Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä. 

Kyllä se vaan niin tuppaa olemaan, että kun on muutenkin paljon univelkaa, ei sitä halua ottaa yhtään lisää valvomalla pitkään. Lapset kuitenkin heräävät aamulla ihan yhtä aikaisin kuin muulloinkin eivätkä kaikki osaa jatkaa nukkumistaan, vaikka puoliso hoitaisikin lapsia viereisessä  huoneessa. Lasten äänet pitävät hereillä, vaikka miten kääntäisi kylkeään ja vetäisi peittoa korviin. 

Ja muutenkin voi käydä niin, että kanssakäymiseen ihmisten kanssa ei enää yhtä paljon riitä energiaa tai mielenkiintoa, kun kotonakaan ei pääse juuri koskaan olemaan yksikseen.

Joo, tämä just. Itse olen lapsettomana kokenut, että välillä tekisi mieli antaa kunnon potku persuksille joillekin perheellisille, kun kaiken suhteen ollaan vähän väsyjä, nuivia ja laiskoja. Mutta ei voi yleistää, jotkut saavat tosi paljon aikaiseksi perheellisinäkin ja ovat aktiivisia. 

Nykyään onkin vähän sellaisia ihmissuhteita, että just ja just saa jonkun jonnekin tai sitten vaihtoehtoisesti olen se "mamma tarvii virkistystä, tuo lähtee ainakin" -tyyppi. No niinpä kyllä lähteekin, ei minua monesti tarvitse pyydellä jonnekin. :)

Täysin perseestä jos joku koko ajan hätistelee äärimmäisen väsyneitä ihmisiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä. 

Kyllä se vaan niin tuppaa olemaan, että kun on muutenkin paljon univelkaa, ei sitä halua ottaa yhtään lisää valvomalla pitkään. Lapset kuitenkin heräävät aamulla ihan yhtä aikaisin kuin muulloinkin eivätkä kaikki osaa jatkaa nukkumistaan, vaikka puoliso hoitaisikin lapsia viereisessä  huoneessa. Lasten äänet pitävät hereillä, vaikka miten kääntäisi kylkeään ja vetäisi peittoa korviin. 

Ja muutenkin voi käydä niin, että kanssakäymiseen ihmisten kanssa ei enää yhtä paljon riitä energiaa tai mielenkiintoa, kun kotonakaan ei pääse juuri koskaan olemaan yksikseen.

Joo, tämä just. Itse olen lapsettomana kokenut, että välillä tekisi mieli antaa kunnon potku persuksille joillekin perheellisille, kun kaiken suhteen ollaan vähän väsyjä, nuivia ja laiskoja. Mutta ei voi yleistää, jotkut saavat tosi paljon aikaiseksi perheellisinäkin ja ovat aktiivisia. 

Nykyään onkin vähän sellaisia ihmissuhteita, että just ja just saa jonkun jonnekin tai sitten vaihtoehtoisesti olen se "mamma tarvii virkistystä, tuo lähtee ainakin" -tyyppi. No niinpä kyllä lähteekin, ei minua monesti tarvitse pyydellä jonnekin. :)

Täysin perseestä jos joku koko ajan hätistelee äärimmäisen väsyneitä ihmisiä!

Mulla on yksi lapseton ystävä, joka ei millään tajunnut, miten väsynyt kroonisesta unenpuutteesta kärsivä ihminen voi olla. Kun lapseni olivat vähän kasvaneet, lähdettiin tämän ystäväni kanssa viideksi päiväksi Lontooseen. Herätin hänet joka yö parin tunnin välein milloin milläkin asialla ja joka aamu klo 6 laitoin hotellihuoneeseen kaikki valot, telkkarin päälle, aloin laulaa vanhoja iskelmä ja ilmoitin, että nyt noustaan ylös. Kahdeksalta oltiin jo kaupungilla. Kummasti häntä ei enää kolmantena iltana huvittanutkaan lähteä pubiin, vaikka sanoin, että eihän hän ole valvonut vasta kuin kaksi yötä ja minä olin valvonut monta vuotta yöni silloin, kun hänen mielestään olin vain laiska. 

