Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
On kyllä rankkaa huomata asioiden todellinen laita. Polttariseurueeni noin 10 naisesta (joita pidin hyvinä ystävinäni) vain pari pitää nykyään oma-aloitteisesti yhteyttä minuun. Ehkä olen ollut heille koko ajan vain tuttava? Tai sitten välit ovat radikaalisti muuttuneet muutamassa vuodessa.
Tämä on erittäin mielenkiintoinen ja silmiä avartava ketju, kiitos erilaisista näkemyksistä!
-Se kuplassa elänyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun tekee työnsä kotitoimistossa, mies tekee pitkää päivää töissä tai on jopa reissussa ma-pe eikä ole ketään joka minuun olisi vastavuoroisesti yhteydessä, ja näitä keneen minä voin ottaa yhteyttä on vain heitäkin 3 nii kyllä tässä yksinäiseksi olonsa aika ajoin tuntee. Osaan olla kyllä yksin, mutta yksinäisyys kalvaa mieltä. Onneksi on koira jolle puhunkin 99% puheistani.
Luin keskustelua sen verran että näin viestin jossa joku oli sitä miestä ettei yksipuolisessa yhteydenottoystävyydessä ole mitään väärää tai outoa. En minä mitään Frendit-telkkarisarjan kaltaista fiktiivistä, tunkeilevaa ja tiivistä kaverisuhdetta tarkoita enkä etsikään. Olisi edes joku joka olisi vaikka kerran viikossa yhteydessä vaikka ees someviestillä, mutta kun em kelpaa edes siihen. Edes kerran kuussa. Kerran vuodessa taitaa jopa tapahtua. No sehän riittää.
Vierailija kirjoitti:
On kyllä rankkaa huomata asioiden todellinen laita. Polttariseurueeni noin 10 naisesta (joita pidin hyvinä ystävinäni) vain pari pitää nykyään oma-aloitteisesti yhteyttä minuun. Ehkä olen ollut heille koko ajan vain tuttava? Tai sitten välit ovat radikaalisti muuttuneet muutamassa vuodessa.
Tämä on erittäin mielenkiintoinen ja silmiä avartava ketju, kiitos erilaisista näkemyksistä!
-Se kuplassa elänyt
Ja nämä yhteyttä pitävät ovat lähisukulaisia. Miten sitä onkin ollut niin pihalla :D Tuntuu niin surkealta, että melkein naurattaa!
Vierailija kirjoitti:
On kyllä rankkaa huomata asioiden todellinen laita. Polttariseurueeni noin 10 naisesta (joita pidin hyvinä ystävinäni) vain pari pitää nykyään oma-aloitteisesti yhteyttä minuun. Ehkä olen ollut heille koko ajan vain tuttava? Tai sitten välit ovat radikaalisti muuttuneet muutamassa vuodessa.
Tämä on erittäin mielenkiintoinen ja silmiä avartava ketju, kiitos erilaisista näkemyksistä!
-Se kuplassa elänyt
Polttarit ovat kyllä pahinta paskaa ja velvollisuus. Polttarit on jo hyvä syy ottaa etäisyyttä ihmiseen, joka sellaista pelleilyä vaatii itselleen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä.
Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista.
Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan.
Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.
Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?
Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei.
Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle.
Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them.
Sun kirjoituksessasi on monta hyvää pointtia, miksi aikuisiällä ystävystyminen voi olla vaikeaa. Mä en voisi kuvitellakaan pitäväni ystävänäni sellaista ihmistä, jota ei kiinnosta ihanat asiat. Joka haluaisi tietää vain elämän ikävämmistä asioista. Sellaisia ihmisiä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta kannattaako sellaisten kanssa ystävystyä? Minusta ei.
Vaikeissa elämäntilanteissa toiselle avautuminen (kiinnostipa toista tai ei) on varsin itsekästä. Ja valitettavasti myös varsin tavallista. Halutaan vain kipata oman likasangon ryönä toisen likasankoon välittämättä siitä, että toisen sanko on jo ihan ääriään myöten täynnä tai toisen likasanko on pitkästä aikaa ihan tyhjä. Sillä toisella ei ole merkitystä, vain omalla pahalla ololla on. Kuitenkin pitäisi ymmärtää, että toinenkin on ihminen ja ottaa huomioon, että likasangon tyhjentämiselle on aikansa ja paikkansa ja mieluiten niin, että se toisellekin sopii. Ts että toista kiinnostaa tämä avautuminen.
Sitten tuo itsestään kaiken kertominen ja odottaminen, että toinen tekee samoin. Noh, meissä ihmisissä on aika paljon tavallisia tallaajia, joiden elämässä ei ole mitään ihmeellisyyksiä salaisuuksista puhumattakaan. Värittömiä persoonia, joiden aika kuluu töissä, kotitöissä, harrastuksissa, perheen parissa jne. Mulla ei ole muita salaisuuksia kuin erilaiset pin-koodit sekä käyttäjätunnukset ja salasanat. Ihmisistä, jotka odottavat ystävyydeltä salaisuuksien jakamista, ei voi tulla mun ystäviäni, koska ei mulla ole heille mitään annettavaa. Pin-koodeistani ja muista en luovu :D Sanoisinkin, että yksi aikuisena ystävystymisen hankaluus on, että aikuiset on aika usein tylsiä eikä heidän elämässään pahemmin tapahdu mitään mainittavaa. Ei siis ole mitään mielenkiintoista ja jännittävää jaettavaakaan. Jaettava perustuu arkisiin asioihin ja puheenaiheisiin jostain muusta kuin ihmisestä itsestään. Sen vuoksi myös viikottaiset "Mitä kuuluu?" -kysymykset on aika turhia, koska siihen voi hyvin vastata, että "sitä samaa kuin kesäkuun viimeisenä perjantaina kolme vuotta sitten".
No, ehkä hieman tuossa kärjistin, kun sanoin, että ihmisiä ei kiinnosta ihanat asiat. Toisaalta taas ruuhkavuosina tuntuu, että ihmisiä nyt ylipäänsä ei kiinnosta liiemmin toisten asiat. Näin sen olen itse kokenut, että monet uutiset jäävät vain itselleni, koska kukaan ei kysy (=ei kiinnosta).
