Lue keskustelun säännöt.
Millainen olo sinulle tulee, jos kysytään millainen sosiaalinen verkostosi tai turvaverkkosi on?
Minä tunnen itseni epäonnistujaksi. Perhesuhteet ovat etäiset ja minulla on vain kaksi ystävää. Koen ettei tämä ole mennyt minulla oikein putkeen. Yhä etsin toimivia tapoja olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa, kun ei kunnollisia malleja siihen oikein kotoa saanut. Entäs te? Miten koette tämän asian?
Kommentit (167)
Seuraava kysymys..eivätkö naapurit, ystävät voi auttaa?
Sen lisäksi, ettälähes täysin olen joutunut selviämään yksin on aina, kuten täälläjollain muullakin, ihmisuhteet sellaisia, että minulta odotetaan taas jotain.
Minun on helppo ystävystyä, mutta tiedän jo etukäteen päätyväni jonkun terapeutiksi joten ei nyt oikein.jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo. Omat vanhemmat eivät halua minua elämäänsä, koska en kuulu heidän uskontoonsa. Miehen vanhemmat lupailevat auttaa, mutta käytännössä eivät tee mitään - eivät halunneet esimerkiksi tulla apuun, kun synnytin kuopusta. Ystäviä on, mutta toki moni heistä elää ruuhkavuosiaan.
Irrallinen ja surullinen olo :(
Ei ole, mutta pakko vastata, että on, koska olen pikkulapsen yh-äiti. Pärjätään mainiosti näin enkä kaipaa ongelmia tai kenenkään sekaantuvan asioihimme. En ole törmännyt kysymykseen muualla kuin neuvolassa ja psykologilla..
Hyväosainen olo. Mä tiedän, että mun lähisuku eli vanhemmat, sisarukset, tädit, sedät ja serkut auttaa varmasti, vaikka menee pitkiäkin aikoja ettei nähdä. Ei ole rikkauksia eikä aina mene hyvin muillakaan, mutta apua saa.
Mieheni suku on lähempänä meitä, eikä otettais apua vastaan vaikka tarjottaisiin. Ei ole kyllä pelkoa, auttavat vaan, jos hyötyvät itse enemmän tai voivat syyllistää avun tarvitsemisesta. Appiukko on poikkeus, majoittajasta vaikka meille asumaan, jos hän tarvitsisi apua.
Ystäväpiiri on pieni, mutta pippurinen. Naapureiden kanssa kastellaan kukat lomareissuilla puolin ja toisin.
Huolettaa tämä nykyinen asenneilmapiiri. Kyllä itsekkyyden määrä saisi jo vähän laantua. On väärin syyttää tukiverkkojen puutteesta ja sanoa, että yhteiskunta hoitaa. Ei hoida, eikä sitä välittämistä voi ostaa, vaikka palveluita voi.
Muutin pari vuotta sitten eron takia toiselle paikkakunnalle. Päiväkodilla heti kysyttiin tunnenko kyseisestä kaupungista ketään, en tuntenut ja siitä alkoi se paasaaminen miten pitää hankkia se turvaverkko ja miten raskasta se on olla ilman ja voivoi ihan yksin!Tosiaan minulla oli iso perhe ja lapsilla sukua paljon myös isänsä puolelta, siellä toisella paikkakunnalla. Välimatkaa hurjat 40km! Tekemisissä oltiin joka viikko, mutta koska ei tosiaan samalla paikkakunnalla niin se päiväkodin mielestä oli yhtäkuin ei tukiverkostoa laisinkaan. Huono maku jäi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko tukiverkkovouhotuksen voisi lopettaa. Ne kellä niitä ei ole, tuntevat syyttä suotta epäonnistumista. Ei pitäisi, sillä suvulleen/lapsuuden lähtökohdille ei kukaan voi yhtään mitään.
Aina välillä jossain esitetään sitä ajatusta, että puutteet lähipiiriltä saatavassa tuessa voisi korvata upealla ja laajalla ystäväpiirillä. Mutta sellaisen rakentaminen ei kyllä tunnu olevan mikään kovin helppo juttu ainakaan sellaiselle ihmiselle, jolla on taustastaan johtuen paljon epävarmuuksia. Onko joku tässä onnistunut?
Ei ole. Vastasin jo ylempänä eli olen yrittänyt rakentaa verkostoa kun omia vanhempia eikä appivanhempia ole elämässä mukana.
Ystävät eivät halua vuorohoito-kuviota kun heillä on jo ne isovanhemmat. Minä en ole ollut 10 vuoteen koskaan kaksin miehen kanssa missään ja olen yrittänyt vuorohoitovaihtareita, ostaa rahalla (200e viikonloppu), javaikka mitä.
