Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nancy-kirjan lukeneet/hänestä tietävät
12.06.2018 |
Mikähän sairaus tytöllä oli?
(Sex Pistols Sidin kanssa seurustelleella naisella siis)
Kommentit (120)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Samoin minä myöskin sympatiseerasin Nancya ja surin hänen kohtaloaan, vaikka olin luokan kiltein ja lapsellisin hissukkanörttityttö.
T. Se kirjan 10-vuotiaana lukenut (luin sen toisenkin kerran joskus teininä ja kirpaisi sen lukeminen silloinkin)
Samat kokemukset itselläkin, näin Nancyn uhrina, jota symppasin. Sittemmin jouduin tekemisiin tällaisen ihmisen kanssa elävässä elämässä ja voi veljet että mielipide muuttui toiseen suuntaan.
Tarkentaisitko, minkäikäisen tälläisen - aikuisen tapauksen vaiko pikkuvauvan, joka itkee paljon, vai ehkä taaperon, joka on vilkas eikä suostu leipomaan hiljaa hiekkakakkuja?
Tarkennetaan, että teini-iästä reiluun pariinkymmeneen ikävuoteen saakka. Arvaatko jo, miten tarina hänen osaltaan päättyi?
Arvaanhan minä, mutta vaan mietin, että jos olisit joutunut näkemään sen pikkuvauvan ja taaperon, niin voisit ehkä ajatella teinistä ja parikymppisestäkin eri tavalla. Että säälittäisi hänenkin kohtalo.
No enhän minä sitä tarkoita, että sääli ja myötätunto olisi väärin. Ei tietenkään, sehän on inhimillisyyden merkki - varsinkin jos lapsia ajattelee. Valitettavasti kuitenkin nämä tunteet tuppaavat joutumaan äärimmäisen voimakkaalle koetukselle sellaisen ihmisen kanssa, joka käyttää niitä lähinnä hyväkseen eikä varmasti pysty tai halua pystyä itse samaan ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Samoin minä myöskin sympatiseerasin Nancya ja surin hänen kohtaloaan, vaikka olin luokan kiltein ja lapsellisin hissukkanörttityttö.
T. Se kirjan 10-vuotiaana lukenut (luin sen toisenkin kerran joskus teininä ja kirpaisi sen lukeminen silloinkin)
Samat kokemukset itselläkin, näin Nancyn uhrina, jota symppasin. Sittemmin jouduin tekemisiin tällaisen ihmisen kanssa elävässä elämässä ja voi veljet että mielipide muuttui toiseen suuntaan.
Tarkentaisitko, minkäikäisen tälläisen - aikuisen tapauksen vaiko pikkuvauvan, joka itkee paljon, vai ehkä taaperon, joka on vilkas eikä suostu leipomaan hiljaa hiekkakakkuja?
Tarkennetaan, että teini-iästä reiluun pariinkymmeneen ikävuoteen saakka. Arvaatko jo, miten tarina hänen osaltaan päättyi?
Arvaanhan minä, mutta vaan mietin, että jos olisit joutunut näkemään sen pikkuvauvan ja taaperon, niin voisit ehkä ajatella teinistä ja parikymppisestäkin eri tavalla. Että säälittäisi hänenkin kohtalo.
Mä inhoan näitä "säälijiä". Säälittääkö sua Hitlerin kohtalo? Tai vaikka sarjamurhaajien? Toiset ihmiset eivät vaan ole koskaan säälin arvoisia. Jotkut vaan ansaitsee kuolla.
-eri
Myös se mainitsemasi Hitler ajatteli, että jotkut ihmiset vain ansaitsevat kuolla. Nykyaikainen, suuritarpeista vauvaa rakkaudella hoitanut äiti lukee Nancyn nimenomaan traagisena tarinana lapsesta, jota kukaan ei osannut tuohon aikaan auttaa, ja jota oma perhekään ei rakastanut.
-eri myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Samoin minä myöskin sympatiseerasin Nancya ja surin hänen kohtaloaan, vaikka olin luokan kiltein ja lapsellisin hissukkanörttityttö.
T. Se kirjan 10-vuotiaana lukenut (luin sen toisenkin kerran joskus teininä ja kirpaisi sen lukeminen silloinkin)
Samat kokemukset itselläkin, näin Nancyn uhrina, jota symppasin. Sittemmin jouduin tekemisiin tällaisen ihmisen kanssa elävässä elämässä ja voi veljet että mielipide muuttui toiseen suuntaan.
Tarkentaisitko, minkäikäisen tälläisen - aikuisen tapauksen vaiko pikkuvauvan, joka itkee paljon, vai ehkä taaperon, joka on vilkas eikä suostu leipomaan hiljaa hiekkakakkuja?
Tarkennetaan, että teini-iästä reiluun pariinkymmeneen ikävuoteen saakka. Arvaatko jo, miten tarina hänen osaltaan päättyi?
Arvaanhan minä, mutta vaan mietin, että jos olisit joutunut näkemään sen pikkuvauvan ja taaperon, niin voisit ehkä ajatella teinistä ja parikymppisestäkin eri tavalla. Että säälittäisi hänenkin kohtalo.