Vierailija kirjoitti:

Feidaavat "kaverit" ovat pelkureita, joilla ei ole pokkaa kertoa asioita suoraan!

Sori! Alkoi pahasti ahdistaa rasistinen ajatusmaailmasi.

Hei te seuraa ja tekemistä tahtovat naiset. Tulkaa uuteen facebookyhteisöön Naisten treffit:

https://m.facebook.com/groups/191173001586047

Homma vasta aluillaan, mutta nyt jokaisella on vapaus puuhata retkiä tai puuhia ja kysellä seuraa.

Luulen että tästä tulee iso juttu!

Vierailija kirjoitti:

Hei te seuraa ja tekemistä tahtovat naiset. Tulkaa uuteen facebookyhteisöön Naisten treffit:

https://m.facebook.com/groups/191173001586047

Homma vasta aluillaan, mutta nyt jokaisella on vapaus puuhata retkiä tai puuhia ja kysellä seuraa.

Luulen että tästä tulee iso juttu!

Paljonko on jäseniä?

Ville009 kirjoitti:

Minulla on aina ollut vähän kavereita, seurani ei ole ollut kovinkaan haluttua koskaan. Naisille olen ollut aina se viimeinen vaihtoehto, koska en ole erityisen "jännittävä" vaan ihan tavis mies, keskimääräistä lyhyempi sellainen.

Olen aina ollut hieman huono lähtemään yksin mihinkään ja kaveritkin kutsuivat ennen mukaan yhteisiin rientoihin ainoastaan jos "vapautu just yks paikka" tai suoremmin "kun ei saanu ketään muutakaan lähtemään".

Aikaani olen kuluttanut pääasiassa työn tekoon, jonka seurauksena tietysti ansiotasokin on noussut, jonka johdosta olin toissavuonna kotikuntani kolmanneksi suurin veronmaksaja. Verotietojen tultua julkisiksi alkoi puhelin soimaan, vanhat "ystävät" soitteli ja kutsui milloin minnekin, lähdin muutaman kerran mukaan huomatakseni, että minulle oli varattu vain maksajan rooli, todella loukkaavaa. Naisetkin ottivat yhteyttä, lähinnä eronneet yksinhuoltajat, jotka etsivät olkapäätä, taloudellista.

Eipä enää ole kummemmin ihmiset kiinnostanut, viihdyn kyllä yksinkin.

oletko sinä se mies jonka ympäriltä tuolit viedään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyttiin, missä on tavattu "ainokainen ystävä". No, minulla ei ole ainokaista ystävää, vaan joitakin ystäviä, kavereita ja tuttuja. Silti kontaktit ovat aika vähäisiä eli yhteistä tekemistä on harvoin. Osan olen tavannut yli 30 vuotta sitten koulussa. Pari töissä (en laske sellaisia, joiden kanssa työsuhteen päättymisen jälkeen myös kaveruus alkoi kuolla). Joitakin opiskeluissa, mutta näistä ei ole jäänyt oikeastaan sellaisia aktiivisia kavereita, vaikka paljon olenkin opiskellut elämässäni. Jos välimatkoja ei olisi, asiat voisivat olla ehkä hieman toisin. Parin opiskelukaverin kanssa nähdään kuitenkin ainakin toistaiseksi edes pari kertaa vuodessa porukalla. Itse olen kaikkien suhteen melko aktiivinen järjestelijä (vaikka olenkin menettänyt aiempaa otettani toisten passiivisuuden takia), kuten olen ollut myös työ- ja opiskeluyhteisöissä. Kuitenkaan mikään Tupperware-kestitsijä tmv. (yök) en ole eli itselläni ei ole mitään tarvetta kutsua erinäisiin turhiin juttuihin jokaista puolituttua kylännaista ja -miestä. Arvostan laatuihmissuhteita.