Mutta onko noin, että 13 tusinassa on henkilöitä, joita kiinnostaa vain ikävämmät asiat? Onhan täälläkin toitotettu, miten nimenomaan ne on se pahin juttu. Että pitää vaan olla hauskaa ja iloista ja yök hyi menkää terapeutille valittamaan, muut eivät ole likasankoja ym. Aivan kuten itsekin teit tätä selväksi, mutta samalla pidät yleisinä ihmisinä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä(kin) asioita.
Minäkin olen tylsä ihminen. Mutta ei asiat ja salaisuudet tarkoita mitään dekkareiden mysteereitä tai mielettömiä luurankoja kaapissa. Sitähän voidaan jakaa kavereiden kesken ihan työhön liittyviä asioita, kysellä uudesta työpaikasta, työttömältä aktiivimallista tai sinkulta seuraelämästä. Mutta jos ketään ei kiinnosta, niin okei, pidetäänpä sitten asiat salaisuuksina itsellä.
Aivan, "samaa vanhaa" on kelpo ja yleinen vastaus, mutta "mitä kuuluu?" silti ihan toivottava kysymys.
Olen huomannut viime aikoina tämän, että kun kysyn kuulumisia, vastakysymystä ei tule ja jää juuri se tunne, että toista ei kiinnosta. Useamman kerran olen tämän siis kokenut ja aiemmin kerroin kuulumikseni kysymättäkin, mutta en jaksa enää. Monet "ystävyydet" ovat nyt jääneet, mutta ehkä ne eivät ystävyyttä enää olekaan.
Ystäväsi ovat varmaan tottuneet siihen, että kerrot asioistasi joka tapauksessa eivätkä enää hoksaa kysyä.
Jatkan: Oletko muuten ajatellut sitä vaihtoehtoa, että nyt he pitävät sinua outona tai jopa töykeänä, kun et enää toimi kuten ennen?
No enpä ole ajatellut, mutta eikö ihminen saa muuttua. Pitäköön outona, jos eivät osaa kysyä, että mikä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä rankkaa huomata asioiden todellinen laita. Polttariseurueeni noin 10 naisesta (joita pidin hyvinä ystävinäni) vain pari pitää nykyään oma-aloitteisesti yhteyttä minuun. Ehkä olen ollut heille koko ajan vain tuttava? Tai sitten välit ovat radikaalisti muuttuneet muutamassa vuodessa.
Tämä on erittäin mielenkiintoinen ja silmiä avartava ketju, kiitos erilaisista näkemyksistä!
-Se kuplassa elänyt
Polttarit ovat kyllä pahinta paskaa ja velvollisuus. Polttarit on jo hyvä syy ottaa etäisyyttä ihmiseen, joka sellaista pelleilyä vaatii itselleen
Auts :( Järjestin itse pienet juhlat enkä vaatinut keneltäkään muulta mitään. Mutta ymmärrän, en minäkään tavallisista polttareista välitä.
Mulla ei ole ketään ystävää, joka soittaisi tai laittaisi viestiä tai kutsuisi baariin yms. Ainut joka laittaa viestiä on työnantaja tai äiti.
Joskus jopa halusin ystäviä ja yritin hankkia sellaisia. Mutta lopulta luovutin ja nykyään viihdyn yksin enkä halua ystäviä.
Kuulostaa hurjalta, mutta kaikkeen tottuu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi te yksinäiset ja kiusatut ette hae seuraa ja ystäviä toisistanne, vaan yritätte saada sydänystäviä ihmisistä, jotka ovat suosittuja ja joilla on paljon kavereita. Sitten loukkaannutte, kun tällainen ekstrovertti ei jaksa keskittyä juuri sinun, yhden ihmisen ystäväksi, jakamaan salaisuuksiaan ja elämäänsä ja jättämään muita ihmisiä.
Ekstrovertteihin, sosiaalisiin ja suosituihin on helpompi tutustua, koska heillä ei ole taustalla yksinäisyyden ja kiusaamisen aiheuttamia ennakkoluuloja. He suhtautuvat avoimin mielin, rennosti ja ystävällisesti muihin ihmisiin ja saavat aikaiseksi harhan, että heistä olisi helppoa saada juuri se toiveiden sydänystävä. Kuitenkin he pyrkivät jakamaan aikaansa ja huomiotaan kohtuullisen tasapuolisesti kaikille ystävilleen ja kavereilleen, joten toivotun kaltainen sydänystävyys ei heidän kanssaan onnistukaan ja tästä syntyy pettymys, kun oli jo ehtinyt ilahtua uudesta ystävästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä.
Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista.
Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan.
Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.
Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?
Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei.
Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle.
Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them.
Sun kirjoituksessasi on monta hyvää pointtia, miksi aikuisiällä ystävystyminen voi olla vaikeaa. Mä en voisi kuvitellakaan pitäväni ystävänäni sellaista ihmistä, jota ei kiinnosta ihanat asiat. Joka haluaisi tietää vain elämän ikävämmistä asioista. Sellaisia ihmisiä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta kannattaako sellaisten kanssa ystävystyä? Minusta ei.
Vaikeissa elämäntilanteissa toiselle avautuminen (kiinnostipa toista tai ei) on varsin itsekästä. Ja valitettavasti myös varsin tavallista. Halutaan vain kipata oman likasangon ryönä toisen likasankoon välittämättä siitä, että toisen sanko on jo ihan ääriään myöten täynnä tai toisen likasanko on pitkästä aikaa ihan tyhjä. Sillä toisella ei ole merkitystä, vain omalla pahalla ololla on. Kuitenkin pitäisi ymmärtää, että toinenkin on ihminen ja ottaa huomioon, että likasangon tyhjentämiselle on aikansa ja paikkansa ja mieluiten niin, että se toisellekin sopii. Ts että toista kiinnostaa tämä avautuminen.
