En osaa olla ihmisten kanssa aito tai luontevasti paitsi töissä. Muuten en pidä seurustelusta lainkaan, sillä käytökseni muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Ylimääräisen stressin välttäminen voisi auttaa. Kuvaud vaikuttaa samalta kuin paranoidisessa skitsofreniassa, jota sulla ei ole. Mutta stressi, valvotut yöt, juomisputket voi saada helpommin psykoosin päälle ja jos on alttiutta skitsofreniaan, niin siinä sitten mennään. Rauhallinen, säännöllinen elämä, niin viivytät taidin puhkeamista eli psykooseja.

Hyvin päätelty.

Minä tein pitkiä päiviä töitä ja olin valmis oppimaan koko ajan lisää. Sain vastuuta jatkuvasti ja missään vaiheessa ei helpottanut vaan päinvastoin. Tein 16h päiviä nopeaa tahtia juosten eri paikkoihin tekemään töitä.

Väsähdin, jopa melko nopeasti. Tätä tahtia tein melkein puolivuotta.

Tosin stressiä tuli jo siitä kun jouduin sopeutumaan uusiin työnkuviin saman päivän aikana eri osa-alueilla

Olin kiitollinen, että minut huomattiin pätevänä tekijänä mutta myöskin pettynyt ettei loppuvaiheessa ns avunhuutoihini vastattu vakavasti eikä lomaa annettu niin paljon kun pyysin.

Minä joustin usein ja sainkin palkankorotuksia mutta kun helpotusta ei tullut niin raha ei enää merkannut minulle. Päätin keskittyä terveyteen ja irtisanouduin syyllisyyden tuskissa, sillä olin luvannut paljon.

Oli kuitenkin pakko ettei mielenterveys ja hormoni tasapaino enää mene yhtään huonompaan suuntaan.

Siskoni sairastaa skitsofreniaa ja on tälläkin hetkellä mielisairaalassa. Äidilläni on myös taipumusta psykoottisiin sairauksiin.

Itse hoidan itseäni funktionaalisesti enkä suostu lääkehoitoon vasta kun on aivan pakko.

Lepään, syön paleotyyppisesti koska olen huomannut sopivan minulle.

Kohta jaksan toivottavasti taas mennä salille.

Sekin harrastus jäi kun tein töitä liikaa.

Luojan kiitos tein päätöksen, myöskin alalla on erittäin normaalia juoda alkoholia työpäivän päätteeksi työporukalla, vähän unta ja nopea työtahti pitkine päivineen ei ole hyvä yhtälö mielenterveyden ja muutenkin jo kärsineen hormoni toiminnan kannalta.

Haluan saada alkoholin käytön kokonaan kuriin, olen viikottain tissutellut enemmän ja vähemmän kuluneen puolen vuoden aikana stressin vuoksi joka tietysti vain vauhdittaa terveyden etenemistä huonompaan suuntaan.

Ap

Eikö tuo mitä kuvailet, ole - elämää?

Vähän sellainen dissosiaatio-meininki tuossa kuitenkin on. Jos tuo on fiiliksesi 24/7, niin varmaan jonkinlainen apu voisi olla paikallaan.

Vierailija kirjoitti:

Jotain samanlaista mullakin. Tarvitsen roolin voidakseni olla ihmisten kanssa luonteva. En osaa hakeutua ihmisten seuraan, sillä en tarvitse heitä. Jotkut voimakkaasti ja äänekkäästi läsnäolevat ihmiset aiheuttavat ahdistusta. Apua en osaa pyytää, paitsi ammattilaisilta (esim. sähkömies vaihtamaan lamppu). Nuorempana minäkin ajattelin maailmaa tekopyhyyden teatterina, mutta en enää uskoa ihmisten teeskentelevän. Olen vain erilainen.

Kyllä ne teeskentelee. Huomiosi ovat aivan oikeita. 

Sinkkumies

Näkeehän sen jo palstallakin minkälaisia pyrkyreitä ja kusipäitä on. Ad-hominemeita viljellään nimimerkeillä kirjoittajia kohtaan joka toiseen ketjuun. 

Siinä se totuus on ihmisistä. Ei ole kaunista katseltavaa, mutta on vain parempi kääntää selkänsä näille tyypeille.

