Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Jos ei kaverit ota yhteyttä, kannattaa alkaa jutella itselleen ääneen. Siinä löytyy juttukaveri, joka juttelee mistä itsekin haluat ja on aina tavoitettavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen.
Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta.
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Ei vaan elämässä voi olla paljon muitakin voimavaroja vieviä asioita kuin oma sairaus. Avioero, puolison kuolema, taloudelliset vaikeudet, lapsen vammaisuus, puolison, lapsen tai muun läheisen sairaus jne. Itse olin aika uupunut aikoinaan, kun olin kahden lapsen totaaliyh, kävin kokopäiväisesti töissä, työn ohessa opiskelin ja sitten toinen lapsistani sairastui vakavasti. Ei niinä vuosina jaksanut kuunnella muiden murheita, omissa oli ihan riittävästi.
Kyllä! Mulla oli lähiomaisen sairastuminen se voimavaroja vienyt asia. Ei siihen mitään mielenterveysongelmia tarvittu, etten enää vain jaksanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen.
Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta.
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Ei vaan elämässä voi olla paljon muitakin voimavaroja vieviä asioita kuin oma sairaus. Avioero, puolison kuolema, taloudelliset vaikeudet, lapsen vammaisuus, puolison, lapsen tai muun läheisen sairaus jne. Itse olin aika uupunut aikoinaan, kun olin kahden lapsen totaaliyh, kävin kokopäiväisesti töissä, työn ohessa opiskelin ja sitten toinen lapsistani sairastui vakavasti. Ei niinä vuosina jaksanut kuunnella muiden murheita, omissa oli ihan riittävästi.
Nämä on toki ihan järkeenkäypiä syitä. Luulin, että aiempi kirjoittaja oli joku toinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen.
Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta.
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.
Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.
Mä en nyt oikein tiedä, mitä tässä tarkoitetaan raskaudella, mutta meillä on ainakin puoli sukua täynnä jossain määrin raskassoutuisia ihmisiä. Emme ole siis mitään suoranaisia vitsiniekkoja. Puhumme vakavistakin aiheista. Kai me valitammekin eli olemme varmasti monin tavoin ikäviä ihmisiä. Vieläpä suorapuheisia eli kerromme tosiaan muille elämämme kommelluksista. Kuitenkin ihmisillä on synnynnäinen temperamentti eli tännehän vain synnytäänkin jo erilaisina. Persoonallisuus muodostuu sitten ajan kanssa.
Ei varmastikaan läheskään kaikki esim. puolisoksi tällaista halua. Mutta kyllä minusta on aika ikävä ajattelutapa sekin, että vain tietynlaiset ihmiset ovat ok, vaikka ei loukattaisi toisia ihmisiä.
Minä olen "ilo pintaan, vaikka sydän märkänis" ja "ei ole niin rankkaa asiaa, etteikö sille voisi nauraa"-suvusta lähtöisin. Kun tällainen kohtaa ihmisen, jolle huono sääkin on hyvä marinan aihe, niin persoonallisuuksien yhteentörmäys nyt vain tapahtuu. Ei sillä että tää ois mulle nykyään ongelma, mutta nuorena ajauduin herkemmin tekemisiin itselleni vääräntyyppisten ihmisten kanssa ja huomasin, että he usein luulivat kepeyteni olevan hyväosaista kermaperseyttä. Oman tyyppiseni ihmiset taas huomaavat heti, että alla voi olla paljon surullisia asioita ja nauru ja huumori ovat tapoja hoitaa niitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Riippuu kyllä siitä lapsettomasta. Olen itse kaveriporukan viimeisiä, joka sai lapsia. Aloin seurustelemaan vasta kolmikymppisenä ja 35vuotiaana sain esikoisen. Osalla kavereista oli jo teini-ikäisiä lapsia.
Ystävyys säilyi kyllä hyvin, vaikka suurimmalla osalla oli lapsia, minulla ei. Koska en ollut mustasukkainen kaverin lapsilleen ja miehelleen antamasta ajasta. Hehän olivat hänelle tärkeimpiä. Pidimme yhteyttä muilla keinoin. Ja ystävyys säilyi läpi ne vuodet. Säilyi nekin vuodet, kun itse viimeisten joukossa niitä lapsia puuhasin.
