Lue keskustelun säännöt.
En osaa olla ihmisten kanssa aito tai luontevasti paitsi töissä. Muuten en pidä seurustelusta lainkaan, sillä käytökseni muuttuu.
28.06.2018 |
Tämä häiritsee.
Muuten olen itsevarma itseni kanssa, kokkailen, luen, siivoan miten jaksan jne.
Teen asioita ja nimenomaan vaivun täysin omaan maailmaani ja laiskasti vietän vapaa-aikaani.
Pidän aina kännykän äänettömällä enkä halua näyttää itseäni kovin usein kenellekään.
Jotenkin koen muiden jatkuvasti tarkkailevan ja tuomitsevan minua.
Minun on esimerkiksi vaikea kokkailla perheenjäsenien tai ystävien läsnäollessa.
Hermostun ja ahdistunut kun minun työskentelyä katsoo joku vapaa-ajalla.
En todellakaan halua näyttäytyä alasti ihmisten kanssa, tämä on jo ollut lapsesta lähtien.
Jotenkin tunnen ottavani hirveät paineet ihmisten kanssa olemisesta.
Koko olemukseni muuttuu varsinkin temperamenttisen ja todella voimakkaiden ihmisten kanssa.
Olen varautunut ja ahdistunut aina vähemmän tai enemmän. Teen itsestäni tyhmän tahattomasti.
En vain kestä arvostelun kohteena olemisesta ja ylisuoritan asioita aina - tai sitten en tee juuri mitään.
Sairastuin yllätys yllätys työuupumukseen. Menestyin parissa vuodessa yllättävän pitkälle, saaden useita palkankorotuksia.
Olen kuitenkin jotenkin koko ajan pihalla kaikesta.
Kotonakin, yleensä jään vain mieleni syvyyksiin ja tsemppaan itseni ihmisten sekaan kaupungille, sillä tahdon hyvälaatuista kahvia ja kaipaan jotain ympärilleni.
Nykyään vain tunnen olevani ihan ulkopuolinen ihmismassankin keskellä, katson vain ja mietin, että mitä he tekevät ja minne menossa. Miten kuinka fiksuja osat heistä ovat tai ihmettelen mikä kytkös minusta puuttuu kun katson sitä elämän vilinää ympärillä.
Jotenkin uppoan täysin omaan illuusioon.
Mietin, miten ihmisillä riittää mielenkiintoa kaikkeen tekemiseen ja yhdessä ajan viettämiseen.
Mietin miten turhamaisia loppuen lopuksi asiat ovat. En näe kovinkaan paljon järkeä monissakaan asioissa mitä ihmiset laittavat tärkeysjärjestykseen.
Ymmärrän kyllä mutta katson asioiden merkitystä hieman syvällisemmin ja tunnen aina olevani jossain muualla ja kuuluvani jonnekin muualle.
Tämä on pahentunut.
Töissä minä olen sosiaalinen, kaikki rakastavat minua ja ylisuoritan. Olen kiltti ja sydämellinen oikeastikin.
Elämä on potkinut hirveästi päähän jo lapsuudesta lähtien.
Ymmärrän ihmisiä kyllä helposti mutta en pinnallista elämää.
Olen menossa psykoterapiaan, sillä en luota ihmisiin vaikka hyvää heille haluankin.
En kuitenkaan usko muiden hyvyyteen helpolla.
Tuntuu, että jokin suuri palanen puuttuu minusta. En osaa selittää sitä.
En vain näe kuuluvani tähän kulissi-elämään mitä näen..
Tunnen ja tiedän eläväni valheiden ympärillä.
Pinnallisuus on jotain sairasta tässä maailmassa.
Sitten pitäisi vain tekopyhästi olla mukana tässä touhussa.
Olen reilu parikymppinen.
Samaistuuko joku?
Kommentit (48)
Minä myös olen aina ollut ulkopuolinen, ihan kaikesta. Kun katson esim. futista ja niitä riemuitsevia ihmisiä katsomossa, tiedän että se on ihan mahdotonta minulle.