Sinkkumies

Ei teidän huomiot vääriä ole. Vaan täysin oikeita. Eihän terve ihminen sairaiden seurassa viihdy.

Mä ite teen työt töissä, mutta sen tekepyhempää paikkaa ei olekkaan kuin työpaikka. 

Kaikenlaisia labeleita on laitettu ihmisille, jotka sitten käyttäytyvät näiden normien mukaan. 

Eikö se ole suurinta tekopyhyyttä?

Sinkkumies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä häiritsee.

Muuten olen itsevarma itseni kanssa, kokkailen, luen, siivoan miten jaksan jne.

Teen asioita ja nimenomaan vaivun täysin omaan maailmaani ja laiskasti vietän vapaa-aikaani.

Pidän aina kännykän äänettömällä enkä halua näyttää itseäni kovin usein kenellekään.

Jotenkin koen muiden jatkuvasti tarkkailevan ja tuomitsevan minua.

Minun on esimerkiksi vaikea kokkailla perheenjäsenien tai ystävien läsnäollessa.

Hermostun ja ahdistunut kun minun työskentelyä katsoo joku vapaa-ajalla.

En todellakaan halua näyttäytyä alasti ihmisten kanssa, tämä on jo ollut lapsesta lähtien.

Jotenkin tunnen ottavani hirveät paineet ihmisten kanssa olemisesta.

Koko olemukseni muuttuu varsinkin temperamenttisen ja todella voimakkaiden ihmisten kanssa.

Olen varautunut ja ahdistunut aina vähemmän tai enemmän. Teen itsestäni tyhmän tahattomasti.

En vain kestä arvostelun kohteena olemisesta ja ylisuoritan asioita aina - tai sitten en tee juuri mitään.

Sairastuin yllätys yllätys työuupumukseen. Menestyin parissa vuodessa yllättävän pitkälle, saaden useita palkankorotuksia.

Olen kuitenkin jotenkin koko ajan pihalla kaikesta.

Kotonakin, yleensä jään vain mieleni syvyyksiin ja tsemppaan itseni ihmisten sekaan kaupungille, sillä tahdon hyvälaatuista kahvia ja kaipaan jotain ympärilleni.

Nykyään vain tunnen olevani ihan ulkopuolinen ihmismassankin keskellä, katson vain ja mietin, että mitä he tekevät ja minne menossa. Miten kuinka fiksuja osat heistä ovat tai ihmettelen mikä kytkös minusta puuttuu kun katson sitä elämän vilinää ympärillä.

Jotenkin uppoan täysin omaan illuusioon.

Mietin, miten ihmisillä riittää mielenkiintoa kaikkeen tekemiseen ja yhdessä ajan viettämiseen.

Mietin miten turhamaisia loppuen lopuksi asiat ovat. En näe kovinkaan paljon järkeä monissakaan asioissa mitä ihmiset laittavat tärkeysjärjestykseen.

Ymmärrän kyllä mutta katson asioiden merkitystä hieman syvällisemmin ja tunnen aina olevani jossain muualla ja kuuluvani jonnekin muualle.

Tämä on pahentunut.

Töissä minä olen sosiaalinen, kaikki rakastavat minua ja ylisuoritan. Olen kiltti ja sydämellinen oikeastikin.

Elämä on potkinut hirveästi päähän jo lapsuudesta lähtien.

Ymmärrän ihmisiä kyllä helposti mutta en pinnallista elämää.

Olen menossa psykoterapiaan, sillä en luota ihmisiin vaikka hyvää heille haluankin.

En kuitenkaan usko muiden hyvyyteen helpolla.

Tuntuu, että jokin suuri palanen puuttuu minusta. En osaa selittää sitä.

En vain näe kuuluvani tähän kulissi-elämään mitä näen..

Tunnen ja tiedän eläväni valheiden ympärillä.

Pinnallisuus on jotain sairasta tässä maailmassa.

Sitten pitäisi vain tekopyhästi olla mukana tässä touhussa.

Olen reilu parikymppinen.

Samaistuuko joku?