Ensimäinen asia on siis se, että älä kiukuttele ja ole mustasukkainen siitä ajasta, minkä ystäväsi antaa lapsilleen, koska ne lapset ovat hänelle kaikkein tärkeimpiä
Mun mielestäni ei tarvi kyllä mitenkään kiukutella tai olla mustasukkainen. Siinähän riittää vain tylsä havainto omassa mielessä, että emme näe juuri ikinä ja jos näemmekin, se on yleensä kellon katsomista, huomisen miettimistä, viestittelyä kotiin ym. stressaamista.
Varmasti se ystävyys tavallaan säilyy WhatsAppinkin keinoin, mutta ei se kasvokkaisviestintää mielestäni korvaa ikinä eikä yhteistä tekemistä.
Toisille riittää, toisille ei. Ystävyydet säilyi ennen ilman whatsappejakin ihan käsin kirjoitetuin kirjein, vaikka toinen saattoi asua monta vuotta ulkomailla. Kaikki eivät tarvitse ystävyyteen jatkuvaa kyljessä kyhnäämistä. Jos se ystävyys siihen loppuu, niin ehkä ne eivät sinulle oikeita ystävyyksiä olleetkaan, jos et kestänyt sitä, että ystäväsi vauva-aikana ei jaksanut ja ehtinyt sinua tavata tiheästi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Riippuu kyllä siitä lapsettomasta. Olen itse kaveriporukan viimeisiä, joka sai lapsia. Aloin seurustelemaan vasta kolmikymppisenä ja 35vuotiaana sain esikoisen. Osalla kavereista oli jo teini-ikäisiä lapsia.
Ystävyys säilyi kyllä hyvin, vaikka suurimmalla osalla oli lapsia, minulla ei. Koska en ollut mustasukkainen kaverin lapsilleen ja miehelleen antamasta ajasta. Hehän olivat hänelle tärkeimpiä. Pidimme yhteyttä muilla keinoin. Ja ystävyys säilyi läpi ne vuodet. Säilyi nekin vuodet, kun itse viimeisten joukossa niitä lapsia puuhasin.
Ensimäinen asia on siis se, että älä kiukuttele ja ole mustasukkainen siitä ajasta, minkä ystäväsi antaa lapsilleen, koska ne lapset ovat hänelle kaikkein tärkeimpiä
Mun mielestäni ei tarvi kyllä mitenkään kiukutella tai olla mustasukkainen. Siinähän riittää vain tylsä havainto omassa mielessä, että emme näe juuri ikinä ja jos näemmekin, se on yleensä kellon katsomista, huomisen miettimistä, viestittelyä kotiin ym. stressaamista.
Varmasti se ystävyys tavallaan säilyy WhatsAppinkin keinoin, mutta ei se kasvokkaisviestintää mielestäni korvaa ikinä eikä yhteistä tekemistä.
Toisille riittää, toisille ei. Ystävyydet säilyi ennen ilman whatsappejakin ihan käsin kirjoitetuin kirjein, vaikka toinen saattoi asua monta vuotta ulkomailla. Kaikki eivät tarvitse ystävyyteen jatkuvaa kyljessä kyhnäämistä. Jos se ystävyys siihen loppuu, niin ehkä ne eivät sinulle oikeita ystävyyksiä olleetkaan, jos et kestänyt sitä, että ystäväsi vauva-aikana ei jaksanut ja ehtinyt sinua tavata tiheästi
En lähtisi syyttelemään ketään, koska asiahan voi olla niinkin päin, että perheellistä ei enää vain kiinnosta kuin lapsijutut ja lapsi-ihmiset. Ehkä siis joskus perheellinen ei kestä sitä, että jollakulla ei ole lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Riippuu kyllä siitä lapsettomasta. Olen itse kaveriporukan viimeisiä, joka sai lapsia. Aloin seurustelemaan vasta kolmikymppisenä ja 35vuotiaana sain esikoisen. Osalla kavereista oli jo teini-ikäisiä lapsia.
Ystävyys säilyi kyllä hyvin, vaikka suurimmalla osalla oli lapsia, minulla ei. Koska en ollut mustasukkainen kaverin lapsilleen ja miehelleen antamasta ajasta. Hehän olivat hänelle tärkeimpiä. Pidimme yhteyttä muilla keinoin. Ja ystävyys säilyi läpi ne vuodet. Säilyi nekin vuodet, kun itse viimeisten joukossa niitä lapsia puuhasin.