Ei onnistu.
Aina on käynyt niin että minä otan niiden ystävien ja naapureiden lapsia hoitoon. Siis niiden joilla on ne isovsnhemmat. Sitten kun itse tarvisin apua niin en saa. En vastapalveluksena vaikka heidän lapsia hoidinkin.
Rahallakaan ei saa hoitajaa sillä mll hoitaja meillä hoitaa vain päiväkeikkoja. Ei yön yli.
Se että joskus hätäseen pääsee 2h käymään syömässä kaksin ei ole sama kuin viikonloppu kaksin. Moniko teistä muista jaksaisi 10v yhtäsoittoa ilman yhdenkään yön breikkiä lastenhoidosta kaksin miehen kanssa? Niin, ei kovin moni. Mutta mun on pakko kun olen tukiverkoton.
Ja toki jaksan kun lapset tehdessäni jo tiesin tukiverkon puutteesta. Muttasitä en tiennyt että on näin vaikeaa ellei mahdotonta tehdä niitä verkkoja itse. Aina kun annetaan ymmärtää että ne verkot voi tehdä noin vaan tutuista.
Aika kova vaatimus tuo viikonloppu kahdestaan puolison kanssa. Harvalla onnistuu. Lisää arkeen enemmän energiaa tuovia asioita kuten työ, harrastukset, ystävien tapaamiset, illanvietto ja minilomat ystävien kanssa tai minilomat perheen kanssa. Parin tunnin deitit miehen kanssa on jo paljon. Ole tyytyväinen mitä sinulla jo on.
No on se silleen fifty-sixty vaivaannuttava kysymys. Toisaalta sellainen sosiaalinen paine alkaa hiipua "turvaverkkoihin". Täytän 45v tänä vuonna ja musta tuntuu, että mun alkaa olla aika toimia turvaverkkona muille, ei tarvita sellaista. Omat vanhemmat on vanhoja (80v), miehen vanhemmat on 7-kymppisiä, mutta jo ihan mummoa ja vaaria. Eivät asu Suomessa. Ketähän tässä nyt turvaverkoksi pyytelemään ;) Tädit ja sedät alkaa olla vanhainkoti-iässä. Kyllä se enemmän alkaa olla aika toimia tukena sisarusten lapsille, jotka ovat iältään 20-31.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muutin pari vuotta sitten eron takia toiselle paikkakunnalle. Päiväkodilla heti kysyttiin tunnenko kyseisestä kaupungista ketään, en tuntenut ja siitä alkoi se paasaaminen miten pitää hankkia se turvaverkko ja miten raskasta se on olla ilman ja voivoi ihan yksin!Tosiaan minulla oli iso perhe ja lapsilla sukua paljon myös isänsä puolelta, siellä toisella paikkakunnalla. Välimatkaa hurjat 40km! Tekemisissä oltiin joka viikko, mutta koska ei tosiaan samalla paikkakunnalla niin se päiväkodin mielestä oli yhtäkuin ei tukiverkostoa laisinkaan. Huono maku jäi.
Juurikin tämä. Ei koskaan kannata noihin uteluihin ja tietojen nyhtämiseen vastata rehellisesti. Heti huolestuvat, vaikka asiat ois oikeasti hyvin. Itse aina vastaan et juu on paljon ystäviä ja aivan erinomainen tukiverkko, niin ei joudu vaikeuksiin kyseisten instanssien kanssa, kuten neuvola, päiväkoti jne... T: se yh-äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko tukiverkkovouhotuksen voisi lopettaa. Ne kellä niitä ei ole, tuntevat syyttä suotta epäonnistumista. Ei pitäisi, sillä suvulleen/lapsuuden lähtökohdille ei kukaan voi yhtään mitään.
Aina välillä jossain esitetään sitä ajatusta, että puutteet lähipiiriltä saatavassa tuessa voisi korvata upealla ja laajalla ystäväpiirillä. Mutta sellaisen rakentaminen ei kyllä tunnu olevan mikään kovin helppo juttu ainakaan sellaiselle ihmiselle, jolla on taustastaan johtuen paljon epävarmuuksia. Onko joku tässä onnistunut?
Ei ole. Vastasin jo ylempänä eli olen yrittänyt rakentaa verkostoa kun omia vanhempia eikä appivanhempia ole elämässä mukana.
