Ero pitkästä suhteesta vain haluttomuuden vuoksi?

Olen elänyt elämäni onnellisimmat vuodet hyvän miehen kanssa, ja lapsetkin ovat jo kasvaneet isoiksi. Kaikki muu toimii, paitsi seksi! Melkein tuntuu, että luemme toistemme ajatukset, meillä on yhteiset mielenkiinnon kohteet ja harrastukset, olemme molemmat ihan hyväkuntoisia ja kivan näköisiä, talous ja työ tasapainossa, luottamus kunnossa, yhteistä huumoria löytyy jne. Voisin sanoa, että minulla on täydellinen mies, joka huomioi minut kaikessa, paitsi haluttomuudessani.

Jo silloin, kun olin nuori ja kokematon tyttönen, en kokenut halua seksiin, mutta suostuin sinnikkään piirittämisen jälkeen, kun ajattelin sen kuuluvan asiaan. Tulin raskaaksi, ja mieheni ällötti minua. Ajattelin sen johtuvan raskaudesta. Pikkulapsiaikana ajattelin sen johtuvan väsymyksestä. Mutta vieläkään haluttomuus mieheni seksiin johtavaan kosketukseen ei ole väistynyt, vaikka elämä muuten on jo helppoa ja tasaista. Olen yrittänyt ajatella itseni himokkaaksi, olen ottanut omaa aikaa ja tehnyt asioita, jotta olisin itseeni tyytyväinen, mutta ei, en vain halua miestäni. En ymmärrä tätä halun puutetta, kun kaiken järjen mukaan mieheni on kaikkea mitä haluan, ja mitä aika moni muukin haluaisi. Olemme muiden silmissä ns. ihannepari.

Mieheni ei halua erota, mutta loukkaantuu ja pahoittaa mielensä toistuvasta torjutuksi tulemisesta. Minä pahoitan mieleni, kun tiedän loukkaavani miestäni, enkä todellakaan tahtoisi. Mutta siitäkin tulee paha olla, kun antaa toisen mieliksi. Tulee käytetty ja likaiken olo, kun mies kuitenkin tietää, kuinka pahalta minusta tuntuu, ja silti hän on valmis ottamaan omansa. Inhoan hänen kiihkeää huohotustaan ja kourimistaan. Inhoan meitä molempia seksin jälkeen.

Olen puhunut haluttomuudestani ja eron mahdollisuudesta pitkään, mutta koska mieheni ei ole halunnut erota, vaan on vakuutellut kuolematonta rakkauttaan minuun, luvannut muuttua paremmaksi vuokseni (ei tuosta enää paremmaksi voi tulla!!!), en ole vienyt ajatusta suunnitelmien asteelle. Toisaalta on myös pelottanut luopua kaikesta muusta hyvästä, hauskasta ja turvallisesta, ydinperheestä. En tiedä, miten osaisin elää ilman häntä, kun hän on ollut kanssani koko aikuiselämäni. Ehkä en osaisikaan, kuolisin ikävään ja suruun siitä, että pakottaisin meidät molemmat heittämään vakaan, yhdessä suunnitellun tulevaisuuden hukkaan. Miehelleni se olisi erityisen epäreilua, kun hän ei sellaista halua, vaan tahtoo kanssani loppuelämän, jonka nuorena hänelle lupasin.

Minun on kuitenkin kaiken ihanan keskellä välillä tosi paha olla, koska seksi ällöttää ja ahdistaa, ja koen olevani huono puoliso, joka ei anna toiselle sitä, minkä hän ansaitsee. Voiko tämä vielä muuttua paremmaksi tästä? Onko kukaan eronnut vastaavassa tilanteessa? Kaduitko?

Nyt ajatuksiani ja tunteitani vielä sekoittaa havainto, että maailmassa on ihminen, jonka lähellä minäkin koen pökerryttävää halua, palavaa rakkautta ja hellyyttä. Sellaista, jota en uskonut voivani kokea. Se olisi siis mahdollista minullekin... Voisi olla. Miksi en voisi saada sitä mieheni kanssa, joka sen ansaitsisi? Olen sekaisin ja surullinen. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Olen kuitenkin aina ajatellut, että olen yhden miehen nainen.