Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
"Jokainen on vastuussa omista tunteistaan" selittäkää tämä
16.06.2018 |
Ei ole koskaan tuo lause varsinaisesti auennut.
Sen olen huomannut, että sitä viljelevät useimmiten sellaiset ihmiset, joiden kanssa tekemisissä oloa on vaikea välttää ja jotka käyttävät runsaasti erilaisia henkisen väkivallan muotoja.
Olen rinnastanut tuon lauseen siihen, että se on kuin joutuisit joka päivä kulkemaan reittiä, jolla saat fyysisesti turpaasi, mutta voit itse päättää miten siihen suhtaudut ja se suhtautuminen mitä sinulta toivotaan ja edellytetään on, että olet välittämättä ja annat asian olla. Se on ikään kuin vastuun vapautus lomake pahoinpitelevältä osapuolelta. Kielteiset tunteesi ovat pahoja, eikä toinen osapuoli voi niihin vaikuttaa vaan ne ovat omalla vastuullasi ja sinun tulisi "hallita" negatiiviset tunteesi.
Tätähän tuo lause ei kai varsinaisesti merkitse.
Voisiko joku avata mitä se ihan oikesti tarkoittaa?
Kommentit (466)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.
Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.
Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset?
Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen.
No, miksi et ollut?
Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta.
Toisaalta, eikö siitä tule sitten vähän raivostuttava fiilis, että joku, joka olikin ihan v*tun tyhmä oli se, jolla oli ote sinuun, eikä esim. päinvastoin tai että sulla ois ollut sellainen ote itseesi, että olisit vain lopettanut sen kiusaamisen? Mua ainakin häiritsis.
Itseäni ei häiritse, koska kyse oli lapsista. Lapsilla ei ole sellaista kykyä ajatella, kuin aikuisilla tai sellaista ymmärrystä, kuin aikuisilla. Jos minulla olisi ollut sama ymmärrys ja kyky ajatella kuin nyt, niin ei mitkään koulukiusaajieni kommentit olisi saanut minua liikuttumaan. Mutta olin silloin nuori, herkkä ja muutenkin huonossa tilanteessa koulun ulkopuolellakin. Olin periaatteessa helppo kohde kiusaajille ja muille negatiivisille kommenteille.
Lapsia on kyllä eri tasoisia, sori nyt vaan rikkoa kommunistiset tasapäistävät kuvitelmasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.
Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.
Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.
Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.
Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii. Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.
Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.
Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.
No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.
Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?
Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.
Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.
Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.
Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.
Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.
Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii. Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.
Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.
Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.
Tämä ei kuulosta kauhean itsenäiseltä.
Ymmärrän kyllä, että subjektina oli "suhde" ei joku ihminen, mutta silti. Jos se olisi noin helppoa, kellään ei olisi koskaan mitään murheita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.
Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.
Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset?
Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen.
No, miksi et ollut?
Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta.
Toisaalta, eikö siitä tule sitten vähän raivostuttava fiilis, että joku, joka olikin ihan v*tun tyhmä oli se, jolla oli ote sinuun, eikä esim. päinvastoin tai että sulla ois ollut sellainen ote itseesi, että olisit vain lopettanut sen kiusaamisen? Mua ainakin häiritsis.
Itseäni ei häiritse, koska kyse oli lapsista. Lapsilla ei ole sellaista kykyä ajatella, kuin aikuisilla tai sellaista ymmärrystä, kuin aikuisilla. Jos minulla olisi ollut sama ymmärrys ja kyky ajatella kuin nyt, niin ei mitkään koulukiusaajieni kommentit olisi saanut minua liikuttumaan. Mutta olin silloin nuori, herkkä ja muutenkin huonossa tilanteessa koulun ulkopuolellakin. Olin periaatteessa helppo kohde kiusaajille ja muille negatiivisille kommenteille.
Lapsia on kyllä eri tasoisia, sori nyt vaan rikkoa kommunistiset tasapäistävät kuvitelmasi.