Sitten tuo itsestään kaiken kertominen ja odottaminen, että toinen tekee samoin. Noh, meissä ihmisissä on aika paljon tavallisia tallaajia, joiden elämässä ei ole mitään ihmeellisyyksiä salaisuuksista puhumattakaan. Värittömiä persoonia, joiden aika kuluu töissä, kotitöissä, harrastuksissa, perheen parissa jne. Mulla ei ole muita salaisuuksia kuin erilaiset pin-koodit sekä käyttäjätunnukset ja salasanat. Ihmisistä, jotka odottavat ystävyydeltä salaisuuksien jakamista, ei voi tulla mun ystäviäni, koska ei mulla ole heille mitään annettavaa. Pin-koodeistani ja muista en luovu :D Sanoisinkin, että yksi aikuisena ystävystymisen hankaluus on, että aikuiset on aika usein tylsiä eikä heidän elämässään pahemmin tapahdu mitään mainittavaa. Ei siis ole mitään mielenkiintoista ja jännittävää jaettavaakaan. Jaettava perustuu arkisiin asioihin ja puheenaiheisiin jostain muusta kuin ihmisestä itsestään. Sen vuoksi myös viikottaiset "Mitä kuuluu?" -kysymykset on aika turhia, koska siihen voi hyvin vastata, että "sitä samaa kuin kesäkuun viimeisenä perjantaina kolme vuotta sitten".
No, ehkä hieman tuossa kärjistin, kun sanoin, että ihmisiä ei kiinnosta ihanat asiat. Toisaalta taas ruuhkavuosina tuntuu, että ihmisiä nyt ylipäänsä ei kiinnosta liiemmin toisten asiat. Näin sen olen itse kokenut, että monet uutiset jäävät vain itselleni, koska kukaan ei kysy (=ei kiinnosta).
Mutta onko noin, että 13 tusinassa on henkilöitä, joita kiinnostaa vain ikävämmät asiat? Onhan täälläkin toitotettu, miten nimenomaan ne on se pahin juttu. Että pitää vaan olla hauskaa ja iloista ja yök hyi menkää terapeutille valittamaan, muut eivät ole likasankoja ym. Aivan kuten itsekin teit tätä selväksi, mutta samalla pidät yleisinä ihmisinä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä(kin) asioita.
Minäkin olen tylsä ihminen. Mutta ei asiat ja salaisuudet tarkoita mitään dekkareiden mysteereitä tai mielettömiä luurankoja kaapissa. Sitähän voidaan jakaa kavereiden kesken ihan työhön liittyviä asioita, kysellä uudesta työpaikasta, työttömältä aktiivimallista tai sinkulta seuraelämästä. Mutta jos ketään ei kiinnosta, niin okei, pidetäänpä sitten asiat salaisuuksina itsellä.
Aivan, "samaa vanhaa" on kelpo ja yleinen vastaus, mutta "mitä kuuluu?" silti ihan toivottava kysymys.
Mä taas ajattelen, että tuollainen "Mitä kuuluu?" "Vanhaa samaa, entä itsellesi?" "Ihan samaa kuin ennenkin" -kommunikointi liittyy pikemminkin tuttavuuksiin ja muihin muodollisempiin ihmissuhteisiin kuin ystävyyteen. Ystävä soittaa tai laittaa viestin: "Arvaa mitä?!?! MÄ SAIN SEN TYÖPAIKAN!!!!!!!!!!!!" eikä ala kyselemään mun kuulumisiani ja sitten minä vuorostani kysyn hänen kuulumisiaan. Ystävälle siis voi kertoa kuulumisensa kysymättäkin.
No me ainakin nähdään kavereitten/ystävien kanssa nykyään niin harvoin, että tuo "mitä kuuluu" on ihan validi kysymys. Ylipäänsä jos itse kertoo vaikkapa olevansa jossain hornantuutissa, eikä toinen yhtään kysy, että mitähän sä siellä oikein teet, niin kyllä se minusta on aika selkeä statement, ettei kiinnosta ja ignoreignoreignore. Tai jos kertoo, että haki opiskelemaan, eikä toinen kysy, että aijjaa, mitäs hait ja minne. Aikoinaan olisin tuupannut kaikki tiedot kerralla, mutta kuten tuolla aiemmin kerroin, niin minusta on tullut tällainen epäavoin kuten muistakin. Voin tarjoilla täkyjä, mutta jos ei, niin ei. En lähde väkisin syöttämään juttujani kenellekään.
Aivan kuten edellä sanottiin, niin ei sitä sitten enää jaksa kertoa kysymättäkin, kun huomaa, että itse asiassa ketään ne jutut ei taida kiinnostaa. Itse siinä sitten kyselee silti jotain kaverin tenavan päikkyjuttuja ja kaverin sopeutumista työelämään, niin jotenkin sitä kyllä kuvittelisi, että toisellakin jokin lamppu palaisi, että ai niin juu, mitenkäs vuorostaan se sun elämäs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla meni vuosia huonosti ja oli kavereita, mikä oli tosi hienoa. Nyt, kun vihdoin menee paremmin, ketään ei oikein tunnu kiinnostavan, kukaan ei iloitse kanssani tai kysele uusista jutuistani.
Tuntuu tosi oudolta. Mistä tämä johtuu? Onko tuttua muille?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä.
Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista.
Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan.
Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.
Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?
Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei.
Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle.
Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them.
Sun kirjoituksessasi on monta hyvää pointtia, miksi aikuisiällä ystävystyminen voi olla vaikeaa. Mä en voisi kuvitellakaan pitäväni ystävänäni sellaista ihmistä, jota ei kiinnosta ihanat asiat. Joka haluaisi tietää vain elämän ikävämmistä asioista. Sellaisia ihmisiä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta kannattaako sellaisten kanssa ystävystyä? Minusta ei.
Vaikeissa elämäntilanteissa toiselle avautuminen (kiinnostipa toista tai ei) on varsin itsekästä. Ja valitettavasti myös varsin tavallista. Halutaan vain kipata oman likasangon ryönä toisen likasankoon välittämättä siitä, että toisen sanko on jo ihan ääriään myöten täynnä tai toisen likasanko on pitkästä aikaa ihan tyhjä. Sillä toisella ei ole merkitystä, vain omalla pahalla ololla on. Kuitenkin pitäisi ymmärtää, että toinenkin on ihminen ja ottaa huomioon, että likasangon tyhjentämiselle on aikansa ja paikkansa ja mieluiten niin, että se toisellekin sopii. Ts että toista kiinnostaa tämä avautuminen.
