Onko mielestänne normaalia tuntea lievää inhoa tai vastenmielisyyttä kumppaniaan kohtaan?

Ei.

Oire.

Mulle käy noin aina pitemmässä suhteessa. Onko kyse sitten jonkinlaisesta kyllästymisestä.

Ei ole normaalia.

Tuollainen kuuluu asiaan. Pitää ottaa välillä edes tunteiden puolella etäisyyttä, että tuntuu taas hyvältä palata henkiseen läheisyyteen. Katsos muuten elämä olisi putkimaisen tasapaksua.

Elämän rikkautta tuo vaan on. Hyvää yhteiselon jatkoa!

Mä olen ollut mieheni kanssa 28 vuotta enkä koskaan ole ajatellut tai tuntenut noin. Ja ollaan riidelty ja oltu eri mieltä vuosien varrella vaikka kuinka ja joskus olen jopa miettinyt hänen kuolemaansa, mutta en koskaan ole tuntenut vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Vihannut olen, mutta aina sekin on mennyt ohi parissa tunnissa.

Pahoin pelkään että suhteenne on loppusuoralla. Vaaleanpunaiset silmälasit ovat kadonneet johonkin ja alat huomata että ette sovi yhteen, valitan mutta näin se menee.

Mulla oli aikoinaan parin poikkeuksen kanssa tuollaisia. Ekalla joku ölmö suun ilme ja toisella oli ruman näköiset sieraimet, kun hän niitä levitti.

Nuo yökötti liikaa, ennjatkanut suhteita.

Et oo tainnu kovin huolella valita kumppanias..

Minustakin tuo kuulostaa siltä että ei pysty jatkamaan suhdetta. Tuo v...tutus tulee tuosta vain pahenemaan kunnes mistään ei tule enää mitään.

Ei tod.

Minulle käy aina noin parin vuoden kuluttua viimeistään. 

Lasten takia sinnittelin kuitenkin pidempään avioliitossa. Muissa suhteissa en ole naimisiin tai lastentekoon asti mennytkään. 

Oma pään sisäinen juttuhan tuo on. Terapiassa olisi aikoinaan pitänyt selvittää alkuperä ja ottaa niskalenkki tästä. Ei jaksa enää.... 

Meillä koulutuksessa sanottiin, että kuuluu normaaliin parisuhteen kehitykseen tuollaisten tuntemusten vaihe.

Minulla ärsyttää se tapa jolla mies aivastaa tai sen ilme siinä. Ja sitten välillä muutenkin mietin joistain asennoista tai ilmeistä ei niin kauniisti...en tietty ääneen niistä sano.

Mutta väitättekö ihan aidosti etteiteitä joitakin muka ärsytä siinä toisen olemuksessa koskaan mikään?!

Mua ainakin välillä ärsyttää jopa omat lapsenikin, vaikka heitä rakastankin.

Mua riepoo mieheni taapertava kävelytyyli ja samalla pää pyörii itään ja länteen.

Oon koettanu opettaakin, että katso kauas eteenpäin ta kuvittele, että kävelisit poliisin testiviivalla. Mutta ei, pari sekuntia sujuu ja sitten sama tomera high power -vaappuminen alkaa taas.

Katson kadehtien rauhallisesti eteneviä, toisiaan kädestäpitäviä pariskuntia sunnuntaikävelyllä.

Ei ole normaalia, mutta minulle on käynyt ihan samoin. Iän ja kilojen myötä kumppaniin on tullut tapoja ja maneereita, jotka suorastaan oksettavat. Esim äänekäs rää'än ryystäminen, ihan sama ääni on äidilläänkin ja tyttäremme päästelee välillä ihan samanlaista ääntä.. jokin perinnöllinen ääni heillä. Kumppanin jatkuva huokailu ja hohhoijaa-ääntely, vaikka vain tulisi ovesta sisälle...

Tuo huokailu on ärsyttävää. Ihan tavallisten pienten askareiden lomassa on pakko huokailla ja voivotella joka päivä, sitten kun jotain tippuu lattialle jopa kiroilla. Olen hermoraunio kohta. Onko tämä normaalia elämää, jota vain tulisi sietää? Olen maininnut asiasta ilman mitään muutosta.

Kyllä vaan, kun tykättäviäkin puolia löytyy.

Ei. Musta miehen ärsyttävätkin tavat ovat vuosien saatossa muuttuneet joko hellyttävän omituisiksi tai kodikkaiksi. 13 vuotta yhteistä matkaa.

Jostain Iltalehden TIEDE -palstalta kerran luin, että se on joku evoluutio-juttu, että voimakas selittämätön vastenmielisyyden tunne miestä kohtaan saa naisen nopeammin pois väärän kandidaatin luota.

Nykyään tuota tunnetta vaan yritetään sotkea kaikilla parisuhdeohjeilla.