Mä inhoan näitä "säälijiä". Säälittääkö sua Hitlerin kohtalo? Tai vaikka sarjamurhaajien? Toiset ihmiset eivät vaan ole koskaan säälin arvoisia. Jotkut vaan ansaitsee kuolla.
-eri
Myös se mainitsemasi Hitler ajatteli, että jotkut ihmiset vain ansaitsevat kuolla. Nykyaikainen, suuritarpeista vauvaa rakkaudella hoitanut äiti lukee Nancyn nimenomaan traagisena tarinana lapsesta, jota kukaan ei osannut tuohon aikaan auttaa, ja jota oma perhekään ei rakastanut.
-eri myös.
Ja johtopäätös on, että se kakara olisi voinut kuolla paljon nuorempanakin. -> vähemmän tuskaa kaikille
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en kyllä löydä Nancystä mitään sympaattista. Hän oli juuri sitä ihmistyyppiä, joka nauttii draamasta, tuhoaa toiminnallaan kaikki läheisensä eikä osaa tuntea siitä huonoa omaatuntoa. Nämä ihmiset etsivät lopulta yleensä jonkin toisen epävakaan puolisokseen ja se on molempien tuho. Niin kuin tässäkin tapauksessa.
Ainakin osittain kyse oli myös kasvatuksesta. Nancy totutettiin siihen, että hän oli perheen kingi ja muut pelkäsivät hänen kohtauksiaan, ja tietysti se ruokkii tätä tiettyä ihmistyyppiä. Nancy oli kaikenkaikkiaan surullinen tapaus. Syntymästään saakka väärin (siis nykynäkökulmasta väärin) hoidettu, väärin kasvatettu, hoidettu oireita eikä syitä. Toisaalta en syyttäisi vanhempiakaan niin jyrkästi, hehän toimivat oman aikansa raameissa, paljolti lääkäreiden ja muiden ammattilaisten armoilla. Tosin nykyvanhempina he varmaan tekisivät googlediagnoosin ja kiikuttaisivat lasta lääkäriltä toiselle kunnes saisivat haluamansa lausunnon.
Jos ajatellaan, että Nancyn ongelmien tausta oli neurologinen, ei kurilla olisi saavutettu mitään hyvää. Eli siinä suhteessa vanhempia ei pidä moittia siitä, että "ruokkivat ihmistyyppiä" kun pyrkivät välttelemään tytön raivareita. Jonkinlaiseen nepsy-diagnoosiin ehkä viittaisi raivokohtauksien ohella se, että Nancy oli erittäin älykäs, mutta kömpelö. Toisaalta hän oli vanhemmiten erinomainen manipuloija, mikä taitaa olla harvinaista autismin kirjolla.
Skitsofreniaan en usko. Vetäähän se kenen tahansa pään sekaisin, kun vetää vauvasta saakka aikuisten reseptilääkkeitä.
Tuo viimeinen pointtisi google-diagnoosista oli tosi hyvä. Saman kuvan sain minäkin vanhemmista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Samoin minä myöskin sympatiseerasin Nancya ja surin hänen kohtaloaan, vaikka olin luokan kiltein ja lapsellisin hissukkanörttityttö.
T. Se kirjan 10-vuotiaana lukenut (luin sen toisenkin kerran joskus teininä ja kirpaisi sen lukeminen silloinkin)
Samat kokemukset itselläkin, näin Nancyn uhrina, jota symppasin. Sittemmin jouduin tekemisiin tällaisen ihmisen kanssa elävässä elämässä ja voi veljet että mielipide muuttui toiseen suuntaan.
Tarkentaisitko, minkäikäisen tälläisen - aikuisen tapauksen vaiko pikkuvauvan, joka itkee paljon, vai ehkä taaperon, joka on vilkas eikä suostu leipomaan hiljaa hiekkakakkuja?
Tarkennetaan, että teini-iästä reiluun pariinkymmeneen ikävuoteen saakka. Arvaatko jo, miten tarina hänen osaltaan päättyi?
Arvaanhan minä, mutta vaan mietin, että jos olisit joutunut näkemään sen pikkuvauvan ja taaperon, niin voisit ehkä ajatella teinistä ja parikymppisestäkin eri tavalla. Että säälittäisi hänenkin kohtalo.
Mä inhoan näitä "säälijiä". Säälittääkö sua Hitlerin kohtalo? Tai vaikka sarjamurhaajien? Toiset ihmiset eivät vaan ole koskaan säälin arvoisia. Jotkut vaan ansaitsee kuolla.
-eri
Myös se mainitsemasi Hitler ajatteli, että jotkut ihmiset vain ansaitsevat kuolla. Nykyaikainen, suuritarpeista vauvaa rakkaudella hoitanut äiti lukee Nancyn nimenomaan traagisena tarinana lapsesta, jota kukaan ei osannut tuohon aikaan auttaa, ja jota oma perhekään ei rakastanut.
-eri myös.