Millä tavalla eritasoisia? Tarkoitatko eri ikäisiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.
Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.
Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset?
Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen.
No, miksi et ollut?
Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta.
Toisaalta, eikö siitä tule sitten vähän raivostuttava fiilis, että joku, joka olikin ihan v*tun tyhmä oli se, jolla oli ote sinuun, eikä esim. päinvastoin tai että sulla ois ollut sellainen ote itseesi, että olisit vain lopettanut sen kiusaamisen? Mua ainakin häiritsis.
Itseäni ei häiritse, koska kyse oli lapsista. Lapsilla ei ole sellaista kykyä ajatella, kuin aikuisilla tai sellaista ymmärrystä, kuin aikuisilla. Jos minulla olisi ollut sama ymmärrys ja kyky ajatella kuin nyt, niin ei mitkään koulukiusaajieni kommentit olisi saanut minua liikuttumaan. Mutta olin silloin nuori, herkkä ja muutenkin huonossa tilanteessa koulun ulkopuolellakin. Olin periaatteessa helppo kohde kiusaajille ja muille negatiivisille kommenteille.
Lapsia on kyllä eri tasoisia, sori nyt vaan rikkoa kommunistiset tasapäistävät kuvitelmasi.
Millä tavalla eritasoisia? Tarkoitatko eri ikäisiä?
Tarkoitan kyvyiltään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.
Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.
Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset?
Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen.
No, miksi et ollut?
Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta.
Toisaalta, eikö siitä tule sitten vähän raivostuttava fiilis, että joku, joka olikin ihan v*tun tyhmä oli se, jolla oli ote sinuun, eikä esim. päinvastoin tai että sulla ois ollut sellainen ote itseesi, että olisit vain lopettanut sen kiusaamisen? Mua ainakin häiritsis.
Itseäni ei häiritse, koska kyse oli lapsista. Lapsilla ei ole sellaista kykyä ajatella, kuin aikuisilla tai sellaista ymmärrystä, kuin aikuisilla. Jos minulla olisi ollut sama ymmärrys ja kyky ajatella kuin nyt, niin ei mitkään koulukiusaajieni kommentit olisi saanut minua liikuttumaan. Mutta olin silloin nuori, herkkä ja muutenkin huonossa tilanteessa koulun ulkopuolellakin. Olin periaatteessa helppo kohde kiusaajille ja muille negatiivisille kommenteille.
Lapsia on kyllä eri tasoisia, sori nyt vaan rikkoa kommunistiset tasapäistävät kuvitelmasi.
Millä tavalla eritasoisia? Tarkoitatko eri ikäisiä?
Tarkoitan kyvyiltään.
Jos tarkoitat lasten kykyä ajatella ja ymmärtää kuin aikuinen ihminen, niin biologisesti lapset eivät kykene ajattelemaan ja ymmärtämään asioita samalla tavalla, kuin aikuiset. Aivot, varsinkin empatia ja impulsiivisuus kehittyy iän kautta. Aivot kehittyvät aina jopa 25 vuoteen asti. Jotkut lapset voivat käyttäytyä paremmin kuin toiset lapset, mutta tähän vaikuttaa pitkälti se, minkälainen kasvuympäristö heillä on ollut, heidän temperamentti ja suhteet lähiympäristöön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.
Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.
Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.
Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.
Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii. Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.
Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.
Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.
No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.
Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?
Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.
Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti.
Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?
Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.
Mutta mitään sille ei tarvinnut tehdä, koska sehän ei siis hänestä ollut ilkeyttä, vaan kasvatusta. Ei kai se sitä nyt tajunnutkaan, kun ei se koko äitiytensä aikana tajunnut, etteivät äidit kohtele lapsiaan silleen, kuin se kohteli mua, vaan paljon paremmin! Ja että hän ei kohdellut minua jostain syystä, kuin omaa lastaan, vaan vierasta sikaa.
