Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Mutta muistaako kukaan mikä oli sen avoimen ryhmän nimi? Oon yrittänyt täältä etsiä sitä linkkiä selaamalla taaksepäin mutten löytänyt enkä enää jaksa selata kun ei hajuakaan missä päin on. Salainen olis toki parempi mutta miten semmoinen toimisi :D

Se oli joku Naisten treffit tai vastaava?

Onko täällä ketään Pohjois-Suomesta? Ehkä 30-35v ja lapseton?

Terkuin samanlainen, ystävänsä lapsiperhe-elämälle menettänyt

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä ketään Pohjois-Suomesta? Ehkä 30-35v ja lapseton?

Terkuin samanlainen, ystävänsä lapsiperhe-elämälle menettänyt

Tai ikähän on vaan numeroita, jos muuten on samalla aaltopituudella :) 25-40v?

Minullekin kävi niin, että lapsia saaneet ystävät jäivät, kun heillä ei ollut aikaa.

Nyt eräs ystävistäni on eronnut ja lapset jo kouluikäisiä, niin hän ottelee välillä yhteyttä.

Lähinnä harmittaa se, että kun lähdetään johonkin, niin käytännössä lähdetään hänelle etsimään miestä. Sitten olen kolmantena pyöränä, kun hän kiehnää jonkun kainalossa.

Sitten siitäkään ei tule mitään ja joudun kuuntelemaan, että voi kun kävi näin, mutta viikonloppuna baariin ja taas joku random mies.

Itse sairastan masennusta, enkä voi siksi kauheasti juoda alkoholia.

Ei tule kauheasti itse tutustuttua miehiin, koska on niin traumaattisia kokemuksia miehistä. En ole koskaan edes seurustellut.

Lähestymiset ovat lähinnä päättyneet siihen, että mua on huoriteltu tms.

En halua oikein irakilaisia tai afrikkalaisia miehiä.

Tämän ketjun luettuani olen ajatellut, että pitäisiköhän sittenkin hommata se lapsi seuraksi. Koiria olen järjestänyt itselleni seuraksi, mutta ei nekään ihmisiä korvaa.

Aikaa on tullut vietettyä vanhempienkin kanssa paljon, mutta sekin edesauttaa masennusta lisää, koska monesti murskaavat itsetuntoani. Kaikki valintani ovat vääriä. En voi osata edes hoitaa koiria.

Alan pikkuhiljaa tottua siihen, että olen aina yksin. En ole seksiäkään harrastanut viiteen vuoteen. Ehkä loppuelämä menee sitten ilman seurustelua, lapsia ja seksiä ylipäätään.

Työterveyspuolelta on järjestetty mulle keskusteluapua, koska ei vaan ole ketään kenen kanssa keskustella. Aikaisemmin kävin 5 vuotta terapiassa.

Tai ehkä elämä päättyy ennen kuin täyttää 45 vuotta. Se tuntuisi jotenkin helpottavalta, koska ei kuitenkaan ole täyttänyt niitä odotuksia, joita ihmisillä on.

On meitä muitakin älä välitä.

Ehkä se ei ollutkaan sitten ystävyyttä, tämäpä sai mietteliääksi. Kiitos viestistäsi.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se ei ollutkaan sitten ystävyyttä, tämäpä sai mietteliääksi. Kiitos viestistäsi.

Mihin kommenttiin tämä on vastaus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen toive siitä salaisesta fb-ryhmästä.. Onko sellaista?

Miten sellaiseen löytäisi? 🤔

Onhan näitä varmaan, mutta salaisissa on se ongelma, että kun se tosiaan pitäisi löytääkin eli tällöin se sitten ei voi olla salainen. Olen yhdessä salaisessa ryhmässä (ei liity tähän aiheeseen), ja homma toimii niin, että yhden yhdistyksen jäsenille on kerrottu ryhmän ylläpitäjä, jonka kautta voi sitten halutessaan päästä ryhmään. Mutta tällaisessa aiheessa kun ei ole mitään yhteistä kiintopistettä, niin homma ei etene. 

Enemmän vanhemmille suunnattu, mutta Facebookista voi tarvittaessa katsoa, löytyykö omalta alueelta Hätäkahvit-ryhmää. Minusta noissa ihan turhaan korostetaan lapsia, voi sitä lapsetonkin tarvita hätäkahveja.  Ei nyt siis suoranainen kaveriryhmä tämä, mutta mainitsenpa silti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Sun kirjoituksestasi tulee kuva, että haluaisit tosiystävän, joka  olisi koko ajan tavoitettavissa ja jolle voisit aina soittaa, kun sulla on vaikea elämäntilanne. Ts jonkun päivystämään 24/7, aina valmiina kuuntelemaan, mitä sulla on sydämelläsi. Tavalliselle työssäkäyvälle perheelliselle ihmiselle olisi melkoinen haaste olla tällainen ystäväsi. 

Muutenkin tuo, että haluat jakaa asioitasi jonkun toisen naisen kanssa, niin sun pitäisi löytää sellainen ihminen, jolla olisi sekä halua jakaa omia asioitaan sun kanssa että olisi myös sellaisia asioita, joita olisi tarpeen jakaa. Muussa tapauksessa ystvyyssuhteesta ei tule vastavuoroista vaan sinä jaat ja toinen kuuntelee. Tällaisia suhteita taitaa olla aika paljonkin, myös itsellänikin ollut ja käy pidemmän päälle raskaaksi olla aina kuuntelijaosapuoli, koska omassa elämässä ei tapahdu mitään dramaattista eikä ole mitään samanlaista jaettavaa.

Olen nuorena ollut tuollainen alati kuunteleva tosiystävä, mutta ne ystävyyssuhteet ovat vähitellen muuttuneet yksipuolisiksi ja kariutuneet. En voi mitään sille, ettei elämässäni ole tapahtunut asioita, joista ei olisi voinut puhua puolison kanssa. Tai kenenkään muun kuin vain naispuoleisen tosiystävän kanssa. Lisäksi olen ihan liian ratkaisukeskeinen yksilö em tosiystävyyteen. Jos mulla on jokin ongelma, mietin siihen ratkaisun. Jos en pysty ratkaisemaan itse, etsin jonkun asiantuntijan, joka pystyy auttamaan ainakin ratkaisun keksimisessä (esim sijoitusneuvoja raha-asioissa) ellei jopa ratkaisemaan koko ongelmaani (esim lääkäri määrämällä lääkkeen). Mulla ei siis ole tarvetta em tosiystävyydelle, joten en pysty sellaista muillekaan antamaan niin, että suhde olisi vastavuoroinen. On totta, että harvojen kanssa synkkaa ja erityisesti niin, että ystävyyssuhteessa molemmat saisivat ja antaisivat yhtä paljon. Mulla on kaksi itseni kaltaista ystävää ja se riittää. Lisäksi kavereita. 