Ensimäinen asia on siis se, että älä kiukuttele ja ole mustasukkainen siitä ajasta, minkä ystäväsi antaa lapsilleen, koska ne lapset ovat hänelle kaikkein tärkeimpiä
Mun mielestäni ei tarvi kyllä mitenkään kiukutella tai olla mustasukkainen. Siinähän riittää vain tylsä havainto omassa mielessä, että emme näe juuri ikinä ja jos näemmekin, se on yleensä kellon katsomista, huomisen miettimistä, viestittelyä kotiin ym. stressaamista.
Varmasti se ystävyys tavallaan säilyy WhatsAppinkin keinoin, mutta ei se kasvokkaisviestintää mielestäni korvaa ikinä eikä yhteistä tekemistä.
Toisille riittää, toisille ei. Ystävyydet säilyi ennen ilman whatsappejakin ihan käsin kirjoitetuin kirjein, vaikka toinen saattoi asua monta vuotta ulkomailla. Kaikki eivät tarvitse ystävyyteen jatkuvaa kyljessä kyhnäämistä. Jos se ystävyys siihen loppuu, niin ehkä ne eivät sinulle oikeita ystävyyksiä olleetkaan, jos et kestänyt sitä, että ystäväsi vauva-aikana ei jaksanut ja ehtinyt sinua tavata tiheästi
En lähtisi syyttelemään ketään, koska asiahan voi olla niinkin päin, että perheellistä ei enää vain kiinnosta kuin lapsijutut ja lapsi-ihmiset. Ehkä siis joskus perheellinen ei kestä sitä, että jollakulla ei ole lapsia.
Kyllä! Muistan kun kerran yritin kertoa perheellistyneelle ystävälleni harrastukseeni liittyvästä saavutuksesta, johon pääseminen oli vaatinut multa vuoden todella tiivistä harjoittelua. Tämä tokaisi mulle, että "Kuule, kun saa lapsen, niin tuollaiset pinnalliset asiat menettää merkityksensä". Se oli viimeinen tikki, jonka jälkeen päätin, että tämä ystävyys oli nyt tässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Riippuu kyllä siitä lapsettomasta. Olen itse kaveriporukan viimeisiä, joka sai lapsia. Aloin seurustelemaan vasta kolmikymppisenä ja 35vuotiaana sain esikoisen. Osalla kavereista oli jo teini-ikäisiä lapsia.
Ystävyys säilyi kyllä hyvin, vaikka suurimmalla osalla oli lapsia, minulla ei. Koska en ollut mustasukkainen kaverin lapsilleen ja miehelleen antamasta ajasta. Hehän olivat hänelle tärkeimpiä. Pidimme yhteyttä muilla keinoin. Ja ystävyys säilyi läpi ne vuodet. Säilyi nekin vuodet, kun itse viimeisten joukossa niitä lapsia puuhasin.
Ensimäinen asia on siis se, että älä kiukuttele ja ole mustasukkainen siitä ajasta, minkä ystäväsi antaa lapsilleen, koska ne lapset ovat hänelle kaikkein tärkeimpiä
Mun mielestäni ei tarvi kyllä mitenkään kiukutella tai olla mustasukkainen. Siinähän riittää vain tylsä havainto omassa mielessä, että emme näe juuri ikinä ja jos näemmekin, se on yleensä kellon katsomista, huomisen miettimistä, viestittelyä kotiin ym. stressaamista.
Varmasti se ystävyys tavallaan säilyy WhatsAppinkin keinoin, mutta ei se kasvokkaisviestintää mielestäni korvaa ikinä eikä yhteistä tekemistä.
Toisille riittää, toisille ei. Ystävyydet säilyi ennen ilman whatsappejakin ihan käsin kirjoitetuin kirjein, vaikka toinen saattoi asua monta vuotta ulkomailla. Kaikki eivät tarvitse ystävyyteen jatkuvaa kyljessä kyhnäämistä. Jos se ystävyys siihen loppuu, niin ehkä ne eivät sinulle oikeita ystävyyksiä olleetkaan, jos et kestänyt sitä, että ystäväsi vauva-aikana ei jaksanut ja ehtinyt sinua tavata tiheästi
En lähtisi syyttelemään ketään, koska asiahan voi olla niinkin päin, että perheellistä ei enää vain kiinnosta kuin lapsijutut ja lapsi-ihmiset. Ehkä siis joskus perheellinen ei kestä sitä, että jollakulla ei ole lapsia.