Ja johtopäätös on, että se kakara olisi voinut kuolla paljon nuorempanakin. -> vähemmän tuskaa kaikille
Siinä vaiheessa, kun ihmisen - varsinkaan vauvan - oikeutta elämään aletaan mittaamaan tuolla tavalla, ollaan hivenen vaarallisilla vesillä. Silloin kannattaa hengähtää syvään, nöyrtyä ja kysyä itseltään, voisiko juuri tänään, ainutkertaisen elämänsä yhtenä ainutkertaisena päivänä, käyttää vapaata tahtoaan mieluummin johonkin hyvään kuin avuttoman ihmisen kuoleman toivomiseen. Sinulla on mahdollisuus valita ajatuksesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Samoin minä myöskin sympatiseerasin Nancya ja surin hänen kohtaloaan, vaikka olin luokan kiltein ja lapsellisin hissukkanörttityttö.
T. Se kirjan 10-vuotiaana lukenut (luin sen toisenkin kerran joskus teininä ja kirpaisi sen lukeminen silloinkin)
Samat kokemukset itselläkin, näin Nancyn uhrina, jota symppasin. Sittemmin jouduin tekemisiin tällaisen ihmisen kanssa elävässä elämässä ja voi veljet että mielipide muuttui toiseen suuntaan.
Tarkentaisitko, minkäikäisen tälläisen - aikuisen tapauksen vaiko pikkuvauvan, joka itkee paljon, vai ehkä taaperon, joka on vilkas eikä suostu leipomaan hiljaa hiekkakakkuja?
Tarkennetaan, että teini-iästä reiluun pariinkymmeneen ikävuoteen saakka. Arvaatko jo, miten tarina hänen osaltaan päättyi?
Arvaanhan minä, mutta vaan mietin, että jos olisit joutunut näkemään sen pikkuvauvan ja taaperon, niin voisit ehkä ajatella teinistä ja parikymppisestäkin eri tavalla. Että säälittäisi hänenkin kohtalo.
Mä inhoan näitä "säälijiä". Säälittääkö sua Hitlerin kohtalo? Tai vaikka sarjamurhaajien? Toiset ihmiset eivät vaan ole koskaan säälin arvoisia. Jotkut vaan ansaitsee kuolla.
-eri
Myös se mainitsemasi Hitler ajatteli, että jotkut ihmiset vain ansaitsevat kuolla. Nykyaikainen, suuritarpeista vauvaa rakkaudella hoitanut äiti lukee Nancyn nimenomaan traagisena tarinana lapsesta, jota kukaan ei osannut tuohon aikaan auttaa, ja jota oma perhekään ei rakastanut.
-eri myös.
Ja johtopäätös on, että se kakara olisi voinut kuolla paljon nuorempanakin. -> vähemmän tuskaa kaikille
Siinä vaiheessa, kun ihmisen - varsinkaan vauvan - oikeutta elämään aletaan mittaamaan tuolla tavalla, ollaan hivenen vaarallisilla vesillä. Silloin kannattaa hengähtää syvään, nöyrtyä ja kysyä itseltään, voisiko juuri tänään, ainutkertaisen elämänsä yhtenä ainutkertaisena päivänä, käyttää vapaata tahtoaan mieluummin johonkin hyvään kuin avuttoman ihmisen kuoleman toivomiseen. Sinulla on mahdollisuus valita ajatuksesi.
Kyllähän mä siinä omasta mielestäni toivoin hyvää. Ilman sitä vauvaa koko perhe olisi varmasti ollut paljon onnellisempi. Samaa voi sanoa lukemattomista ihmisistä ihan tälläkin hetkellä. Tuollainen on vähän turhaa tekopyhyyttä.
Sitä paitsi mistä sinä tiedät minkälaisia henkisiä ongelmia minulla on? Ehkä minulla on rankka lapsuus ja olen psykopaatti, jolloin minun on hieman hankala valita ajatukseni. Mutta minusta ei olekaan kirjoitettu kirjaa, joten minua voi tarvittaessa ojentaa, kun jotain toista sekopäätä taputellaan päähän ja säälitään. Mitä puhuinkaan siitä tekopyhyydestä?
Sitä paitsi sen jäteläjän kortti on jo katsettu ja loppuun asti pelattu. Tuliko siitä voittoa? Ei.
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Tämä! Itse kiinnitin kirjassa myös huomiota siihen, että äiti syytti Nancya aivan kaikesta mikä heidän perheessä ei ollut hyvin. Nancy oli selkeästi äidilleen syntipukin asemassa.
Lisäksi sitä ihmettelin, kun äiti kertoili laveasti kuinka Nancy siten ja siten pilasi sisarustensa elämän... Kuitenkin monessa tilanteessa sisarukset osoittivat syvää kiintymystä Nancya kohtaan ja olivat täysin murtuneita tämän kuolemasta esim.
Vielä se, että kun Nancy joksikin aikaa pääsi perheenomaiseen nuorisokotiin, jonka pitäjäpariskunta ymmärsi ja tuki, Nancylla meni hyvin. Hän opiskeli ja käyttäytyi normaalisti. Mutta kun menetti tuon paikan, alkoi lopullinen syöksykierre.