Ymmärsit nyt väärin ja takerruit tähän yhteen asiaan. Tarkoitin että jos mulla olisi joku hätä ja tarttisin ystävän apua, niin mulla on käytännössä vaan mies ja äiti joita voisin pyytää avuksi. Kun täälä joku kirjoitti että oli sairaana ja kukaan ei tullut kylään, mullakaan ei tulisi, mulla on vaan 2 kaveria jotka on kiireisiä ja näen niitä sen takia harvoin, toinen asuu 3h matkan päässä. Ja kyllä ystävän kanssa jakaa myös iloiset asiat, kun joku sitä ihmetteli. Yleensä niistä niillekin kerron, en viitsi ikävillä jutuilla kauheasti rasittaa. Tai että olisi joku kenen kanssa voisi lähteä vaikka shoppailee tai terassille 1-2 päivän varoitusajalla. Käydä kylässä ja pyytää kylmään. Näiden kavereiden kanssa se varoitusaika on vähintään 2vkoa. Mulla on myös ollut symbioosiystävä josta tästäkin oon avautunut ärsyttävyyteen asti (kun joku siitäkin huomautti). Se takertui muhun ihan liikaa ja se ahdisti. Pointtini oli se että olisi kiva jutella naisten juttuja naispuolisen ystävän kanssa, ja muutenkin jutella muidenkin kanssa kuin vaan miehen ja oman äitini kanssa. Kyllä mäkin haen apua lääkäristä ja terapeutista, niin kuin tähänkin asti.

Tota noin.....kuinka monta ihmistä ajattelit suomalaisilla parisuhteessa elävillä keskimäärin olevan, joita voi pyytää hätätilanteessa avuksi? Itsestäni kun tuntuu, että puoliso ja äiti olisikin juuri ne, joita hätätilanteessa pyytää avuksi. Mulla on kyllä ystäviä ja kavereita, mutta he kaikki käyvät töissä ja kaikilla on perheensä ja muukin elämänsä. Olen aina pitänyt tilannettani ihan normaalina. 

Mä ymmärrän nuo sun toiveesi, mutta sä silti edellytät, että joku ihminen, jota kutsut tosiystäväksesi, olisi aina sun käytettävissäsi. Hän ei saisi sopia yhtään mitään kenenkään muun kanssa ainakaan useammaksi päiväksi peräkkäin, koska sun kanssasi pitäisi lähteä 1-2 päivän varoitusajalla shoppailemaan tai terassille. Ymmärrät varmaan, että tuollainen on aika kohtuuton vaatimus ihan kenelle tahansa. Lyhyellä varoitusajalla pääsee parhaiten lähtemään hankkimalla laajan kaveri- ja tuttavapiirin. Ei sitä yhtä tosiystävää, koska ei kukaan aikuinen halua elää elämäänsä sinun ehdoillasi ja sinua varten. Toki kaveri- ja tuttavapiirin lisäksi voi olla tosiystäväkin, jota kysyt seuraksesi ensin ja jos hänelle ei sovi, alat kysellä muilta. Mitä enemmän niitä muita on, sitä todennäköisemmin heistä joku lähtee lyhyellä varoitusajalla. 

Voi jestas sentään, enhän mä ole tuollaista missään vaiheessa sanonut että hän ei saisi sopia mitään kenenkään muun kanssa. Miksi jokaisen viestistä täytyy vääntää aina jotain negatiivista? Ehkä selitin huonosti tämän. En mä oleta että kukaan pääsisi noin lyhyellä varoitusajalla, mutta joskus saattaa päästäkin jos ei esim. itsellä ole silloin mitään. Tarkoitin että mulla ei oo edes ketään ketä pyytää jonnekin, näitä kahta kun näen aika harvoin, toista n. kerran vuodessa joka asuu eri paikkakunnalla, toista n. 3 kk välein eli en montaa kertaa sitäkään vuodessa. Ja tätä toista jos kysyn nii saattaa olla nyt kesällä esim monta vkoa putkeen varattuna, kun on koko ajan menossa. Kukaan ei tuu kylään, koska on muuta tärkempää tekemistä jne. Ja kyllä oon kuullut että ystävät on auttanut kun joku ollut masentunut, tullut vaikka käymään ja tuonut ruokaa tms, tai vaikka lapsen kanssa auttanut. Itselläni ei oo lapsia ja jos olis tuskin saisin apua keltään muulta kuin sukulaisilta, kun makasin masentuneena kotona 2kk niin ketään ei kiinnostanut, vaikka tiesi tilanteessani. Silloin tuntui varsinkin tosi pahalta.

No kyllä sä vaan sanoit, että 1-2 päivän varoitusajalla pitäisi päästä shoppailemaan tai terassille. Ei kukaan voi elää elämäänsä miettien, milloinkohan sun tekee mielesi shoppailemaan tai terassille ja varautua siihen, että 1-2 päivän varoitusajalla pääsee. Työssäkäyville parisuhteessa eläville ja erityisesti perheellisille on ihan tavallista, että yhteisistä riennoista pitää sopia pari viikkoa aikaisemmin. "Tämän viikonlopun olen iltavuorossa ja ensi viikonloppuna mennään anopin synttäreille Mikkeliin, joten seuraava viikonloppu voisi sopia terassilla käymiseen, mikäli Pekka ei ole ehtinyt sopia sitä viikonloppua Rytkösten mökille menoon." Mutta kuten sanoin, lyhyellä varoitusajalla saat seuraa parhaiten niin, että sulla on laaja kaveri- ja tuttavaverkosto. Toivot tosiystävää, mutta tosiystävä ei ratkaise sun ongelmaasi, jos hän ei ole valmis omistamaan elämäänsä sulle. Ongelman ratkaisee se, että sulla on paljon ihmissuhteita (kavereita ja tuttavia), joista voit saada haluamiisi asioihin itsellesi seuraa.

Ja erityisesti kesä on muuten sellaista aikaa, että ihmisillä on paljon menoa. On häitä ja rippijuhlia, mökkeilyä, lomareissuja, sukulaisten tapaamisia, grillibileitä, laivaristeilyitä jne. Ja joskus on ihan kiva, jos ei tarvitse mennä yhtään minnekään vaan voi olla ihan vaan kotona. Minusta on ihan selvää, että menoista, joista on jo sovittu, pidetään ensisijaisesti kiinni eikä ilmoiteta, että en mä tulekaan rippijuhliin/häihin/mökille/risteilyille,/grillibileisiin, kun yks mun kaverini kaipaakin seuraa. 

Vielä tuohon ystävien auttamiseen sairastapauksessa, niin olen vahvasti sitä mieltä, että jos elää parisuhteessa, suurin osa olettaa, että puoliso auttaa. Jos ei auta, pitää itse soittaa ystävälle ja sanoa, että "ukon/akanpaska ei pistä tikkua ristiin ja nyt tarttisin apua, koska mutsikaan ei ehdi tuomaan mulle ruokaa". 

Niin mä en missään vaiheessa sanonut että kaikki olisi yhden kaverin vastuulla vaan että olisi kiva jos olisi lisää kavereita joita nähdä näiden kahden lisäksi... Kyllä ymmärrän että ihmisillä on menoa kesällä, itse en oo niin menevä. On se silti ikävä jos on niin paljon menoja ettei koko kesänä ehdi näkee, edes siellä terassilla edes kk varoitusajalla. Tuo terassikommentti 2 päivän varoitusajalla oli vaan heitto, että olisi kiva jos se joskus onnistuisi myös lyhyellä varoitusajalla, kun ei näistä keleistä tiedä 2 vkoa etukäteen, onko silloin + 26 vai +15 ja sadetta. Sulla on kauhea tarve hyökätä täällä yksinäisten kimppuun ja syytellä. En oo ketään pakottamassa mihinkään enkä vainoamassa.

