"Jokainen on vastuussa omista tunteistaan" selittäkää tämä

Vierailija kirjoitti:

Nyt minuakin kiinnostaa :D

Mutta vastaajilla tuskin on tajua lapsuuden vaikutuksesta tunne-elämään, joten he voivat aivan rauhassa sepustaa mitä tahansa p*skaa vastuusta, asiassa, jota he eivät ymmärrä. Mutta katsotaans...

Lapsuus kasvattaa meidät toimimaan ja tuntemaan tietyllä tavalla, se on totta.

Ihminen kuitenkin oppii ja kehittyy koko elämän ajan, joten huonoista asioista, tunteista ja toimintamalleista voi halutessaan opetella pois. Huom, HALUTESSAAN.

Tunne ei ole muuta kuin aivokemiallinen reaktio johonkin. Se ei ole vankila, ansa tai pysyvä olotila, vaan ohimenevå välittäjäainemyrsky.

Useimmat terapiat perustuvat näiden faktojen sisäistämiseen. Toki tarvitaan oma taju ja halu itsensä korjaamiseen... Marttyyri ei siihen pysty, koska haluaa kärsiä ja uhriutua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Mutta mitään sille ei tarvinnut tehdä, koska sehän ei siis hänestä ollut ilkeyttä, vaan kasvatusta. Ei kai se sitä nyt tajunnutkaan, kun ei se koko äitiytensä aikana tajunnut, etteivät äidit kohtele lapsiaan silleen, kuin se kohteli mua, vaan paljon paremmin! Ja että hän ei kohdellut minua jostain syystä, kuin omaa lastaan, vaan vierasta sikaa.

Niin ehkä sille se, miten hiekkalaatikolla 2-vuotiasta vahtiva teini kasvattaisi lapsia oli äitiyttä.

Kerran sanoi minulle ylpeänä, kun valitin, ettei hän osaa kasvattaa lasta, että hän jo 15-vuotiaana piti huolta äitinsä siskon pienistä kesäisin serkkujensa kanssa, että kyllä hän tietää ja osaa!

Sinun äitisi on ollut tosi kovilla kanssasi, koska olet ollut omien sanojesi mukaan todella kuriton, uhmakas ja ilkeä lapsi. Ilmeisesti isäsi ja mummosi vahvistamana. Ja narsistinen ehkä jo silloin, kun pyrit fiksuuttasi korostamaan.

Et sinä ole äitisi alistama, jos olet jo lapsena syyttänyt äitiäsi milloin mistäkin, ja kieltäytynyt normaaleista kotitöistä, kuten siivoamisesta.

Jos äitisi olisi oikeasti ollut kiusaaja, olisit jo nuorena irtaantunut hänestä, ja elänyt onnellisen elämän ilman häntä. Mutta koska tilanne on toisin päin, olet aikuisenakin takertunut äitiisi, syyttänyt häntä ties mistä, ja nyt välien katkettuakin ajattelet häntä ja mietit edelleen, miten voisit manipuloida ja kiusata häntä.

Ja jos ongelma olisi äidissäsi, tulisit muiden kanssa toimeen. Mutta sinulla on sairas suhde myös äitipuoleesi (ja kirjoitit todella oudosti jokin aika sitten isästäsi, ikäänkuin isälle aikuisen lapsen pitäisi tulla ennen omaa puolisoa), omaan perheeseesi ja lapsiisi jne. Joten jossain vaiheessa kannattaisi vaihtaa terapeutille joka pakottaisi katsomaan peiliin. Tosin en tiedä kuinka helppoa se sinun tilanteessasi on.

Ei se noin ole, jos minä olisin vain se kuriton kakara, niin kai minä nyt sitten olisin irtaantunut äidistäni, ja tehnyt elämälläni, mitä mua huvittaa ja pystynyt saamaan haluamiani asioita. Rahasta ei ole ollut kiinni, eikä luonteesta. Eikä edes älystä. Isän vaimo on narsistinen sairas p*ska ja hänellä ei ole mitään asiaa minun ja isäni väleihin. Hänellä voi olla sen ulkopuolella millainen suhde isääni tahansa.

Äitini ei kohdellut minua, kuten lasta kohdellaan, ja minä en kieltämättä tajunnut sitä. Sen takia en osannut irrottautua siitä itselleni terveellä tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa. 

Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!

Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä. 

Ei vaan sinun mielipiteelläsi ei ole merkitystä. Mutta ne, joihin aion elämässäni luottaa, niin heidän kohdallaan merkitsee se, mitä mieltä he ovat äitini kohtelusta minua kohtaan. Jos eivät näe, että se oli väärin, paskannan heidän päälleen noin henkisesti.

Oletko tullut ajatelleeksi, ettei sun ole kovin helppoa löytää ihmisiä, joita edes kiinnostaisi sun äitisuhteesi? Tämä sun äititraumasi voi olla asia, jonka vuoksi moni ei edes halua tutustua suhun lähemmin. 

No silläkö taion sen tiehensä? Oisit säkin vain opiskellut jotain logiikkaa.

Et tietenkään, mutta sun voisi olla helpompi tutustua ja jopa ystävystyä muiden kanssa, jos muiden ihmisten mielipide sun äidistäsi (jota he eivät edes tunne eivätkä ole kuulleet äitisi näkökulmaa menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin) ei olisi sulle edellytys ystävyyssuhteelle. Mulla on ollut aikoinaan ystävä, jonka mielestä kaikki p*ska hänen elämässään johtui hänen ex-miehestään. En koskaan tavannut tätä miestä ja mulla oli vain ystäväni kertomus asioista. En mä voinut ottaa mitään kantaa heidän avioeläämänsä, koska en tuntenut edes tätä ystävääni vielä silloin. Hän kuitenkin halusi, että asetun hänen puolelleen exää vastaan. Ja heidän erostaan oli kulunut jo 7 vuotta ennenkuin tapasin ystäväni. Luulin silloin, että ero oli tapahtunut vasta ihan hiljattain ja sen vuoksi päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. 5 vuotta jaksoin odottaa, että ystäväni viimein pääsisi exänsä ajattelemisesta eroon, mutta kun niin ei tapahtunut, vähensin yhteydenpitoa ja lopulta emme pitäneet yhteyttä enää lainkaan. Valitettavasti toisesta ihmisestä tulee perässä vedettävä kivireki, jos tämä vuodesta toiseen märehtii menneisyydessään tapahtuneita asioita. 

No siis jos olisin sinä, niin jos muuten ois kivaa yhdessä sanoisin, että varmasti ollut kauhea kokemus (toisen kokemukseen voi aina ottaa kantaa, vaikkei todellisuuteen voisikaan) ja saattaisin myös sanoa, että en jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, ellei se sitten kiinnostaisi minua.

Että voisin löytää tämän tyyppisen ihmisen kyllä.

Eli jos sinulle ihminen sanoo, että varmaan oli äitisi suhteen karmea kokemus (todellisuuteen ei ota kantaa) ja sanoo, ettei kuitenkaan jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, se on ihan ok, ja voitte sitten olla muuten ystäviä?

Vierailija kirjoitti:

On mukavampaa ajatella, että kaikki me olemme syntymästämme asti yhteneväisissä vaikutusmahdollisuuksissa elämämme suhteen. Että syntymällä kehitysmaahan olet osaltasi vastuussa asemmastasi ja voit aina lähteä orjatöistä tehtaasta. Ei sellainen ajatusmalli ole selvää pahuutta, mutta kyllähän se jotakin kertoo ymmärryksen laajuudesta.

Murha esimerkillä tarkoitin sitä, että meillä on rajallinen mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Mitä paremmin asiat ovat, sitä suurempia ja moninaisempia ovat vaihtoehdot.

Mikäli ihminen kokee vastaavansa ainoastaan itsestään voi se potentiaalisesti madaltaa kynnystä toimia niin etteivät muut vahingoitu. Koska uskotaan, että muut tekisivät saman ja muilla olisi sama mahdollisuus niin halutessaan. Tai sitten suljetaan vain asioilta visusti silmät. Länsimainen hyvinvointikin perustuu pitkälle muiden kurjuuteen.

Joskus vaihtoehdot ovat vain huono elämä tai sen päättäminen.

Kaikki ei synny samoihin olosuhteisiin. Ihminen on sataprosenttisesti vastuussa siitä miten hän suhtautuu omiin olosuhteisiinsa.