Ystävät eivät halua vuorohoito-kuviota kun heillä on jo ne isovanhemmat. Minä en ole ollut 10 vuoteen koskaan kaksin miehen kanssa missään ja olen yrittänyt vuorohoitovaihtareita, ostaa rahalla (200e viikonloppu), javaikka mitä.
Ei onnistu.
Aina on käynyt niin että minä otan niiden ystävien ja naapureiden lapsia hoitoon. Siis niiden joilla on ne isovsnhemmat. Sitten kun itse tarvisin apua niin en saa. En vastapalveluksena vaikka heidän lapsia hoidinkin.
Rahallakaan ei saa hoitajaa sillä mll hoitaja meillä hoitaa vain päiväkeikkoja. Ei yön yli.
Se että joskus hätäseen pääsee 2h käymään syömässä kaksin ei ole sama kuin viikonloppu kaksin. Moniko teistä muista jaksaisi 10v yhtäsoittoa ilman yhdenkään yön breikkiä lastenhoidosta kaksin miehen kanssa? Niin, ei kovin moni. Mutta mun on pakko kun olen tukiverkoton.
Ja toki jaksan kun lapset tehdessäni jo tiesin tukiverkon puutteesta. Muttasitä en tiennyt että on näin vaikeaa ellei mahdotonta tehdä niitä verkkoja itse. Aina kun annetaan ymmärtää että ne verkot voi tehdä noin vaan tutuista.Aika kova vaatimus tuo viikonloppu kahdestaan puolison kanssa. Harvalla onnistuu. Lisää arkeen enemmän energiaa tuovia asioita kuten työ, harrastukset, ystävien tapaamiset, illanvietto ja minilomat ystävien kanssa tai minilomat perheen kanssa. Parin tunnin deitit miehen kanssa on jo paljon. Ole tyytyväinen mitä sinulla jo on.
Jos sellaiseen kokee tarvetta, niin sitten kokee. Ei se ole väärin eikä kohtuutonta; aika moni tukiverkollinen sellaisia viettää. Minä en uskalla edes haaveilla, voi kun saisi apua edes sairaana tai muutossa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko tukiverkkovouhotuksen voisi lopettaa. Ne kellä niitä ei ole, tuntevat syyttä suotta epäonnistumista. Ei pitäisi, sillä suvulleen/lapsuuden lähtökohdille ei kukaan voi yhtään mitään.
Aina välillä jossain esitetään sitä ajatusta, että puutteet lähipiiriltä saatavassa tuessa voisi korvata upealla ja laajalla ystäväpiirillä. Mutta sellaisen rakentaminen ei kyllä tunnu olevan mikään kovin helppo juttu ainakaan sellaiselle ihmiselle, jolla on taustastaan johtuen paljon epävarmuuksia. Onko joku tässä onnistunut?
Ei ole. Vastasin jo ylempänä eli olen yrittänyt rakentaa verkostoa kun omia vanhempia eikä appivanhempia ole elämässä mukana.
Ystävät eivät halua vuorohoito-kuviota kun heillä on jo ne isovanhemmat. Minä en ole ollut 10 vuoteen koskaan kaksin miehen kanssa missään ja olen yrittänyt vuorohoitovaihtareita, ostaa rahalla (200e viikonloppu), javaikka mitä.
Ei onnistu.
Aina on käynyt niin että minä otan niiden ystävien ja naapureiden lapsia hoitoon. Siis niiden joilla on ne isovsnhemmat. Sitten kun itse tarvisin apua niin en saa. En vastapalveluksena vaikka heidän lapsia hoidinkin.
Rahallakaan ei saa hoitajaa sillä mll hoitaja meillä hoitaa vain päiväkeikkoja. Ei yön yli.
Se että joskus hätäseen pääsee 2h käymään syömässä kaksin ei ole sama kuin viikonloppu kaksin. Moniko teistä muista jaksaisi 10v yhtäsoittoa ilman yhdenkään yön breikkiä lastenhoidosta kaksin miehen kanssa? Niin, ei kovin moni. Mutta mun on pakko kun olen tukiverkoton.
Ja toki jaksan kun lapset tehdessäni jo tiesin tukiverkon puutteesta. Muttasitä en tiennyt että on näin vaikeaa ellei mahdotonta tehdä niitä verkkoja itse. Aina kun annetaan ymmärtää että ne verkot voi tehdä noin vaan tutuista.Aika kova vaatimus tuo viikonloppu kahdestaan puolison kanssa. Harvalla onnistuu. Lisää arkeen enemmän energiaa tuovia asioita kuten työ, harrastukset, ystävien tapaamiset, illanvietto ja minilomat ystävien kanssa tai minilomat perheen kanssa. Parin tunnin deitit miehen kanssa on jo paljon. Ole tyytyväinen mitä sinulla jo on.