Toki sitten on kavereidenkavereita, joita näkee bileissä, mutta eivät ole omia kavereita. Baarissa nyt näkee sinne raahauduttuaan usein samoja naamoja, jotka ovat jonkin sortin tuttuja, mutta heidän kanssaan ei silti nähdä muualla. 

Yhtäkään sellaista kaveria, jonka kanssa olisi samankaltainen elämäntilanne ja samanlaiset intressit, ei oikeastaan ole. Käytännössä menen toisten ehdoilla. Minulla ei ole lapsiesteitä, ja olen kiinnostunut vielä yöelämästäkin. Lähipiirissäni on paljon "lapsiriippuvaisia" ihmisiä eli sellaisia, jotka eivät edes lapsivapaalla halua ottaa vähän rennommin. Vaihtoehtoisesti löytyy ainakin yksi lapseton, jonka kotiinpaluuaika on omasta tahdosta viim. noin klo 23, joten joudun tässäkin lähes aina ns. alistumaan siihen, ettemme ikinä voi nähdä illalla. Jotenkin tuntuu, että esim. se ilta-aika on jotenkin poikkeusvaatimus eli minä en ikään kuin voi sanoa, että minulle taas ei käy päivä, ole sinä vuorostasi nyt yöhön tai edes myöhempään. Minä kun en pidä yhtään outona, jos la-iltana varhaiskeski-ikäinen ihminen ei ole kotona klo 23. 

Sama tunne tulee, että on ihan ok, että lapseton viettää kavereiden lasten kanssa aikaa, mutta sitten kieltäydytään tiukasti, kun pitäisikin itse ottaa reippaasti aikuisten omaa aikaa lapsettoman kanssa. 

Minulla jäi kolmikymppisenä kaikki sellaiset tutut, jotka halusi vielä bailata kapakoissa aamuun asti siinä vaiheessa, kun sain lapsia. Olin muutenkin jo umpikyllästynyt koko touhuun, joten olin juuri niitä tylsiä, jotka ei viitsineet tavata kavereitaan kapakassa ja olla aamuun asti. Irtiottoja kyllä tein ihan muilla tavoin, mutta kapakkaelämä oli eletty.

Näin parinkymmenen vuoden päästä ajattelen, että en kyllä paljoa menettänyt, kun nämä kaverit jäivät. Edelleen ei kiinnosta bailaaminen aamuun asti kapakoissa. Joskus joku näistä vanhoista kavereista saattaa tavatessa kysyä, että mikset sää ees nyt tuu meidän kans, kun lapset on jo aikuisia. Meillä on niin kivaa ja mahtavaa ja jännittävää kapakoissa olla voimanaisia, korkkarit kattoon. Olen se tylsä viiskymppinen, joka ei halua olla voimanainen korkkarit kattoon kapakassa klo 4 aamulla. 

Voisiko joku kapakkaelämässä viihtyvä joskus oikeasti ymmärtää, että jotkut ihmiset vain kyllästyvät siihen touhuun ja eivät saa siitä lisäarvoa elämäänsä ja eivät viitsi edes velvollisuudesta lähteä pämppäämään vanhojen kavereiden kanssa, jos kokee, ettei enää saa siitä mitään irti ja se on jo nähty.

Anteeksi paasaus, mutta kypsyin tähän aiheeseen aikoinaan, kun sain kuulla jatkuvaa valitusta siitä, että kuinka tylsä oon, kun en ryyppää ja kyllä mun täytyy ottaa aikuisten aikaa kapakassa ryyppäämällä ja oon liian riippuvainen äijästä ja kohta oon yksin, kun se jättää mut, kun keskityn liikaa perheeseen, enkä tule kapakkaan ryyppäämään aamuun asti ja katsomaan niitä ihania miehiä sinne ja bailaamaan tyttöjen kanssa.