Oli olosuhde mikä tahansa, niin AINA on terveempää ottaa askel positiivisempaan tulevaisuuteen, kuin uhriutua ja syyttää huonoja olosuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa. 

Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!

Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä. 

Ei vaan sinun mielipiteelläsi ei ole merkitystä. Mutta ne, joihin aion elämässäni luottaa, niin heidän kohdallaan merkitsee se, mitä mieltä he ovat äitini kohtelusta minua kohtaan. Jos eivät näe, että se oli väärin, paskannan heidän päälleen noin henkisesti.

Oletko tullut ajatelleeksi, ettei sun ole kovin helppoa löytää ihmisiä, joita edes kiinnostaisi sun äitisuhteesi? Tämä sun äititraumasi voi olla asia, jonka vuoksi moni ei edes halua tutustua suhun lähemmin. 

No silläkö taion sen tiehensä? Oisit säkin vain opiskellut jotain logiikkaa.

Et tietenkään, mutta sun voisi olla helpompi tutustua ja jopa ystävystyä muiden kanssa, jos muiden ihmisten mielipide sun äidistäsi (jota he eivät edes tunne eivätkä ole kuulleet äitisi näkökulmaa menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin) ei olisi sulle edellytys ystävyyssuhteelle. Mulla on ollut aikoinaan ystävä, jonka mielestä kaikki p*ska hänen elämässään johtui hänen ex-miehestään. En koskaan tavannut tätä miestä ja mulla oli vain ystäväni kertomus asioista. En mä voinut ottaa mitään kantaa heidän avioeläämänsä, koska en tuntenut edes tätä ystävääni vielä silloin. Hän kuitenkin halusi, että asetun hänen puolelleen exää vastaan. Ja heidän erostaan oli kulunut jo 7 vuotta ennenkuin tapasin ystäväni. Luulin silloin, että ero oli tapahtunut vasta ihan hiljattain ja sen vuoksi päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. 5 vuotta jaksoin odottaa, että ystäväni viimein pääsisi exänsä ajattelemisesta eroon, mutta kun niin ei tapahtunut, vähensin yhteydenpitoa ja lopulta emme pitäneet yhteyttä enää lainkaan. Valitettavasti toisesta ihmisestä tulee perässä vedettävä kivireki, jos tämä vuodesta toiseen märehtii menneisyydessään tapahtuneita asioita. 

No siis jos olisin sinä, niin jos muuten ois kivaa yhdessä sanoisin, että varmasti ollut kauhea kokemus (toisen kokemukseen voi aina ottaa kantaa, vaikkei todellisuuteen voisikaan) ja saattaisin myös sanoa, että en jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, ellei se sitten kiinnostaisi minua.

Että voisin löytää tämän tyyppisen ihmisen kyllä.

Eli jos sinulle ihminen sanoo, että varmaan oli äitisi suhteen karmea kokemus (todellisuuteen ei ota kantaa) ja sanoo, ettei kuitenkaan jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, se on ihan ok, ja voitte sitten olla muuten ystäviä?

Riippuu, mistä muusta juttelisimme ja mitä muuta me tekisimme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Mutta mitään sille ei tarvinnut tehdä, koska sehän ei siis hänestä ollut ilkeyttä, vaan kasvatusta. Ei kai se sitä nyt tajunnutkaan, kun ei se koko äitiytensä aikana tajunnut, etteivät äidit kohtele lapsiaan silleen, kuin se kohteli mua, vaan paljon paremmin! Ja että hän ei kohdellut minua jostain syystä, kuin omaa lastaan, vaan vierasta sikaa.

Niin ehkä sille se, miten hiekkalaatikolla 2-vuotiasta vahtiva teini kasvattaisi lapsia oli äitiyttä.

Kerran sanoi minulle ylpeänä, kun valitin, ettei hän osaa kasvattaa lasta, että hän jo 15-vuotiaana piti huolta äitinsä siskon pienistä kesäisin serkkujensa kanssa, että kyllä hän tietää ja osaa!

Sinun äitisi on ollut tosi kovilla kanssasi, koska olet ollut omien sanojesi mukaan todella kuriton, uhmakas ja ilkeä lapsi. Ilmeisesti isäsi ja mummosi vahvistamana. Ja narsistinen ehkä jo silloin, kun pyrit fiksuuttasi korostamaan.

Et sinä ole äitisi alistama, jos olet jo lapsena syyttänyt äitiäsi milloin mistäkin, ja kieltäytynyt normaaleista kotitöistä, kuten siivoamisesta.

Jos äitisi olisi oikeasti ollut kiusaaja, olisit jo nuorena irtaantunut hänestä, ja elänyt onnellisen elämän ilman häntä. Mutta koska tilanne on toisin päin, olet aikuisenakin takertunut äitiisi, syyttänyt häntä ties mistä, ja nyt välien katkettuakin ajattelet häntä ja mietit edelleen, miten voisit manipuloida ja kiusata häntä.

Ja jos ongelma olisi äidissäsi, tulisit muiden kanssa toimeen. Mutta sinulla on sairas suhde myös äitipuoleesi (ja kirjoitit todella oudosti jokin aika sitten isästäsi, ikäänkuin isälle aikuisen lapsen pitäisi tulla ennen omaa puolisoa), omaan perheeseesi ja lapsiisi jne. Joten jossain vaiheessa kannattaisi vaihtaa terapeutille joka pakottaisi katsomaan peiliin. Tosin en tiedä kuinka helppoa se sinun tilanteessasi on.

Ei se noin ole, jos minä olisin vain se kuriton kakara, niin kai minä nyt sitten olisin irtaantunut äidistäni, ja tehnyt elämälläni, mitä mua huvittaa ja pystynyt saamaan haluamiani asioita. Rahasta ei ole ollut kiinni, eikä luonteesta. Eikä edes älystä. Isän vaimo on narsistinen sairas p*ska ja hänellä ei ole mitään asiaa minun ja isäni väleihin. Hänellä voi olla sen ulkopuolella millainen suhde isääni tahansa.

Äitini ei kohdellut minua, kuten lasta kohdellaan, ja minä en kieltämättä tajunnut sitä. Sen takia en osannut irrottautua siitä itselleni terveellä tavalla.

Jos olisit älykäs, tajuaisit, että se, että sekä äitisi että äitipuolesi ovat narsisteja on äärimmäisen epätodennäköistä.

Ja huomaisit, että kuvaat omaa toimintaasi hyvin narsistisesti. Pidät itseäsi älykkäämpänä kuin muita, korostat varallisuuttasi ja ylemmyyttäsi, ja puhut kostosta. Tekstisi on ihan puhdasverisen narsistin kirjoittamaa.

Kun taas äitisi vikoineen on ollut ihan tavallinen 70-luvun äiti.

Sinä et ole tavallinen äiti, ja lastesi takia sinun pitäisi kiireellä hakea oikeaa apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Mutta mitään sille ei tarvinnut tehdä, koska sehän ei siis hänestä ollut ilkeyttä, vaan kasvatusta. Ei kai se sitä nyt tajunnutkaan, kun ei se koko äitiytensä aikana tajunnut, etteivät äidit kohtele lapsiaan silleen, kuin se kohteli mua, vaan paljon paremmin! Ja että hän ei kohdellut minua jostain syystä, kuin omaa lastaan, vaan vierasta sikaa.

Niin ehkä sille se, miten hiekkalaatikolla 2-vuotiasta vahtiva teini kasvattaisi lapsia oli äitiyttä.

Kerran sanoi minulle ylpeänä, kun valitin, ettei hän osaa kasvattaa lasta, että hän jo 15-vuotiaana piti huolta äitinsä siskon pienistä kesäisin serkkujensa kanssa, että kyllä hän tietää ja osaa!

Sinun äitisi on ollut tosi kovilla kanssasi, koska olet ollut omien sanojesi mukaan todella kuriton, uhmakas ja ilkeä lapsi. Ilmeisesti isäsi ja mummosi vahvistamana. Ja narsistinen ehkä jo silloin, kun pyrit fiksuuttasi korostamaan.

Et sinä ole äitisi alistama, jos olet jo lapsena syyttänyt äitiäsi milloin mistäkin, ja kieltäytynyt normaaleista kotitöistä, kuten siivoamisesta.

Jos äitisi olisi oikeasti ollut kiusaaja, olisit jo nuorena irtaantunut hänestä, ja elänyt onnellisen elämän ilman häntä. Mutta koska tilanne on toisin päin, olet aikuisenakin takertunut äitiisi, syyttänyt häntä ties mistä, ja nyt välien katkettuakin ajattelet häntä ja mietit edelleen, miten voisit manipuloida ja kiusata häntä.