Sitten tuo itsestään kaiken kertominen ja odottaminen, että toinen tekee samoin. Noh, meissä ihmisissä on aika paljon tavallisia tallaajia, joiden elämässä ei ole mitään ihmeellisyyksiä salaisuuksista puhumattakaan. Värittömiä persoonia, joiden aika kuluu töissä, kotitöissä, harrastuksissa, perheen parissa jne. Mulla ei ole muita salaisuuksia kuin erilaiset pin-koodit sekä käyttäjätunnukset ja salasanat. Ihmisistä, jotka odottavat ystävyydeltä salaisuuksien jakamista, ei voi tulla mun ystäviäni, koska ei mulla ole heille mitään annettavaa. Pin-koodeistani ja muista en luovu :D Sanoisinkin, että yksi aikuisena ystävystymisen hankaluus on, että aikuiset on aika usein tylsiä eikä heidän elämässään pahemmin tapahdu mitään mainittavaa. Ei siis ole mitään mielenkiintoista ja jännittävää jaettavaakaan. Jaettava perustuu arkisiin asioihin ja puheenaiheisiin jostain muusta kuin ihmisestä itsestään. Sen vuoksi myös viikottaiset "Mitä kuuluu?" -kysymykset on aika turhia, koska siihen voi hyvin vastata, että "sitä samaa kuin kesäkuun viimeisenä perjantaina kolme vuotta sitten".
No, ehkä hieman tuossa kärjistin, kun sanoin, että ihmisiä ei kiinnosta ihanat asiat. Toisaalta taas ruuhkavuosina tuntuu, että ihmisiä nyt ylipäänsä ei kiinnosta liiemmin toisten asiat. Näin sen olen itse kokenut, että monet uutiset jäävät vain itselleni, koska kukaan ei kysy (=ei kiinnosta).
Mutta onko noin, että 13 tusinassa on henkilöitä, joita kiinnostaa vain ikävämmät asiat? Onhan täälläkin toitotettu, miten nimenomaan ne on se pahin juttu. Että pitää vaan olla hauskaa ja iloista ja yök hyi menkää terapeutille valittamaan, muut eivät ole likasankoja ym. Aivan kuten itsekin teit tätä selväksi, mutta samalla pidät yleisinä ihmisinä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä(kin) asioita.
Minäkin olen tylsä ihminen. Mutta ei asiat ja salaisuudet tarkoita mitään dekkareiden mysteereitä tai mielettömiä luurankoja kaapissa. Sitähän voidaan jakaa kavereiden kesken ihan työhön liittyviä asioita, kysellä uudesta työpaikasta, työttömältä aktiivimallista tai sinkulta seuraelämästä. Mutta jos ketään ei kiinnosta, niin okei, pidetäänpä sitten asiat salaisuuksina itsellä.
Aivan, "samaa vanhaa" on kelpo ja yleinen vastaus, mutta "mitä kuuluu?" silti ihan toivottava kysymys.
Mä taas ajattelen, että tuollainen "Mitä kuuluu?" "Vanhaa samaa, entä itsellesi?" "Ihan samaa kuin ennenkin" -kommunikointi liittyy pikemminkin tuttavuuksiin ja muihin muodollisempiin ihmissuhteisiin kuin ystävyyteen. Ystävä soittaa tai laittaa viestin: "Arvaa mitä?!?! MÄ SAIN SEN TYÖPAIKAN!!!!!!!!!!!!" eikä ala kyselemään mun kuulumisiani ja sitten minä vuorostani kysyn hänen kuulumisiaan. Ystävälle siis voi kertoa kuulumisensa kysymättäkin.
No me ainakin nähdään kavereitten/ystävien kanssa nykyään niin harvoin, että tuo "mitä kuuluu" on ihan validi kysymys. Ylipäänsä jos itse kertoo vaikkapa olevansa jossain hornantuutissa, eikä toinen yhtään kysy, että mitähän sä siellä oikein teet, niin kyllä se minusta on aika selkeä statement, ettei kiinnosta ja ignoreignoreignore. Tai jos kertoo, että haki opiskelemaan, eikä toinen kysy, että aijjaa, mitäs hait ja minne. Aikoinaan olisin tuupannut kaikki tiedot kerralla, mutta kuten tuolla aiemmin kerroin, niin minusta on tullut tällainen epäavoin kuten muistakin. Voin tarjoilla täkyjä, mutta jos ei, niin ei. En lähde väkisin syöttämään juttujani kenellekään.
Aivan kuten edellä sanottiin, niin ei sitä sitten enää jaksa kertoa kysymättäkin, kun huomaa, että itse asiassa ketään ne jutut ei taida kiinnostaa. Itse siinä sitten kyselee silti jotain kaverin tenavan päikkyjuttuja ja kaverin sopeutumista työelämään, niin jotenkin sitä kyllä kuvittelisi, että toisellakin jokin lamppu palaisi, että ai niin juu, mitenkäs vuorostaan se sun elämäs.