Tai sitten toisen perheellistyminen voi herättää lapsettomassa piilotettua kateutta ja saada siten aikaan ihmeellistä käyttäytymistä. Minulle koko ajan selitetään korostetusti miten jotkut ne vain hankkivat lapsia vaikka maapallo tuhoutuu, lapseton se pääsee kaikessa niin helpolla jne. En minä koko ihmettele suureen ääneen toisen lapsettomuutta, mutta hän haluaa koko ajan kääntää sen tapaamisten puheenaiheeksi.
Vierailija kirjoitti:
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.
Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.
Jep, tällaisia ihmisiä kyllä riittää. Ja sitten vingutaan vauvapalstalla, kun kukaan ei halua pitää yhteyttä...
Tulee mieleen yksi oma "aikuisiän ystävystymisyritys". Tavattiin illanistujaisissa ja aluksi synkkasi, mutta kävikin ilmi, että tämä henkilö oli äärimmäisen katkeroitunut erostaan (josta oli lähes 5 vuotta aikaa ja suhde oli kestänyt vain joitakin vuosia) ja halusi kaiken aikaa avautua tästä, sekä surkutella itseään kun uutta parisuhdetta ei ole. Sitten jossain vaiheessa, kun sille alkoi valjeta ettei tämä(kään) uusi tuttavuus jaksa loputtomiin kiinnostua samasta jankkaamisesta, voikin jo marttyyrinä ärähtää "no jos on ite ollut 10 vuotta onnellisessa parisuhteessa, niin ei tietenkään voi ymmärtää tätä tilannetta!!!"
Ja tämä siis ihmiseltä, joka oli tuntenut minut joitakin kuukausia ja jolla ei ollut harmainta aavistusta, mitä mun elämässäni oli tapahtunut ensimmäisten 35 vuoden aikana, koska oli kitissyt vain omasta ex-poikaystävästään :D Terveisiä vaan sulle (ja kaltaisillesi), jotka ihmettelee täällä miksei uusia ystäviä ole helppo saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä! Muistan kun kerran yritin kertoa perheellistyneelle ystävälleni harrastukseeni liittyvästä saavutuksesta, johon pääseminen oli vaatinut multa vuoden todella tiivistä harjoittelua. Tämä tokaisi mulle, että "Kuule, kun saa lapsen, niin tuollaiset pinnalliset asiat menettää merkityksensä". Se oli viimeinen tikki, jonka jälkeen päätin, että tämä ystävyys oli nyt tässä.
Ja lisäksi ihan arkipäiväiset asiat: erehdyt mainitsemaan äidille, että sulla on flunssa ja kamala olo. Vastaus: "joojoo, mutta kuvitteleppa siihen vielä kaks pikkulasta kainaloon! Mulla oli flunssa viime kuussa ja se vasta kamalaa oli, et uskokaan!!!!" Öööö, okei. Ymmärrän, että pikkulasten äitejä harmittaa kun lapsettomilla elämä on niin helppoa ettei flunssaisenakaan ole kakaroita jaloissa pyörimässä, mutta olikohan se sittenkin se kuuluisa valintakysymys? ;)
Eiköhän ystävän etsintään päde sama perussääntö kuin parisuhteenkin: epätoivo karkottaa kaikki.
Jos sen jotenkin sinusta näkee, miten epätoivoisesti kaipaat seuraa ja yrität väkisin tutustua/tuppautua/pitää yhteyttä, niin eipä sellaista monikaan riesakseen halua. Mun kokemuksen mukaan ystäviä on aikuisena todella vaikea löytää, mutta silloin kun sellainen löytyy, niin se ystävyys on kasvanut ajan mittaan pikkuhiljaa, kun on small talkatessa huomattu että yhteisiä kiinnostuksia on. Tai on törmätty "puolituttuina" jossain harrastuksessa/illanvietossa sattumalta ja siellä alettu jutella enemmän.