Ja jos ongelma olisi äidissäsi, tulisit muiden kanssa toimeen. Mutta sinulla on sairas suhde myös äitipuoleesi (ja kirjoitit todella oudosti jokin aika sitten isästäsi, ikäänkuin isälle aikuisen lapsen pitäisi tulla ennen omaa puolisoa), omaan perheeseesi ja lapsiisi jne. Joten jossain vaiheessa kannattaisi vaihtaa terapeutille joka pakottaisi katsomaan peiliin. Tosin en tiedä kuinka helppoa se sinun tilanteessasi on.

Ei se noin ole, jos minä olisin vain se kuriton kakara, niin kai minä nyt sitten olisin irtaantunut äidistäni, ja tehnyt elämälläni, mitä mua huvittaa ja pystynyt saamaan haluamiani asioita. Rahasta ei ole ollut kiinni, eikä luonteesta. Eikä edes älystä. Isän vaimo on narsistinen sairas p*ska ja hänellä ei ole mitään asiaa minun ja isäni väleihin. Hänellä voi olla sen ulkopuolella millainen suhde isääni tahansa.

Äitini ei kohdellut minua, kuten lasta kohdellaan, ja minä en kieltämättä tajunnut sitä. Sen takia en osannut irrottautua siitä itselleni terveellä tavalla.

Jos olisit älykäs, tajuaisit, että se, että sekä äitisi että äitipuolesi ovat narsisteja on äärimmäisen epätodennäköistä.

Ja huomaisit, että kuvaat omaa toimintaasi hyvin narsistisesti. Pidät itseäsi älykkäämpänä kuin muita, korostat varallisuuttasi ja ylemmyyttäsi, ja puhut kostosta. Tekstisi on ihan puhdasverisen narsistin kirjoittamaa.

Kun taas äitisi vikoineen on ollut ihan tavallinen 70-luvun äiti.

Sinä et ole tavallinen äiti, ja lastesi takia sinun pitäisi kiireellä hakea oikeaa apua.

Ei hän ole tavallinen, koska hän ei kohdellut minua kuin olisi pitänyt minua lapsenaan. Isäni taas ei käsitellyt eroaan äidistäni mitenkään, koska ei osannut (olivat vielä naimisissa useita vuosia isäni tavattua nykyisen vaimonsa) ja ainakin terapeuttini mukaan kuulutuaan minun kertovan vaimosta on siksi valinnut toisen narsistin vaimokseen.

Hiukan eri tulokulmall, mutta se on erittäin todennäköinen selitys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Mutta mitään sille ei tarvinnut tehdä, koska sehän ei siis hänestä ollut ilkeyttä, vaan kasvatusta. Ei kai se sitä nyt tajunnutkaan, kun ei se koko äitiytensä aikana tajunnut, etteivät äidit kohtele lapsiaan silleen, kuin se kohteli mua, vaan paljon paremmin! Ja että hän ei kohdellut minua jostain syystä, kuin omaa lastaan, vaan vierasta sikaa.

Niin ehkä sille se, miten hiekkalaatikolla 2-vuotiasta vahtiva teini kasvattaisi lapsia oli äitiyttä.

Kerran sanoi minulle ylpeänä, kun valitin, ettei hän osaa kasvattaa lasta, että hän jo 15-vuotiaana piti huolta äitinsä siskon pienistä kesäisin serkkujensa kanssa, että kyllä hän tietää ja osaa!

Sinun äitisi on ollut tosi kovilla kanssasi, koska olet ollut omien sanojesi mukaan todella kuriton, uhmakas ja ilkeä lapsi. Ilmeisesti isäsi ja mummosi vahvistamana. Ja narsistinen ehkä jo silloin, kun pyrit fiksuuttasi korostamaan.

Et sinä ole äitisi alistama, jos olet jo lapsena syyttänyt äitiäsi milloin mistäkin, ja kieltäytynyt normaaleista kotitöistä, kuten siivoamisesta.

Jos äitisi olisi oikeasti ollut kiusaaja, olisit jo nuorena irtaantunut hänestä, ja elänyt onnellisen elämän ilman häntä. Mutta koska tilanne on toisin päin, olet aikuisenakin takertunut äitiisi, syyttänyt häntä ties mistä, ja nyt välien katkettuakin ajattelet häntä ja mietit edelleen, miten voisit manipuloida ja kiusata häntä.

Ja jos ongelma olisi äidissäsi, tulisit muiden kanssa toimeen. Mutta sinulla on sairas suhde myös äitipuoleesi (ja kirjoitit todella oudosti jokin aika sitten isästäsi, ikäänkuin isälle aikuisen lapsen pitäisi tulla ennen omaa puolisoa), omaan perheeseesi ja lapsiisi jne. Joten jossain vaiheessa kannattaisi vaihtaa terapeutille joka pakottaisi katsomaan peiliin. Tosin en tiedä kuinka helppoa se sinun tilanteessasi on.

Ei se noin ole, jos minä olisin vain se kuriton kakara, niin kai minä nyt sitten olisin irtaantunut äidistäni, ja tehnyt elämälläni, mitä mua huvittaa ja pystynyt saamaan haluamiani asioita. Rahasta ei ole ollut kiinni, eikä luonteesta. Eikä edes älystä. Isän vaimo on narsistinen sairas p*ska ja hänellä ei ole mitään asiaa minun ja isäni väleihin. Hänellä voi olla sen ulkopuolella millainen suhde isääni tahansa.

Äitini ei kohdellut minua, kuten lasta kohdellaan, ja minä en kieltämättä tajunnut sitä. Sen takia en osannut irrottautua siitä itselleni terveellä tavalla.

Jos olisit älykäs, tajuaisit, että se, että sekä äitisi että äitipuolesi ovat narsisteja on äärimmäisen epätodennäköistä.

Ja huomaisit, että kuvaat omaa toimintaasi hyvin narsistisesti. Pidät itseäsi älykkäämpänä kuin muita, korostat varallisuuttasi ja ylemmyyttäsi, ja puhut kostosta. Tekstisi on ihan puhdasverisen narsistin kirjoittamaa.

Kun taas äitisi vikoineen on ollut ihan tavallinen 70-luvun äiti.

Sinä et ole tavallinen äiti, ja lastesi takia sinun pitäisi kiireellä hakea oikeaa apua.

Mitähän ihmeen traumoja sinäkin peittelet tällä selittelylläsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Mutta mitään sille ei tarvinnut tehdä, koska sehän ei siis hänestä ollut ilkeyttä, vaan kasvatusta. Ei kai se sitä nyt tajunnutkaan, kun ei se koko äitiytensä aikana tajunnut, etteivät äidit kohtele lapsiaan silleen, kuin se kohteli mua, vaan paljon paremmin! Ja että hän ei kohdellut minua jostain syystä, kuin omaa lastaan, vaan vierasta sikaa.

Niin ehkä sille se, miten hiekkalaatikolla 2-vuotiasta vahtiva teini kasvattaisi lapsia oli äitiyttä.

Kerran sanoi minulle ylpeänä, kun valitin, ettei hän osaa kasvattaa lasta, että hän jo 15-vuotiaana piti huolta äitinsä siskon pienistä kesäisin serkkujensa kanssa, että kyllä hän tietää ja osaa!

Sinun äitisi on ollut tosi kovilla kanssasi, koska olet ollut omien sanojesi mukaan todella kuriton, uhmakas ja ilkeä lapsi. Ilmeisesti isäsi ja mummosi vahvistamana. Ja narsistinen ehkä jo silloin, kun pyrit fiksuuttasi korostamaan.

Et sinä ole äitisi alistama, jos olet jo lapsena syyttänyt äitiäsi milloin mistäkin, ja kieltäytynyt normaaleista kotitöistä, kuten siivoamisesta.

Jos äitisi olisi oikeasti ollut kiusaaja, olisit jo nuorena irtaantunut hänestä, ja elänyt onnellisen elämän ilman häntä. Mutta koska tilanne on toisin päin, olet aikuisenakin takertunut äitiisi, syyttänyt häntä ties mistä, ja nyt välien katkettuakin ajattelet häntä ja mietit edelleen, miten voisit manipuloida ja kiusata häntä.