Niin ehkä sille se, miten hiekkalaatikolla 2-vuotiasta vahtiva teini kasvattaisi lapsia oli äitiyttä.
Kerran sanoi minulle ylpeänä, kun valitin, ettei hän osaa kasvattaa lasta, että hän jo 15-vuotiaana piti huolta äitinsä siskon pienistä kesäisin serkkujensa kanssa, että kyllä hän tietää ja osaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.
Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.
Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.
Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.
Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii. Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.
Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.
Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.
No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.
Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?
Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.
Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti.
Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?
Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.
Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.
Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.
Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset?
Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen.
No, miksi et ollut?
Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta.
Toisaalta, eikö siitä tule sitten vähän raivostuttava fiilis, että joku, joka olikin ihan v*tun tyhmä oli se, jolla oli ote sinuun, eikä esim. päinvastoin tai että sulla ois ollut sellainen ote itseesi, että olisit vain lopettanut sen kiusaamisen? Mua ainakin häiritsis.
Itseäni ei häiritse, koska kyse oli lapsista. Lapsilla ei ole sellaista kykyä ajatella, kuin aikuisilla tai sellaista ymmärrystä, kuin aikuisilla. Jos minulla olisi ollut sama ymmärrys ja kyky ajatella kuin nyt, niin ei mitkään koulukiusaajieni kommentit olisi saanut minua liikuttumaan. Mutta olin silloin nuori, herkkä ja muutenkin huonossa tilanteessa koulun ulkopuolellakin. Olin periaatteessa helppo kohde kiusaajille ja muille negatiivisille kommenteille.
Lapsia on kyllä eri tasoisia, sori nyt vaan rikkoa kommunistiset tasapäistävät kuvitelmasi.
Millä tavalla eritasoisia? Tarkoitatko eri ikäisiä?
Tarkoitan kyvyiltään.
Jos tarkoitat lasten kykyä ajatella ja ymmärtää kuin aikuinen ihminen, niin biologisesti lapset eivät kykene ajattelemaan ja ymmärtämään asioita samalla tavalla, kuin aikuiset. Aivot, varsinkin empatia ja impulsiivisuus kehittyy iän kautta. Aivot kehittyvät aina jopa 25 vuoteen asti. Jotkut lapset voivat käyttäytyä paremmin kuin toiset lapset, mutta tähän vaikuttaa pitkälti se, minkälainen kasvuympäristö heillä on ollut, heidän temperamentti ja suhteet lähiympäristöön.
En puhunut, että kuin aikuinen, vaan ylipäätään. Sinua tyhmemmät pitivät sinu pilkkanaan, vai sinua fiksumpiako ne sittenkin olivat? Ja jos YHTÄ fiksuja/tyhmiä, niin miksi sinä siinä kärsit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.
Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.
Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.
Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.
Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii. Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.
Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.
Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.
No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.
Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?
Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.
Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti.
Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?
Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.
Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa.
Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.
Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.
Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset?
Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen.
No, miksi et ollut?
Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta.
Toisaalta, eikö siitä tule sitten vähän raivostuttava fiilis, että joku, joka olikin ihan v*tun tyhmä oli se, jolla oli ote sinuun, eikä esim. päinvastoin tai että sulla ois ollut sellainen ote itseesi, että olisit vain lopettanut sen kiusaamisen? Mua ainakin häiritsis.
Itseäni ei häiritse, koska kyse oli lapsista. Lapsilla ei ole sellaista kykyä ajatella, kuin aikuisilla tai sellaista ymmärrystä, kuin aikuisilla. Jos minulla olisi ollut sama ymmärrys ja kyky ajatella kuin nyt, niin ei mitkään koulukiusaajieni kommentit olisi saanut minua liikuttumaan. Mutta olin silloin nuori, herkkä ja muutenkin huonossa tilanteessa koulun ulkopuolellakin. Olin periaatteessa helppo kohde kiusaajille ja muille negatiivisille kommenteille.