Toki olen tyytyväinen! Mutta siinä olet väärässä että yön yli reissu on harvinaisuus. Mulla on paljon tuttuja ja KAIKKI viettää usamman kerran vuodessa yön yli reissun tai viikonlopun ja jopa viikon kahden loman. Kun ne isovanhemmat hoitaa. Ja luitko mun viestiä edes? Sanoin että en ole KERTAAKAAN 10v sisällä ollut kahden puolison kanssa yötä. Kummenen vuotta on pitkä aika. En todella nurise turhasta. Naspuri nurisee turhasta kun laittaa lapsensa joka vkl mummolaan ja sit yhden kerran ei onnistunut. Se on tyhjän valitusta.
MITENNIIN VAAN KAKSI YSTÄVÄÄ? Jos siihen päälle on vielä kavereita ja tuttuja, sekä sukulaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka olis kymmenen ystävää niin niistä yksikään ei välttämättä kelpaa lapsen hoitajaksi. Asiat ei ole mustavalkoisia..
Tukiverkoston puute itkettää. Mutta mikään, siis mikään ei saa muutettua omia tai miehen vanhempia lämpimiksi ja rakastaviksi (kaikki mahdollinen on kokeiltu). Itsekäs ja kylmä on yleensä myös auttamishaluton.
Surettaa lapset, kun niillä ei ole ollenkaan mummolaa eikä mummoja tai ukkeja. On ne elossa mutta eivät piittaa tuon taivaallista omista lapsistaan tai lapsenlapsistaan.
Omat vsnhemmat näin viimeksi 8v sitten 10min ajan. Miehen vanhemmat nähtiin 3v sitten ja tän jälkeen eivät ole ees soitelleet. ”Rakastavaa” meininkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erittäin vaivaantunut, minulla ei ole ketään. Vanhemmat ovat kuolleet, ei sisaruksia, ei miestä eikä lapsia. Sukulaiset asuvat kaukana. Kavereita on kaksi joita näen tai olen yhteyksissä erittäin harvoin.
Vierailija kirjoitti:
MITENNIIN VAAN KAKSI YSTÄVÄÄ? Jos siihen päälle on vielä kavereita ja tuttuja, sekä sukulaisia.
En laske kavereita ja tuttuja tukiverkostooni ja suhde sukuun on etäinen.
Tulen ironiseksi ja sarkastiseksi. Ai mikä turvaverkko? Onko se niin vaikea tajuta, että kaikilla ei ole ja joidenkin perhe on perseestä? Minun vanhempieni ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä, joten se siitä turvaverkosta. Suku on ihan yhtä sairasta.
Mutta sosiaalinen verkosto taas, luojan kiitos saan päättää kuka on elämässäni mukana. Olen löytänyt mahtavia uusia ystäviä ja ihanan miehen, he korvaavat perheen :). Yleensä välttelen vastaamasta kysymykseen, koska en halua järkyttää. Tavan ihmiset järkyttyvät aika herkästi. Ammattihenkilöitä pidän idiootteina ja alalle sopimattomina, jos ihmettelevät vastauksiani. ”Eikö sulla muka ole ketään perheenjäsentä?!” No ei ole, etkö todellakaan alan ihmisenä ole koskaan kuullut moisesta :D?
Ei kysymys tunnu miltään. Kysyjästä riippuen vastaus on joko "ei kuulu kenellekään", "vähän mutta kaukana" tai "pankkitili".
Lapsiperheen toinen vanhempi, introvertti ja erkaantunut vanhoista kavereista, vanhemmat kuolleet, sisarusten kanssa ei tekemisissä, miehen suku 650km. 1 vanha kaveri on, jonka kanssa olen yhteyksissä, hän tekisi puolestani lähes mitä vain, paitsi ei ota lastamme hoitoon.
Vaivaantunut,sukulaiset kyllä asuvat lähellä mutta yhteydenpito vähäistä ns.oma napa lähin napa ihmisiä.muutamia ystäviä ja tuttuja joilta tarvittaessa saa apua.
Ei ole oikein ketään. Kysymys kuulostaa pelottavalta. Tulee mieleen se, että vakavasti sairaana ollessani sairaalassa piti nimetä lähiomainen ja nimesin silloin aviomieheni. Hän se on siellä tiedoissa edelleen, vaikka erosta on noin 5 v. Muitakaan ei ole.
Minulla yksin tämä sama ja lisää siihen vielä lauma juoppoja rikollisia häiriköimässä. Mukaan vielä arvostelijat.