Todellakin samaistun ja tahtoisin myöskin saada nimen kyseiselle kuvaukselle! Näen ihmisten tekopyhyyksien, piilovittuilujen ja small talkkien läpi ilman pienintäkään sensuuria. Tämä on jo itsessään rasittavaa, ja saa välttelemään ihmisiä. Koen ihmispaljoudet uuvuttavina kun jään ikäänkuin ulkopuolisena katsomaan ”leffaa”. Nuorempana en huomannut juuri koko asiaa kun vedin keittoa huolella turruttaakseni tämän ”kuudennen aistin”. Mutta yritäppä tässä nyt elää raittiinpaa/aikuisempaa elämää kun tämä yliherkkyys piinaa aina ja joka asiassa. Minullakin takana monen muttapuulla traumaattinen lapsuus mutta luulen että kyse on myös tarkkaavaisuuden häiriöistä ADHD/ADD tms.

Tarina on etukäteen valmiiksi kirjoitettu. Aistisi osoittavat aivan oikeaan suuntaan.

Sinkkumies

Teeskenteleviä valehtelevia paskakasojahan nämä. Et ole joutunut helvettiin.

By the way, you are awake. This is our life now.

Sinkkumies

Kuulostaa osittain tutulta. Mulla ei ole kovin traumaattista taustaa, jos vertaa teidän kertomuksiinne, mutta samaistumaan kyllä kertomukseesi. Mä oon viime aikoina selaillut juttuja erityisherkkyydestä, vaikka toisaalta pidän sitä ilmaisua ja aiheen julkisuuskuvaa rasittavana kitisemisenä. Täytyy myöntää, että joku pointti siinä on. Erityisherkkiä oli jonkun tutkimuksen mukaan viidennes ihmisistä ja niitä löytyy myös sadoista eläinlajeista.

Enkä nyt puhu mistään hajusteallergiasta, vaan sosiaalisesta herkkyydestä. Täällä linkissä on aika hyvin kuvattu asiaa:

https://www.erityisherkat.fi/erityisherkkyys/mita-erityisherkkyys-ei-ol…

Vai katselet maailmaa syvällisemmin kuin muut, jotka tekevät ja ovat kiinnostuneita mielestäsi typeristä asioista. Samalla ollen kuitenkin hyväntahtoinen ja empaattinen. Onhan tuossa ristiriitaa. Itse inhoan ihmisiä, ja pidän vain heistä joiden kanssa kulloinkin olen tekemisissä, kuten kumppani, lapsi, tai työnantaja, mutta en tosiaan ajattele olevani hieman parempi kuin muut, ja jotenkin syvällisempi kuin he, vaan että en jaksa ihmisiä kun heistä on yleisesti katsoen paljon enemmän haittaa kuin hyötyä, tai edes plus-miinus janalla keskikohdalla.

Kyllä mä näkisin siis myös että terapia voisi olla hyvä ajatus. Toisaalta näen myös sen, mikä monella elämässä menestyneellä päävikaisella on jarruttamassa paranemista, eli ollaan itse niin hyvin tietävinään jo että mikä on, ja mitä sille pystyy, jos edes pystyy, että avun vastaanottaminen, siis todella vastaanottaminen, ei vain terapiassa istuminen ja selittäminen kuinka ei voi tehdä mitään, ja olen vain tällainen, ja olen yrittänyt kaikkeni enkä muutu, ei onnistu. 

Sanoisin silti neuvoksi että lue Ekhart tollen läsnäolon voima -kirja. Siinä kesitytään vain ihmiseen itseen, jolloin et pääse syyttämään tai arvostelemaan muita kuin itseäsi.

Oman pään sisällä eläminen on iso riski mielensairauden puhkeamiseen. NYT olet vielä tietoinen toiminnastasi, mutta muutamat asiat tekstissäsi ovat hälyttäviä. Esimerkiksi tuo rajanveto itsesi ja muiden välille. Ei sinä olet tällainen, muut tuollaisia, et kuulu joukkoon. Tämä on jo psykoosiin taipuvaisen ajattelua. Samoin kuvitelma siitä että tiedät mitä muut ajattelevat, tai miksi he tekevät asioita. Et tiedä. Ihmisillä on erilaisia rooleja elämässä, ja ne keillä niitä ei ole, ovat alttiimpia mielensairauksille, tavallaan ovat "kankeita" normaaliin elämään ja sen vaatimiin rooleihin. Työminä, kotiminä, vanhempiminä, kaveriminä, jne. Näistä jonkun ihminen yleensä tuntee omakseen enemmän kuin muut, ja sinulla se taitaa olla työminä.