Ei mun ole tarkoitus hyökätä sun  kimppuusi eikä syytellä vaan koittaa osoittaa sulle, että sun yksinäisyytesi ei johdu näistä sun kavereistasi eikä heidän vilkkaasta seuraelämästään vaan siitä, ettei sulla itselläsi ole omiin tarpeisiisi nähden riittävästi ihmissuhteita. Ja että yksi uusi ihmissuhde - se tosiystävä - ei riitä vaan sun pitäisi tutustua moniin ihmisiin. Osa niistä voi aivan hyvin jäädä terassiseuraksi.  Mulla on itsellänikin muutama pelkästään terdekaveri, alueella asuvia naisia, joille voin laittaa FB:ssä viestin, että kiinnostaisiko lähteä paikallisen terassille. Jonkun kanssa voit käydä shoppailemassa, tuskin shoppailureissulla kuitenkaan mistään vakavammista asioista juttelisit eli siihenkin riittäisi joku kiva tuttava tai kaveri. Ala käydä vaikka aluksi miehesi kanssa lähimmällä terassilla ja tutustukaa siellä muihin ihmisiin. Sen jälkeen voit mennä jo yksinkin ja jos on tuttuja naamoja, kysyä, onko pöydässä tilaa. 

Ja vielä tähän, että jos asut jossain sellaisessa paikassa, jolle on FB:ssä oma nk puskaradioryhmä, niin sinne vaan aurinkoisena päivänä pistät kysymyksen, kiinnostaisiko ketään lähteä terassille yhdelle tai parille.  

Mulla on yksi tuttu joka asuu lähellä, oon monet kerrat kysynyt terassille tai lenkille, ei ikinä pääse. Sit se itse välillä ehdottaa tyyliin käviskö tunnin päästä. Viimekskin kysyin tiistaina että käykö vkl terde, kun katsoin että hyvät ilmat tiedossa, se sanoi että vkl suunnitelmat auki ja että palataan vkl, sanoi perään että muistuta mua jos ei musta kuulu mitään. Alkoi niin ärsyttää tuo että päätin etten ala mitään muistuttelee vielä kun muutenkin oon koko ajan ollut se joka kyselee. En edes terassiseuraksi siis kelpaa. Kyllä mä voin ihan hyvin yksinkin käydä ja oon käynytkin. Tiedän että pitäisi saada enemmän kavereita muttei tunnu olevan helppoa kun tuntuu että kaikilla on elämä tupaten täynnä!!

- sama

Eli tämä tyyppi välillä ehdottaa sulle terassilla käyntiä ja pyytää sua muistuttamaan, jos hänestä ei kuulu mitään, mutta sua ärsyttää etkä katso kelpaavasi edes terassiseuraksi? Minusta taas sinä näytät ihan hyvinkin kelpaavan hänelle terassiseuraksi. Ei hän muuten kysyisi sua mukaansa eikä olisi pyytänyt muistuttamaan. Ymmärrän kuitenkin sun pointin, mutta tosiasiassa terassiseura on just sellaista, että mennään, jos molemmille sattuu sopimaan ja sattuu sillä hetkellä huvittamaan. Ei sen enempää. 

Niin mutta kun itse kyselen muutama päivä - vko ennen ja hän kysyy käykö tunnin päästä, ihan kirjaimellisesti. Niin kumpi on sun mielestä todennäköisempää että onnistuu?? Eikö mulla voi olla silloin jotain tekemistä? En ehdota edes mitään aikaa vaan vkl käy, sovitaan vaan se aika milloin sille käy. Tuli kylll harvinaisen selväksi että täällä osa pitää yksinäisyyttä yksinäisen omana vikana ja pitää oikein ruveta toisen kynnysmatoksi jotta saa sitä niin törkeetä seuraa.

Tuo sinun kaverisi voisi olla vaikka minä. Minä en osaa suunnitella elämääni kovin pitkään. En edes tykkää. Elän aika impulsiivisesti ja etukäteen viikkoa aiemmin sovitut "ensi lauantaina sitten klo 18 terdelle" herättää minussa ärtymystä. Yleensä kun se aika lähenee, niin alkaa ärsyttämään, että vapaapäiväni on jo etukäteen ohjelmoitu ja minun pitää suunnitella se lauantai sen klo 18 terassikäynnin mukaan.

Olen juuri niitä, jotka saattaa soittaa, että olen lähössä terassille, lähetkö matkaan tunnin päästä. En velvoita sinua tai odota, että olet minua varten valmiina. Jos sinulle ei käy, soitan jollekkin muulle tai menen yksin. Niin yksinkertaista se on. Jos sinulle ei käy, se ei minua hetkauta tippaakaan. Sinulle ei käy niin ei käy. Asia ok. Se on vain sinun ongelmasi, jos kostonhimoisena päätät, että enpäs lähdekään nyt tunnin päästä, kun soitit, siitäs sait. Minun terassillemenoa se ei estä mitenkään ja estä minua pitämästä hauskaa iltaa. Sieltä kyllä löytyy muita tuttuja.

Sinun kannattaa etsiä ystäväksi ihmisiä, jotka tykkäävät suunnitella aikatauluja. Ei minunkaltaisia, jotka elävät impulsiivisesti ja eivät halua ohjelmoida vapaapäivää valmiiksi.

No tämähän on jo aika lailla haista paska -kamaa. Että "jees, saat tunnin aikaa laittautumiseen ja bussilla kulkemiseen, niin lähdetkö. Kiäh, kyllähän mä tiedän, ettet ehdi, mutta kysyinpä kumminkin, viiva seinään..."

Jos toimii noin järjestelmällisesti, niin "ystävä" ei taida olla kovinkaan tärkeä, koska henkilö brassailee sillä, että sehän ei minua haittaa, jos en häntä näe. Normaalisti se ihmistä alkaa haitata, jos ystävää ei näe. Eikä virittele tapaamisia, joihin toinen hyvin oletettavasti ei kykene. Ystävyys vaatii juurikin niitä suunniteltuja ajankohtia eikä sattumanvaraisuutta ja ex tempore -touhua. Voivat ne olla bonuksena ihmissuhteessa, mutta ei pitkäaikainen toimiva käytäntö.  

Ohis..sinä puhut nyt ystävistä, tuo edellinen sekä henkilö, jolle hän vastasi, puhui tuttavista. Tuo alkuperäinen oli tavannut ko henkilön omien sanojensa mukaan muutaman kerran joidenkin kavereidensa juhlissa/illanvietoissa eli kyseessä ei ollut hänen ystävänsä eikä edes kaverinsa vaan hänen kaverinsa kaveri/tuttu. Täysin eri asia kuin ystävät. En minäkään ala puolituttujen kaverinkavereiden kanssa sopimaan etukäteen yhtään mitään, mutta jos olen menossa terassille, voin kysyä mukaan. Tulee jos tulee, jos ei tule, kysyn jotain toista tai menen yksin. 

Edellinen kommentoija puhui yleisluontoisesti toimintatavoistaan. Lopussa mainiten, että henkilön kannattaa etsiä _ystävikseen_ tietynlaisia tyyppejä eikä hänenkaltaisiaan. Jatkoin ystävälinjalla.

Sanavalinnalla ei sinällään ole väliä, sillä en usko edellisen kirjoittajan tarkoittaneen, että hän pitää suunnittelusta, kunhan henkilön status vaihtuu. 

 Ystävikseen kannattaa valita samoin ajattelevia ja minusta tuo edellinen suositteli sitä myös tälle, jolle vastasi. 

