Miksi joillain on asenne, että eivät aio jättää perintöä?

He eivät osaa katsoa kokonaisuutta, vaan oma näkökulma on lähinnä.

Kautta aikojen on parhaiten pärjänneet vahvat suvut, joissa omia autetaan sukupolvien yli molempiin suuntiin.

Itse olen saanut useassa eri muodossa apua sekä vanhemmiltani, isovanhemmilrani että sisaruksiltani (korostan, että en siis tarkoita vain rahallista apua) ja vastavuoroisesti auttanut heitä kaikkia, kun minulla on ollut siihen mahdollisuus. Yritän kasvattaa lapseni huomaamaan, että tämä on hyvä toimintatapa. Toivon, että onnistun siinä.

Ilmeisesti jälkipolvi ei ole käyttäytynyt vanhempien toiveiden mukaisesti. Ei tietenkään tarvitsekaan, mutta toisaalta omat rahat voi käyttää myös jo eläessään.

Eiköhän se ole jokaisen asia huolehtia omista raha-asioistaan. Tarvitse vanhempien säästellä rahojaan tuleville sukupolville. Sitä en itse ymmärrä että mikä järki siinä on. Eri asia toki jos esimerkiksi oman bisneksenä haluaa siirtää lapsilleen.

Miksi ei? Miksi pitäisi olla joku toisenlainen asenne?

Nykyajan minäminäminä-mentaliteetilla on luultavasti osuutensa asiaan.

Kai siinä on taustalla kahdesta suunnasta tulevia ajatuksia.

Ensimmäisenä on tietty ajatukset siitä, että onhan hölmöä mummon ja papan elää pihistelleen, palellen ja ruumenista kaurapuuroa syöden ja tinkiä kaikesta, vaikka rahaa olisi, ihan vain jotta joku seuraavan sukupolven hampuusi voisi rellestää rahat las vegasissa. Parempi, että mummo ja pappa käyttävät tienaamansa rahat itseensä, ostavat lämpimiä, mukavia vaatteita ja vaikka jotain vihanneksia, kunnon huonekalut ja puutarhakalusteet tai kenties peräti matkustavat itse katsomaan maailmaa!

Toisena tulee ajatus siitä, että jokaisen on kannattava vastuu itsestään, eikä sitä välttämättä opi, jos rahat tippuvat perintönä syliin mitään vaivaa näkemättä. Tämä varmaan päteekin pienien perintöjen kanssa, suurissahan on usein ongelmana se, että niistä seuraava vastuu on paljon isopi kuin vain itsestä kannettava.

Hö? Jos minulla rahaa olisi, siis vähänkään ylimääräistä, niin totta hemmetissä käyttäisin sen oman elämäni iloksi, enkä pihtaisi hankintojani ja säästelisi sitä rahaa lapsille. Mitä ihmeen järkeä moisessa "uhrautuvuudessa" on? Paljonko ne lapset sitä jättäjää kiitollisuudella muistelee? Laittavat rahat menemään ja vinkuvat palstoilla kun kaikki meni jo.

Ei tuo ole uusi ajatus. Aina on ollut niitä, joiden mielestä omistaminen on väärin ja omaisuuden periminen verrattavissa rikoksiin. Näissä suvuissa eletään yhteiskunnan tuella ja itketään, jos joku joutuu töihin. Niissä perintöä jättävissä suvuissa katsotaan, että jokaisen tulee tehdä parhaansa, apua saa se, joka itse antaa apua.

Vallalla on, kuten jo ensimmäisistä kommenteista näkyy, käsitys että säästäminen on jatkuvaa kaikesta tarpeellisesta ja mukavasta kieltäytymistä ja siksi aivan karmeaa. Kuvitellaan että siinä jotenkin uhraa itsensä muiden hyväksi. Fakta kuitenkin on että jos on hoitanut asiansa suhteellisen asiallisesti niin keski-iässä omaisuutta alkaa olla jonkun verran eikä välttämättä halua kuluttaa hampaat irvessä vain sen takia että saisi kulutettua. Jemmaan jää ilman sen kummempaa kärsimistä ja jos ei vanhoilla päivillään sairastu ja mene/joudu kalliisiin hoitoihin niin kyllä jäkipolville jää ihan kohtalaisesti.

jos jälkipolvi on täys mulkku niin ei sille tarvitse rahaakaa jättää? parantakoot tapojansa niin voi taas tulla keskustelemaa, en minäkää kännääjälle mitää jättäis

Mä en ymmärrä, miksi pitäisi jättää. Oikein toivon, että vanhempani käyttäisivät vähät rahansa itseensä. Kyllä minä selviän ilman perintöä.

Mieheni taas on vastakohta. Aidosti kauhistui, kun isänsä osti kalliin auton 74-vuotiaana. Perinnöstä pois nekin rahat ihan turhaan. Siskonsa kanssa keskustelee, kuinka paljon tulevat nettoamaan, kun isä kuolee. Toivon, että appiukko testamenttaa kaiken omaisuutensa jollekin kissatalolle! (Asuu maassa, jossa ei ole rintaperillisille lakisääteistä osaa.)

Olen tähän ikääni asti yrittänyt säästää ja sijoittaa viisaasti varojani jälkikasvua ajatellen, sen lisäksi että olen lapsiani tukenut taloudellisesti todella paljon. Lapset ovat nyt 29 ja 31.