Sun ystävyyssuhteesi ovatkin erilaisia kuin omani. Mulle tuollainen suhde olisi lähinnä kaverisuhde. Omien ystävieni kanssa olen tavalla tai toisella yhteydessä lähes päivittäin tai ainakin 2-3 kertaa viikossa. Hornantuuttiin menosta tiedän siis jo heti, kun ystäväni on sinne matkan varannut. Usein jopa sitäkin aikaisemmin eli kun ystäväni vasta miettii, lähtisikö käymään hornantuutissa. Ymmärrän kuulumisten kyselyn, jos yhteydenpitoa on vain harvoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen havainnut ettei ehkä kaikkien vastavuorottomien ystävien kohdalla kannata tehdä päätöstään `testaamalla` ottaako toinen aloitteellisesti yhteyttä. Erään ystävän kanssa tiet erkanivat kun kerroin vastavuoroisuuden tarpeestani, ja intuitio kertoi jo ennen tuota ettei hän välitä vaikka seurassa olikin molemminpuolinen innostus läsnä. Hän reagoi tarpeeseeni sanomalla ettei sellainen ole oikea ystävä joka ei hyväksy häntä sellaisena kuin hän on. Ts. hänen elämänsä on tärkeämpää kuin omat tarpeeni ystävyydessä. Ystävä joka ei saa seurastani vain inspiraatiota, vaan myös välittää oikeasti kuunteli tarpeeni, ja nyt ystävyytemme on syventynyt niin että hän ainakin osoittaa välittämistä kysymällä kuulumisia, ja ilmaisemalla aina jollain tavalla mitä hänelle merkitsen. Samaisen ystävän kohdalla paljastui että hän pelkää läheisiä suhteita, ja keksii mitä tahansa syitä vältelläkseen peiliään, lähimpiä ystävyyksiä. Edelleen kuitenkin olen vailla ystäviä jotka tulisivat luo, kutsuisivat luokseen, ehdottaisi jotakin yhdessä tekemistä. Järjestäisivät piristävän yllätyksen, niin että tuntisin olevani elossa suhteessa ihmisiin ja tärkeä. Oho. Tämä taisikin olla vastaus lukemaani edelliseenystävyys-viestiketjuun, eikä tähän, pahoittelen :-) .
Minulla on ihan vastaavia kokemuksia tällaisista erilaisista ystävyyksistä, aivan samoin tuloksin. Kaikki ihmissuhteet eivät vain ole sellaisia mitä niiden toivoisi olevan. Joskus vain menee pitkäkin aika siihen, että näkee mikä ustävyyssuhde on kestävällä pohjalla ja mikä ei.
Tarvitseeko niiden olla? Siis kaikkien? Vai voisiko ajatella, että elämään kuuluisi erilaisia ihmissuhteita, toiset tiiviimpiä ja toiset eivät? Erilaisia ihmisiä erilaisine tapoineen? Toisia tapaa useammin, toisia harvemmin?
Mä uskon, että joskus ystävystymisen esteenä on odotukset, millainen toisen pitää olla. Jos toinen ei täytä näitä odotuksia, ei hänen seuransa kiinnosta enää lainkaan. Ei siltikään, vaikka hänen seurassaan olisi oikein hauskaakin.
Ei toimi minulla. Tuo ei ole se suunta, jota kohti haluaisin suunnata. Minulle tuo tarkoittaisi itsensä huijaamista. Omien tuntemuksien kuunteleminen on minulle tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Miksi te yksinäiset ja kiusatut ette hae seuraa ja ystäviä toisistanne, vaan yritätte saada sydänystäviä ihmisistä, jotka ovat suosittuja ja joilla on paljon kavereita. Sitten loukkaannutte, kun tällainen ekstrovertti ei jaksa keskittyä juuri sinun, yhden ihmisen ystäväksi, jakamaan salaisuuksiaan ja elämäänsä ja jättämään muita ihmisiä.
Ja kuinka moneen kertaan tämä ihan sama kommentti vielä ilmestyykään tähän ketjuun?!?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni vuosia huonosti ja oli kavereita, mikä oli tosi hienoa. Nyt, kun vihdoin menee paremmin, ketään ei oikein tunnu kiinnostavan, kukaan ei iloitse kanssani tai kysele uusista jutuistani.
Tuntuu tosi oudolta. Mistä tämä johtuu? Onko tuttua muille?
Miksi alapeukkua? En ymmärrä :O
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä.
Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista.
Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan.
Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.
Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?
Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei.
Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle.
Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them.
Sun kirjoituksessasi on monta hyvää pointtia, miksi aikuisiällä ystävystyminen voi olla vaikeaa. Mä en voisi kuvitellakaan pitäväni ystävänäni sellaista ihmistä, jota ei kiinnosta ihanat asiat. Joka haluaisi tietää vain elämän ikävämmistä asioista. Sellaisia ihmisiä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta kannattaako sellaisten kanssa ystävystyä? Minusta ei.
Vaikeissa elämäntilanteissa toiselle avautuminen (kiinnostipa toista tai ei) on varsin itsekästä. Ja valitettavasti myös varsin tavallista. Halutaan vain kipata oman likasangon ryönä toisen likasankoon välittämättä siitä, että toisen sanko on jo ihan ääriään myöten täynnä tai toisen likasanko on pitkästä aikaa ihan tyhjä. Sillä toisella ei ole merkitystä, vain omalla pahalla ololla on. Kuitenkin pitäisi ymmärtää, että toinenkin on ihminen ja ottaa huomioon, että likasangon tyhjentämiselle on aikansa ja paikkansa ja mieluiten niin, että se toisellekin sopii. Ts että toista kiinnostaa tämä avautuminen.
Sitten tuo itsestään kaiken kertominen ja odottaminen, että toinen tekee samoin. Noh, meissä ihmisissä on aika paljon tavallisia tallaajia, joiden elämässä ei ole mitään ihmeellisyyksiä salaisuuksista puhumattakaan. Värittömiä persoonia, joiden aika kuluu töissä, kotitöissä, harrastuksissa, perheen parissa jne. Mulla ei ole muita salaisuuksia kuin erilaiset pin-koodit sekä käyttäjätunnukset ja salasanat. Ihmisistä, jotka odottavat ystävyydeltä salaisuuksien jakamista, ei voi tulla mun ystäviäni, koska ei mulla ole heille mitään annettavaa. Pin-koodeistani ja muista en luovu :D Sanoisinkin, että yksi aikuisena ystävystymisen hankaluus on, että aikuiset on aika usein tylsiä eikä heidän elämässään pahemmin tapahdu mitään mainittavaa. Ei siis ole mitään mielenkiintoista ja jännittävää jaettavaakaan. Jaettava perustuu arkisiin asioihin ja puheenaiheisiin jostain muusta kuin ihmisestä itsestään. Sen vuoksi myös viikottaiset "Mitä kuuluu?" -kysymykset on aika turhia, koska siihen voi hyvin vastata, että "sitä samaa kuin kesäkuun viimeisenä perjantaina kolme vuotta sitten".
