siihen, että saisin asiat käsiteltyä ja turvallisuudentunteen syntymään, ei voi sanoa edes palautettua, koska olen joutunut olemaan itseni kanssa aikuinen noin nelivuotiaasta asti.
Jatkan vielä, että ei se oikein ollut hyvä juttu, että oli pitänyt 15 vuotta käsitellä puutteellisella käsittelykyvyllä asiat yksin ja sitten se terapiakin oli sitä, että siinä piti ikään kuin yksin toisen edessä jatkaa sitä käsittelyä. Olisin tarvinnut aikuisen ihmisen tukea ja ammattilaisen näkemystä siitä, mikä on normaalia ja mistä johtuu mitäkin ja miten sitä korjataan. Ja mitä minun "pitää" sietää ja mikä on ollut kohtuutonta minua kohtaan.
Ammattilaisten osaamisessa ja motivaatiossa hoitaa mielenterveysongelmia on todellakin aivan valtavia eroja. Huonolla tuurilla ihminen jää täysin tarvitsemansa avun ulkopuolelle kriittisellä hetkellä. Ja erityisesti hyvin nuoria ihmisiä hoidettaessa tuntuu kummallisesti korostuvan se, että kaikenlaista hyvin vakavaa oireilua laitetaan nuoruuden ailahtelun piikkiin, esimerkiksi useita itsemurhayrityksiä. Väistämättä oireilu tällöin kroonistuu, jos menee jopa kymmeniä vuosia ennen kuin saa oikeat diagnoosit ja asianmukaista hoitoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vain idiootti jättää menneisyyden huomioimatta.
Menneisyydestä kannattaa säilyttää kaikki hyvät muistot ja opetukset.
Loput pitää kipata kaatopaikalle, muuten se on vain turhaa painolastia.
Tuolla tavoin voit järjestää autotallisi, mutta ihmismieli ei toimi noin. Ei voi pakottaa itseään olemaan ajattelematta mielessä olevia asioita.
Ehkä minun mieleni sitten on poikkeuksellinen?
En vatvo menneitä enkä ikinä vello missään menneessä kurjuudessa.
Annan turhille muistoille jatkuvasti vähemmän huomiota, merkkaan ne pieniksi mustavalkoisiksi kuviksi ja poltan ne mielessäni tuhkaksi, minkä tuuli vie mennessään. Lopulta en enää edes muista niitä.
Lopputuloksena pää on täynnä hyviä muistoja ja iloisia asioita ja minun on hyvä olla.
Niin, näinhän se toimii aikansa. Tai ehkä jollain koko elämän. Minäkin tein noin, kunnes ne vanhat asiat tuli uudestaan esille. Ei edes mitään isompaa varsinaista "traumaa", mutta varmaan vuosi meni melko synkissä tunnelmissa ja asioita käsitellessä. Jos et käsittele asioita tuoreeltaan - ja joskus se voi olla hyväkin selviämisen vuoksi siirtää ne asiat pois mielestä, mutta älä kuvittele että ne voi lopullisesti ohittaa - elämä tuo ne uudestaan eteesi. Tarvittaessa niin monta kertaa, että käyt ne läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmeellisen fiksuja kommentteja tässä ketjussa. Olen ihan vaikuttunut!
Onko kaikki häröt jo nukahtaneet?
Mun elämä on kulkenut kriisistä toiseen sen jälkeen, kun muutin pois lapsuuden "kodistani", joka oli oikea traumojen kehto.
Nyt elämä kääntynyt jo ehtoopuolelle. Olen omasta aloitteestani ottanut henkistä ja fyysistä etäisyyttä kaikkeen menneeseen. Elän omissa oloissani, päivän kerrallaan, en paljon pohdi muuta kuin kuolemaa (lähinnä: mitä sen jälkeen), teen arkiset askareet, ja väsytän itseni ruumiillisilla töillä. Olen mielestäni onnellinen ja tyytyväinen. Omassa kuplassani, kyllä, mutta mitä sitten?
Epämukava olo jossain tilanteessa ei tosiaankaan välttämättä tarkoita traumatisoitumista! Traumatisoitumisen synnyttävä kokemus on sellainen, joka on hyvin vaikea monella eri tasolla tai tavalla.