Ja jos ongelma olisi äidissäsi, tulisit muiden kanssa toimeen. Mutta sinulla on sairas suhde myös äitipuoleesi (ja kirjoitit todella oudosti jokin aika sitten isästäsi, ikäänkuin isälle aikuisen lapsen pitäisi tulla ennen omaa puolisoa), omaan perheeseesi ja lapsiisi jne. Joten jossain vaiheessa kannattaisi vaihtaa terapeutille joka pakottaisi katsomaan peiliin. Tosin en tiedä kuinka helppoa se sinun tilanteessasi on.

Ei se noin ole, jos minä olisin vain se kuriton kakara, niin kai minä nyt sitten olisin irtaantunut äidistäni, ja tehnyt elämälläni, mitä mua huvittaa ja pystynyt saamaan haluamiani asioita. Rahasta ei ole ollut kiinni, eikä luonteesta. Eikä edes älystä. Isän vaimo on narsistinen sairas p*ska ja hänellä ei ole mitään asiaa minun ja isäni väleihin. Hänellä voi olla sen ulkopuolella millainen suhde isääni tahansa.

Äitini ei kohdellut minua, kuten lasta kohdellaan, ja minä en kieltämättä tajunnut sitä. Sen takia en osannut irrottautua siitä itselleni terveellä tavalla.

Jos olisit älykäs, tajuaisit, että se, että sekä äitisi että äitipuolesi ovat narsisteja on äärimmäisen epätodennäköistä.

Ja huomaisit, että kuvaat omaa toimintaasi hyvin narsistisesti. Pidät itseäsi älykkäämpänä kuin muita, korostat varallisuuttasi ja ylemmyyttäsi, ja puhut kostosta. Tekstisi on ihan puhdasverisen narsistin kirjoittamaa.

Kun taas äitisi vikoineen on ollut ihan tavallinen 70-luvun äiti.

Sinä et ole tavallinen äiti, ja lastesi takia sinun pitäisi kiireellä hakea oikeaa apua.

Ei hän ole tavallinen, koska hän ei kohdellut minua kuin olisi pitänyt minua lapsenaan. Isäni taas ei käsitellyt eroaan äidistäni mitenkään, koska ei osannut (olivat vielä naimisissa useita vuosia isäni tavattua nykyisen vaimonsa) ja ainakin terapeuttini mukaan kuulutuaan minun kertovan vaimosta on siksi valinnut toisen narsistin vaimokseen.

Hiukan eri tulokulmall, mutta se on erittäin todennäköinen selitys.

Siis aviossa, asumuserossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa. 

Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!

Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä. 

Ei vaan sinun mielipiteelläsi ei ole merkitystä. Mutta ne, joihin aion elämässäni luottaa, niin heidän kohdallaan merkitsee se, mitä mieltä he ovat äitini kohtelusta minua kohtaan. Jos eivät näe, että se oli väärin, paskannan heidän päälleen noin henkisesti.

Oletko tullut ajatelleeksi, ettei sun ole kovin helppoa löytää ihmisiä, joita edes kiinnostaisi sun äitisuhteesi? Tämä sun äititraumasi voi olla asia, jonka vuoksi moni ei edes halua tutustua suhun lähemmin. 

No silläkö taion sen tiehensä? Oisit säkin vain opiskellut jotain logiikkaa.

Et tietenkään, mutta sun voisi olla helpompi tutustua ja jopa ystävystyä muiden kanssa, jos muiden ihmisten mielipide sun äidistäsi (jota he eivät edes tunne eivätkä ole kuulleet äitisi näkökulmaa menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin) ei olisi sulle edellytys ystävyyssuhteelle. Mulla on ollut aikoinaan ystävä, jonka mielestä kaikki p*ska hänen elämässään johtui hänen ex-miehestään. En koskaan tavannut tätä miestä ja mulla oli vain ystäväni kertomus asioista. En mä voinut ottaa mitään kantaa heidän avioeläämänsä, koska en tuntenut edes tätä ystävääni vielä silloin. Hän kuitenkin halusi, että asetun hänen puolelleen exää vastaan. Ja heidän erostaan oli kulunut jo 7 vuotta ennenkuin tapasin ystäväni. Luulin silloin, että ero oli tapahtunut vasta ihan hiljattain ja sen vuoksi päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. 5 vuotta jaksoin odottaa, että ystäväni viimein pääsisi exänsä ajattelemisesta eroon, mutta kun niin ei tapahtunut, vähensin yhteydenpitoa ja lopulta emme pitäneet yhteyttä enää lainkaan. Valitettavasti toisesta ihmisestä tulee perässä vedettävä kivireki, jos tämä vuodesta toiseen märehtii menneisyydessään tapahtuneita asioita. 

No siis jos olisin sinä, niin jos muuten ois kivaa yhdessä sanoisin, että varmasti ollut kauhea kokemus (toisen kokemukseen voi aina ottaa kantaa, vaikkei todellisuuteen voisikaan) ja saattaisin myös sanoa, että en jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, ellei se sitten kiinnostaisi minua.

Että voisin löytää tämän tyyppisen ihmisen kyllä.

Eli jos sinulle ihminen sanoo, että varmaan oli äitisi suhteen karmea kokemus (todellisuuteen ei ota kantaa) ja sanoo, ettei kuitenkaan jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, se on ihan ok, ja voitte sitten olla muuten ystäviä?

Riippuu, mistä muusta juttelisimme ja mitä muuta me tekisimme.

Mitä niiden muiden jutunaiheiden ja tekemisten pitäisi olla? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Olen kuullut tämän suuntaisia ajatuksia lähinnä sellaisilta, joilla on puutteellinen empatiakyky ja ymmärrys. Ja jotka usein aiheuttavat jonkinlaista tuhoa lähipiirissään.

Oman elämän hallinnassa vaikuttaa niin moni muukin asia, kuin ainoastaan toiset ihmiset vaikka merkittävässä asemassa ovatkin.

Sinä voit sanoa kaukana landella asuvalle köyhästä perheestä olevalle 16vuotiaalle, että ottaa vastuun elämästään ja lähtee rakentamaan parempaa elämää muualle. Koska se on itsestäsi kiinni. Ja uskoa siihen sinisin kirkkain silmin, koska niin sinäkin teit! Ja ei ole olosuhteita, koska sinä olet jumala ja päätät!

Sinä voit valita: sopeudut vaika vihaatkun köyhyyttä ja väkivaltaista ympäristöä tai opettelet rakastamaan sitä ja voit näin olla onnellinen.

Tai sitten otat vastuun itsestäsi. Hiivit salaa naapuritilalle, varastat auton ja rahaa henkesi pitimiksi, ehkäpä joudut turvautumaan väkivaltaan, jopa murhaan mutta kyse on sinun elämästäsi ja sinä päätät.

Myönnetään, että aika korkealentoinen esimerkki. Mutta useimmille ihmisille, jotka kokevat olevansa olosuhteiden ja muiden uhreja johtuu siitä, että he usein ovat.

Ja heidät uhriuttavat juurikin ne 1000% itsestään ja elämästään vastuussa olevat, joille muut ovat välineitä, joita ei mietitä sillon kun omaa onnellisuutta nostaisi vaikkapa naapurin vaimo.

Se taas, että itse on 100% vastuussa oman parisuhteensa hyvinvoinnista voi pitää paikkansa ainoastaan silloin kun ei näe toista itsenäisenä, omat halut omaavana toimijana.

Sen taas, että haluaako olla koko suhteessa voi taas useimmiten päättää vapaasti.

Mielenkiintoista, miten heti aloituksessasi syyllistät ihmiset, jotka eivät ajattele niinkuin sinä "epäempaattisiksi" ja ihmisiksi, jotka eivät halua ymmärtää muita. Eli jo ensimmäisessä lauseessa syyllistät muita ja kirjoitat heidän olevan pahoja, jos he ajattelevat tietyllä tavalla. 

Laitoin siksi "usein"', en myöskään väittänyt, että ovat "pahoja", ilmaisin vain sen mikä käy ilmi tekstissä ja jonka yhdistä tiettyyn ihmistyyppiin IRL. Se että ei haluta syytösten kohteeksi on mukavuustekijä ainoastaan väärintekijälle. On mukavampaa ajatella, että kaikki me olemme syntymästämme asti yhteneväisissä vaikutusmahdollisuuksissa elämämme suhteen. Että syntymällä kehitysmaahan olet osaltasi vastuussa asemmastasi ja voit aina lähteä orjatöistä tehtaasta. Ei sellainen ajatusmalli ole selvää pahuutta, mutta kyllähän se jotakin kertoo ymmärryksen laajuudesta.