No, ehkä hieman tuossa kärjistin, kun sanoin, että ihmisiä ei kiinnosta ihanat asiat. Toisaalta taas ruuhkavuosina tuntuu, että ihmisiä nyt ylipäänsä ei kiinnosta liiemmin toisten asiat. Näin sen olen itse kokenut, että monet uutiset jäävät vain itselleni, koska kukaan ei kysy (=ei kiinnosta).
Mutta onko noin, että 13 tusinassa on henkilöitä, joita kiinnostaa vain ikävämmät asiat? Onhan täälläkin toitotettu, miten nimenomaan ne on se pahin juttu. Että pitää vaan olla hauskaa ja iloista ja yök hyi menkää terapeutille valittamaan, muut eivät ole likasankoja ym. Aivan kuten itsekin teit tätä selväksi, mutta samalla pidät yleisinä ihmisinä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä(kin) asioita.
Minäkin olen tylsä ihminen. Mutta ei asiat ja salaisuudet tarkoita mitään dekkareiden mysteereitä tai mielettömiä luurankoja kaapissa. Sitähän voidaan jakaa kavereiden kesken ihan työhön liittyviä asioita, kysellä uudesta työpaikasta, työttömältä aktiivimallista tai sinkulta seuraelämästä. Mutta jos ketään ei kiinnosta, niin okei, pidetäänpä sitten asiat salaisuuksina itsellä.
Aivan, "samaa vanhaa" on kelpo ja yleinen vastaus, mutta "mitä kuuluu?" silti ihan toivottava kysymys.
Mä taas ajattelen, että tuollainen "Mitä kuuluu?" "Vanhaa samaa, entä itsellesi?" "Ihan samaa kuin ennenkin" -kommunikointi liittyy pikemminkin tuttavuuksiin ja muihin muodollisempiin ihmissuhteisiin kuin ystävyyteen. Ystävä soittaa tai laittaa viestin: "Arvaa mitä?!?! MÄ SAIN SEN TYÖPAIKAN!!!!!!!!!!!!" eikä ala kyselemään mun kuulumisiani ja sitten minä vuorostani kysyn hänen kuulumisiaan. Ystävälle siis voi kertoa kuulumisensa kysymättäkin.
No me ainakin nähdään kavereitten/ystävien kanssa nykyään niin harvoin, että tuo "mitä kuuluu" on ihan validi kysymys. Ylipäänsä jos itse kertoo vaikkapa olevansa jossain hornantuutissa, eikä toinen yhtään kysy, että mitähän sä siellä oikein teet, niin kyllä se minusta on aika selkeä statement, ettei kiinnosta ja ignoreignoreignore. Tai jos kertoo, että haki opiskelemaan, eikä toinen kysy, että aijjaa, mitäs hait ja minne. Aikoinaan olisin tuupannut kaikki tiedot kerralla, mutta kuten tuolla aiemmin kerroin, niin minusta on tullut tällainen epäavoin kuten muistakin. Voin tarjoilla täkyjä, mutta jos ei, niin ei. En lähde väkisin syöttämään juttujani kenellekään.
Aivan kuten edellä sanottiin, niin ei sitä sitten enää jaksa kertoa kysymättäkin, kun huomaa, että itse asiassa ketään ne jutut ei taida kiinnostaa. Itse siinä sitten kyselee silti jotain kaverin tenavan päikkyjuttuja ja kaverin sopeutumista työelämään, niin jotenkin sitä kyllä kuvittelisi, että toisellakin jokin lamppu palaisi, että ai niin juu, mitenkäs vuorostaan se sun elämäs.
Sun ystävyyssuhteesi ovatkin erilaisia kuin omani. Mulle tuollainen suhde olisi lähinnä kaverisuhde. Omien ystävieni kanssa olen tavalla tai toisella yhteydessä lähes päivittäin tai ainakin 2-3 kertaa viikossa. Hornantuuttiin menosta tiedän siis jo heti, kun ystäväni on sinne matkan varannut. Usein jopa sitäkin aikaisemmin eli kun ystäväni vasta miettii, lähtisikö käymään hornantuutissa. Ymmärrän kuulumisten kyselyn, jos yhteydenpitoa on vain harvoin.
Oot ehkä nuorempi. Tai sitten et, mutta olet vaan muuten juuri siinä ihanteellisessa tilanteessa, josta täällä puhutaan. Mä taas sanoisin, että näin ne ystävät muuttavat ruuhkavuosina käytöstään kaveritasolle!
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni vuosia huonosti ja oli kavereita, mikä oli tosi hienoa. Nyt, kun vihdoin menee paremmin, ketään ei oikein tunnu kiinnostavan, kukaan ei iloitse kanssani tai kysele uusista jutuistani.
Tuntuu tosi oudolta. Mistä tämä johtuu? Onko tuttua muille?
En siis pitänyt ystäviäni terapeutteina, vaan autoin, tuin ja kuuntelin heitä omista vaikeuksistani huolimatta. Nyt tuntuu siltä, että en pääse luuserin roolistani eroon, kun muut eivät halua huomioida uusia "saavutuksiani". Tai sitten vain kuvittelen.
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa.
Eivät soittele, peruvat tapaamisia jne.
Sillon harvoin kun tavataan, pitäisi toimia ilmaisena terapeuttina heille.Olisi mukava saada uusia, luotettavia ystäviä mutta mistä niitä näin aikuisiällä löytää?
Niinpä. Olen luullut löytäneeni ystäviä mutta yksi alkoi vattuilemaan kun tultiin tutuiksi eli esitti kivaa pitkään ensin. Nyt on vihainen kun en lähde hänen kanssaan mihinkään. Miksi ihmeessä lähtisin kun toisen käytös on sellaista että jos minå sanon että onpa ihana ilma niin hän sanoo että ei tuo kyllä mikään erikoinen ole, eilen oli parempi. Niin ja tuossa tapauksessa edellisenä päivänä oli kylmä ja kova tuuli ja tänään lämmin auringonpaiste. Tuo vain nyt yhtenä esimerkkinä lukuisista.