Ihminen voi tehdä muutakin aikuisten juttuja, kuin olla kapakassa vetämässä viinaa

Samaa mieltä! Oon se edellinen samasta aiheesta avautunut. Ei jaksa muakaan enää kiinnostaa, mulla ei ole edes lapsia vielä, lapset olis toki hyvä "tekosyy", koska nyt oon tosiaan se "tylsä mummo", joka ei vaan jaksa. Arvostan paljon enemmän nykyään hyvää ja pirteää oloa viikonloppuisin, että jaksaa tehdä muutakin, kun vain makaa krapulassa koko sunnuntai. Ja vaikkei jois paljon niin silti väsymys on aikamoinen. Arvostan nykyään terveellisiä elämäntapoja. Eikä mulla oo edes hauskaa siellä, alkaa puolen yön jälkeen jo väsyttää. Mielestäni tämä kuuluu enemmän nuoruuteen ja jatkuvasti bilettävä aikuinen/keski-ikäinen on vähän nolo, kyllä sitä iltaa voi viettää sivistyneestikin lasillisella ja lähteä ajoissa kotiin. Jos se on sitä ystävyyttä niin jääköön sitten väliin multa. Onneks on kavereita jotka haluaa tehdä muutakin kun bilettää.

Voin myöntää tässä kohdin itsekkyyteni. Jos minä toimin paljon lapsiperheiden ehdoilla, toivoisin, että joskus joku äiti voisi tulla kanssani myös viihteelle. Ihan vaan siksi, että ei siellä niin hauskaa ole aina käydä yksin. Mulle se on kuitenkin paikka, jossa voi niitä uusia ihmisiäkin tavata. Ja lisäksi vaikka ei tapaisikaan, niin tuo edes jonkinlaista vipinää elämään. Kyllä minäkin sanoin nuorena, että shoot me, jos käyn täällä sen ja sen ikäisenä, mutta kaikilla silti elämä ei mene kuten toivoisi. Siitä ei ole silti pelkoa, että nelikymppisenä bilettäisi jatkuvasti, kun kukaan ei lähde minnekään. Eihän ylipäänsä se, jos kerran vuodessa lähtee jonnekin kaverin kanssa, tarkoita sitä, että se olisi "jatkuvasti". 

Tuttua tämä ja on mielestäni itsekästä. Toki voin tulla pubiin istumaan parille, mutten bilettää jaksa lähteä. Sinne pitää olla se fiilis lähteä, ei voi väkisin pitää hauskaa jos ei huvita. Haluat että ystäväsi tulee väkisin mukaan jotta sinä saat vipinää ja tapaat uusia ihmisiä eli miehiä. Mulla on kokemusta tällaisesta ystävästä, heti kun miehen siellä tapas jäin yksin, menin tanssimaankin yksin. Pitää lähteä sellaisen kanssa jolla on samat toiveet illasta. Mua ei kiinnosta roikkua baarissa koska nuorempana tein sitä liikaakin, ei kiinnosta miesten metsästys kun on oma mies kotona. Sinkkunakaan en koskaan löytänyt baarista ketään, en kyllä etsinytkään, kavereiden kanssa käytiin pitämässä hauskaa, tanssimassa. Joskus tuli jotain iskuyrityksiä, mutta lähinnä yhden illan juttua hakivat.

Mielestäni sanoin heti, että myönnän itsekkyyteni. Kaikilla meillä on itsekkäitäkin toiveita. 

En sanonut, että ystävän pitää tulla väkisin. Puhuin toivomisesta. 

En puhunut miehistä mitään. Täsmensin myöhemmin, etten tarkoita miehiä, vaan ihmisten näkemistä. Ylipäänsä oletusarvo miehistä on rasistinen. 

Minä olen aina tykännyt käydä viihteellä joskus, vapaana ja varattuna. En tykkää pelkistä koti-illoista. Nykyään kuitenkin käyn 95 %:sti yksin, missä on omat hyvät ja huonot puolensa. 

Ok, pahoittelut että ymmärsin väärin. Mäkin ennen tykkäsin käydä mutta iän myötä on käynyt aika raskaaksi. Yleensä nykyään harvemmin "ajaudun" vahingossa viihteen puolelle jos on jonkun kaverin tai työkavereiden kanssa syömässä ja ilta venyy, silloinkaan ei jaksa olla kauheesti yli puolen yön.