Mutta en enää ikinä koskaan milloinkaan ala syyttää siitä muita, korottaa itseäni jotenkin 'erityiseksi', 'ah niin vtun syvälliseksi' tai mitä ihmeen hoopouksia välillä saa lukea. On ollut vain hyväksyttävä se, että mulla on erittäin traumaattinen lapsuus, ja se on jättänyt jälkensä - mina olen hieman liian itsekeskeinen, kuvittelen liian herkästi itseni maailaman navaksi, jota muut tutkivat, nauravat, katsovat, pilkkaavat, kateellisena ihailevat. Se on sellainen itsekeskeisyyden luoma harha. Itsekeskeisyydessään minunkaltaiset ihmiset eivät ota muita ihmisiä ihmisinä - vaan jonakin katsomona, johon sitten petytään, kun se prkle ei taputakaan oikeissa kohdissa. Ja ne harvat joiden kanssa tuntee jonkinlaista sielunkumppanuutta, ovat tietysti yhtä kipeitä tai kipeämpiä kuin minä itse. Ja suurena vaarana on myös jonkinlainen oman vammansa romantisointi, mitä olen haistavinani myös ap:n tekstissä.
Eihän muut (terveet tai terveemmät) ihmiset jaksa minunkaltaisia ja näin vanhemmiten olen alkanut tajuta yhä selvemmin, et miksi ei. Madonnan! sanoin: vanhemmiten on älynnyt alkaa ottaa sitä päätään pois perseestään. Mutta valitettavasti jotkut uppoavat omaan perseeseensä persettään myöten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllähän minä nyt ymmärrän, että elämässä on hyviäkin asioita.
Tottakai on..
Mutta on minusta hyvin varautunut tullut ja hyvä niin toisaalta kun miettii, etten ainakaan ole niin helposti vedätettävissä.
Jotenkin vain tuo stressi ja mitä olen nähnyt viime aikoina on laukaissut sen, että tunnen ulkopuolisuutta. Yritän saada itseäni sopeutumaan mutta ahdistun ja olen kankea.
Tosiaan otan liikaa paineita ympärillä olevasta ja olen ollut suorittaja töissä.
Kyllä pääni on mennyt melko sekaisin kun en pysty luottamaan enää kenenkään aidosti tai jotain syystä pelkään että minua arvostellaan.
Ei ole kiva tunne enkä haluaisi näin olevan.
Jopa ystäviini on vaikea luottaa tai saada kunnon yhteyttä ilman, että käyn päänsisäistä taistelua siitä voinko tuntea oloani kotoisaksi seurassa vai onko syytä olla varuillaan. Ennen näin ei ole ollut ainakaan jatkuvasti tai ilman kunnon syytä.
Eristäydyn ja masennun.
Voisinpa päättää nyt vain, etten välittäisi vaikka asia olisikin niin, että olisin arvostelun kohteena. Tai minun täytyy harjoitella, etten kuuntele epäluuloisuuttani kun keskustelen ja olen seurassa.
Ihan hirveä jännitys, en ymmärrä.
Oikeasti vituttaa tämä tilanne ja haluan pois.
Sain juuri tietää, että minut otettiin sisään mielenterveyden sairaanhoitopiirin, siitä ne asiat toivon mukaan lähtee rullaan.
Tahdon itseni takaisin, sen itsevarman ja päättäväisen naisen jolla on selvät päämäärät ja tarmokkuus.
Se jotenkin katosi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minä myös olen aina ollut ulkopuolinen, ihan kaikesta. Kun katson esim. futista ja niitä riemuitsevia ihmisiä katsomossa, tiedän että se on ihan mahdotonta minulle.
Mutta en enää ikinä koskaan milloinkaan ala syyttää siitä muita, korottaa itseäni jotenkin 'erityiseksi', 'ah niin vtun syvälliseksi' tai mitä ihmeen hoopouksia välillä saa lukea. On ollut vain hyväksyttävä se, että mulla on erittäin traumaattinen lapsuus, ja se on jättänyt jälkensä - mina olen hieman liian itsekeskeinen, kuvittelen liian herkästi itseni maailaman navaksi, jota muut tutkivat, nauravat, katsovat, pilkkaavat, kateellisena ihailevat. Se on sellainen itsekeskeisyyden luoma harha. Itsekeskeisyydessään minunkaltaiset ihmiset eivät ota muita ihmisiä ihmisinä - vaan jonakin katsomona, johon sitten petytään, kun se prkle ei taputakaan oikeissa kohdissa. Ja ne harvat joiden kanssa tuntee jonkinlaista sielunkumppanuutta, ovat tietysti yhtä kipeitä tai kipeämpiä kuin minä itse. Ja suurena vaarana on myös jonkinlainen oman vammansa romantisointi, mitä olen haistavinani myös ap:n tekstissä.