Toisin kuin moni luulee, psykoosi ei aina tule sormia napsauttamalla, vaan se kytee hiljakseen, kunnes periaatteessa ihan kykenevän ja toimimaan pystyvän ihmisen mieli sairastuu hiipien. Tulee "hassuja", mutta itselle aivvan täysin järkevän kuuloisia ajatuksia. Älykkään ihmisen aivot pyrkivät sopeutumaan näihin, ja tekemään niisät normaaleja ajatuksia. Monimutkaiseen ajatteluun kykenevä osaa selittä asiat itselleen "erilaisuutena", ja sillä että "näkee sellaista ihmisissä, jota muut eivät näe". Tavallaan aivot siis syöttävät tätä ajattelua, ja sairastuva ottaa koppia, ja selittää ajatuksen normaaleiksi omaan elämään kuuluviksi totuuksiksi. Näyttäisi että vielä on pieni hetki aikaa muuttaa tämä ajatuskulku, ja ihan ensimmäisenä pitää hyväksyä se, että sinä olet samanlainen maanmatonen kuin kaikki muutkin. Myös se pissis joka ihkuttelee uusia meikkejä, kuin se pultsari joka on juonut jo kaiken, se tyhmä asiakas, joka ei erota oikeaa vasemmasta, kaikki ollaan yhtä ja  samaa. Itsensä erottaminen muista pitää lopettaa heti, ja tunnustaa ettei ole mitään kuudensia vaistoja, eikä ylivoimaista herkkyyttä nähdä maailma "totuudellisena", jonka muut näkevät "harhaisena". Tämä ajatushan on todella kiehtova, mutta se on niin varallinen että siitä pitää päästä eroon ennen kuin aivot antavat sairaudelle periksi. Nyt näet vielä ettet ole kunnossa, kohta saatat uskoa kaiken mitä mielesi sinulle syöttää. Sitä se mielisairaus nimittäin on.

Voin kertoa että käsieni kautta on kulkenut hyvin monta korkeasti koulutettua, ja hyvissä viroissa olevaa, neroakin, näiden 15 v aikana jotka olen psyk akuuttiosastolla työkennellyt. 

Lähes kuin olisin itse kirjoittanut aloituksen. Kiitos tunteideni sanoittamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vai katselet maailmaa syvällisemmin kuin muut, jotka tekevät ja ovat kiinnostuneita mielestäsi typeristä asioista. Samalla ollen kuitenkin hyväntahtoinen ja empaattinen. Onhan tuossa ristiriitaa. Itse inhoan ihmisiä, ja pidän vain heistä joiden kanssa kulloinkin olen tekemisissä, kuten kumppani, lapsi, tai työnantaja, mutta en tosiaan ajattele olevani hieman parempi kuin muut, ja jotenkin syvällisempi kuin he, vaan että en jaksa ihmisiä kun heistä on yleisesti katsoen paljon enemmän haittaa kuin hyötyä, tai edes plus-miinus janalla keskikohdalla.

Kyllä mä näkisin siis myös että terapia voisi olla hyvä ajatus. Toisaalta näen myös sen, mikä monella elämässä menestyneellä päävikaisella on jarruttamassa paranemista, eli ollaan itse niin hyvin tietävinään jo että mikä on, ja mitä sille pystyy, jos edes pystyy, että avun vastaanottaminen, siis todella vastaanottaminen, ei vain terapiassa istuminen ja selittäminen kuinka ei voi tehdä mitään, ja olen vain tällainen, ja olen yrittänyt kaikkeni enkä muutu, ei onnistu. 

Sanoisin silti neuvoksi että lue Ekhart tollen läsnäolon voima -kirja. Siinä kesitytään vain ihmiseen itseen, jolloin et pääse syyttämään tai arvostelemaan muita kuin itseäsi.

Tekstisi loppu jäi vaivaamaan.

Mistä sinä päättelet, etten ole hakemassa apua tai olisin jäämässä tuleen makaamaan?

Minä todellakin haen vastauksia, yritän sopeutua ja ratkaista ongelmia.

Puhuminen ja kirjoittaminen auttaa.

Tuokin aloitus oli vain pieni pala ajatuksistani, jotka minun piti selventää kirjoittamalla.

Solmujen avaamista tässä haen.