Toinen sitten sairastui neljänkympin kriisiin jossa vaihtoon meni niin mies kuin muukin. Hänestä kehittyi oikea munahaukka joka koko ajan etsi uutta ja uutta miestä ja hävisi jonnekin siihen elämään.
Ja tuo terapeuttina olo on raskasta. Saa ja voi puhua elämästä niin kuin se on mutta ei kukaan jaksa aina kuunnella kaikkea raskasta varsinkin kun asia ei ole mitenkään vastavuoroista. Toisen huolille vain hymähdetään että sellaista se elämå on ja jatketaan taas omia murheita alkaen sadan vuoden takaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.
Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.
Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.
Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.
Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?
Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.
Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta.
Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.
Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.
Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä.
Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista.
Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan.
Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.
Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?
Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei.
Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle.
Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them.
Sun kirjoituksessasi on monta hyvää pointtia, miksi aikuisiällä ystävystyminen voi olla vaikeaa. Mä en voisi kuvitellakaan pitäväni ystävänäni sellaista ihmistä, jota ei kiinnosta ihanat asiat. Joka haluaisi tietää vain elämän ikävämmistä asioista. Sellaisia ihmisiä mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta kannattaako sellaisten kanssa ystävystyä? Minusta ei.
Vaikeissa elämäntilanteissa toiselle avautuminen (kiinnostipa toista tai ei) on varsin itsekästä. Ja valitettavasti myös varsin tavallista. Halutaan vain kipata oman likasangon ryönä toisen likasankoon välittämättä siitä, että toisen sanko on jo ihan ääriään myöten täynnä tai toisen likasanko on pitkästä aikaa ihan tyhjä. Sillä toisella ei ole merkitystä, vain omalla pahalla ololla on. Kuitenkin pitäisi ymmärtää, että toinenkin on ihminen ja ottaa huomioon, että likasangon tyhjentämiselle on aikansa ja paikkansa ja mieluiten niin, että se toisellekin sopii. Ts että toista kiinnostaa tämä avautuminen.
Sitten tuo itsestään kaiken kertominen ja odottaminen, että toinen tekee samoin. Noh, meissä ihmisissä on aika paljon tavallisia tallaajia, joiden elämässä ei ole mitään ihmeellisyyksiä salaisuuksista puhumattakaan. Värittömiä persoonia, joiden aika kuluu töissä, kotitöissä, harrastuksissa, perheen parissa jne. Mulla ei ole muita salaisuuksia kuin erilaiset pin-koodit sekä käyttäjätunnukset ja salasanat. Ihmisistä, jotka odottavat ystävyydeltä salaisuuksien jakamista, ei voi tulla mun ystäviäni, koska ei mulla ole heille mitään annettavaa. Pin-koodeistani ja muista en luovu :D Sanoisinkin, että yksi aikuisena ystävystymisen hankaluus on, että aikuiset on aika usein tylsiä eikä heidän elämässään pahemmin tapahdu mitään mainittavaa. Ei siis ole mitään mielenkiintoista ja jännittävää jaettavaakaan. Jaettava perustuu arkisiin asioihin ja puheenaiheisiin jostain muusta kuin ihmisestä itsestään. Sen vuoksi myös viikottaiset "Mitä kuuluu?" -kysymykset on aika turhia, koska siihen voi hyvin vastata, että "sitä samaa kuin kesäkuun viimeisenä perjantaina kolme vuotta sitten".
No, ehkä hieman tuossa kärjistin, kun sanoin, että ihmisiä ei kiinnosta ihanat asiat. Toisaalta taas ruuhkavuosina tuntuu, että ihmisiä nyt ylipäänsä ei kiinnosta liiemmin toisten asiat. Näin sen olen itse kokenut, että monet uutiset jäävät vain itselleni, koska kukaan ei kysy (=ei kiinnosta).
Mutta onko noin, että 13 tusinassa on henkilöitä, joita kiinnostaa vain ikävämmät asiat? Onhan täälläkin toitotettu, miten nimenomaan ne on se pahin juttu. Että pitää vaan olla hauskaa ja iloista ja yök hyi menkää terapeutille valittamaan, muut eivät ole likasankoja ym. Aivan kuten itsekin teit tätä selväksi, mutta samalla pidät yleisinä ihmisinä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ikäviä(kin) asioita.
Minäkin olen tylsä ihminen. Mutta ei asiat ja salaisuudet tarkoita mitään dekkareiden mysteereitä tai mielettömiä luurankoja kaapissa. Sitähän voidaan jakaa kavereiden kesken ihan työhön liittyviä asioita, kysellä uudesta työpaikasta, työttömältä aktiivimallista tai sinkulta seuraelämästä. Mutta jos ketään ei kiinnosta, niin okei, pidetäänpä sitten asiat salaisuuksina itsellä.
Aivan, "samaa vanhaa" on kelpo ja yleinen vastaus, mutta "mitä kuuluu?" silti ihan toivottava kysymys.
Mä taas ajattelen, että tuollainen "Mitä kuuluu?" "Vanhaa samaa, entä itsellesi?" "Ihan samaa kuin ennenkin" -kommunikointi liittyy pikemminkin tuttavuuksiin ja muihin muodollisempiin ihmissuhteisiin kuin ystävyyteen. Ystävä soittaa tai laittaa viestin: "Arvaa mitä?!?! MÄ SAIN SEN TYÖPAIKAN!!!!!!!!!!!!" eikä ala kyselemään mun kuulumisiani ja sitten minä vuorostani kysyn hänen kuulumisiaan. Ystävälle siis voi kertoa kuulumisensa kysymättäkin.
No me ainakin nähdään kavereitten/ystävien kanssa nykyään niin harvoin, että tuo "mitä kuuluu" on ihan validi kysymys. Ylipäänsä jos itse kertoo vaikkapa olevansa jossain hornantuutissa, eikä toinen yhtään kysy, että mitähän sä siellä oikein teet, niin kyllä se minusta on aika selkeä statement, ettei kiinnosta ja ignoreignoreignore. Tai jos kertoo, että haki opiskelemaan, eikä toinen kysy, että aijjaa, mitäs hait ja minne. Aikoinaan olisin tuupannut kaikki tiedot kerralla, mutta kuten tuolla aiemmin kerroin, niin minusta on tullut tällainen epäavoin kuten muistakin. Voin tarjoilla täkyjä, mutta jos ei, niin ei. En lähde väkisin syöttämään juttujani kenellekään.