En väitä varmaksi, että syy Nancyn ongelmat pelkästään johtuisi syntipukin rooliin joutumisesta lapsuudenperheessä. Mutta todella moni asia hänen kohtalossaan viittaa siihen. Kiusatun rooliin voi joutua myös oman perheen ja suvun keskuudessa. Se on vielä paljon tuhoisampaa psyykelle kuin koulu- tai työpaikkakiusatuksi joutuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en kyllä löydä Nancystä mitään sympaattista. Hän oli juuri sitä ihmistyyppiä, joka nauttii draamasta, tuhoaa toiminnallaan kaikki läheisensä eikä osaa tuntea siitä huonoa omaatuntoa. Nämä ihmiset etsivät lopulta yleensä jonkin toisen epävakaan puolisokseen ja se on molempien tuho. Niin kuin tässäkin tapauksessa.
Ainakin osittain kyse oli myös kasvatuksesta. Nancy totutettiin siihen, että hän oli perheen kingi ja muut pelkäsivät hänen kohtauksiaan, ja tietysti se ruokkii tätä tiettyä ihmistyyppiä. Nancy oli kaikenkaikkiaan surullinen tapaus. Syntymästään saakka väärin (siis nykynäkökulmasta väärin) hoidettu, väärin kasvatettu, hoidettu oireita eikä syitä. Toisaalta en syyttäisi vanhempiakaan niin jyrkästi, hehän toimivat oman aikansa raameissa, paljolti lääkäreiden ja muiden ammattilaisten armoilla. Tosin nykyvanhempina he varmaan tekisivät googlediagnoosin ja kiikuttaisivat lasta lääkäriltä toiselle kunnes saisivat haluamansa lausunnon.
Jos ajatellaan, että Nancyn ongelmien tausta oli neurologinen, ei kurilla olisi saavutettu mitään hyvää. Eli siinä suhteessa vanhempia ei pidä moittia siitä, että "ruokkivat ihmistyyppiä" kun pyrkivät välttelemään tytön raivareita. Jonkinlaiseen nepsy-diagnoosiin ehkä viittaisi raivokohtauksien ohella se, että Nancy oli erittäin älykäs, mutta kömpelö. Toisaalta hän oli vanhemmiten erinomainen manipuloija, mikä taitaa olla harvinaista autismin kirjolla.
Skitsofreniaan en usko. Vetäähän se kenen tahansa pään sekaisin, kun vetää vauvasta saakka aikuisten reseptilääkkeitä.
Tuo viimeinen pointtisi google-diagnoosista oli tosi hyvä. Saman kuvan sain minäkin vanhemmista.
Kasvatus on ehkäsiinä mielessä väärä sana, etten varsinaisesti tarkoita kuria. Enemmän ehkä sitä, että annettiin periksi oikuille. Siihen tyyliin, että jos lapsi ei halua että kauppareissulla ajetaan parkkihalliin, sinne ei ajeta ja seuraavalla kerralla lapsi uhkailee, että jos ajetaan parkkihalliin, hän tekee itselleen/vanhemmille/sisaruksille jotain, seuraavalla kerralla uhkaus on entistä pahempi ja lopulta parkkihallia ei enää edes yritetä.
Se Nancyn sekavuus ja lääkitykset, ne olivat varmasti sekä syitä että seurauksia. Vanhemmat varmasti olivat diagnoosiuskovaisia, kumpikin moderneja yliopisto-opiskelijoita eli luottamus (lääke)tieteeseen oli varmasti kova. Vanhemmat toimivat Nancyn kanssa väärin alusta loppuun, mutta toisaalta he ovat syyttömiä siihen, mitä silloin tiedettiin psykiatriasta ja lääkkeistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Tämä! Itse kiinnitin kirjassa myös huomiota siihen, että äiti syytti Nancya aivan kaikesta mikä heidän perheessä ei ollut hyvin. Nancy oli selkeästi äidilleen syntipukin asemassa.
Lisäksi sitä ihmettelin, kun äiti kertoili laveasti kuinka Nancy siten ja siten pilasi sisarustensa elämän... Kuitenkin monessa tilanteessa sisarukset osoittivat syvää kiintymystä Nancya kohtaan ja olivat täysin murtuneita tämän kuolemasta esim.
Vielä se, että kun Nancy joksikin aikaa pääsi perheenomaiseen nuorisokotiin, jonka pitäjäpariskunta ymmärsi ja tuki, Nancylla meni hyvin. Hän opiskeli ja käyttäytyi normaalisti. Mutta kun menetti tuon paikan, alkoi lopullinen syöksykierre.
En väitä varmaksi, että syy Nancyn ongelmat pelkästään johtuisi syntipukin rooliin joutumisesta lapsuudenperheessä. Mutta todella moni asia hänen kohtalossaan viittaa siihen. Kiusatun rooliin voi joutua myös oman perheen ja suvun keskuudessa. Se on vielä paljon tuhoisampaa psyykelle kuin koulu- tai työpaikkakiusatuksi joutuminen.
Kirja oli mielestäni todella erikoinen, koska siinä pistettiin kaikki perheen ongelmat sittemmin kuolleen ihmisen syyksi. Yleensä ihmismieli ja etenkin äidin mieli toimii niin päin, että kuolleen lapsen persoonaa ja tekemisiä tarkastellaan pikemminkin siloitellen. Syytökset kohdistuvat yleensä itseen, ei lapseen.