Lapsia on kyllä eri tasoisia, sori nyt vaan rikkoa kommunistiset tasapäistävät kuvitelmasi.
Millä tavalla eritasoisia? Tarkoitatko eri ikäisiä?
Tarkoitan kyvyiltään.
Jos tarkoitat lasten kykyä ajatella ja ymmärtää kuin aikuinen ihminen, niin biologisesti lapset eivät kykene ajattelemaan ja ymmärtämään asioita samalla tavalla, kuin aikuiset. Aivot, varsinkin empatia ja impulsiivisuus kehittyy iän kautta. Aivot kehittyvät aina jopa 25 vuoteen asti. Jotkut lapset voivat käyttäytyä paremmin kuin toiset lapset, mutta tähän vaikuttaa pitkälti se, minkälainen kasvuympäristö heillä on ollut, heidän temperamentti ja suhteet lähiympäristöön.
En puhunut, että kuin aikuinen, vaan ylipäätään. Sinua tyhmemmät pitivät sinu pilkkanaan, vai sinua fiksumpiako ne sittenkin olivat? Ja jos YHTÄ fiksuja/tyhmiä, niin miksi sinä siinä kärsit?
Tottakai lapsia on erilaisia. En nyt ymmärrä täysin pointtiasi tuon asian kanssa. Ja en sanonut, että minun kiusaajani olivat joko tyhmempiä tai fiksumpia. Totesin vain, että jos en itse kyennyt ajattelemaan lapsena samalla tavalla kuin nyt, en voi vaatia sitä muiltakaan lapsilta. Ehkä sana fiksu oli väärä valinta tämän asian suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.
Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.
Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.
Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.
Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii. Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.
Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.
Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.
No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.
Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?
Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.
Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti.
Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?
Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.
Mutta mitään sille ei tarvinnut tehdä, koska sehän ei siis hänestä ollut ilkeyttä, vaan kasvatusta. Ei kai se sitä nyt tajunnutkaan, kun ei se koko äitiytensä aikana tajunnut, etteivät äidit kohtele lapsiaan silleen, kuin se kohteli mua, vaan paljon paremmin! Ja että hän ei kohdellut minua jostain syystä, kuin omaa lastaan, vaan vierasta sikaa.
Niin ehkä sille se, miten hiekkalaatikolla 2-vuotiasta vahtiva teini kasvattaisi lapsia oli äitiyttä.
Kerran sanoi minulle ylpeänä, kun valitin, ettei hän osaa kasvattaa lasta, että hän jo 15-vuotiaana piti huolta äitinsä siskon pienistä kesäisin serkkujensa kanssa, että kyllä hän tietää ja osaa!
No kun se nimenomaan olikin sen ajan kasvatusta. 60-luvulla kansakoulussa, kun olit unohtanut kirjan kotiin, seisoit naama punaisena ja itkua pidätellen pulpettisi ääressä opettajan sivaltaen sanoja, joilla nolasi sut koko muun luokan edessä ja muut puhkesivat nauramaan sulle. Sitäkin pidettiin silloin kasvatuksena. Rangaistukset, vähättely ja nolaaminen ovat aikoinaan olleet ihan yleisesti käytettyjä kasvatustapoja. Onneksi eivät ole enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.
Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.
Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.
Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.
Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii. Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.
Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.
Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.
No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.
Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?
Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.
Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti.
Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?
Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.
Mutta mitään sille ei tarvinnut tehdä, koska sehän ei siis hänestä ollut ilkeyttä, vaan kasvatusta. Ei kai se sitä nyt tajunnutkaan, kun ei se koko äitiytensä aikana tajunnut, etteivät äidit kohtele lapsiaan silleen, kuin se kohteli mua, vaan paljon paremmin! Ja että hän ei kohdellut minua jostain syystä, kuin omaa lastaan, vaan vierasta sikaa.
Niin ehkä sille se, miten hiekkalaatikolla 2-vuotiasta vahtiva teini kasvattaisi lapsia oli äitiyttä.