Tässä kuussa havahduin siihen, että olen ympäröinyt itseni aika paljolti ihmisillä, jotka pyytävät ja tarvitsevat, ovat ottamassa. Minusta pitäviä ihmisiä tuntuu olevan vain vähän. Myös aikuiset lapseni ovat aina tarvitsemassa ja tukeutumassa. 

En ole itsekään mitään perintöjä saanut. Varallisuuteni on oman opiskeluni ja työntekoni tulosta. Päätin lopettaa koko jälkikasvun ajattelemisen. Satsaan tästedes itseeni, aikuiset lapseni pärjätkööt omillaan.

Koska toivon, etteivät lapseni kuuskymppisinä ole niin pahassa taloudellisessa jamassa, että kuola valuen odottaisivat kuolemaani. Tätä tilannetta ehkäistäkseni olen tukenut lapsiani taloudellisesti ja myös antanut  lahjaverovapaasti heille rahaa jo vuosia. Lisäksi olen ostanut molemmille ensiasunnon, josta tietenkin joutuivat maksamaan lahjaveron. Mieluummin siis tuen ja lahjoitan jo elinaikanani, jolloin lapsillani on ollut paremmat mahdollisuudet vaurastua itsekin eikä heidän tarvitse odottaa, että minä kuolla kupsahdan. Meidän suvussa kun on varsin tavallista elää yli 90-vuotiaksi. 

Itse olen ajatellut että kun minusta aika jättää niin haluan että jälkeen jää vain velkaa.

Miksikö ?

Koska en halua että jälkipolvet käynnistävät massiivisen tappelun turhasta.

Koen että olen jo antanut lapsilleni ihan hyvät eväät elämään, aina ollut tukena ja turvana, lastenlapsille lastenhoitoapuna ja myös taloudellisena tukena tiukan paikan tullen läpi elämän. Kun minusta aika jättää niin toivon ja uskon että tulevat ihan hyvin toimeen omillaan ja omilla ansioillaan enkä koe olevani enempää heille "velkaa". Molemmat lapseni ovat hyvätuloisia ja keskeyttävät omaisuuttaan ihan kivaa tahtia joten en näe syytä siihen lisätä, ennemmin nyt viimeinkin nautin omista ansioistani ja siihen lapsetkin ovat onneksi kannustaneet.

Me ollaan rakennettu oma elämämme ilman apuja ja ollaan ylpeitä siitä. Haluaisin kasvattaa omat lapseni ajattelemaan samoin, tähtäämään korkealle ja pärjäämään omilla saavutuksillaan. Jos näin ei lapsesta riippumattomasta syystä tapahdu, niin toki tuetaan rahallisesti minkä pystytään, mutta jos lapsi mieluummin lähtee rantapummiksi Bahamalle kuin kouluttautuu ja etenee työelämässä, niin en minä ymmärrä miksi meidän pitäisi kitsastella eläkepäivistä jotta hänen ei tarvitsisi ottaa vastuuta omasta elämästään.

Joku ylempänä mainitsi, että keski-iän jälkeen talous pysyy kunnossa säästämättäkin. Ehkä, mutta tulevaisuudesta on paha sanoa. Minä en laskisi sokeasti sen varaan että meidän sukupolvi saa enää eläkkeitä, tai että meillä olisi ilmainen laadukas terveyden- ja vanhustenhuolto. Jälkimmäinenhän on nytkin paikoin ala-arvoista. Minä en ajatellut maata viimeisiä vuosiani likaisissa vaipoissa vain siksi ettei jonkun muun tarvitsisi tehdä töitä - en edes vaikka se joku muu olisi oma lapsi.

Hyvähän tuo on jos käyttävät rahaa eläessään eikä pihistä vaikkei tarvitsisi.Ja jos on huonot välit niin miksi jättää mitään...

Minä olen itse työlläni hankkinut vaatimattoman omaisuuteni. Minulla ei ole lapsia, joten kenelle minun apn mielestä pitäisi jättää perintö? Mieluummin muutan pikkuhiljaa omaisuuteni rahaksi ja vietän mukavaa elämää.

Jos itse on saanut aikanaan perintöä, niin sitten ajattelen että olisi jonkinlainen henkinen "velvollisuus" pyrkiä samaan, eli jättää jälkipolville samankokoinen perintö minkä avulla itse on saanut elämäänsä tukea.

Siis mitä minä juuri luin? Isoisäni kuoli joku aika sitten. Yhtään ei suruta, että perintöä ei erikoisemmin jäänyt. Lohtua toi enemmänkin se, että tiesin papan ja mummon eläneen täyttä elämää loppuun saakka. Kävivät ulkomailla reissuissa, matkustelivat muutenkin. Heillä oli mieluisa loma-asunto. Kurjempaa olisi, jos rahaa olisi säästetty vain jälkipolville ja oma elämä jäänyt elämättä. Se jos mikä on surullista. Enemmän kertoo minäminä-mentaliteetista, että odotetaan itselle isoja summia rahaa ja vanhukset eläkööt näkkileivällä säästääkseen rahaa lastenlapsille. Kukin kerätköön oman varallisuutensa ja tehkööt sillä mitä haluaa.