No, olen eri mieltä tuosta, miten kannattaa valita ystäviä, mutta juu, näin hän suositteli. Ja sen takia - kuten jo sanoin - jatkoin termin ystävä käyttämistä. Mikä nyt kyllä suinkaan ei ole tässä se olennaisin asia eli käyttääkö sanaa ystävä, kaveri vai tuttu. Toimintatapa ei toimi kenenkään kohdalla. Esim. minulla menee vähintään 2 h siihen, että menen suihkuun, meikkaan itseni, laitan hiukseni ja matkustan paikan päälle. Voin minä tietysti paskasenakin hypätä matkaan, mutta ei nyt ehkä ihan terassilla olemisen pointti. 

Sun kanssasi ei siis voisi lähteä edes töistä suoraan kesäterassille, koska likaannut töissä niin paljon, että ensin pitää mennä kotiin suihkuun, meikkaamaan jne. No mulla on erilainen työ ja on ihan tavallistakin, että duuniporukan kanssa käydään töiden jälkeen lasillisella ennenkuin kukin jatkaa matkaansa kotiin.

Sama terassille hinkuja jatkaa :D mä voin todellakin lähteä suoraan töistä terassille ja oon monesti lähtenytkin (kaverin kanssa sovittu etukäteen tai työkavereiden kanssa) ja tämän tutunkin kanssa oli tarkoitus lähteä ja kun samana päivänä kyselin niin oli jo tullut muuta tärkeämpää tekemistä (vaikka itse ehdotti sitä päivää aiemmin). Töissä oon jo valmiiks laittautunut, jos oon kotona tukka pystyssä ja nälkäisenä ja joku homma kesken, ei voi olettaa että 5min päästä olen valmis. Joskus olin reilun tunnin päästä valmis kun ex kaveri ehdotti terassille menoa ja suostuin, silti tuli kitinää kun kesti vaikka ilmoitin kyllä heti että tunti ainakin menee mutta voin lähteä. Aikamoisia johtopäätöksiä täällä teette ihmisistä joita ette tunne yhden viestin perusteella

Mutta oletko huomannut, että tässäkin ketjussa ihmiset, joilla on sosiaalista elämää, eivät kitise ja valita ystävistään.

Mutta yksinäiset haukkuvat ja valittavat tutuistaan ja ystävistään, kun ne on niin semmosia ja tämmösiä ja haluavat eri asioita ja eri tahtiin ja eivät tee, kuten minä haluan ja luuleeko ne, että minä aina alan tekeen niin ja mulle ei käy ja kostan kyllä ja ja ja....

Ehkä tässä on juuri se ero, miksi toisilla on paljon kavereita ja ystäviä, toisilla ei. Juuri siinä, miten suhtautuu ihmisiin

Niin, mä oon samaa mieltä että kannattaa hankkia samanhenkistä seuraa, liian impulsiivinen ja järjestelällinen ei välttämättä tuu toimeen ellei ota toistensa erilaisuudet huomioon ja löydä kompromisseja. Itse päätin että jos nämä kompromissitkään ei onnistu niin jätän mieluummin tuollaiset kuin yritän tanssia heidän pillinsä mukaan, liian vaikeeta. Meillä on vaan yksi elämä, vietetään se ihmisten kanssa joiden seura tuntuu mukavalta ja sopivalta.

Olen samaa mieltä. Mulla on ollut sekä impulsiivisia että järjestelmällisiä kavereita ja molemmissa on omat hyvät puolensa. Impulsiivisissa se, että joskus voi lähteä ihan ex-temporekin tekemään yhdessä jotain. Itse en tykkää aikatauluttaa vapaa-aikaani, riittää, että kalenteri on täynnä työajalla. Joskus kuitenkin yhdessä tekemiset ovat sellaisia, että ne on pakko aikatuluttaa (esim festareille meno on sovittava siksi viikonlopuksi milloin ne festarit on). Toisaalta taas jotkut järjestelmälliset ottavat turhan raskaasti, jos etukäteen sovittu juttu ei syystä tai toisesta toteudukaan (esim lapsi on sairaana, lapsenvahti peruu, joutuukin jäämään ylitöihin tai vaihtamaan työvuoroa tai ei vaan yksinkertaisesti jaksakaan lähteä, kun on univelkaa ja rankka työpäivä/työviikko takana, tai vaikka tuntee, että on flunssa iskemässä päälle). Osa heistä ymmärtää, että aina ei sovitutkaan asiat toteudu, mutta osa suhtautuu varsin syyttävästi ja kokee perumisen lupauksen pettämisenä ja ties minä kaikkena muuta hehtaari kasvimaata nenässään. Tiettyjen ihmisten kohdalla pyrin välttämään kaikkia lupauksia, koska mulla on jo sellainen työkin, jossa suunnitelmat voi muuttua hyvinkin lyhyellä varoitusajalla enkä voi tänään tietää, olenko mä ensi torstaina edes Suomessa vai kenties työmatkalla Itävallassa. 

Olen vuosikaudet elänyt siinä illuusiossa, että minulla on paljon ystäviä ja hyvä tukiverkosto. Nyt kun syystä, jota en halua tarkemmin kertoa, en ole jaksanut tai ehtinyt pitää yhteyksiä, olen huomannut, että se oli vain kuplaa. Yksipuolista kuplaa.

Jotenkin tämä asia iski vasten kasvoja yhtäkkiä ja rajusti, mutta se täytyy vain surra, hyväksyä ja mennä eteenpäin. Vaikka sitten yksin.

Onneksi minulla on ihana mies, muuten olisin todella onneton nyt.

Voimia meille kaikille <3

Vierailija kirjoitti:

Olen vuosikaudet elänyt siinä illuusiossa, että minulla on paljon ystäviä ja hyvä tukiverkosto. Nyt kun syystä, jota en halua tarkemmin kertoa, en ole jaksanut tai ehtinyt pitää yhteyksiä, olen huomannut, että se oli vain kuplaa. Yksipuolista kuplaa.

Jotenkin tämä asia iski vasten kasvoja yhtäkkiä ja rajusti, mutta se täytyy vain surra, hyväksyä ja mennä eteenpäin. Vaikka sitten yksin.

Onneksi minulla on ihana mies, muuten olisin todella onneton nyt.

Voimia meille kaikille <3

Lause jäi kesken:

Vaikka sitten yksin, ilman ystäviä.

Olkaa onnellisia te, joilla on kumppani.

Vierailija kirjoitti:

Olkaa onnellisia te, joilla on kumppani.

Ei puoliso korvaa ystäviä, ainakaan minulla. Hänellä on yhteisten juttujemme lisäksi myös oma elämänsä, ystävänsä ja menonsa. Toivoisin samaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?

Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei. 

Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle. 

Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them. 

Sun kirjoituksessasi on monta hyvää pointtia, miksi aikuisiällä ystävystyminen voi olla vaikeaa. Mä en voisi kuvitellakaan pitäväni ystävänäni sellaista ihmistä, jota ei kiinnosta ihanat asiat. Joka haluaisi tietää vain elämän ikävämmistä asioista. Sellaisia ihmisiä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta kannattaako sellaisten kanssa ystävystyä? Minusta ei. 

Vaikeissa elämäntilanteissa toiselle avautuminen (kiinnostipa toista tai ei) on varsin itsekästä. Ja valitettavasti myös varsin tavallista. Halutaan vain kipata oman likasangon ryönä toisen likasankoon välittämättä siitä, että toisen sanko on jo ihan ääriään myöten täynnä tai toisen likasanko on pitkästä aikaa ihan tyhjä. Sillä toisella ei ole merkitystä, vain omalla pahalla ololla on. Kuitenkin pitäisi ymmärtää, että toinenkin on ihminen ja ottaa huomioon, että likasangon tyhjentämiselle on aikansa ja paikkansa ja mieluiten niin, että se toisellekin sopii. Ts että toista kiinnostaa tämä avautuminen. 

