Poistaisitko sinä minut Facebook-kavereistasi? (Kaipaan analyysia)

Tarina josta kaipaan analyysia. Olemme perhe, kaksi lasta, avioliitossa olevat kaksi yrittäjää. Olen hoitovapaalla kotona kahden alle kouluikäisen kanssa ja teen siinä ohessa oman yritykseni töitä. Teimme vuosi sitten ison odotetun elämänmuutoksen, jonka lisäksi aloimme rakentaa taloa. Kesken talon rakennuksen mieheni yhtiökumppani teki törkeän tempun, jonka johdosta mieheni yritys meni konkurssiin. Olimme tästä aivan kriisissä, sillä toki konkurssin myötä vaakalaudalla oli myös rakenteilla oleva talomme sekä moni muu asia omien voimien kanssa. Näistä järkytyksistä kirjoitin tuolloin Facebook-sivulleni ja sainkin muutaman kannustavan kommentin ja tsemppiä eteenpäin, pahoitteluja tilanteesta ja kyllä te selviätte-kommentteja.

Mieheni työttömyyden myötä vihantunteet kuitenkin purskahtivat pintaan, kun tajusimme kuinka yksin olimme tilanteen keskellä. Miehen vanhemmat tekivät meille täydelliset oharit, eivätkä itkuisista aneluista huolimatta auttaneet pätkääkään lasten kanssa kun yritimme pitää pystyssä talon rakennusvaiheen sekä taloutemme, puhumattakaan omasta mielenterveydestä joka järisi myös huolella. Viime vuodesta ei ole liiemmin muistikuvia, sekavia pätkiä, enkä liiemmin kirjoitellut Facebookiin kun olin niin täynnä vihaa ja pettymystä kaikesta tapahtuneesta.

Saimme kuitenkin talomme valmiiksi ja muutimme sisään. Siitä tuli upea, niin hieno etten ilennyt edes pahemmin postailla kuvia siitä someen, koska ajattelin että se jotenkin olisi liikaa. Muutaman kuvan laitoin joulun aikoihin, joissa kerroin että vastoinkäymisistä huolimatta selvisimme ja olemme nyt uudessa kodissa aloitamassa toivottavasti parempaa vuotta. Meillä on ja oli jo tuolloin jatkuvia rahavaikeuksia, laskimme koko ajan joka penniä että saamme maksettua lainan ja ruokaa, nämä asiat eivät välillä meinanneet millään toteutua yhtäaikaa ja huoli sekä riidat olivat suuria. Astioita lenteli, muutama mustelmakin tuli käsivarsiin huudon ja totaalisen uupumuksen viedessä tilanteet toisen tönimiseksi. Olimme äärirajoilla, koko ajan, aivan poikki. Postailin muutamia pettyneitä kommentteja Facebookiin siitä, etten ikinä olisi uskonut että meille käy näin, että elämä tuntuu vetäneen maton jalkojen alta täysin syyttä suotta, vaikka itse on tehnyt parhaansa. Viha myös appivanhempia kohtaan oli suuri ja se paistoi läpi monista kommenteista, he olivat meidät hyljänneet hädän keskellä.

Kaiken tämän rahapulan, riitelyn ja pettymyksen keskellä eräs media yllättäen kiinnostui minun yrityksestä ja teki siitä lehtijutun. Jostakin syystä tämä lehtijuttu julkaistiin sanoilla Nuori menestyjä ja jutussa useampaan kertaan painotettiin sanaa menestynyt. Itse koin uutisoinnin virheelliseksi, en todellakaan ollut yritykseni kanssa ainakaan rahallisesti menestynyt, vaan kitkuttelin epävarmoilla vesillä lasten kanssa kotoa puuhastellen. Kuitenkin jutun perusteella olisi voinut lukea ja ymmärtää kaiken tahallaan väärin. Kaverit Facebookissa alkoivat karista, yhtäkkiä huomasin että nyt tipahtelee. Viimeinen niitti oli kun kirjoitin pitkän postauksen siitä, mikä hirveä pettymys viime vuosi on ollut. Niinhän se minun näkökulmasta on ollutkin. Että päädyimme mieheni yrityksen konkurssin kautta aivan järkyttävään tilanteeseen, joka järisyttää meitä edelleen. Tämän jälkeen tipahteli kavereita pois vielä lisää. Nyt analyysia kiitos. Mikä tässä kaikessa on ollut niin ärsyttävää? Itse en tajua. Olen huutanut hätääni Facebookissa, mutta toisaalta taas ollut siellä hyvin hiljaa pitkiäkin aikoja. Vai onko se trendi nykyään vaan niin, että pelkästään sitä pintaliitoa ja pintakiiltoa pitäisi postailla, kaikki negatiiviset asiat vaikka ne olisikin ihan tosia pitäisi vaan osata piilottaa pois siitä maailmasta.