Aivan kuten edellä sanottiin, niin ei sitä sitten enää jaksa kertoa kysymättäkin, kun huomaa, että itse asiassa ketään ne jutut ei taida kiinnostaa. Itse siinä sitten kyselee silti jotain kaverin tenavan päikkyjuttuja ja kaverin sopeutumista työelämään, niin jotenkin sitä kyllä kuvittelisi, että toisellakin jokin lamppu palaisi, että ai niin juu, mitenkäs vuorostaan se sun elämäs.
Sun ystävyyssuhteesi ovatkin erilaisia kuin omani. Mulle tuollainen suhde olisi lähinnä kaverisuhde. Omien ystävieni kanssa olen tavalla tai toisella yhteydessä lähes päivittäin tai ainakin 2-3 kertaa viikossa. Hornantuuttiin menosta tiedän siis jo heti, kun ystäväni on sinne matkan varannut. Usein jopa sitäkin aikaisemmin eli kun ystäväni vasta miettii, lähtisikö käymään hornantuutissa. Ymmärrän kuulumisten kyselyn, jos yhteydenpitoa on vain harvoin.
Kuulostaa ihanalta! 😍 Minäkin haluaisin tätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen havainnut ettei ehkä kaikkien vastavuorottomien ystävien kohdalla kannata tehdä päätöstään `testaamalla` ottaako toinen aloitteellisesti yhteyttä. Erään ystävän kanssa tiet erkanivat kun kerroin vastavuoroisuuden tarpeestani, ja intuitio kertoi jo ennen tuota ettei hän välitä vaikka seurassa olikin molemminpuolinen innostus läsnä. Hän reagoi tarpeeseeni sanomalla ettei sellainen ole oikea ystävä joka ei hyväksy häntä sellaisena kuin hän on. Ts. hänen elämänsä on tärkeämpää kuin omat tarpeeni ystävyydessä. Ystävä joka ei saa seurastani vain inspiraatiota, vaan myös välittää oikeasti kuunteli tarpeeni, ja nyt ystävyytemme on syventynyt niin että hän ainakin osoittaa välittämistä kysymällä kuulumisia, ja ilmaisemalla aina jollain tavalla mitä hänelle merkitsen. Samaisen ystävän kohdalla paljastui että hän pelkää läheisiä suhteita, ja keksii mitä tahansa syitä vältelläkseen peiliään, lähimpiä ystävyyksiä. Edelleen kuitenkin olen vailla ystäviä jotka tulisivat luo, kutsuisivat luokseen, ehdottaisi jotakin yhdessä tekemistä. Järjestäisivät piristävän yllätyksen, niin että tuntisin olevani elossa suhteessa ihmisiin ja tärkeä. Oho. Tämä taisikin olla vastaus lukemaani edelliseenystävyys-viestiketjuun, eikä tähän, pahoittelen :-) .
Minulla on ihan vastaavia kokemuksia tällaisista erilaisista ystävyyksistä, aivan samoin tuloksin. Kaikki ihmissuhteet eivät vain ole sellaisia mitä niiden toivoisi olevan. Joskus vain menee pitkäkin aika siihen, että näkee mikä ustävyyssuhde on kestävällä pohjalla ja mikä ei.
Tarvitseeko niiden olla? Siis kaikkien? Vai voisiko ajatella, että elämään kuuluisi erilaisia ihmissuhteita, toiset tiiviimpiä ja toiset eivät? Erilaisia ihmisiä erilaisine tapoineen? Toisia tapaa useammin, toisia harvemmin?
Mä uskon, että joskus ystävystymisen esteenä on odotukset, millainen toisen pitää olla. Jos toinen ei täytä näitä odotuksia, ei hänen seuransa kiinnosta enää lainkaan. Ei siltikään, vaikka hänen seurassaan olisi oikein hauskaakin.
Ei toimi minulla. Tuo ei ole se suunta, jota kohti haluaisin suunnata. Minulle tuo tarkoittaisi itsensä huijaamista. Omien tuntemuksien kuunteleminen on minulle tärkeää.
Okei, mulle taas sopii oikein hyvin. Mulla on vain kaksi varsinaista ystävää. Me kaikki kolme tehdään etätöitä ja viestittelen heidän kanssaan pitkin päivää. Kun ei ole työkavereita kahvitauko- ja lounasseuraksi, tulee viestiteltyä ystäville. Joskus tosin on niin kiire, että toisen viestiin vastaa vain "vastaan illemmalla". Pyritään tapaamaan niin usein kuin mahdollista. Ystäviksi mulle riittää nämä kaksi, yhtä tiiviiseen yhteydenpitoon ei oikeastaan olisi kolmannen kanssa aikaakaan. Heidän lisäkseen mulla on kavereita, joille viestittelen ja joita tapaan vähemmän ja harvemmin, mutta kuitenkin kohtuullisen säännöllisesti. Lisäksi mulla on tuttavia, joiden kanssa käyn esim töiden jälkeen ulkoiluttamassa koiria. Ystävilläni ei ole koiria ja asuvatkin sen verran kaukana, ettei olisi mielekästä heidän lähteä tulemaan bussilla meille viemään kanssani koiraa ulos. Mulle sopii siis hyvin, että on monentasoisia ihmissuhteita: ystäviä, kavereita ja tuttavia.
Alue: Aihe vapaa
Miksi te yksinäiset ja kiusatut ette hae seuraa ja ystäviä toisistanne, vaan yritätte saada sydänystäviä ihmisistä, jotka ovat suosittuja ja joilla on paljon kavereita. Sitten loukkaannutte, kun tällainen ekstrovertti ei jaksa keskittyä juuri sinun, yhden ihmisen ystäväksi, jakamaan salaisuuksiaan ja elämäänsä ja jättämään muita ihmisiä.