Sitten tuo itsestään kaiken kertominen ja odottaminen, että toinen tekee samoin. Noh, meissä ihmisissä on aika paljon tavallisia tallaajia, joiden elämässä ei ole mitään ihmeellisyyksiä salaisuuksista puhumattakaan. Värittömiä persoonia, joiden aika kuluu töissä, kotitöissä, harrastuksissa, perheen parissa jne. Mulla ei ole muita salaisuuksia kuin erilaiset pin-koodit sekä käyttäjätunnukset ja salasanat. Ihmisistä, jotka odottavat ystävyydeltä salaisuuksien jakamista, ei voi tulla mun ystäviäni, koska ei mulla ole heille mitään annettavaa. Pin-koodeistani ja muista en luovu :D Sanoisinkin, että yksi aikuisena ystävystymisen hankaluus on, että aikuiset on aika usein tylsiä eikä heidän elämässään pahemmin tapahdu mitään mainittavaa. Ei siis ole mitään mielenkiintoista ja jännittävää jaettavaakaan. Jaettava perustuu arkisiin asioihin ja puheenaiheisiin jostain muusta kuin ihmisestä itsestään. Sen vuoksi myös viikottaiset "Mitä kuuluu?" -kysymykset on aika turhia, koska siihen voi hyvin vastata, että "sitä samaa kuin kesäkuun viimeisenä perjantaina kolme vuotta sitten". 

No, ehkä hieman tuossa kärjistin, kun sanoin, että ihmisiä ei kiinnosta ihanat asiat. Toisaalta taas ruuhkavuosina tuntuu, että ihmisiä nyt ylipäänsä ei kiinnosta liiemmin toisten asiat. Näin sen olen itse kokenut, että monet uutiset jäävät vain itselleni, koska kukaan ei kysy (=ei kiinnosta). 

Mutta onko noin, että 13 tusinassa on henkilöitä, joita kiinnostaa vain ikävämmät asiat? Onhan täälläkin toitotettu, miten nimenomaan ne on se pahin juttu. Että pitää vaan olla hauskaa ja iloista ja yök hyi menkää terapeutille valittamaan, muut eivät ole likasankoja ym. Aivan kuten itsekin teit tätä selväksi, mutta samalla pidät yleisinä ihmisinä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä(kin) asioita. 

Minäkin olen tylsä ihminen. Mutta ei asiat ja salaisuudet tarkoita mitään dekkareiden mysteereitä tai mielettömiä luurankoja kaapissa. Sitähän voidaan jakaa kavereiden kesken ihan työhön liittyviä asioita, kysellä uudesta työpaikasta, työttömältä aktiivimallista tai sinkulta seuraelämästä. Mutta jos ketään ei kiinnosta, niin okei, pidetäänpä sitten asiat salaisuuksina itsellä. 

Aivan, "samaa vanhaa" on kelpo ja yleinen vastaus, mutta "mitä kuuluu?" silti ihan toivottava kysymys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?

Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei. 

Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle. 

Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them. 

Sun kirjoituksessasi on monta hyvää pointtia, miksi aikuisiällä ystävystyminen voi olla vaikeaa. Mä en voisi kuvitellakaan pitäväni ystävänäni sellaista ihmistä, jota ei kiinnosta ihanat asiat. Joka haluaisi tietää vain elämän ikävämmistä asioista. Sellaisia ihmisiä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta kannattaako sellaisten kanssa ystävystyä? Minusta ei. 

Vaikeissa elämäntilanteissa toiselle avautuminen (kiinnostipa toista tai ei) on varsin itsekästä. Ja valitettavasti myös varsin tavallista. Halutaan vain kipata oman likasangon ryönä toisen likasankoon välittämättä siitä, että toisen sanko on jo ihan ääriään myöten täynnä tai toisen likasanko on pitkästä aikaa ihan tyhjä. Sillä toisella ei ole merkitystä, vain omalla pahalla ololla on. Kuitenkin pitäisi ymmärtää, että toinenkin on ihminen ja ottaa huomioon, että likasangon tyhjentämiselle on aikansa ja paikkansa ja mieluiten niin, että se toisellekin sopii. Ts että toista kiinnostaa tämä avautuminen. 

Sitten tuo itsestään kaiken kertominen ja odottaminen, että toinen tekee samoin. Noh, meissä ihmisissä on aika paljon tavallisia tallaajia, joiden elämässä ei ole mitään ihmeellisyyksiä salaisuuksista puhumattakaan. Värittömiä persoonia, joiden aika kuluu töissä, kotitöissä, harrastuksissa, perheen parissa jne. Mulla ei ole muita salaisuuksia kuin erilaiset pin-koodit sekä käyttäjätunnukset ja salasanat. Ihmisistä, jotka odottavat ystävyydeltä salaisuuksien jakamista, ei voi tulla mun ystäviäni, koska ei mulla ole heille mitään annettavaa. Pin-koodeistani ja muista en luovu :D Sanoisinkin, että yksi aikuisena ystävystymisen hankaluus on, että aikuiset on aika usein tylsiä eikä heidän elämässään pahemmin tapahdu mitään mainittavaa. Ei siis ole mitään mielenkiintoista ja jännittävää jaettavaakaan. Jaettava perustuu arkisiin asioihin ja puheenaiheisiin jostain muusta kuin ihmisestä itsestään. Sen vuoksi myös viikottaiset "Mitä kuuluu?" -kysymykset on aika turhia, koska siihen voi hyvin vastata, että "sitä samaa kuin kesäkuun viimeisenä perjantaina kolme vuotta sitten". 

No, ehkä hieman tuossa kärjistin, kun sanoin, että ihmisiä ei kiinnosta ihanat asiat. Toisaalta taas ruuhkavuosina tuntuu, että ihmisiä nyt ylipäänsä ei kiinnosta liiemmin toisten asiat. Näin sen olen itse kokenut, että monet uutiset jäävät vain itselleni, koska kukaan ei kysy (=ei kiinnosta). 

Mutta onko noin, että 13 tusinassa on henkilöitä, joita kiinnostaa vain ikävämmät asiat? Onhan täälläkin toitotettu, miten nimenomaan ne on se pahin juttu. Että pitää vaan olla hauskaa ja iloista ja yök hyi menkää terapeutille valittamaan, muut eivät ole likasankoja ym. Aivan kuten itsekin teit tätä selväksi, mutta samalla pidät yleisinä ihmisinä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä(kin) asioita. 

Minäkin olen tylsä ihminen. Mutta ei asiat ja salaisuudet tarkoita mitään dekkareiden mysteereitä tai mielettömiä luurankoja kaapissa. Sitähän voidaan jakaa kavereiden kesken ihan työhön liittyviä asioita, kysellä uudesta työpaikasta, työttömältä aktiivimallista tai sinkulta seuraelämästä. Mutta jos ketään ei kiinnosta, niin okei, pidetäänpä sitten asiat salaisuuksina itsellä. 

Aivan, "samaa vanhaa" on kelpo ja yleinen vastaus, mutta "mitä kuuluu?" silti ihan toivottava kysymys. 