Mutta tuo Nancyn syyttäminen yhdistettynä siihen, että kaikella pyrittiin korostamaan hänen erilaisuuttaan (silloinkin kun hän oli vain vilkas taapero rauhallisempien keskellä, se oli äidin mielestä merkki, että jotain oli pielessä) herättää ajatuksen, että mitenkähän kamala lapsuus hänellä on oikeasti ollut. Nancyn versiotahan ei koskaan saada kuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Tämä! Itse kiinnitin kirjassa myös huomiota siihen, että äiti syytti Nancya aivan kaikesta mikä heidän perheessä ei ollut hyvin. Nancy oli selkeästi äidilleen syntipukin asemassa.
Lisäksi sitä ihmettelin, kun äiti kertoili laveasti kuinka Nancy siten ja siten pilasi sisarustensa elämän... Kuitenkin monessa tilanteessa sisarukset osoittivat syvää kiintymystä Nancya kohtaan ja olivat täysin murtuneita tämän kuolemasta esim.
Vielä se, että kun Nancy joksikin aikaa pääsi perheenomaiseen nuorisokotiin, jonka pitäjäpariskunta ymmärsi ja tuki, Nancylla meni hyvin. Hän opiskeli ja käyttäytyi normaalisti. Mutta kun menetti tuon paikan, alkoi lopullinen syöksykierre.
En väitä varmaksi, että syy Nancyn ongelmat pelkästään johtuisi syntipukin rooliin joutumisesta lapsuudenperheessä. Mutta todella moni asia hänen kohtalossaan viittaa siihen. Kiusatun rooliin voi joutua myös oman perheen ja suvun keskuudessa. Se on vielä paljon tuhoisampaa psyykelle kuin koulu- tai työpaikkakiusatuksi joutuminen.
Kirja oli mielestäni todella erikoinen, koska siinä pistettiin kaikki perheen ongelmat sittemmin kuolleen ihmisen syyksi. Yleensä ihmismieli ja etenkin äidin mieli toimii niin päin, että kuolleen lapsen persoonaa ja tekemisiä tarkastellaan pikemminkin siloitellen. Syytökset kohdistuvat yleensä itseen, ei lapseen.
Mutta tuo Nancyn syyttäminen yhdistettynä siihen, että kaikella pyrittiin korostamaan hänen erilaisuuttaan (silloinkin kun hän oli vain vilkas taapero rauhallisempien keskellä, se oli äidin mielestä merkki, että jotain oli pielessä) herättää ajatuksen, että mitenkähän kamala lapsuus hänellä on oikeasti ollut. Nancyn versiotahan ei koskaan saada kuulla.
No ei me kuulla äidinkään vastauksia syytöksiisi. Mitä väliä sillä Nancyn versiolla on? Se h*roperse on jo kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Tämä! Itse kiinnitin kirjassa myös huomiota siihen, että äiti syytti Nancya aivan kaikesta mikä heidän perheessä ei ollut hyvin. Nancy oli selkeästi äidilleen syntipukin asemassa.
Lisäksi sitä ihmettelin, kun äiti kertoili laveasti kuinka Nancy siten ja siten pilasi sisarustensa elämän... Kuitenkin monessa tilanteessa sisarukset osoittivat syvää kiintymystä Nancya kohtaan ja olivat täysin murtuneita tämän kuolemasta esim.
Vielä se, että kun Nancy joksikin aikaa pääsi perheenomaiseen nuorisokotiin, jonka pitäjäpariskunta ymmärsi ja tuki, Nancylla meni hyvin. Hän opiskeli ja käyttäytyi normaalisti. Mutta kun menetti tuon paikan, alkoi lopullinen syöksykierre.
En väitä varmaksi, että syy Nancyn ongelmat pelkästään johtuisi syntipukin rooliin joutumisesta lapsuudenperheessä. Mutta todella moni asia hänen kohtalossaan viittaa siihen. Kiusatun rooliin voi joutua myös oman perheen ja suvun keskuudessa. Se on vielä paljon tuhoisampaa psyykelle kuin koulu- tai työpaikkakiusatuksi joutuminen.
Kirja oli mielestäni todella erikoinen, koska siinä pistettiin kaikki perheen ongelmat sittemmin kuolleen ihmisen syyksi. Yleensä ihmismieli ja etenkin äidin mieli toimii niin päin, että kuolleen lapsen persoonaa ja tekemisiä tarkastellaan pikemminkin siloitellen. Syytökset kohdistuvat yleensä itseen, ei lapseen.
Mutta tuo Nancyn syyttäminen yhdistettynä siihen, että kaikella pyrittiin korostamaan hänen erilaisuuttaan (silloinkin kun hän oli vain vilkas taapero rauhallisempien keskellä, se oli äidin mielestä merkki, että jotain oli pielessä) herättää ajatuksen, että mitenkähän kamala lapsuus hänellä on oikeasti ollut. Nancyn versiotahan ei koskaan saada kuulla.