Ehkä kiristit hieman maailmankatsomustani. Mikään kun ei ole niin mustavalkoista elämässä kenelläkään.

En ylenkatso ketään enkä pidä itseäni erityisempänä ja mahtavampana kuin muita. Minullahan on huono itsetunto.

Erilaisena kyllä, sillä en tunne pääseväni siihen kuplaan mitä näen ympärilläni.

Minusta rehellisyys on tärkeintä ja on kammottavaa vain kuunnella kuinka ihmiset puukottavat selän takana. Minä(kin) kun sinisilmäisenä olen ottanut paljon vastaan ja pettynyt useimmiten.

On hankala ymmärtää, miksi ihmiset tekevät niin kun ei ole aihetta muuta kun pahan olon purkaminen toisiin väärin tavoin.

Minä tutkin ja yritän miettiä, että miksi pahuus voittaa hyvyyden niin usein.

En ymmärrä oikeasti ahneutta jos se vaikuttaa jonkun toisen elämään tuhoavasti.

Minun on ihan oikeasti vaikea luottaa ihmisiin ja kyllä sen sanon, että en ole mikään enkeli mutta kyllä aina yritän huomioida toisia, en loukkaa tai tahdo vittuillakseni pilata toisten asioita.

Minussa on ristiriitaisuutta, kuuluu varmaan osaksi identiteetin rakentamista.

Yritän kovasti ymmärtää tätä tarkoitusta, sillä minulle se ei ainakaan ole raha eikä valta.

Tahtoisin työkseni tehdä asioita, jotka tekevät toisille ihmisille aidosti hyvää eikä se, että repisin pääosin elantoni vain.

Siis jotain syvällisempää ja aidosti hyvää.

Et ehkä ymmärrä minua eikä tarvitsekaan ja ehkä annoin ylenkatsovan kuvan itsestäni joka ei tarkoitukseni ollut.

Ja kyllä, tiedostan tosiaan itsekin tarvitsevani terapiaa. Aion saada siitä kaiken avun irti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Näyttäisi että vielä on pieni hetki aikaa muuttaa tämä ajatuskulku, ja ihan ensimmäisenä pitää hyväksyä se, että sinä olet samanlainen maanmatonen kuin kaikki muutkin.

Tän oon huomannut itse "vainoharhaisissa" ihmisissä, kuten yhdessä vaiheessa itsessänikin huumeitten käytön loputtua, että jotenkin kummallisesti sitä alkaa uskomaan ja kuvittelemaan, että kaikki liittyy jotenkin itseen; muiden ilmeet, eleet ja sanat. Aina on kyse itsestä.

Kerran yritin rauhoitella ahdistunutta kaveria sanomalla, että eivät muut ihmiset pidä sua mitenkään erikoisena tai niin uskomattoman kiinnostavana, että ajattelisivat sua kokoajan ja keksivät jotain pään menoksi.

Kun todellisuudessa kukaan ei hirveästi edes esim työkaveriin ja hänen olemiseenaa tuhlaa aikaa ja ajatuksiaan.

Tällaisilla ihmisillä on jäänyt jotenkin vaan ne kelat omasta itsestä päälle ja jumiin. Alkaa vääristyneen egonsa kautta nähdä asioita, mitkä eivät vastaa todellisuutta tippaakaan.

Olemattomia hyökkäyksiä yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai katselet maailmaa syvällisemmin kuin muut, jotka tekevät ja ovat kiinnostuneita mielestäsi typeristä asioista. Samalla ollen kuitenkin hyväntahtoinen ja empaattinen. Onhan tuossa ristiriitaa. Itse inhoan ihmisiä, ja pidän vain heistä joiden kanssa kulloinkin olen tekemisissä, kuten kumppani, lapsi, tai työnantaja, mutta en tosiaan ajattele olevani hieman parempi kuin muut, ja jotenkin syvällisempi kuin he, vaan että en jaksa ihmisiä kun heistä on yleisesti katsoen paljon enemmän haittaa kuin hyötyä, tai edes plus-miinus janalla keskikohdalla.