Tämä kaveri sanoi kerran ihan suoraan että enkö nyt ymmärrä että se kaipaa myös huomiota miehiltä ja flirttailua/pussailua, kun itse olin silloin tavannut mieheni, niin vetosi siihen että en enää ymmärrä kun itse saan parisuhteessa läheisyyttä. Ymmärrän toki mutta silti musta vähän törkeää painostaa toinen baariin jotta voi sitten jättää se yksin kun tapaa jonkun, teki sen mulle jo ainakin pari kertaa aiemmin. Eipä oo paljon enää kuulunut yleisestä tyypistä kun en enää suostunut sen kanssa baariin...

oletko kuullut amerikkalaisen termin wingman?

Ville009 kirjoitti:

Minulla on aina ollut vähän kavereita, seurani ei ole ollut kovinkaan haluttua koskaan. Naisille olen ollut aina se viimeinen vaihtoehto, koska en ole erityisen "jännittävä" vaan ihan tavis mies, keskimääräistä lyhyempi sellainen.

Olen aina ollut hieman huono lähtemään yksin mihinkään ja kaveritkin kutsuivat ennen mukaan yhteisiin rientoihin ainoastaan jos "vapautu just yks paikka" tai suoremmin "kun ei saanu ketään muutakaan lähtemään".

Aikaani olen kuluttanut pääasiassa työn tekoon, jonka seurauksena tietysti ansiotasokin on noussut, jonka johdosta olin toissavuonna kotikuntani kolmanneksi suurin veronmaksaja. Verotietojen tultua julkisiksi alkoi puhelin soimaan, vanhat "ystävät" soitteli ja kutsui milloin minnekin, lähdin muutaman kerran mukaan huomatakseni, että minulle oli varattu vain maksajan rooli, todella loukkaavaa. Naisetkin ottivat yhteyttä, lähinnä eronneet yksinhuoltajat, jotka etsivät olkapäätä, taloudellista.

Eipä enää ole kummemmin ihmiset kiinnostanut, viihdyn kyllä yksinkin.

Mitä teet työksesi? Minäkin haluaisin päästä tienaamaan kunnolla.

Muuhunkaan ei pidä kaverit yhteyttä. Tänään erityisesti tuntuu aivan kamalan pahalta, koska on mun syntymäpäivä, eikä kukaan lähimmistä kavereista laittanut edes Facebookissa onnitteluja. Säälittävää ehkä, mutta haluaisin vaan itkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te seuraa ja tekemistä tahtovat naiset. Tulkaa uuteen facebookyhteisöön Naisten treffit:

https://m.facebook.com/groups/191173001586047

Homma vasta aluillaan, mutta nyt jokaisella on vapaus puuhata retkiä tai puuhia ja kysellä seuraa.

Luulen että tästä tulee iso juttu!

Paljonko on jäseniä?

Yli 600.

Vierailija kirjoitti:

Muuhunkaan ei pidä kaverit yhteyttä. Tänään erityisesti tuntuu aivan kamalan pahalta, koska on mun syntymäpäivä, eikä kukaan lähimmistä kavereista laittanut edes Facebookissa onnitteluja. Säälittävää ehkä, mutta haluaisin vaan itkeä.

Hyvää syntymäpäivää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.

Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.

No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.

 

Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava. 

 

Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi. 

Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?

En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa. 

 

Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä. 

Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen. 

Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta. 

Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä. 

Kyllä se vaan niin tuppaa olemaan, että kun on muutenkin paljon univelkaa, ei sitä halua ottaa yhtään lisää valvomalla pitkään. Lapset kuitenkin heräävät aamulla ihan yhtä aikaisin kuin muulloinkin eivätkä kaikki osaa jatkaa nukkumistaan, vaikka puoliso hoitaisikin lapsia viereisessä  huoneessa. Lasten äänet pitävät hereillä, vaikka miten kääntäisi kylkeään ja vetäisi peittoa korviin. 