Olen huomannut viime aikoina tämän, että kun kysyn kuulumisia, vastakysymystä ei tule ja jää juuri se tunne, että toista ei kiinnosta. Useamman kerran olen tämän siis kokenut ja aiemmin kerroin kuulumikseni kysymättäkin, mutta en jaksa enää. Monet "ystävyydet" ovat nyt jääneet, mutta ehkä ne eivät ystävyyttä enää olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut ettei ehkä kaikkien vastavuorottomien ystävien kohdalla kannata tehdä päätöstään `testaamalla` ottaako toinen aloitteellisesti yhteyttä.  Erään ystävän kanssa tiet erkanivat kun kerroin vastavuoroisuuden tarpeestani, ja intuitio kertoi jo ennen tuota ettei hän välitä vaikka seurassa olikin molemminpuolinen innostus läsnä. Hän reagoi tarpeeseeni sanomalla ettei sellainen ole oikea ystävä joka ei hyväksy häntä sellaisena kuin hän on. Ts. hänen elämänsä on tärkeämpää kuin omat tarpeeni ystävyydessä. Ystävä joka ei saa seurastani vain inspiraatiota, vaan myös välittää oikeasti kuunteli tarpeeni, ja nyt ystävyytemme on syventynyt niin että hän ainakin osoittaa välittämistä kysymällä kuulumisia, ja ilmaisemalla aina jollain tavalla mitä hänelle merkitsen. Samaisen ystävän kohdalla paljastui että hän pelkää läheisiä suhteita, ja keksii mitä tahansa syitä vältelläkseen peiliään, lähimpiä ystävyyksiä. Edelleen kuitenkin olen vailla ystäviä jotka tulisivat luo, kutsuisivat luokseen, ehdottaisi jotakin yhdessä tekemistä. Järjestäisivät piristävän yllätyksen, niin että tuntisin olevani elossa suhteessa ihmisiin ja tärkeä. Oho. Tämä taisikin olla vastaus lukemaani edelliseenystävyys-viestiketjuun, eikä tähän, pahoittelen  :-) .

Minulla on ihan vastaavia kokemuksia tällaisista erilaisista ystävyyksistä, aivan samoin tuloksin. Kaikki ihmissuhteet eivät vain ole sellaisia mitä niiden toivoisi olevan. Joskus vain menee pitkäkin aika siihen, että näkee mikä ustävyyssuhde on kestävällä pohjalla ja mikä ei.

Tarvitseeko niiden olla? Siis kaikkien? Vai voisiko ajatella, että elämään kuuluisi erilaisia ihmissuhteita, toiset tiiviimpiä ja toiset eivät? Erilaisia ihmisiä erilaisine tapoineen? Toisia tapaa useammin, toisia harvemmin? 

Mä uskon, että joskus ystävystymisen esteenä on odotukset, millainen toisen pitää olla. Jos toinen ei täytä näitä odotuksia, ei hänen seuransa kiinnosta enää lainkaan. Ei siltikään, vaikka hänen seurassaan olisi oikein hauskaakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?

Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei. 

Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle. 

Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them. 

Sun kirjoituksessasi on monta hyvää pointtia, miksi aikuisiällä ystävystyminen voi olla vaikeaa. Mä en voisi kuvitellakaan pitäväni ystävänäni sellaista ihmistä, jota ei kiinnosta ihanat asiat. Joka haluaisi tietää vain elämän ikävämmistä asioista. Sellaisia ihmisiä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta kannattaako sellaisten kanssa ystävystyä? Minusta ei. 

Vaikeissa elämäntilanteissa toiselle avautuminen (kiinnostipa toista tai ei) on varsin itsekästä. Ja valitettavasti myös varsin tavallista. Halutaan vain kipata oman likasangon ryönä toisen likasankoon välittämättä siitä, että toisen sanko on jo ihan ääriään myöten täynnä tai toisen likasanko on pitkästä aikaa ihan tyhjä. Sillä toisella ei ole merkitystä, vain omalla pahalla ololla on. Kuitenkin pitäisi ymmärtää, että toinenkin on ihminen ja ottaa huomioon, että likasangon tyhjentämiselle on aikansa ja paikkansa ja mieluiten niin, että se toisellekin sopii. Ts että toista kiinnostaa tämä avautuminen. 

Sitten tuo itsestään kaiken kertominen ja odottaminen, että toinen tekee samoin. Noh, meissä ihmisissä on aika paljon tavallisia tallaajia, joiden elämässä ei ole mitään ihmeellisyyksiä salaisuuksista puhumattakaan. Värittömiä persoonia, joiden aika kuluu töissä, kotitöissä, harrastuksissa, perheen parissa jne. Mulla ei ole muita salaisuuksia kuin erilaiset pin-koodit sekä käyttäjätunnukset ja salasanat. Ihmisistä, jotka odottavat ystävyydeltä salaisuuksien jakamista, ei voi tulla mun ystäviäni, koska ei mulla ole heille mitään annettavaa. Pin-koodeistani ja muista en luovu :D Sanoisinkin, että yksi aikuisena ystävystymisen hankaluus on, että aikuiset on aika usein tylsiä eikä heidän elämässään pahemmin tapahdu mitään mainittavaa. Ei siis ole mitään mielenkiintoista ja jännittävää jaettavaakaan. Jaettava perustuu arkisiin asioihin ja puheenaiheisiin jostain muusta kuin ihmisestä itsestään. Sen vuoksi myös viikottaiset "Mitä kuuluu?" -kysymykset on aika turhia, koska siihen voi hyvin vastata, että "sitä samaa kuin kesäkuun viimeisenä perjantaina kolme vuotta sitten". 

No, ehkä hieman tuossa kärjistin, kun sanoin, että ihmisiä ei kiinnosta ihanat asiat. Toisaalta taas ruuhkavuosina tuntuu, että ihmisiä nyt ylipäänsä ei kiinnosta liiemmin toisten asiat. Näin sen olen itse kokenut, että monet uutiset jäävät vain itselleni, koska kukaan ei kysy (=ei kiinnosta). 

Mutta onko noin, että 13 tusinassa on henkilöitä, joita kiinnostaa vain ikävämmät asiat? Onhan täälläkin toitotettu, miten nimenomaan ne on se pahin juttu. Että pitää vaan olla hauskaa ja iloista ja yök hyi menkää terapeutille valittamaan, muut eivät ole likasankoja ym. Aivan kuten itsekin teit tätä selväksi, mutta samalla pidät yleisinä ihmisinä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä(kin) asioita. 

Minäkin olen tylsä ihminen. Mutta ei asiat ja salaisuudet tarkoita mitään dekkareiden mysteereitä tai mielettömiä luurankoja kaapissa. Sitähän voidaan jakaa kavereiden kesken ihan työhön liittyviä asioita, kysellä uudesta työpaikasta, työttömältä aktiivimallista tai sinkulta seuraelämästä. Mutta jos ketään ei kiinnosta, niin okei, pidetäänpä sitten asiat salaisuuksina itsellä. 

Aivan, "samaa vanhaa" on kelpo ja yleinen vastaus, mutta "mitä kuuluu?" silti ihan toivottava kysymys. 

Olen huomannut viime aikoina tämän, että kun kysyn kuulumisia, vastakysymystä ei tule ja jää juuri se tunne, että toista ei kiinnosta. Useamman kerran olen tämän siis kokenut ja aiemmin kerroin kuulumikseni kysymättäkin, mutta en jaksa enää. Monet "ystävyydet" ovat nyt jääneet, mutta ehkä ne eivät ystävyyttä enää olekaan.