Kyllä mä näkisin siis myös että terapia voisi olla hyvä ajatus. Toisaalta näen myös sen, mikä monella elämässä menestyneellä päävikaisella on jarruttamassa paranemista, eli ollaan itse niin hyvin tietävinään jo että mikä on, ja mitä sille pystyy, jos edes pystyy, että avun vastaanottaminen, siis todella vastaanottaminen, ei vain terapiassa istuminen ja selittäminen kuinka ei voi tehdä mitään, ja olen vain tällainen, ja olen yrittänyt kaikkeni enkä muutu, ei onnistu. 

Sanoisin silti neuvoksi että lue Ekhart tollen läsnäolon voima -kirja. Siinä kesitytään vain ihmiseen itseen, jolloin et pääse syyttämään tai arvostelemaan muita kuin itseäsi.

Tekstisi loppu jäi vaivaamaan.

Mistä sinä päättelet, etten ole hakemassa apua tai olisin jäämässä tuleen makaamaan?

Minä todellakin haen vastauksia, yritän sopeutua ja ratkaista ongelmia.

Puhuminen ja kirjoittaminen auttaa.

Tuokin aloitus oli vain pieni pala ajatuksistani, jotka minun piti selventää kirjoittamalla.

Solmujen avaamista tässä haen.

Ehkä kiristit hieman maailmankatsomustani. Mikään kun ei ole niin mustavalkoista elämässä kenelläkään.

En ylenkatso ketään enkä pidä itseäni erityisempänä ja mahtavampana kuin muita. Minullahan on huono itsetunto.

Erilaisena kyllä, sillä en tunne pääseväni siihen kuplaan mitä näen ympärilläni.

Minusta rehellisyys on tärkeintä ja on kammottavaa vain kuunnella kuinka ihmiset puukottavat selän takana. Minä(kin) kun sinisilmäisenä olen ottanut paljon vastaan ja pettynyt useimmiten.

On hankala ymmärtää, miksi ihmiset tekevät niin kun ei ole aihetta muuta kun pahan olon purkaminen toisiin väärin tavoin.

Minä tutkin ja yritän miettiä, että miksi pahuus voittaa hyvyyden niin usein.

En ymmärrä oikeasti ahneutta jos se vaikuttaa jonkun toisen elämään tuhoavasti.

Minun on ihan oikeasti vaikea luottaa ihmisiin ja kyllä sen sanon, että en ole mikään enkeli mutta kyllä aina yritän huomioida toisia, en loukkaa tai tahdo vittuillakseni pilata toisten asioita.

Minussa on ristiriitaisuutta, kuuluu varmaan osaksi identiteetin rakentamista.

Yritän kovasti ymmärtää tätä tarkoitusta, sillä minulle se ei ainakaan ole raha eikä valta.

Tahtoisin työkseni tehdä asioita, jotka tekevät toisille ihmisille aidosti hyvää eikä se, että repisin pääosin elantoni vain.

Siis jotain syvällisempää ja aidosti hyvää.

Et ehkä ymmärrä minua eikä tarvitsekaan ja ehkä annoin ylenkatsovan kuvan itsestäni joka ei tarkoitukseni ollut.

Ja kyllä, tiedostan tosiaan itsekin tarvitsevani terapiaa. Aion saada siitä kaiken avun irti.

Ap

Olen sitä mieltä että pelkästään se, että katsot "itsellesi sopivan" terapeutin ja käyt hänen juttusillaan, ei riitä. Täytyisi saada nyt psykiatrinen arvio ihan ensin, jossa puhuisit totta. Terapeuteista voi olla pelkkää haittaa, mikäli sinne mennään esiintymään tietynlaisena ihmisenä, eikä terapeutilla ole välttämättä mitään kokemusta mielisairaista, ainoastaan elämässään solmussa olevevista terveistä ihmisistä.  Sitä vain tarkoitan, että ap nyt saisit kaiken, ja oikeanlaisen avun, ettei käy niin että terapeutin avulla menet syvemmälle suohosi. Tai siis mieleesi.

Vierailija kirjoitti:

Oman pään sisällä eläminen on iso riski mielensairauden puhkeamiseen. NYT olet vielä tietoinen toiminnastasi, mutta muutamat asiat tekstissäsi ovat hälyttäviä. Esimerkiksi tuo rajanveto itsesi ja muiden välille. Ei sinä olet tällainen, muut tuollaisia, et kuulu joukkoon. Tämä on jo psykoosiin taipuvaisen ajattelua. Samoin kuvitelma siitä että tiedät mitä muut ajattelevat, tai miksi he tekevät asioita. Et tiedä. Ihmisillä on erilaisia rooleja elämässä, ja ne keillä niitä ei ole, ovat alttiimpia mielensairauksille, tavallaan ovat "kankeita" normaaliin elämään ja sen vaatimiin rooleihin. Työminä, kotiminä, vanhempiminä, kaveriminä, jne. Näistä jonkun ihminen yleensä tuntee omakseen enemmän kuin muut, ja sinulla se taitaa olla työminä.