No ei me kuulla äidinkään vastauksia syytöksiisi. Mitä väliä sillä Nancyn versiolla on? Se h*roperse on jo kuollut.
Tuollaista kieltä käyttävät ei kyllä vastauksia kai tarvitsisi... Mutta kysynpä vaan, että mikä muu se kirja sitten oli kuin tuon äidin versio ja vastaus ja puolustuspuhe itselleen ja kaikille?! Juu, kyllähän me oltais mutta kun se Nancy jo heti syntyessään oli niin paha etten mä voinut kuin syyttää sitä kaikesta, jopa mieheni pettämisestä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Tämä! Itse kiinnitin kirjassa myös huomiota siihen, että äiti syytti Nancya aivan kaikesta mikä heidän perheessä ei ollut hyvin. Nancy oli selkeästi äidilleen syntipukin asemassa.
Lisäksi sitä ihmettelin, kun äiti kertoili laveasti kuinka Nancy siten ja siten pilasi sisarustensa elämän... Kuitenkin monessa tilanteessa sisarukset osoittivat syvää kiintymystä Nancya kohtaan ja olivat täysin murtuneita tämän kuolemasta esim.
Vielä se, että kun Nancy joksikin aikaa pääsi perheenomaiseen nuorisokotiin, jonka pitäjäpariskunta ymmärsi ja tuki, Nancylla meni hyvin. Hän opiskeli ja käyttäytyi normaalisti. Mutta kun menetti tuon paikan, alkoi lopullinen syöksykierre.
En väitä varmaksi, että syy Nancyn ongelmat pelkästään johtuisi syntipukin rooliin joutumisesta lapsuudenperheessä. Mutta todella moni asia hänen kohtalossaan viittaa siihen. Kiusatun rooliin voi joutua myös oman perheen ja suvun keskuudessa. Se on vielä paljon tuhoisampaa psyykelle kuin koulu- tai työpaikkakiusatuksi joutuminen.
Kirja oli mielestäni todella erikoinen, koska siinä pistettiin kaikki perheen ongelmat sittemmin kuolleen ihmisen syyksi. Yleensä ihmismieli ja etenkin äidin mieli toimii niin päin, että kuolleen lapsen persoonaa ja tekemisiä tarkastellaan pikemminkin siloitellen. Syytökset kohdistuvat yleensä itseen, ei lapseen.
Mutta tuo Nancyn syyttäminen yhdistettynä siihen, että kaikella pyrittiin korostamaan hänen erilaisuuttaan (silloinkin kun hän oli vain vilkas taapero rauhallisempien keskellä, se oli äidin mielestä merkki, että jotain oli pielessä) herättää ajatuksen, että mitenkähän kamala lapsuus hänellä on oikeasti ollut. Nancyn versiotahan ei koskaan saada kuulla.
No ei me kuulla äidinkään vastauksia syytöksiisi. Mitä väliä sillä Nancyn versiolla on? Se h*roperse on jo kuollut.
Juttusi ovat todella väsyneitä, voisitko poistua ketjusta. Mene vaikka kävelylle, voit potkaista jotain kiveä ja tolppaa niin ehkä tuo maailmanviha vähän helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Tämä! Itse kiinnitin kirjassa myös huomiota siihen, että äiti syytti Nancya aivan kaikesta mikä heidän perheessä ei ollut hyvin. Nancy oli selkeästi äidilleen syntipukin asemassa.
Lisäksi sitä ihmettelin, kun äiti kertoili laveasti kuinka Nancy siten ja siten pilasi sisarustensa elämän... Kuitenkin monessa tilanteessa sisarukset osoittivat syvää kiintymystä Nancya kohtaan ja olivat täysin murtuneita tämän kuolemasta esim.
Vielä se, että kun Nancy joksikin aikaa pääsi perheenomaiseen nuorisokotiin, jonka pitäjäpariskunta ymmärsi ja tuki, Nancylla meni hyvin. Hän opiskeli ja käyttäytyi normaalisti. Mutta kun menetti tuon paikan, alkoi lopullinen syöksykierre.
En väitä varmaksi, että syy Nancyn ongelmat pelkästään johtuisi syntipukin rooliin joutumisesta lapsuudenperheessä. Mutta todella moni asia hänen kohtalossaan viittaa siihen. Kiusatun rooliin voi joutua myös oman perheen ja suvun keskuudessa. Se on vielä paljon tuhoisampaa psyykelle kuin koulu- tai työpaikkakiusatuksi joutuminen.
Kirja oli mielestäni todella erikoinen, koska siinä pistettiin kaikki perheen ongelmat sittemmin kuolleen ihmisen syyksi. Yleensä ihmismieli ja etenkin äidin mieli toimii niin päin, että kuolleen lapsen persoonaa ja tekemisiä tarkastellaan pikemminkin siloitellen. Syytökset kohdistuvat yleensä itseen, ei lapseen.
Mutta tuo Nancyn syyttäminen yhdistettynä siihen, että kaikella pyrittiin korostamaan hänen erilaisuuttaan (silloinkin kun hän oli vain vilkas taapero rauhallisempien keskellä, se oli äidin mielestä merkki, että jotain oli pielessä) herättää ajatuksen, että mitenkähän kamala lapsuus hänellä on oikeasti ollut. Nancyn versiotahan ei koskaan saada kuulla.