Kerran sanoi minulle ylpeänä, kun valitin, ettei hän osaa kasvattaa lasta, että hän jo 15-vuotiaana piti huolta äitinsä siskon pienistä kesäisin serkkujensa kanssa, että kyllä hän tietää ja osaa!No kun se nimenomaan olikin sen ajan kasvatusta. 60-luvulla kansakoulussa, kun olit unohtanut kirjan kotiin, seisoit naama punaisena ja itkua pidätellen pulpettisi ääressä opettajan sivaltaen sanoja, joilla nolasi sut koko muun luokan edessä ja muut puhkesivat nauramaan sulle. Sitäkin pidettiin silloin kasvatuksena. Rangaistukset, vähättely ja nolaaminen ovat aikoinaan olleet ihan yleisesti käytettyjä kasvatustapoja. Onneksi eivät ole enää.
En mä tuon tyyppisestä valitakaan. Ja nauroivatko muka? Se on väärin, mitä helvetiä sä selittelet p*skalla p*skaa oikeutetuksi!? Rangaistus kuuluisi itsellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.
Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.
Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.
Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.
Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii. Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.
Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.
Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.
No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.
Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?
Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.
Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti.
Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?
Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.
Mutta mitään sille ei tarvinnut tehdä, koska sehän ei siis hänestä ollut ilkeyttä, vaan kasvatusta. Ei kai se sitä nyt tajunnutkaan, kun ei se koko äitiytensä aikana tajunnut, etteivät äidit kohtele lapsiaan silleen, kuin se kohteli mua, vaan paljon paremmin! Ja että hän ei kohdellut minua jostain syystä, kuin omaa lastaan, vaan vierasta sikaa.
Niin ehkä sille se, miten hiekkalaatikolla 2-vuotiasta vahtiva teini kasvattaisi lapsia oli äitiyttä.
Kerran sanoi minulle ylpeänä, kun valitin, ettei hän osaa kasvattaa lasta, että hän jo 15-vuotiaana piti huolta äitinsä siskon pienistä kesäisin serkkujensa kanssa, että kyllä hän tietää ja osaa!No kun se nimenomaan olikin sen ajan kasvatusta. 60-luvulla kansakoulussa, kun olit unohtanut kirjan kotiin, seisoit naama punaisena ja itkua pidätellen pulpettisi ääressä opettajan sivaltaen sanoja, joilla nolasi sut koko muun luokan edessä ja muut puhkesivat nauramaan sulle. Sitäkin pidettiin silloin kasvatuksena. Rangaistukset, vähättely ja nolaaminen ovat aikoinaan olleet ihan yleisesti käytettyjä kasvatustapoja. Onneksi eivät ole enää.
Oikeinko se tekee sen sinun mielestäsi oikeutetuksi, koska se oli joidenkin idioottien mielestä tavallista kasvatusta siihen aikaan? Ootko aivan sairas!!?
Pahoittelut, en jaksanut lukea koko ketjua, mutta minä olen käyttänyt tätä hieman eri muodossa, auttaakseni miestäni suhteessaan lähisukulaiseensa. Olen sanonut: "Sinä et ole vastuussa toisen tunteista, kun teet omaa elämääsi koskevia ratkaisuja, niin ettet ketään siinä samalla hauku tai mitätöi". Ja sitä tuolla lauseella tarkoitetaankin usein, mutta on varmasti ihmisiä jotka käyttävät sitä vain selittääksensä ikävän käytöksensä.