Toisin kuin moni luulee, psykoosi ei aina tule sormia napsauttamalla, vaan se kytee hiljakseen, kunnes periaatteessa ihan kykenevän ja toimimaan pystyvän ihmisen mieli sairastuu hiipien. Tulee "hassuja", mutta itselle aivvan täysin järkevän kuuloisia ajatuksia. Älykkään ihmisen aivot pyrkivät sopeutumaan näihin, ja tekemään niisät normaaleja ajatuksia. Monimutkaiseen ajatteluun kykenevä osaa selittä asiat itselleen "erilaisuutena", ja sillä että "näkee sellaista ihmisissä, jota muut eivät näe". Tavallaan aivot siis syöttävät tätä ajattelua, ja sairastuva ottaa koppia, ja selittää ajatuksen normaaleiksi omaan elämään kuuluviksi totuuksiksi. Näyttäisi että vielä on pieni hetki aikaa muuttaa tämä ajatuskulku, ja ihan ensimmäisenä pitää hyväksyä se, että sinä olet samanlainen maanmatonen kuin kaikki muutkin. Myös se pissis joka ihkuttelee uusia meikkejä, kuin se pultsari joka on juonut jo kaiken, se tyhmä asiakas, joka ei erota oikeaa vasemmasta, kaikki ollaan yhtä ja  samaa. Itsensä erottaminen muista pitää lopettaa heti, ja tunnustaa ettei ole mitään kuudensia vaistoja, eikä ylivoimaista herkkyyttä nähdä maailma "totuudellisena", jonka muut näkevät "harhaisena". Tämä ajatushan on todella kiehtova, mutta se on niin varallinen että siitä pitää päästä eroon ennen kuin aivot antavat sairaudelle periksi. Nyt näet vielä ettet ole kunnossa, kohta saatat uskoa kaiken mitä mielesi sinulle syöttää. Sitä se mielisairaus nimittäin on.

Voin kertoa että käsieni kautta on kulkenut hyvin monta korkeasti koulutettua, ja hyvissä viroissa olevaa, neroakin, näiden 15 v aikana jotka olen psyk akuuttiosastolla työkennellyt. 

Kuulostaa pelottavalta...

Ymmärrän kyllä että ajaykseni ovat..

No aika epäluulosia?

Olen kuitenkin vielä järjissäni ja tahdon saada asioihin tolkkua.

Olen luullut tekeväni oikein kun olen kyseenalaistanut, laittanut asioitani järjestykseen, yrittänyt käsitellä ja saada vastauksia. Ehkä olen mennyt vähän liian pitkälle ja minusta on tullut joissain asioissa neuroottisempi. Kuten oman terveyden suhteen.

Ehkä mietin itseäni liikaa? Mutta miten etenen..

Mitä voin tehdä ennen kuin terapia alkaa?

En ole hullu kuitenkaan. Stressaava kausi laukaisi asioita valitettavasti.

Mistä sitten tunnistaa terveen asioiden pohtimisen ja käsittelyn..

Ei Helvetti päähän tässä menee vain enemmän vinksalleen kun tuollaisia mietitte.

En sano ettei niissä voisi olla perää mutta en usko tämän olevan vakavaa.

Ap

Itseasiassa sen verran täytyy kyllä sanoa vielä, että tunnen jatkuvasti syyllisyyttä lähes kaikesta mitä teen.

Kun tupakoin ulkona, minusta tuntuu, että jotkut tuijottavat ja arvostelevat pahetta.

Vaikka lähimain ei ole ketään.

Se on varmaan jo aika hälyyttäävää.

Sama jos olen menossa nukkumaan, minusta tuntuu nykyään etten olisi yksin.

Pelottaa ja tuntuu, että joku tarkkailisi vaikka yritän kyllä tulla järkiini ja lopettaa tuollaisen syöttämisen itselleni.