Murha esimerkillä tarkoitin sitä, että meillä on rajallinen mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Mitä paremmin asiat ovat, sitä suurempia ja moninaisempia ovat vaihtoehdot.

Mikäli ihminen kokee vastaavansa ainoastaan itsestään voi se potentiaalisesti madaltaa kynnystä toimia niin etteivät muut vahingoitu. Koska uskotaan, että muut tekisivät saman ja muilla olisi sama mahdollisuus niin halutessaan. Tai sitten suljetaan vain asioilta visusti silmät. Länsimainen hyvinvointikin perustuu pitkälle muiden kurjuuteen.

Joskus vaihtoehdot ovat vain huono elämä tai sen päättäminen.

Kyllä sä aikamoisessa itsepetoksessa elät. Kyllä sun (mikäli olet ap?) viesti oli hyvin yleistävä ja ennakkoluuloinen. Myös se pahuus tulee kyllä siellä rivien välistä, vaikket suoranaisesti ihmisiä sillä termillä nimittele. Pidät tällaisia -olettamasi mukaisia- ihmisiä henkisen väkivallan käyttäjinä.

Minä käytän kyseistä sanontaa, enkä voi allekirjoittaa sinun näkemystäsi "meistä".

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa. 

Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!

Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä. 

Ei vaan sinun mielipiteelläsi ei ole merkitystä. Mutta ne, joihin aion elämässäni luottaa, niin heidän kohdallaan merkitsee se, mitä mieltä he ovat äitini kohtelusta minua kohtaan. Jos eivät näe, että se oli väärin, paskannan heidän päälleen noin henkisesti.

Oletko tullut ajatelleeksi, ettei sun ole kovin helppoa löytää ihmisiä, joita edes kiinnostaisi sun äitisuhteesi? Tämä sun äititraumasi voi olla asia, jonka vuoksi moni ei edes halua tutustua suhun lähemmin. 

No silläkö taion sen tiehensä? Oisit säkin vain opiskellut jotain logiikkaa.

Et tietenkään, mutta sun voisi olla helpompi tutustua ja jopa ystävystyä muiden kanssa, jos muiden ihmisten mielipide sun äidistäsi (jota he eivät edes tunne eivätkä ole kuulleet äitisi näkökulmaa menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin) ei olisi sulle edellytys ystävyyssuhteelle. Mulla on ollut aikoinaan ystävä, jonka mielestä kaikki p*ska hänen elämässään johtui hänen ex-miehestään. En koskaan tavannut tätä miestä ja mulla oli vain ystäväni kertomus asioista. En mä voinut ottaa mitään kantaa heidän avioeläämänsä, koska en tuntenut edes tätä ystävääni vielä silloin. Hän kuitenkin halusi, että asetun hänen puolelleen exää vastaan. Ja heidän erostaan oli kulunut jo 7 vuotta ennenkuin tapasin ystäväni. Luulin silloin, että ero oli tapahtunut vasta ihan hiljattain ja sen vuoksi päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. 5 vuotta jaksoin odottaa, että ystäväni viimein pääsisi exänsä ajattelemisesta eroon, mutta kun niin ei tapahtunut, vähensin yhteydenpitoa ja lopulta emme pitäneet yhteyttä enää lainkaan. Valitettavasti toisesta ihmisestä tulee perässä vedettävä kivireki, jos tämä vuodesta toiseen märehtii menneisyydessään tapahtuneita asioita. 

No siis jos olisin sinä, niin jos muuten ois kivaa yhdessä sanoisin, että varmasti ollut kauhea kokemus (toisen kokemukseen voi aina ottaa kantaa, vaikkei todellisuuteen voisikaan) ja saattaisin myös sanoa, että en jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, ellei se sitten kiinnostaisi minua.

Että voisin löytää tämän tyyppisen ihmisen kyllä.

Eli jos sinulle ihminen sanoo, että varmaan oli äitisi suhteen karmea kokemus (todellisuuteen ei ota kantaa) ja sanoo, ettei kuitenkaan jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, se on ihan ok, ja voitte sitten olla muuten ystäviä?

Riippuu, mistä muusta juttelisimme ja mitä muuta me tekisimme.

Mitä niiden muiden jutunaiheiden ja tekemisten pitäisi olla? 

Noh, haluaisin ajatella, että jokin vaikka pieni taidenäyttelymatka ja kahvilla voitaisiin puida kummankin työyhteisöjä tai perheasioita tai en mä tiedä. Tai sellaiset henkimaailman asiat kans kiinnostaa, jos keskustelija uskoo niihin, mutta on silti järki-ihminen. Sokea usko on ei kiinnostavaa. Ja mitähän vielä.... en keksi paljoa, koska oon varmaan todella huonoa seuraa juuri nyt. Kaikki on niin kurjasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa. 

Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!

Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä. 

Ei vaan sinun mielipiteelläsi ei ole merkitystä. Mutta ne, joihin aion elämässäni luottaa, niin heidän kohdallaan merkitsee se, mitä mieltä he ovat äitini kohtelusta minua kohtaan. Jos eivät näe, että se oli väärin, paskannan heidän päälleen noin henkisesti.

Oletko tullut ajatelleeksi, ettei sun ole kovin helppoa löytää ihmisiä, joita edes kiinnostaisi sun äitisuhteesi? Tämä sun äititraumasi voi olla asia, jonka vuoksi moni ei edes halua tutustua suhun lähemmin. 

No silläkö taion sen tiehensä? Oisit säkin vain opiskellut jotain logiikkaa.

Et tietenkään, mutta sun voisi olla helpompi tutustua ja jopa ystävystyä muiden kanssa, jos muiden ihmisten mielipide sun äidistäsi (jota he eivät edes tunne eivätkä ole kuulleet äitisi näkökulmaa menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin) ei olisi sulle edellytys ystävyyssuhteelle. Mulla on ollut aikoinaan ystävä, jonka mielestä kaikki p*ska hänen elämässään johtui hänen ex-miehestään. En koskaan tavannut tätä miestä ja mulla oli vain ystäväni kertomus asioista. En mä voinut ottaa mitään kantaa heidän avioeläämänsä, koska en tuntenut edes tätä ystävääni vielä silloin. Hän kuitenkin halusi, että asetun hänen puolelleen exää vastaan. Ja heidän erostaan oli kulunut jo 7 vuotta ennenkuin tapasin ystäväni. Luulin silloin, että ero oli tapahtunut vasta ihan hiljattain ja sen vuoksi päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. 5 vuotta jaksoin odottaa, että ystäväni viimein pääsisi exänsä ajattelemisesta eroon, mutta kun niin ei tapahtunut, vähensin yhteydenpitoa ja lopulta emme pitäneet yhteyttä enää lainkaan. Valitettavasti toisesta ihmisestä tulee perässä vedettävä kivireki, jos tämä vuodesta toiseen märehtii menneisyydessään tapahtuneita asioita. 

No siis jos olisin sinä, niin jos muuten ois kivaa yhdessä sanoisin, että varmasti ollut kauhea kokemus (toisen kokemukseen voi aina ottaa kantaa, vaikkei todellisuuteen voisikaan) ja saattaisin myös sanoa, että en jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, ellei se sitten kiinnostaisi minua.

Että voisin löytää tämän tyyppisen ihmisen kyllä.

Hmm..mitenköhän mä sanoisin, että ymmärtäisit. Yritän. Kun tutustut uuteen ihmiseen, älä ota äitiäsi ja lapsuuttasi lainkaan mukaan. Äitisi ja lapsuutesi eivät liity millään tavalla uuteen tuttavaasi. Älä edes mainitse sanaa "äiti" muulloin kuin tarkoittaessasi sillä itseäsi. Älä kerro heppalehdistä, seinän maalaamisesta äläkä mistään muustakaan lapsuutesi asiasta. Tutustu ja muodosta kaverisuhde. Kaverisuhteesta muodosta ajan myötä ystävyyssuhde. Kerro äidistäsi ja lapsuudestasi vasta sitten, kun olette jo muutaman vuoden olleet ystäviä. Tämä ihan siksi, että näin toimien äitisi ei ole kummituksena mukana, kun yrität muodostaa uusia ihmissuhteita. Ja myös siksi, että siinä vaiheessa, kun olet toisen kanssa jo ystävä, saat todennäköisemmin häneltä haluamasi suhtautumisen äitiisi kuin jos otat äitisi liian aikaisessa vaiheessa puheeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Mutta mitään sille ei tarvinnut tehdä, koska sehän ei siis hänestä ollut ilkeyttä, vaan kasvatusta. Ei kai se sitä nyt tajunnutkaan, kun ei se koko äitiytensä aikana tajunnut, etteivät äidit kohtele lapsiaan silleen, kuin se kohteli mua, vaan paljon paremmin! Ja että hän ei kohdellut minua jostain syystä, kuin omaa lastaan, vaan vierasta sikaa.