Jos taas joku on töissä, harrastuksissa tms. alkanut heti kyselemään kahville tms. ilman mitään järkevää syytä, niin mulla ainakin varoitusvalo alkaa vilkkua heti. Joku selkeä "yhteinen nimittäjä" siinä on oltava, että kannattaa edes yrittää lähempää tutustumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhtäkään sellaista kaveria, jonka kanssa olisi samankaltainen elämäntilanne ja samanlaiset intressit, ei oikeastaan ole. Käytännössä menen toisten ehdoilla. Minulla ei ole lapsiesteitä, ja olen kiinnostunut vielä yöelämästäkin. Lähipiirissäni on paljon "lapsiriippuvaisia" ihmisiä eli sellaisia, jotka eivät edes lapsivapaalla halua ottaa vähän rennommin. Vaihtoehtoisesti löytyy ainakin yksi lapseton, jonka kotiinpaluuaika on omasta tahdosta viim. noin klo 23, joten joudun tässäkin lähes aina ns. alistumaan siihen, ettemme ikinä voi nähdä illalla.
Herramunjee :D Kyllä pitäisi olla ihmeellinen tapahtuma, että tämän nelikymppisen lapsettoman saisi lähtemään kotoa yhtään mihinkään edes yhdeksän jälkeen, saati puoliltaöin! Kymmeneen mennessä olen jo niin tööt, että olen takuuvarmasti menossa nukkumaan. Itse asiassa pitäisin tosi huvittavana, jos vielä tässä iässä joku kuvittelisi, että kellään on velvollisuutta valvoa yötä myöten vain tavatakseen kavereita. En ihmettele, jos sinullakaan ei kaveripiireissä kellään ole "samanlaisia intressejä", ei ole itsellänikään ollut kuin viimeksi ehkä 25-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme.
Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa. Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi.
Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.
Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen.
Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta.
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.
Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.
Mä en nyt oikein tiedä, mitä tässä tarkoitetaan raskaudella, mutta meillä on ainakin puoli sukua täynnä jossain määrin raskassoutuisia ihmisiä. Emme ole siis mitään suoranaisia vitsiniekkoja. Puhumme vakavistakin aiheista. Kai me valitammekin eli olemme varmasti monin tavoin ikäviä ihmisiä. Vieläpä suorapuheisia eli kerromme tosiaan muille elämämme kommelluksista. Kuitenkin ihmisillä on synnynnäinen temperamentti eli tännehän vain synnytäänkin jo erilaisina. Persoonallisuus muodostuu sitten ajan kanssa.
Ei varmastikaan läheskään kaikki esim. puolisoksi tällaista halua. Mutta kyllä minusta on aika ikävä ajattelutapa sekin, että vain tietynlaiset ihmiset ovat ok, vaikka ei loukattaisi toisia ihmisiä.
Minä olen "ilo pintaan, vaikka sydän märkänis" ja "ei ole niin rankkaa asiaa, etteikö sille voisi nauraa"-suvusta lähtöisin. Kun tällainen kohtaa ihmisen, jolle huono sääkin on hyvä marinan aihe, niin persoonallisuuksien yhteentörmäys nyt vain tapahtuu. Ei sillä että tää ois mulle nykyään ongelma, mutta nuorena ajauduin herkemmin tekemisiin itselleni vääräntyyppisten ihmisten kanssa ja huomasin, että he usein luulivat kepeyteni olevan hyväosaista kermaperseyttä. Oman tyyppiseni ihmiset taas huomaavat heti, että alla voi olla paljon surullisia asioita ja nauru ja huumori ovat tapoja hoitaa niitä.
Juuri näin. Ja vaikeina aikoina kaipaan ystävistäni nimenomaan sitä, että on naurua, huumoria ja iloa, jotta saisi jotain vaihtelua muuten synkkään elämäntilanteeseen. En kaipaa kilpailua siitä, kummalla on kurjempaa. Toki ystävän kanssa voi puhua huolistaan ja murheistaankin, mutta jos yhteydenpito on aina jatkuvaa räntäsateessa rämpimistä, niin ei kiitos. Ystävyyssuhteen pitäisi pääasiassa tuoda iloa ja positiivisuutta elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Kyllä se vaan niin tuppaa olemaan, että kun on muutenkin paljon univelkaa, ei sitä halua ottaa yhtään lisää valvomalla pitkään. Lapset kuitenkin heräävät aamulla ihan yhtä aikaisin kuin muulloinkin eivätkä kaikki osaa jatkaa nukkumistaan, vaikka puoliso hoitaisikin lapsia viereisessä huoneessa. Lasten äänet pitävät hereillä, vaikka miten kääntäisi kylkeään ja vetäisi peittoa korviin.