Ystäväsi ovat varmaan tottuneet siihen, että kerrot asioistasi joka tapauksessa eivätkä enää hoksaa kysyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?

Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei. 

Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle. 

Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them. 

Sun kirjoituksessasi on monta hyvää pointtia, miksi aikuisiällä ystävystyminen voi olla vaikeaa. Mä en voisi kuvitellakaan pitäväni ystävänäni sellaista ihmistä, jota ei kiinnosta ihanat asiat. Joka haluaisi tietää vain elämän ikävämmistä asioista. Sellaisia ihmisiä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta kannattaako sellaisten kanssa ystävystyä? Minusta ei. 

Vaikeissa elämäntilanteissa toiselle avautuminen (kiinnostipa toista tai ei) on varsin itsekästä. Ja valitettavasti myös varsin tavallista. Halutaan vain kipata oman likasangon ryönä toisen likasankoon välittämättä siitä, että toisen sanko on jo ihan ääriään myöten täynnä tai toisen likasanko on pitkästä aikaa ihan tyhjä. Sillä toisella ei ole merkitystä, vain omalla pahalla ololla on. Kuitenkin pitäisi ymmärtää, että toinenkin on ihminen ja ottaa huomioon, että likasangon tyhjentämiselle on aikansa ja paikkansa ja mieluiten niin, että se toisellekin sopii. Ts että toista kiinnostaa tämä avautuminen. 

Sitten tuo itsestään kaiken kertominen ja odottaminen, että toinen tekee samoin. Noh, meissä ihmisissä on aika paljon tavallisia tallaajia, joiden elämässä ei ole mitään ihmeellisyyksiä salaisuuksista puhumattakaan. Värittömiä persoonia, joiden aika kuluu töissä, kotitöissä, harrastuksissa, perheen parissa jne. Mulla ei ole muita salaisuuksia kuin erilaiset pin-koodit sekä käyttäjätunnukset ja salasanat. Ihmisistä, jotka odottavat ystävyydeltä salaisuuksien jakamista, ei voi tulla mun ystäviäni, koska ei mulla ole heille mitään annettavaa. Pin-koodeistani ja muista en luovu :D Sanoisinkin, että yksi aikuisena ystävystymisen hankaluus on, että aikuiset on aika usein tylsiä eikä heidän elämässään pahemmin tapahdu mitään mainittavaa. Ei siis ole mitään mielenkiintoista ja jännittävää jaettavaakaan. Jaettava perustuu arkisiin asioihin ja puheenaiheisiin jostain muusta kuin ihmisestä itsestään. Sen vuoksi myös viikottaiset "Mitä kuuluu?" -kysymykset on aika turhia, koska siihen voi hyvin vastata, että "sitä samaa kuin kesäkuun viimeisenä perjantaina kolme vuotta sitten". 

No, ehkä hieman tuossa kärjistin, kun sanoin, että ihmisiä ei kiinnosta ihanat asiat. Toisaalta taas ruuhkavuosina tuntuu, että ihmisiä nyt ylipäänsä ei kiinnosta liiemmin toisten asiat. Näin sen olen itse kokenut, että monet uutiset jäävät vain itselleni, koska kukaan ei kysy (=ei kiinnosta). 

Mutta onko noin, että 13 tusinassa on henkilöitä, joita kiinnostaa vain ikävämmät asiat? Onhan täälläkin toitotettu, miten nimenomaan ne on se pahin juttu. Että pitää vaan olla hauskaa ja iloista ja yök hyi menkää terapeutille valittamaan, muut eivät ole likasankoja ym. Aivan kuten itsekin teit tätä selväksi, mutta samalla pidät yleisinä ihmisinä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä(kin) asioita. 

Minäkin olen tylsä ihminen. Mutta ei asiat ja salaisuudet tarkoita mitään dekkareiden mysteereitä tai mielettömiä luurankoja kaapissa. Sitähän voidaan jakaa kavereiden kesken ihan työhön liittyviä asioita, kysellä uudesta työpaikasta, työttömältä aktiivimallista tai sinkulta seuraelämästä. Mutta jos ketään ei kiinnosta, niin okei, pidetäänpä sitten asiat salaisuuksina itsellä. 

Aivan, "samaa vanhaa" on kelpo ja yleinen vastaus, mutta "mitä kuuluu?" silti ihan toivottava kysymys. 

Mä taas ajattelen, että tuollainen "Mitä kuuluu?" "Vanhaa samaa, entä itsellesi?" "Ihan samaa kuin ennenkin" -kommunikointi liittyy pikemminkin tuttavuuksiin ja muihin muodollisempiin ihmissuhteisiin kuin ystävyyteen. Ystävä soittaa tai laittaa viestin: "Arvaa mitä?!?! MÄ SAIN SEN TYÖPAIKAN!!!!!!!!!!!!" eikä ala kyselemään mun kuulumisiani ja sitten minä vuorostani kysyn hänen kuulumisiaan. Ystävälle siis voi kertoa kuulumisensa kysymättäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?

Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei. 

Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle. 

Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them. 

Sun kirjoituksessasi on monta hyvää pointtia, miksi aikuisiällä ystävystyminen voi olla vaikeaa. Mä en voisi kuvitellakaan pitäväni ystävänäni sellaista ihmistä, jota ei kiinnosta ihanat asiat. Joka haluaisi tietää vain elämän ikävämmistä asioista. Sellaisia ihmisiä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta kannattaako sellaisten kanssa ystävystyä? Minusta ei. 

Vaikeissa elämäntilanteissa toiselle avautuminen (kiinnostipa toista tai ei) on varsin itsekästä. Ja valitettavasti myös varsin tavallista. Halutaan vain kipata oman likasangon ryönä toisen likasankoon välittämättä siitä, että toisen sanko on jo ihan ääriään myöten täynnä tai toisen likasanko on pitkästä aikaa ihan tyhjä. Sillä toisella ei ole merkitystä, vain omalla pahalla ololla on. Kuitenkin pitäisi ymmärtää, että toinenkin on ihminen ja ottaa huomioon, että likasangon tyhjentämiselle on aikansa ja paikkansa ja mieluiten niin, että se toisellekin sopii. Ts että toista kiinnostaa tämä avautuminen. 

Sitten tuo itsestään kaiken kertominen ja odottaminen, että toinen tekee samoin. Noh, meissä ihmisissä on aika paljon tavallisia tallaajia, joiden elämässä ei ole mitään ihmeellisyyksiä salaisuuksista puhumattakaan. Värittömiä persoonia, joiden aika kuluu töissä, kotitöissä, harrastuksissa, perheen parissa jne. Mulla ei ole muita salaisuuksia kuin erilaiset pin-koodit sekä käyttäjätunnukset ja salasanat. Ihmisistä, jotka odottavat ystävyydeltä salaisuuksien jakamista, ei voi tulla mun ystäviäni, koska ei mulla ole heille mitään annettavaa. Pin-koodeistani ja muista en luovu :D Sanoisinkin, että yksi aikuisena ystävystymisen hankaluus on, että aikuiset on aika usein tylsiä eikä heidän elämässään pahemmin tapahdu mitään mainittavaa. Ei siis ole mitään mielenkiintoista ja jännittävää jaettavaakaan. Jaettava perustuu arkisiin asioihin ja puheenaiheisiin jostain muusta kuin ihmisestä itsestään. Sen vuoksi myös viikottaiset "Mitä kuuluu?" -kysymykset on aika turhia, koska siihen voi hyvin vastata, että "sitä samaa kuin kesäkuun viimeisenä perjantaina kolme vuotta sitten". 