Eihän muut (terveet tai terveemmät) ihmiset jaksa minunkaltaisia ja näin vanhemmiten olen alkanut tajuta yhä selvemmin, et miksi ei. Madonnan! sanoin: vanhemmiten on älynnyt alkaa ottaa sitä päätään pois perseestään. Mutta valitettavasti jotkut uppoavat omaan perseeseensä persettään myöten.
Hmm..
No ehkä asia on näin kun kuvailit. En ole ajatellut sitä näin. On hyvä kun sanoit sen suoraan.
Ennen en puhunut asioistani juurikaan ja olen vain päättänyt että tahdon tulla kuulluksi ja päästä pois jotain mielentilasta ja selviytyä.
Yleensä juuri kirjoittaminen ja puhuminen on helpottanut ja olen saanut sillä ajatuksia selvemmiksi.
En oikeastaan pidä siitä että pääni on siellä omassa perseessä, olen yrittänyt kyllä olla näkymätön ja sellainen etten ainakaan vaivaisi omilla asioilla muita.
Mutta kuitenkin olen kuullut, että se kannattaisi välillä ja rohkeasti puhua, tuoda omia tunteita esiin.
En itseasiassa tiedä enää mikä on oikein ja mikä väärin.
Ehkä nyt taas vaikutan siltä että kerään säälipisteitä mutta en tosiaan tiedä miten ajatuksiani toisin esiin. Yleensä olen ottanut asiat niin, että olen selviytyjä ja halunnut tulla kuulluksi ja kertoa muille miten vaieluksistakin voi nousta ja samalla saanut omaan identiteettiin vahvistusta.
No..ehkei asioita kannataisi miettiä sen kummemmin.
Kiitos sulle. Kyllähän nämä silmiä avaa.
Ap
Itselleni tuli jossain määrin mieleen Ap:n kuvauksesta estynyt persoonallisuushäiriö.
Tunnistin myös jossain määrin itseni. En anna itsestäni juurikaan muille, pidän aina puhelinta äänettömällä, enkä halua olla koskaan tavoitettavissa. Minua vaivaa usein tyhjyyden tunne, aivan kuin en pystyisi tuntemaan samalla tavoin kuin muut. En koe olevani masentunut, vaan ainoastaan jollain tavalla tunnerajoittunut. Hakeudun silti usein kaupungille ihmisten sekaan, mutta tunnen olevani aivan ulkopuolinen ja seuraavani kuin jotain elokuvaa.
Minulla ei ole varsinaisia traumoja, mutta olen kasvanut todella tunnekylmässä ympäristössä. Jonice Webbin kirjoista jotka käsittelevät teemaa Childhood Emotional Neglect sain hieman vastauksia käytökselleni.
Vierailija kirjoitti:
No kyllähän minä nyt ymmärrän, että elämässä on hyviäkin asioita.
Tottakai on..
Mutta on minusta hyvin varautunut tullut ja hyvä niin toisaalta kun miettii, etten ainakaan ole niin helposti vedätettävissä.
Jotenkin vain tuo stressi ja mitä olen nähnyt viime aikoina on laukaissut sen, että tunnen ulkopuolisuutta. Yritän saada itseäni sopeutumaan mutta ahdistun ja olen kankea.
Tosiaan otan liikaa paineita ympärillä olevasta ja olen ollut suorittaja töissä.
Kyllä pääni on mennyt melko sekaisin kun en pysty luottamaan enää kenenkään aidosti tai jotain syystä pelkään että minua arvostellaan.
Ei ole kiva tunne enkä haluaisi näin olevan.
Jopa ystäviini on vaikea luottaa tai saada kunnon yhteyttä ilman, että käyn päänsisäistä taistelua siitä voinko tuntea oloani kotoisaksi seurassa vai onko syytä olla varuillaan. Ennen näin ei ole ollut ainakaan jatkuvasti tai ilman kunnon syytä.
Eristäydyn ja masennun.Voisinpa päättää nyt vain, etten välittäisi vaikka asia olisikin niin, että olisin arvostelun kohteena. Tai minun täytyy harjoitella, etten kuuntele epäluuloisuuttani kun keskustelen ja olen seurassa.