Ja muutenkin voi käydä niin, että kanssakäymiseen ihmisten kanssa ei enää yhtä paljon riitä energiaa tai mielenkiintoa, kun kotonakaan ei pääse juuri koskaan olemaan yksikseen.
Joo, tämä just. Itse olen lapsettomana kokenut, että välillä tekisi mieli antaa kunnon potku persuksille joillekin perheellisille, kun kaiken suhteen ollaan vähän väsyjä, nuivia ja laiskoja. Mutta ei voi yleistää, jotkut saavat tosi paljon aikaiseksi perheellisinäkin ja ovat aktiivisia.
Nykyään onkin vähän sellaisia ihmissuhteita, että just ja just saa jonkun jonnekin tai sitten vaihtoehtoisesti olen se "mamma tarvii virkistystä, tuo lähtee ainakin" -tyyppi. No niinpä kyllä lähteekin, ei minua monesti tarvitse pyydellä jonnekin. :)
Täysin perseestä jos joku koko ajan hätistelee äärimmäisen väsyneitä ihmisiä!
Mulla on yksi lapseton ystävä, joka ei millään tajunnut, miten väsynyt kroonisesta unenpuutteesta kärsivä ihminen voi olla. Kun lapseni olivat vähän kasvaneet, lähdettiin tämän ystäväni kanssa viideksi päiväksi Lontooseen. Herätin hänet joka yö parin tunnin välein milloin milläkin asialla ja joka aamu klo 6 laitoin hotellihuoneeseen kaikki valot, telkkarin päälle, aloin laulaa vanhoja iskelmä ja ilmoitin, että nyt noustaan ylös. Kahdeksalta oltiin jo kaupungilla. Kummasti häntä ei enää kolmantena iltana huvittanutkaan lähteä pubiin, vaikka sanoin, että eihän hän ole valvonut vasta kuin kaksi yötä ja minä olin valvonut monta vuotta yöni silloin, kun hänen mielestään olin vain laiska.
Heh aika hyvä!👍🏽😄 Se on totta että ihmiset jotka ei oo kokenut jotain asiaa ei aina ymmärrä miltä toisesta tuntuu. Ikävä että painostavat itsekkäästi omiin juttuihin. Mulla ei ole lapsia mutta olen kärsinyt uniongelmista (katkonaiset pinnalliset unet) ja voin vaan kuvitella millasta se on jos vuosikausia uni häiriintyy lapsen valvomisen takia, ei tulis mieleenkään pakottaa kaveria viihteelle, tarjoaisi mieluummin hoitoapua että kaveri saa nukuttua päikkärit...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä.
Kyllä se vaan niin tuppaa olemaan, että kun on muutenkin paljon univelkaa, ei sitä halua ottaa yhtään lisää valvomalla pitkään. Lapset kuitenkin heräävät aamulla ihan yhtä aikaisin kuin muulloinkin eivätkä kaikki osaa jatkaa nukkumistaan, vaikka puoliso hoitaisikin lapsia viereisessä huoneessa. Lasten äänet pitävät hereillä, vaikka miten kääntäisi kylkeään ja vetäisi peittoa korviin.
Ja muutenkin voi käydä niin, että kanssakäymiseen ihmisten kanssa ei enää yhtä paljon riitä energiaa tai mielenkiintoa, kun kotonakaan ei pääse juuri koskaan olemaan yksikseen.
Joo, tämä just. Itse olen lapsettomana kokenut, että välillä tekisi mieli antaa kunnon potku persuksille joillekin perheellisille, kun kaiken suhteen ollaan vähän väsyjä, nuivia ja laiskoja. Mutta ei voi yleistää, jotkut saavat tosi paljon aikaiseksi perheellisinäkin ja ovat aktiivisia.
Nykyään onkin vähän sellaisia ihmissuhteita, että just ja just saa jonkun jonnekin tai sitten vaihtoehtoisesti olen se "mamma tarvii virkistystä, tuo lähtee ainakin" -tyyppi. No niinpä kyllä lähteekin, ei minua monesti tarvitse pyydellä jonnekin. :)
Täysin perseestä jos joku koko ajan hätistelee äärimmäisen väsyneitä ihmisiä!