Niin ehkä sille se, miten hiekkalaatikolla 2-vuotiasta vahtiva teini kasvattaisi lapsia oli äitiyttä.

Kerran sanoi minulle ylpeänä, kun valitin, ettei hän osaa kasvattaa lasta, että hän jo 15-vuotiaana piti huolta äitinsä siskon pienistä kesäisin serkkujensa kanssa, että kyllä hän tietää ja osaa!

Sinun äitisi on ollut tosi kovilla kanssasi, koska olet ollut omien sanojesi mukaan todella kuriton, uhmakas ja ilkeä lapsi. Ilmeisesti isäsi ja mummosi vahvistamana. Ja narsistinen ehkä jo silloin, kun pyrit fiksuuttasi korostamaan.

Et sinä ole äitisi alistama, jos olet jo lapsena syyttänyt äitiäsi milloin mistäkin, ja kieltäytynyt normaaleista kotitöistä, kuten siivoamisesta.

Jos äitisi olisi oikeasti ollut kiusaaja, olisit jo nuorena irtaantunut hänestä, ja elänyt onnellisen elämän ilman häntä. Mutta koska tilanne on toisin päin, olet aikuisenakin takertunut äitiisi, syyttänyt häntä ties mistä, ja nyt välien katkettuakin ajattelet häntä ja mietit edelleen, miten voisit manipuloida ja kiusata häntä.

Ja jos ongelma olisi äidissäsi, tulisit muiden kanssa toimeen. Mutta sinulla on sairas suhde myös äitipuoleesi (ja kirjoitit todella oudosti jokin aika sitten isästäsi, ikäänkuin isälle aikuisen lapsen pitäisi tulla ennen omaa puolisoa), omaan perheeseesi ja lapsiisi jne. Joten jossain vaiheessa kannattaisi vaihtaa terapeutille joka pakottaisi katsomaan peiliin. Tosin en tiedä kuinka helppoa se sinun tilanteessasi on.

Ei se noin ole, jos minä olisin vain se kuriton kakara, niin kai minä nyt sitten olisin irtaantunut äidistäni, ja tehnyt elämälläni, mitä mua huvittaa ja pystynyt saamaan haluamiani asioita. Rahasta ei ole ollut kiinni, eikä luonteesta. Eikä edes älystä. Isän vaimo on narsistinen sairas p*ska ja hänellä ei ole mitään asiaa minun ja isäni väleihin. Hänellä voi olla sen ulkopuolella millainen suhde isääni tahansa.

Äitini ei kohdellut minua, kuten lasta kohdellaan, ja minä en kieltämättä tajunnut sitä. Sen takia en osannut irrottautua siitä itselleni terveellä tavalla.

Jos olisit älykäs, tajuaisit, että se, että sekä äitisi että äitipuolesi ovat narsisteja on äärimmäisen epätodennäköistä.

Ja huomaisit, että kuvaat omaa toimintaasi hyvin narsistisesti. Pidät itseäsi älykkäämpänä kuin muita, korostat varallisuuttasi ja ylemmyyttäsi, ja puhut kostosta. Tekstisi on ihan puhdasverisen narsistin kirjoittamaa.

Kun taas äitisi vikoineen on ollut ihan tavallinen 70-luvun äiti.

Sinä et ole tavallinen äiti, ja lastesi takia sinun pitäisi kiireellä hakea oikeaa apua.

Ei hän ole tavallinen, koska hän ei kohdellut minua kuin olisi pitänyt minua lapsenaan. Isäni taas ei käsitellyt eroaan äidistäni mitenkään, koska ei osannut (olivat vielä naimisissa useita vuosia isäni tavattua nykyisen vaimonsa) ja ainakin terapeuttini mukaan kuulutuaan minun kertovan vaimosta on siksi valinnut toisen narsistin vaimokseen.

Hiukan eri tulokulmall, mutta se on erittäin todennäköinen selitys.

Ja varmasti virheellistä. Millainen yerapeutti kutsuu kaikkia narsistiksi ja ilmeistä narsistia ei edessään huomaa

Mitä mieltä hän on isäsi alkoholismista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa. 

Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!

Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä. 

Ei vaan sinun mielipiteelläsi ei ole merkitystä. Mutta ne, joihin aion elämässäni luottaa, niin heidän kohdallaan merkitsee se, mitä mieltä he ovat äitini kohtelusta minua kohtaan. Jos eivät näe, että se oli väärin, paskannan heidän päälleen noin henkisesti.

Oletko tullut ajatelleeksi, ettei sun ole kovin helppoa löytää ihmisiä, joita edes kiinnostaisi sun äitisuhteesi? Tämä sun äititraumasi voi olla asia, jonka vuoksi moni ei edes halua tutustua suhun lähemmin. 

No silläkö taion sen tiehensä? Oisit säkin vain opiskellut jotain logiikkaa.

Et tietenkään, mutta sun voisi olla helpompi tutustua ja jopa ystävystyä muiden kanssa, jos muiden ihmisten mielipide sun äidistäsi (jota he eivät edes tunne eivätkä ole kuulleet äitisi näkökulmaa menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin) ei olisi sulle edellytys ystävyyssuhteelle. Mulla on ollut aikoinaan ystävä, jonka mielestä kaikki p*ska hänen elämässään johtui hänen ex-miehestään. En koskaan tavannut tätä miestä ja mulla oli vain ystäväni kertomus asioista. En mä voinut ottaa mitään kantaa heidän avioeläämänsä, koska en tuntenut edes tätä ystävääni vielä silloin. Hän kuitenkin halusi, että asetun hänen puolelleen exää vastaan. Ja heidän erostaan oli kulunut jo 7 vuotta ennenkuin tapasin ystäväni. Luulin silloin, että ero oli tapahtunut vasta ihan hiljattain ja sen vuoksi päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. 5 vuotta jaksoin odottaa, että ystäväni viimein pääsisi exänsä ajattelemisesta eroon, mutta kun niin ei tapahtunut, vähensin yhteydenpitoa ja lopulta emme pitäneet yhteyttä enää lainkaan. Valitettavasti toisesta ihmisestä tulee perässä vedettävä kivireki, jos tämä vuodesta toiseen märehtii menneisyydessään tapahtuneita asioita. 

No siis jos olisin sinä, niin jos muuten ois kivaa yhdessä sanoisin, että varmasti ollut kauhea kokemus (toisen kokemukseen voi aina ottaa kantaa, vaikkei todellisuuteen voisikaan) ja saattaisin myös sanoa, että en jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, ellei se sitten kiinnostaisi minua.

Että voisin löytää tämän tyyppisen ihmisen kyllä.

Hmm..mitenköhän mä sanoisin, että ymmärtäisit. Yritän. Kun tutustut uuteen ihmiseen, älä ota äitiäsi ja lapsuuttasi lainkaan mukaan. Äitisi ja lapsuutesi eivät liity millään tavalla uuteen tuttavaasi. Älä edes mainitse sanaa "äiti" muulloin kuin tarkoittaessasi sillä itseäsi. Älä kerro heppalehdistä, seinän maalaamisesta äläkä mistään muustakaan lapsuutesi asiasta. Tutustu ja muodosta kaverisuhde. Kaverisuhteesta muodosta ajan myötä ystävyyssuhde. Kerro äidistäsi ja lapsuudestasi vasta sitten, kun olette jo muutaman vuoden olleet ystäviä. Tämä ihan siksi, että näin toimien äitisi ei ole kummituksena mukana, kun yrität muodostaa uusia ihmissuhteita. Ja myös siksi, että siinä vaiheessa, kun olet toisen kanssa jo ystävä, saat todennäköisemmin häneltä haluamasi suhtautumisen äitiisi kuin jos otat äitisi liian aikaisessa vaiheessa puheeksi. 

Anteeksi, oonko mä kysynyt sulta neuvoja ystävyyssuhteen muodostamiseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa. 

Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!

Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä. 

Ei vaan sinun mielipiteelläsi ei ole merkitystä. Mutta ne, joihin aion elämässäni luottaa, niin heidän kohdallaan merkitsee se, mitä mieltä he ovat äitini kohtelusta minua kohtaan. Jos eivät näe, että se oli väärin, paskannan heidän päälleen noin henkisesti.

Oletko tullut ajatelleeksi, ettei sun ole kovin helppoa löytää ihmisiä, joita edes kiinnostaisi sun äitisuhteesi? Tämä sun äititraumasi voi olla asia, jonka vuoksi moni ei edes halua tutustua suhun lähemmin. 

No silläkö taion sen tiehensä? Oisit säkin vain opiskellut jotain logiikkaa.

Et tietenkään, mutta sun voisi olla helpompi tutustua ja jopa ystävystyä muiden kanssa, jos muiden ihmisten mielipide sun äidistäsi (jota he eivät edes tunne eivätkä ole kuulleet äitisi näkökulmaa menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin) ei olisi sulle edellytys ystävyyssuhteelle. Mulla on ollut aikoinaan ystävä, jonka mielestä kaikki p*ska hänen elämässään johtui hänen ex-miehestään. En koskaan tavannut tätä miestä ja mulla oli vain ystäväni kertomus asioista. En mä voinut ottaa mitään kantaa heidän avioeläämänsä, koska en tuntenut edes tätä ystävääni vielä silloin. Hän kuitenkin halusi, että asetun hänen puolelleen exää vastaan. Ja heidän erostaan oli kulunut jo 7 vuotta ennenkuin tapasin ystäväni. Luulin silloin, että ero oli tapahtunut vasta ihan hiljattain ja sen vuoksi päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. 5 vuotta jaksoin odottaa, että ystäväni viimein pääsisi exänsä ajattelemisesta eroon, mutta kun niin ei tapahtunut, vähensin yhteydenpitoa ja lopulta emme pitäneet yhteyttä enää lainkaan. Valitettavasti toisesta ihmisestä tulee perässä vedettävä kivireki, jos tämä vuodesta toiseen märehtii menneisyydessään tapahtuneita asioita. 

No siis jos olisin sinä, niin jos muuten ois kivaa yhdessä sanoisin, että varmasti ollut kauhea kokemus (toisen kokemukseen voi aina ottaa kantaa, vaikkei todellisuuteen voisikaan) ja saattaisin myös sanoa, että en jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, ellei se sitten kiinnostaisi minua.

Että voisin löytää tämän tyyppisen ihmisen kyllä.

Eli jos sinulle ihminen sanoo, että varmaan oli äitisi suhteen karmea kokemus (todellisuuteen ei ota kantaa) ja sanoo, ettei kuitenkaan jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, se on ihan ok, ja voitte sitten olla muuten ystäviä?

Riippuu, mistä muusta juttelisimme ja mitä muuta me tekisimme.

Mitä niiden muiden jutunaiheiden ja tekemisten pitäisi olla? 

Noh, haluaisin ajatella, että jokin vaikka pieni taidenäyttelymatka ja kahvilla voitaisiin puida kummankin työyhteisöjä tai perheasioita tai en mä tiedä. Tai sellaiset henkimaailman asiat kans kiinnostaa, jos keskustelija uskoo niihin, mutta on silti järki-ihminen. Sokea usko on ei kiinnostavaa. Ja mitähän vielä.... en keksi paljoa, koska oon varmaan todella huonoa seuraa juuri nyt. Kaikki on niin kurjasti.

Hassua, kuvailit juuri mut :D Oletko muuten koskaan käynyt Hengen ja tiedon messuilla, Minä olen -messuilla tai vastaavissa tapahtumissa?

Jos kaikki ihmiset osaisivat säädellä tunteitaan ja ”ottaa vastuun tunteistaan” mielisairaalat olisivat kyllä aika lailla tyhjillään. Monta sataatuhatta ihmistä ei söisi psyykenlääkkeitä jne. Joo, ymmärrän kyllä tuon periaatteen, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa. 

Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!

Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä. 

Ei vaan sinun mielipiteelläsi ei ole merkitystä. Mutta ne, joihin aion elämässäni luottaa, niin heidän kohdallaan merkitsee se, mitä mieltä he ovat äitini kohtelusta minua kohtaan. Jos eivät näe, että se oli väärin, paskannan heidän päälleen noin henkisesti.

Oletko tullut ajatelleeksi, ettei sun ole kovin helppoa löytää ihmisiä, joita edes kiinnostaisi sun äitisuhteesi? Tämä sun äititraumasi voi olla asia, jonka vuoksi moni ei edes halua tutustua suhun lähemmin. 

No silläkö taion sen tiehensä? Oisit säkin vain opiskellut jotain logiikkaa.

Et tietenkään, mutta sun voisi olla helpompi tutustua ja jopa ystävystyä muiden kanssa, jos muiden ihmisten mielipide sun äidistäsi (jota he eivät edes tunne eivätkä ole kuulleet äitisi näkökulmaa menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin) ei olisi sulle edellytys ystävyyssuhteelle. Mulla on ollut aikoinaan ystävä, jonka mielestä kaikki p*ska hänen elämässään johtui hänen ex-miehestään. En koskaan tavannut tätä miestä ja mulla oli vain ystäväni kertomus asioista. En mä voinut ottaa mitään kantaa heidän avioeläämänsä, koska en tuntenut edes tätä ystävääni vielä silloin. Hän kuitenkin halusi, että asetun hänen puolelleen exää vastaan. Ja heidän erostaan oli kulunut jo 7 vuotta ennenkuin tapasin ystäväni. Luulin silloin, että ero oli tapahtunut vasta ihan hiljattain ja sen vuoksi päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. 5 vuotta jaksoin odottaa, että ystäväni viimein pääsisi exänsä ajattelemisesta eroon, mutta kun niin ei tapahtunut, vähensin yhteydenpitoa ja lopulta emme pitäneet yhteyttä enää lainkaan. Valitettavasti toisesta ihmisestä tulee perässä vedettävä kivireki, jos tämä vuodesta toiseen märehtii menneisyydessään tapahtuneita asioita. 

No siis jos olisin sinä, niin jos muuten ois kivaa yhdessä sanoisin, että varmasti ollut kauhea kokemus (toisen kokemukseen voi aina ottaa kantaa, vaikkei todellisuuteen voisikaan) ja saattaisin myös sanoa, että en jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, ellei se sitten kiinnostaisi minua.

Että voisin löytää tämän tyyppisen ihmisen kyllä.

Hmm..mitenköhän mä sanoisin, että ymmärtäisit. Yritän. Kun tutustut uuteen ihmiseen, älä ota äitiäsi ja lapsuuttasi lainkaan mukaan. Äitisi ja lapsuutesi eivät liity millään tavalla uuteen tuttavaasi. Älä edes mainitse sanaa "äiti" muulloin kuin tarkoittaessasi sillä itseäsi. Älä kerro heppalehdistä, seinän maalaamisesta äläkä mistään muustakaan lapsuutesi asiasta. Tutustu ja muodosta kaverisuhde. Kaverisuhteesta muodosta ajan myötä ystävyyssuhde. Kerro äidistäsi ja lapsuudestasi vasta sitten, kun olette jo muutaman vuoden olleet ystäviä. Tämä ihan siksi, että näin toimien äitisi ei ole kummituksena mukana, kun yrität muodostaa uusia ihmissuhteita. Ja myös siksi, että siinä vaiheessa, kun olet toisen kanssa jo ystävä, saat todennäköisemmin häneltä haluamasi suhtautumisen äitiisi kuin jos otat äitisi liian aikaisessa vaiheessa puheeksi. 

Anteeksi, oonko mä kysynyt sulta neuvoja ystävyyssuhteen muodostamiseen?

Et. Saat neuvoni ihan pyytämättäkin. Ole hyvä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Mutta mitään sille ei tarvinnut tehdä, koska sehän ei siis hänestä ollut ilkeyttä, vaan kasvatusta. Ei kai se sitä nyt tajunnutkaan, kun ei se koko äitiytensä aikana tajunnut, etteivät äidit kohtele lapsiaan silleen, kuin se kohteli mua, vaan paljon paremmin! Ja että hän ei kohdellut minua jostain syystä, kuin omaa lastaan, vaan vierasta sikaa.