No ei me kuulla äidinkään vastauksia syytöksiisi. Mitä väliä sillä Nancyn versiolla on? Se h*roperse on jo kuollut.
Juttusi ovat todella väsyneitä, voisitko poistua ketjusta. Mene vaikka kävelylle, voit potkaista jotain kiveä ja tolppaa niin ehkä tuo maailmanviha vähän helpottaa.
Älkääs nyt, annetaan tälle oman elämänsä nancylle se huomio, jota hän hakee. Eli eihän nancy huomaa käyttäytyvänsä kuin nancy, vaan vaatii ymmärrystä vain itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Mitä helvettiä? Mikä hemmoteltu pikkupirpana sinä oikein olet ollut? Se äiti ei todellakaan syyttänyt Nancya ajamasta itseään pettämään, vaan Nancyn oireilua ja hoitamisen raskautta, lisäksi Deborah Rakasti Nancya paljon enemmän kuin esim. minun äitini minua, millaisia rangaistuksia sinä esimerkiksi luit kirjassa äidin käyttäneen Nancya vastaan tämän tehdessä ns. pahojaan? Noh? Laitapa tänne kaikki rangaistukset, joita rakastamaton äiti olisi antanut lapselleen, jota vaivasikin jokin oire, ei tahallinen halu olla ilkeä ja vaikea. Minua kyllä olisi rangaistu siitä, jos minua olisi vaivannut jokin lapsuuden tai sairauden aiheuttama epätoivottu käytös. Ja on myös rangaistukin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en kyllä löydä Nancystä mitään sympaattista. Hän oli juuri sitä ihmistyyppiä, joka nauttii draamasta, tuhoaa toiminnallaan kaikki läheisensä eikä osaa tuntea siitä huonoa omaatuntoa. Nämä ihmiset etsivät lopulta yleensä jonkin toisen epävakaan puolisokseen ja se on molempien tuho. Niin kuin tässäkin tapauksessa.
Ainakin osittain kyse oli myös kasvatuksesta. Nancy totutettiin siihen, että hän oli perheen kingi ja muut pelkäsivät hänen kohtauksiaan, ja tietysti se ruokkii tätä tiettyä ihmistyyppiä. Nancy oli kaikenkaikkiaan surullinen tapaus. Syntymästään saakka väärin (siis nykynäkökulmasta väärin) hoidettu, väärin kasvatettu, hoidettu oireita eikä syitä. Toisaalta en syyttäisi vanhempiakaan niin jyrkästi, hehän toimivat oman aikansa raameissa, paljolti lääkäreiden ja muiden ammattilaisten armoilla. Tosin nykyvanhempina he varmaan tekisivät googlediagnoosin ja kiikuttaisivat lasta lääkäriltä toiselle kunnes saisivat haluamansa lausunnon.
Jos ajatellaan, että Nancyn ongelmien tausta oli neurologinen, ei kurilla olisi saavutettu mitään hyvää. Eli siinä suhteessa vanhempia ei pidä moittia siitä, että "ruokkivat ihmistyyppiä" kun pyrkivät välttelemään tytön raivareita. Jonkinlaiseen nepsy-diagnoosiin ehkä viittaisi raivokohtauksien ohella se, että Nancy oli erittäin älykäs, mutta kömpelö. Toisaalta hän oli vanhemmiten erinomainen manipuloija, mikä taitaa olla harvinaista autismin kirjolla.
Skitsofreniaan en usko. Vetäähän se kenen tahansa pään sekaisin, kun vetää vauvasta saakka aikuisten reseptilääkkeitä.
Tuo viimeinen pointtisi google-diagnoosista oli tosi hyvä. Saman kuvan sain minäkin vanhemmista.
Kasvatus on ehkäsiinä mielessä väärä sana, etten varsinaisesti tarkoita kuria. Enemmän ehkä sitä, että annettiin periksi oikuille. Siihen tyyliin, että jos lapsi ei halua että kauppareissulla ajetaan parkkihalliin, sinne ei ajeta ja seuraavalla kerralla lapsi uhkailee, että jos ajetaan parkkihalliin, hän tekee itselleen/vanhemmille/sisaruksille jotain, seuraavalla kerralla uhkaus on entistä pahempi ja lopulta parkkihallia ei enää edes yritetä.
Se Nancyn sekavuus ja lääkitykset, ne olivat varmasti sekä syitä että seurauksia. Vanhemmat varmasti olivat diagnoosiuskovaisia, kumpikin moderneja yliopisto-opiskelijoita eli luottamus (lääke)tieteeseen oli varmasti kova. Vanhemmat toimivat Nancyn kanssa väärin alusta loppuun, mutta toisaalta he ovat syyttömiä siihen, mitä silloin tiedettiin psykiatriasta ja lääkkeistä.