Sen voi ehkä laittaa iltaisin väsymyksen piikkiin ja vilkkaan mielikuvituksen.

Olen nähnyt unta sekoamisesta, yritin soittaa äidille mutta hän ei ymmärtänyt minua. Tarvitsin ambulanssin mutta kukaan ei kuullut ja jouduin yksin taistelemaan harhojen kanssa.

Tiedän itsekin kuulostavani kyllä epäluuloiselta :D ei ole varmaan normaalia vaipua omiin ajatuksiin jatkuvasti.

Olen ajatellut sen kyllä olevan osa fyysistä sairauttani joka saa mielen sumuiseksi ja kun sitä stressiä on tosiaan ollut niin on hormonit mennyt sekaisin.

Ei tuo normaaliakaan ole. Minulla on hyvin paljon samoja oireita ja diagnoosi dissosiaatiohäiriö, mutta ilman masennus ja psykoosilääkkeitä minulle tulee myös psykoottisia oireita, joista osa samoja kuin olet kuvannut. En ole ikinä mitään harhoja nähnyt tai kuullut, eli oireet voi olla hienovaraisempia, kuten tuo tarkkailtu olo.

Samaistun! Olen käynyt vuoden verran ensin pelkästään terveydenhoitajan juttusilla nuorten auttavassa palvelussa ja sitten sain lähetteen psykiatriselle vastaanotolle. Taustalla hylkäämistä, henkistäväkivaltaa ja kotona sai pelätä joko aggressiivista isoveljeä tai ilkeää, kylmää burnoutin kourissa kärsivää äitiä, isästä ei ollut paljon apua, kun tämä oli työmatkoilla ja muutoin hyvin vetäytyvä persoona. Ei tehnyt huudolle ja riitelylle muuta kuin käveli pois. Lopuksi tapahtui vielä suuri menetys, kun rakas voimavara, 92v. mummo kuoli. Ja sitten mentiinkin hyvällä rytinällä alaspäin. Toki tätä samaa alamäkeä oli kestänyt jo ala-asteelta asti, mutta vuosi sitten tuli erityisen jyrkkä lasku vastaan.

Luottamus ihmisiin heikko, luottamus itseen ja omiin kykyihin heikko. Tuntuu, että ihmiset vain jättää. Elämänhallinta hukassa. En saa aikaiseksi mitään ja joudun tappelemaan itseni kanssa, että saan lähdettyä edes ulos. Toistuva työttömyyskään ei liiemmin rohkaise mihinkään. Ei ole muuta elämää kuin opiskelu ja kun se rutiini keskeytyy, jään tyhjän päälle. Kaverit häviää omiin elämiinsä ja minun elämältä tippuu pohja. Olen laihtunut 20 kiloa viimeisen vuoden aikana, joten kehonkuvakin on hukassa. En enää edes tiedä, kuka tämä riutunut, tyhjäkatseinen henkilö on, joka katsoo peilistä takaisin.

N20

Terapia ei paranna tosiasioita. Jos terapia on sellaista jossa terapeutti ei ole itse kyennyt näkemään pahuutta yhteisöissä, yhteiskunnassa ja ihmisissä se ei toimi. Terapia voi viedä selviytymiskeinosi jopa jos se uskottelee sinule valheita.

Todellusuydessa on paljon ihmisiä joihin ei voi luottaa, paljon ihmisiä joihin voi luottaa vain hyvin rajatusti ja ääretömän vähän ihmisiä joihin voit luottaa tapahtui mitä tahansa.

Terapia kuitenkin voi olla minusta hyvä keino käsitellä menneitä traumoja. Se voi auttaa vihanpurussa ja sitä kautta voi saada korvaavia kokemuksia. Harhateille terapia lähtee kun se yrittää muokata todellisuutta hyväksi.

Täällä on hyviä asioita ja pahoja.

Ihminen joka on elämässään kokenut vain hyviä asioita on yhtä harhainen ylustöessään elämän hyvyyttä kuin traumoista kärsivä joka uskoo vain kaikkien haluavan pahaa.

Lopeta turha jännittäminen. Toi kertomasi on yleistä muillakin. Lupaa itsellesi, että saat olla ihan mitä vaan haluut, etkä ahdistu muiden arvosteluista. Kaikki on ihmisiä.