Niin ehkä sille se, miten hiekkalaatikolla 2-vuotiasta vahtiva teini kasvattaisi lapsia oli äitiyttä.

Kerran sanoi minulle ylpeänä, kun valitin, ettei hän osaa kasvattaa lasta, että hän jo 15-vuotiaana piti huolta äitinsä siskon pienistä kesäisin serkkujensa kanssa, että kyllä hän tietää ja osaa!

Sinun äitisi on ollut tosi kovilla kanssasi, koska olet ollut omien sanojesi mukaan todella kuriton, uhmakas ja ilkeä lapsi. Ilmeisesti isäsi ja mummosi vahvistamana. Ja narsistinen ehkä jo silloin, kun pyrit fiksuuttasi korostamaan.

Et sinä ole äitisi alistama, jos olet jo lapsena syyttänyt äitiäsi milloin mistäkin, ja kieltäytynyt normaaleista kotitöistä, kuten siivoamisesta.

Jos äitisi olisi oikeasti ollut kiusaaja, olisit jo nuorena irtaantunut hänestä, ja elänyt onnellisen elämän ilman häntä. Mutta koska tilanne on toisin päin, olet aikuisenakin takertunut äitiisi, syyttänyt häntä ties mistä, ja nyt välien katkettuakin ajattelet häntä ja mietit edelleen, miten voisit manipuloida ja kiusata häntä.

Ja jos ongelma olisi äidissäsi, tulisit muiden kanssa toimeen. Mutta sinulla on sairas suhde myös äitipuoleesi (ja kirjoitit todella oudosti jokin aika sitten isästäsi, ikäänkuin isälle aikuisen lapsen pitäisi tulla ennen omaa puolisoa), omaan perheeseesi ja lapsiisi jne. Joten jossain vaiheessa kannattaisi vaihtaa terapeutille joka pakottaisi katsomaan peiliin. Tosin en tiedä kuinka helppoa se sinun tilanteessasi on.

Ei se noin ole, jos minä olisin vain se kuriton kakara, niin kai minä nyt sitten olisin irtaantunut äidistäni, ja tehnyt elämälläni, mitä mua huvittaa ja pystynyt saamaan haluamiani asioita. Rahasta ei ole ollut kiinni, eikä luonteesta. Eikä edes älystä. Isän vaimo on narsistinen sairas p*ska ja hänellä ei ole mitään asiaa minun ja isäni väleihin. Hänellä voi olla sen ulkopuolella millainen suhde isääni tahansa.

Äitini ei kohdellut minua, kuten lasta kohdellaan, ja minä en kieltämättä tajunnut sitä. Sen takia en osannut irrottautua siitä itselleni terveellä tavalla.

Jos olisit älykäs, tajuaisit, että se, että sekä äitisi että äitipuolesi ovat narsisteja on äärimmäisen epätodennäköistä.

Ja huomaisit, että kuvaat omaa toimintaasi hyvin narsistisesti. Pidät itseäsi älykkäämpänä kuin muita, korostat varallisuuttasi ja ylemmyyttäsi, ja puhut kostosta. Tekstisi on ihan puhdasverisen narsistin kirjoittamaa.

Kun taas äitisi vikoineen on ollut ihan tavallinen 70-luvun äiti.

Sinä et ole tavallinen äiti, ja lastesi takia sinun pitäisi kiireellä hakea oikeaa apua.

Ei hän ole tavallinen, koska hän ei kohdellut minua kuin olisi pitänyt minua lapsenaan. Isäni taas ei käsitellyt eroaan äidistäni mitenkään, koska ei osannut (olivat vielä naimisissa useita vuosia isäni tavattua nykyisen vaimonsa) ja ainakin terapeuttini mukaan kuulutuaan minun kertovan vaimosta on siksi valinnut toisen narsistin vaimokseen.

Hiukan eri tulokulmall, mutta se on erittäin todennäköinen selitys.

Ja varmasti virheellistä. Millainen yerapeutti kutsuu kaikkia narsistiksi ja ilmeistä narsistia ei edessään huomaa

Mitä mieltä hän on isäsi alkoholismista?

Isäni ei ole alkoholisti, vaan oli alkoholin suurkuluttaja. Ei mitään mieltä, se ei ole ollut minun ongelmani ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.

Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti. 

Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?

Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.

Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa. 

Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!

Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä. 

Ei vaan sinun mielipiteelläsi ei ole merkitystä. Mutta ne, joihin aion elämässäni luottaa, niin heidän kohdallaan merkitsee se, mitä mieltä he ovat äitini kohtelusta minua kohtaan. Jos eivät näe, että se oli väärin, paskannan heidän päälleen noin henkisesti.

Oletko tullut ajatelleeksi, ettei sun ole kovin helppoa löytää ihmisiä, joita edes kiinnostaisi sun äitisuhteesi? Tämä sun äititraumasi voi olla asia, jonka vuoksi moni ei edes halua tutustua suhun lähemmin. 

No silläkö taion sen tiehensä? Oisit säkin vain opiskellut jotain logiikkaa.

Et tietenkään, mutta sun voisi olla helpompi tutustua ja jopa ystävystyä muiden kanssa, jos muiden ihmisten mielipide sun äidistäsi (jota he eivät edes tunne eivätkä ole kuulleet äitisi näkökulmaa menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin) ei olisi sulle edellytys ystävyyssuhteelle. Mulla on ollut aikoinaan ystävä, jonka mielestä kaikki p*ska hänen elämässään johtui hänen ex-miehestään. En koskaan tavannut tätä miestä ja mulla oli vain ystäväni kertomus asioista. En mä voinut ottaa mitään kantaa heidän avioeläämänsä, koska en tuntenut edes tätä ystävääni vielä silloin. Hän kuitenkin halusi, että asetun hänen puolelleen exää vastaan. Ja heidän erostaan oli kulunut jo 7 vuotta ennenkuin tapasin ystäväni. Luulin silloin, että ero oli tapahtunut vasta ihan hiljattain ja sen vuoksi päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. 5 vuotta jaksoin odottaa, että ystäväni viimein pääsisi exänsä ajattelemisesta eroon, mutta kun niin ei tapahtunut, vähensin yhteydenpitoa ja lopulta emme pitäneet yhteyttä enää lainkaan. Valitettavasti toisesta ihmisestä tulee perässä vedettävä kivireki, jos tämä vuodesta toiseen märehtii menneisyydessään tapahtuneita asioita. 

No siis jos olisin sinä, niin jos muuten ois kivaa yhdessä sanoisin, että varmasti ollut kauhea kokemus (toisen kokemukseen voi aina ottaa kantaa, vaikkei todellisuuteen voisikaan) ja saattaisin myös sanoa, että en jaksa kuunnella aiheesta veivaamista, ellei se sitten kiinnostaisi minua.

Että voisin löytää tämän tyyppisen ihmisen kyllä.

Hmm..mitenköhän mä sanoisin, että ymmärtäisit. Yritän. Kun tutustut uuteen ihmiseen, älä ota äitiäsi ja lapsuuttasi lainkaan mukaan. Äitisi ja lapsuutesi eivät liity millään tavalla uuteen tuttavaasi. Älä edes mainitse sanaa "äiti" muulloin kuin tarkoittaessasi sillä itseäsi. Älä kerro heppalehdistä, seinän maalaamisesta äläkä mistään muustakaan lapsuutesi asiasta. Tutustu ja muodosta kaverisuhde. Kaverisuhteesta muodosta ajan myötä ystävyyssuhde. Kerro äidistäsi ja lapsuudestasi vasta sitten, kun olette jo muutaman vuoden olleet ystäviä. Tämä ihan siksi, että näin toimien äitisi ei ole kummituksena mukana, kun yrität muodostaa uusia ihmissuhteita. Ja myös siksi, että siinä vaiheessa, kun olet toisen kanssa jo ystävä, saat todennäköisemmin häneltä haluamasi suhtautumisen äitiisi kuin jos otat äitisi liian aikaisessa vaiheessa puheeksi. 

Anteeksi, oonko mä kysynyt sulta neuvoja ystävyyssuhteen muodostamiseen?

Et. Saat neuvoni ihan pyytämättäkin. Ole hyvä. 

Eikö sinulle ole opetettu, että ihmiset harvoin kaipaavat neuvojasi, mikäli eivät ole kysyneet niitä? Ja koska ei ole, en ota noin tahdittoman ihmisen ohjeita huomioon. Ties mitä muutakaan et tajua.