Ei normaali lapsi toimi noin. Minusta sinä oletat ja odotat nyt vähän liikaa Nancyn vanhemmilta, ettei heillä ollut valmiutta kasvattaa superhankalan kuuloista lasta. Ja siis ajattelen itsekin, että he olivat tavallaan liian lepsuja, mutta niin moni vanhempi tuhoaa oman lapsensa turhantärkällä ankaruudella, niin että nostan hattua jokaiselle vanhemmalle, joka huomioi lastensa tunteita ennemmin kuin kasvattaa ankaruudella, joka hivelee vain vanhemman egoa.
Nancy oli tämän päivän ERITYISLAPSI :)
Osasi vaatia kaikkea ja kaiken huomion, ja sai sen.
Eikö se Nancy yrittänyt jo lapsena tappaa nuoremmat sisaruksensa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kirjan jossakin lukioiässä ja olin ihan järkyttynyt pitkään sen jälkeen. Selväähän se oli, että Nancyllä ei tosiaankaan ollut kaikki asiat kunnossa, mutta äiti syytti siitä vain Nancya, selosti mm. miten Nancy on niin kamala, että ajoi äidin pettämään miestään. Niin varmaan.
Uskon, että tuohon aikaan ollaan oltu helisemässä, diagnooseja ei ollut, eikä niitä sen vuoksi tietysti saanutkaan, mutta äidin puheista vaan (minusta) kaikui täysi rakastamattomuus Nancyä kohtaan.
Eli itse, vaikka olin kiltti tyttö ja kammoksuin ajatustakin huumeista yms. tunsin silti jotenkin syvää myötätuntoa Nancya kohtaan, joka ei saanut hoitoa eikä kai juuri rakkauttakaan.
Tämä! Itse kiinnitin kirjassa myös huomiota siihen, että äiti syytti Nancya aivan kaikesta mikä heidän perheessä ei ollut hyvin. Nancy oli selkeästi äidilleen syntipukin asemassa.
Lisäksi sitä ihmettelin, kun äiti kertoili laveasti kuinka Nancy siten ja siten pilasi sisarustensa elämän... Kuitenkin monessa tilanteessa sisarukset osoittivat syvää kiintymystä Nancya kohtaan ja olivat täysin murtuneita tämän kuolemasta esim.
Vielä se, että kun Nancy joksikin aikaa pääsi perheenomaiseen nuorisokotiin, jonka pitäjäpariskunta ymmärsi ja tuki, Nancylla meni hyvin. Hän opiskeli ja käyttäytyi normaalisti. Mutta kun menetti tuon paikan, alkoi lopullinen syöksykierre.
En väitä varmaksi, että syy Nancyn ongelmat pelkästään johtuisi syntipukin rooliin joutumisesta lapsuudenperheessä. Mutta todella moni asia hänen kohtalossaan viittaa siihen. Kiusatun rooliin voi joutua myös oman perheen ja suvun keskuudessa. Se on vielä paljon tuhoisampaa psyykelle kuin koulu- tai työpaikkakiusatuksi joutuminen.
Kirja oli mielestäni todella erikoinen, koska siinä pistettiin kaikki perheen ongelmat sittemmin kuolleen ihmisen syyksi. Yleensä ihmismieli ja etenkin äidin mieli toimii niin päin, että kuolleen lapsen persoonaa ja tekemisiä tarkastellaan pikemminkin siloitellen. Syytökset kohdistuvat yleensä itseen, ei lapseen.
Mutta tuo Nancyn syyttäminen yhdistettynä siihen, että kaikella pyrittiin korostamaan hänen erilaisuuttaan (silloinkin kun hän oli vain vilkas taapero rauhallisempien keskellä, se oli äidin mielestä merkki, että jotain oli pielessä) herättää ajatuksen, että mitenkähän kamala lapsuus hänellä on oikeasti ollut. Nancyn versiotahan ei koskaan saada kuulla.
Minunkin äitini on juuri tällainen minua omista vioistaan äitinä ja ihmisenä syyttävä. Siksikin symppasin Nancya lukiessani kirjaa. Mutta aika naivia kuvitella, että Nancy olisi ollut normaali lapsi. Ja Deborah ainakin rakasti häntä ja kohteli rakastavasti, toisin kuin minun äitini minua. Ja lisäksi syyttää sitä, millainen minä olin siitä, miten sai hävetä esim. kylässä! Kun sanoin vaikkapa siellä ääneen, että halusin lähteä kotiin. Todella törkeäähän se oli, miten en lapsena tajunnut, että se loukkaa äitiäni niin paljon, että kotimatkalla autossa haluaa ehdottomasti karjua ja huutaa minulle 10 minuuttia täyttä kurkkua?
Jenkkisivustolla oli mainittu että diagnoosi olisi ollut; Histrionic or Borderline Personality Disorder.
Mainittiin myös että narsistinen persoonallisuushäiriö vielä yhdistettynä tuohon.
Skitsofreniasta ei kuitenkaan näyttöä. Kai se oli jonkinlainen hätädiagnoosi jotta saisi kovemmat lääkkeet?
Alue: Aihe vapaa
Mä inhoan näitä "säälijiä". Säälittääkö sua Hitlerin kohtalo? Tai vaikka sarjamurhaajien? Toiset ihmiset eivät vaan ole koskaan säälin arvoisia. Jotkut vaan ansaitsee kuolla.
-eri