Ihan siis konkreettisiä esimerkkejä, ihminen on itse vastuussa omista tunteistaan, mikäli hän loukkaantuu esimerkiksi siitä kun:
- haluaa jonkin ihmissuhteen läheiseksi, mutta toinen ei sitä halua niin läheiseksi
- joku ei halua kertoa hänelle henkilökohtaista asiaansa
- hän ei saa olla mukana toisen ihmisen elämää ja perhettä koskevassa päätöksessa
- toinen ihminen ei halua tavata häntä niin usein kuin hän haluaisi tavata toista
jne. Tajuatte varmaan pointin. Toisia ei saa syyllistää esimerkiksi niin, että minä täällä itken ja suren kun sinä et tullut sunnuntaipäivälliselle/muutat toiselle paikkakunnalle/et halunnut mielipidettäni asiaan x
Luonnollisesti ihmissuhteen luonnekin määrittelee tämän. Puolisoa ja omaa alaikäistä lasta kohtaan on erilaisia velvoitteita kuin vaikkapa ystävää tai sisarusta kohtaan. Pointti on, että omaa elämää koskevista päätöksistä ei pitäisi joutua toisten syyllistämisen kohteeksi. Se on tunteiden manipulointia, ja juuri siltä vastaan voi suojautua ajattelemalla, että jokainen on itse vastuussa tunteistaan - kunhan en itsekään käytä henkistä väkivaltaa toista kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.
Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.
Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.
Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.
Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii. Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.
Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.
Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.
No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.
Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?
Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.
Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti.
Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?
Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.
Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa.
Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!
Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä.
Nauraminen tuossa tilanteessa on väärin, ja ne naurajat olisivat anteeksipyynnön velkaa luokkatoverilleen!!!!! Opettajakin varmaan tuntui kurjalle, mutta se nauru on pahinta! Opettaja sentään pyrki opettamaan jotakin.
Kyllä minunkin äitini halusi opettaa minulle asioita, ja siitä en häntä syytä, vaan se, miten hän kohteli minua, kuin ei lastaan oli pahaa ja väärin!!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.
Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.
Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.
Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.
Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii. Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.
Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.
Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.
No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.
Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?
Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.
Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti.
Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?
Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.
Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa.
Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!
Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä.
Ei vaan sinun mielipiteelläsi ei ole merkitystä. Mutta ne, joihin aion elämässäni luottaa, niin heidän kohdallaan merkitsee se, mitä mieltä he ovat äitini kohtelusta minua kohtaan. Jos eivät näe, että se oli väärin, paskannan heidän päälleen noin henkisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.
Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.
Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.
Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.
Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii. Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.
Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.
Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.
No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.
Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?
Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.
Niinpä. Sinä kuitenkin tajuat, että oma itsekäs toimintasi ei tee hyvää omille lapsillesi. Äitisi toimi ajattelemattomuuttaan, sinä tietoisesti.
Sillä ei ole merkitystä, onko ilkeys tietoista vai tiedostamatonta, paskapääää. Sille kohteelle. Mutta arvaa kumpi osaa hakea apua ja tukea ja muutosta?
Ja sitäpaitsi, ainakin minun äitini "tiedostamaton" ilkeys vaikutti aivan tietoiselle, joten ime siitä.
Voi kuules kun mulle on ihan herttasen yhdentekevää, miltä sun äitisi vaikutti ja miltä ei. Sun lapsiasi kohtaan mä tunnen sääliä ja myötätuntoa.
Eli suhtaudut epäreilusti ja epätasapuolisesti asioihin, miten sinun mielipiteelläsi sitten voisikaan olla merkitystä!
Hyvä! Juuri näin. Muiden mielipiteillä ei ole merkitystä eikä pidäkään olla. Sä olet antanut elämässäsi muiden ihmisten mielipiteille aivan liian suuren merkityksen ja on hyvä opetella siitä pois. Sinä tiedät, mitä haluat elämässäsi tehdä eikä muiden mielipiteillä ole siihen merkitystä.
Eli jos miehesi haluaisi tulenpalavasti naida kaveriasi, ja kertoisi sen sulle, niin hänen mielipiteellään ei ole sinulle merkitystä 😂😂😂😂
Alue: Aihe vapaa
Ehkä. Hän vain ei tajunnut mitään, että sepä ei tehnyt hyvää mulle.