No, ehkä hieman tuossa kärjistin, kun sanoin, että ihmisiä ei kiinnosta ihanat asiat. Toisaalta taas ruuhkavuosina tuntuu, että ihmisiä nyt ylipäänsä ei kiinnosta liiemmin toisten asiat. Näin sen olen itse kokenut, että monet uutiset jäävät vain itselleni, koska kukaan ei kysy (=ei kiinnosta). 

Mutta onko noin, että 13 tusinassa on henkilöitä, joita kiinnostaa vain ikävämmät asiat? Onhan täälläkin toitotettu, miten nimenomaan ne on se pahin juttu. Että pitää vaan olla hauskaa ja iloista ja yök hyi menkää terapeutille valittamaan, muut eivät ole likasankoja ym. Aivan kuten itsekin teit tätä selväksi, mutta samalla pidät yleisinä ihmisinä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä(kin) asioita. 

Minäkin olen tylsä ihminen. Mutta ei asiat ja salaisuudet tarkoita mitään dekkareiden mysteereitä tai mielettömiä luurankoja kaapissa. Sitähän voidaan jakaa kavereiden kesken ihan työhön liittyviä asioita, kysellä uudesta työpaikasta, työttömältä aktiivimallista tai sinkulta seuraelämästä. Mutta jos ketään ei kiinnosta, niin okei, pidetäänpä sitten asiat salaisuuksina itsellä. 

Aivan, "samaa vanhaa" on kelpo ja yleinen vastaus, mutta "mitä kuuluu?" silti ihan toivottava kysymys. 

Olen huomannut viime aikoina tämän, että kun kysyn kuulumisia, vastakysymystä ei tule ja jää juuri se tunne, että toista ei kiinnosta. Useamman kerran olen tämän siis kokenut ja aiemmin kerroin kuulumikseni kysymättäkin, mutta en jaksa enää. Monet "ystävyydet" ovat nyt jääneet, mutta ehkä ne eivät ystävyyttä enää olekaan.

Ystäväsi ovat varmaan tottuneet siihen, että kerrot asioistasi joka tapauksessa eivätkä enää hoksaa kysyä.

Jatkan: Oletko muuten ajatellut sitä vaihtoehtoa, että nyt he pitävät sinua outona tai jopa töykeänä, kun et enää toimi kuten ennen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?

Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei. 

Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle. 

Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them. 

Sun kirjoituksessasi on monta hyvää pointtia, miksi aikuisiällä ystävystyminen voi olla vaikeaa. Mä en voisi kuvitellakaan pitäväni ystävänäni sellaista ihmistä, jota ei kiinnosta ihanat asiat. Joka haluaisi tietää vain elämän ikävämmistä asioista. Sellaisia ihmisiä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta kannattaako sellaisten kanssa ystävystyä? Minusta ei. 

Vaikeissa elämäntilanteissa toiselle avautuminen (kiinnostipa toista tai ei) on varsin itsekästä. Ja valitettavasti myös varsin tavallista. Halutaan vain kipata oman likasangon ryönä toisen likasankoon välittämättä siitä, että toisen sanko on jo ihan ääriään myöten täynnä tai toisen likasanko on pitkästä aikaa ihan tyhjä. Sillä toisella ei ole merkitystä, vain omalla pahalla ololla on. Kuitenkin pitäisi ymmärtää, että toinenkin on ihminen ja ottaa huomioon, että likasangon tyhjentämiselle on aikansa ja paikkansa ja mieluiten niin, että se toisellekin sopii. Ts että toista kiinnostaa tämä avautuminen. 

Sitten tuo itsestään kaiken kertominen ja odottaminen, että toinen tekee samoin. Noh, meissä ihmisissä on aika paljon tavallisia tallaajia, joiden elämässä ei ole mitään ihmeellisyyksiä salaisuuksista puhumattakaan. Värittömiä persoonia, joiden aika kuluu töissä, kotitöissä, harrastuksissa, perheen parissa jne. Mulla ei ole muita salaisuuksia kuin erilaiset pin-koodit sekä käyttäjätunnukset ja salasanat. Ihmisistä, jotka odottavat ystävyydeltä salaisuuksien jakamista, ei voi tulla mun ystäviäni, koska ei mulla ole heille mitään annettavaa. Pin-koodeistani ja muista en luovu :D Sanoisinkin, että yksi aikuisena ystävystymisen hankaluus on, että aikuiset on aika usein tylsiä eikä heidän elämässään pahemmin tapahdu mitään mainittavaa. Ei siis ole mitään mielenkiintoista ja jännittävää jaettavaakaan. Jaettava perustuu arkisiin asioihin ja puheenaiheisiin jostain muusta kuin ihmisestä itsestään. Sen vuoksi myös viikottaiset "Mitä kuuluu?" -kysymykset on aika turhia, koska siihen voi hyvin vastata, että "sitä samaa kuin kesäkuun viimeisenä perjantaina kolme vuotta sitten". 

No, ehkä hieman tuossa kärjistin, kun sanoin, että ihmisiä ei kiinnosta ihanat asiat. Toisaalta taas ruuhkavuosina tuntuu, että ihmisiä nyt ylipäänsä ei kiinnosta liiemmin toisten asiat. Näin sen olen itse kokenut, että monet uutiset jäävät vain itselleni, koska kukaan ei kysy (=ei kiinnosta). 

Mutta onko noin, että 13 tusinassa on henkilöitä, joita kiinnostaa vain ikävämmät asiat? Onhan täälläkin toitotettu, miten nimenomaan ne on se pahin juttu. Että pitää vaan olla hauskaa ja iloista ja yök hyi menkää terapeutille valittamaan, muut eivät ole likasankoja ym. Aivan kuten itsekin teit tätä selväksi, mutta samalla pidät yleisinä ihmisinä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä(kin) asioita. 

Minäkin olen tylsä ihminen. Mutta ei asiat ja salaisuudet tarkoita mitään dekkareiden mysteereitä tai mielettömiä luurankoja kaapissa. Sitähän voidaan jakaa kavereiden kesken ihan työhön liittyviä asioita, kysellä uudesta työpaikasta, työttömältä aktiivimallista tai sinkulta seuraelämästä. Mutta jos ketään ei kiinnosta, niin okei, pidetäänpä sitten asiat salaisuuksina itsellä. 

Aivan, "samaa vanhaa" on kelpo ja yleinen vastaus, mutta "mitä kuuluu?" silti ihan toivottava kysymys. 

Mä taas ajattelen, että tuollainen "Mitä kuuluu?" "Vanhaa samaa, entä itsellesi?" "Ihan samaa kuin ennenkin" -kommunikointi liittyy pikemminkin tuttavuuksiin ja muihin muodollisempiin ihmissuhteisiin kuin ystävyyteen. Ystävä soittaa tai laittaa viestin: "Arvaa mitä?!?! MÄ SAIN SEN TYÖPAIKAN!!!!!!!!!!!!" eikä ala kyselemään mun kuulumisiani ja sitten minä vuorostani kysyn hänen kuulumisiaan. Ystävälle siis voi kertoa kuulumisensa kysymättäkin. 

Hyvä pointti! Ehkäpä minun "ystävyydet" ovatkin olleet vain tuttavuuksia enkä ole edes sitä tajunnut.