Mulla on yksi lapseton ystävä, joka ei millään tajunnut, miten väsynyt kroonisesta unenpuutteesta kärsivä ihminen voi olla. Kun lapseni olivat vähän kasvaneet, lähdettiin tämän ystäväni kanssa viideksi päiväksi Lontooseen. Herätin hänet joka yö parin tunnin välein milloin milläkin asialla ja joka aamu klo 6 laitoin hotellihuoneeseen kaikki valot, telkkarin päälle, aloin laulaa vanhoja iskelmä ja ilmoitin, että nyt noustaan ylös. Kahdeksalta oltiin jo kaupungilla. Kummasti häntä ei enää kolmantena iltana huvittanutkaan lähteä pubiin, vaikka sanoin, että eihän hän ole valvonut vasta kuin kaksi yötä ja minä olin valvonut monta vuotta yöni silloin, kun hänen mielestään olin vain laiska.
Heh aika hyvä!👍🏽😄 Se on totta että ihmiset jotka ei oo kokenut jotain asiaa ei aina ymmärrä miltä toisesta tuntuu. Ikävä että painostavat itsekkäästi omiin juttuihin. Mulla ei ole lapsia mutta olen kärsinyt uniongelmista (katkonaiset pinnalliset unet) ja voin vaan kuvitella millasta se on jos vuosikausia uni häiriintyy lapsen valvomisen takia, ei tulis mieleenkään pakottaa kaveria viihteelle, tarjoaisi mieluummin hoitoapua että kaveri saa nukuttua päikkärit...
Onneksi ollaan sen verran hyviä ystäviä, ettei ystävän suuttunut vaan tajusi, mitä hänelle osoitin. Hän sai myöhemmin omia lapsia ja meillä on sellainen inside-vitsi, että aina kun soitan hänelle, kehotan menemän suihkuun ja valmistautumaan, koska kohta lähdetään baariin. Ei me tietenkään minnekään baariin olla menossa, kunhan kuittailen :D
Tehkää naiset lapsia.
Sieltä hiekkalaatikon reunalta saa kätevästi ystäviä, joilla on samat intressit.
Voi jutella villematin kakan väristä ja minnastiinan tulevaisuudesta iskelmälaulajana.
Sit voi pitää yhteyttä laumaan sukulaisia.
Kun mukaan tulee lasten harrastukset..niin kiirettä pitää ;)
Kaverit kaikkos sen takia kun oon niin negatiivinen. Yritin olla positiivisempi, mutta ei siitä mitään tullut. Ei kaikki vaan ole ilosia ja ekstroverttejä. Ansioni mukaan olen saanut, mutta ei se oikein edes haittaa. Kuulen, että kavereilla menee hyvin, ja se riittää. Jos tapahtuu ikävää, riennän paikalle. Yritän tukea. Ja sitten sukellan taas omiin oloihin, neljän seinän sisään.
Vierailija kirjoitti:
Kaverit kaikkos sen takia kun oon niin negatiivinen. Yritin olla positiivisempi, mutta ei siitä mitään tullut. Ei kaikki vaan ole ilosia ja ekstroverttejä. Ansioni mukaan olen saanut, mutta ei se oikein edes haittaa. Kuulen, että kavereilla menee hyvin, ja se riittää. Jos tapahtuu ikävää, riennän paikalle. Yritän tukea. Ja sitten sukellan taas omiin oloihin, neljän seinän sisään.
Ankeuttaja
Mä en nyt oikein tiedä, mitä tässä tarkoitetaan raskaudella, mutta meillä on ainakin puoli sukua täynnä jossain määrin raskassoutuisia ihmisiä. Emme ole siis mitään suoranaisia vitsiniekkoja. Puhumme vakavistakin aiheista. Kai me valitammekin eli olemme varmasti monin tavoin ikäviä ihmisiä. Vieläpä suorapuheisia eli kerromme tosiaan muille elämämme kommelluksista. Kuitenkin ihmisillä on synnynnäinen temperamentti eli tännehän vain synnytäänkin jo erilaisina. Persoonallisuus muodostuu sitten ajan kanssa.
Ei varmastikaan läheskään kaikki esim. puolisoksi tällaista halua. Mutta kyllä minusta on aika ikävä ajattelutapa sekin, että vain tietynlaiset ihmiset ovat ok, vaikka ei loukattaisi toisia ihmisiä.