Ihan hirveä jännitys, en ymmärrä.
Oikeasti vituttaa tämä tilanne ja haluan pois.Sain juuri tietää, että minut otettiin sisään mielenterveyden sairaanhoitopiirin, siitä ne asiat toivon mukaan lähtee rullaan.
Tahdon itseni takaisin, sen itsevarman ja päättäväisen naisen jolla on selvät päämäärät ja tarmokkuus.
Se jotenkin katosi.
Ap
18 jatkaa vielä että tuokin tekstisi on kuin minun päästäni. Minun alkuperäiset traumani on varmaan vahingoittanut mieltäni koska minulle ne ei olleet traumoja. Olen pystynyt käsittelemään ennen mielestäni jopa normaalia lapsuuttani vain siten että entä jos se olisi tapahtunut vaikka kaverilleni. Tätä esimerkkiä käyttäen vasta tajusin että ne normaalina pitämäni asiathan ois ollu jollekkin toiselle ihan hirveitä! Eli jtn kieltämistä, patoutumaa ja muistojen vääristymää on mulla ollu. Nyt vaikeuksia luottaa ja uusimpana herkkuna edes kiintyä keneenkään! äärimmäinen työstressi puhkaisi nämä traumat esiin, nyt en ole enää varma oliko se sittenkään hyvä asia, ehkä joitakin elämänsä asioita ei edes kannata käsitellä ja raadella, koska Sen jälkeen huomasin tämän ulkopuolisuuden tunteen voimistuneen. Mutta siltikin yhdistän tämän alkavaa skitsofreniaa enemmän tarkkaavaisuuden häiriöksi. Eli häiriön vuoksi kiinnitän vaan liikaa huomiota ihmisten eleisiin, puheisiin ym. Sekä pohdin liikaa liian syvällisiä ja pielessä olevia asioita maailmankaikkeudesta. Joihinkin asioihin vastaavasti en sitten pysty uhraamaan ajatustakaan. Eihän se olisi häiriö, jos se ei juuri tällätavoin häiritsisi elämää :D joten yritä sinäkin ottaa rennosti tilanteesi kanssa! Itse ajattelen että ei täällä kukaan terve ole, kaikilla on omat päänsisäiset mörkönsä ja minulla se on tämä ja näillä mennään, ja maailmassa on niin moni asia vinksallaan että minusta se olisi enemmänkin sairasta jos tämä maailman meno olisi ok :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo mitä kuvailet, ole - elämää?
Vähän sellainen dissosiaatio-meininki tuossa kuitenkin on. Jos tuo on fiiliksesi 24/7, niin varmaan jonkinlainen apu voisi olla paikallaan.
Tämän kommentin ensimmäisessä lauseessa on se pahin kauhuskenaario! Entä jos todella esim addi oireet (tai mikä ikinä meitä yhdistääkään ) aiheuttivat sen mitä me apn kanssa samaistuneet pidimme normaalina. Ja nyt kun syystä tai toisesta kelläkin oireet ovat kurissa niin tunnemme olomme ulkopuolisiksi ja tuijottavamme elämän keskellä vain tylsää elokuvaa vaikka tämä itseasiassa onkin aina ollut muille sitä normaalia elämää! Jos näin on niin haluan kyllä mun adhd:n takasin heti välittömästi!
Mulla ihan normaali lapsuus. Olen tehnyt töitä joissa ollaan paljon asiakkaiden kanssa tekemisissä. Olen viiden lapsen äiti. Nykyään inhoan olla ihmisten kanssa. En halua vieraita kotia. Kaupassa käynti ahdistaa. Puhelin on aina työn ulkopuolella äänettömällä. En tykkää puhua puhelimessa. Enää en edes jaksa vastata viesteihin.
Jos joku tulee yllättäin kylään, niin otan vastaan ja seurustelen kuin normaali ihminen, mutta ikinä en enää pyydä ketään käymään.
Höh, no eihän terapia tietenkään yritä uskotellakaan, että kaikki ihmiset on hyviä, ja maailmassa on vain hyviä asioita. Siellä päinvastoin koetetaan tämän suhteen saada potilas itse huomaamaan kehen kannattaa luottaa ja kehen ei. Jotkut potilaat itse ovat aivan liian luottavaisia ja sinisilmäisiä.