Ja muutenkin voi käydä niin, että kanssakäymiseen ihmisten kanssa ei enää yhtä paljon riitä energiaa tai mielenkiintoa, kun kotonakaan ei pääse juuri koskaan olemaan yksikseen.

Joo, tämä just. Itse olen lapsettomana kokenut, että välillä tekisi mieli antaa kunnon potku persuksille joillekin perheellisille, kun kaiken suhteen ollaan vähän väsyjä, nuivia ja laiskoja. Mutta ei voi yleistää, jotkut saavat tosi paljon aikaiseksi perheellisinäkin ja ovat aktiivisia. 

Nykyään onkin vähän sellaisia ihmissuhteita, että just ja just saa jonkun jonnekin tai sitten vaihtoehtoisesti olen se "mamma tarvii virkistystä, tuo lähtee ainakin" -tyyppi. No niinpä kyllä lähteekin, ei minua monesti tarvitse pyydellä jonnekin. :)

Minulta muuten jäi taakse nuo potku tylsälle perheelliselle tyypeille. Minusta minulla oli oikeus olla väsynyt ja laiska silloin, kun lapset oli pieniä. Olin armollinen itselleni ja jaoin voimavarani niin, että en pala loppuun. Jokainen sellainen kaveri, joka tuli kritisoimaan, että olen tylsä ja tarvitsen potkun perseelle aktivoituakseni heidän kanssaan liikkeelle, sai itse sen potkun ja en ole heitä enää kaivannut.

Sen verran olen kuullut muutamasta, että kun he sitten saivat lapsia, niin herranjestas sentäs, mitä draamaa vedettiin väsymyksestä ja ajanpuutteesta ja siitä, ettei jaksa mitään. Heitä olis niin pitänyt tukea ja ymmärtää,kun heillä on niin raskasta lasten kanssa.

Vaikka ajattelisi, että joku voisi johonkin aktiviteettiin suostua joskus ja ehkä jopa virkistyisi tästä ja siksi tarvitsisi vähän potkua persuksille, niin ei sitä silti tarvitse mennä tätä ääneen jollekin kailottamaan. Lisäksi tylsyys on ihan eri asia kuin innottomuus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.

Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.

No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.

 

Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava. 

 

Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi. 

Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?

En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa. 

 

Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä. 

Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen. 

Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta. 

Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.

Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä. 

Riippuu kyllä siitä lapsettomasta. Olen itse kaveriporukan viimeisiä, joka sai lapsia. Aloin seurustelemaan vasta kolmikymppisenä ja 35vuotiaana sain esikoisen. Osalla kavereista oli jo teini-ikäisiä lapsia.

Ystävyys säilyi kyllä hyvin, vaikka suurimmalla osalla oli lapsia, minulla ei. Koska en ollut mustasukkainen kaverin lapsilleen ja miehelleen antamasta ajasta. Hehän olivat hänelle tärkeimpiä. Pidimme yhteyttä muilla keinoin. Ja ystävyys säilyi läpi ne vuodet. Säilyi nekin vuodet, kun itse viimeisten joukossa niitä lapsia puuhasin.

Ensimäinen asia on siis se, että älä kiukuttele ja ole mustasukkainen siitä ajasta, minkä ystäväsi antaa lapsilleen, koska ne lapset ovat hänelle kaikkein tärkeimpiä

Mun mielestäni ei tarvi kyllä mitenkään kiukutella tai olla mustasukkainen. Siinähän riittää vain tylsä havainto omassa mielessä, että emme näe juuri ikinä ja jos näemmekin, se on yleensä kellon katsomista, huomisen miettimistä, viestittelyä kotiin ym. stressaamista. 

Varmasti se ystävyys tavallaan säilyy WhatsAppinkin keinoin, mutta ei se kasvokkaisviestintää mielestäni korvaa ikinä eikä yhteistä tekemistä. 

Vierailija kirjoitti:

Ville009 kirjoitti:

Minulla on aina ollut vähän kavereita, seurani ei ole ollut kovinkaan haluttua koskaan. Naisille olen ollut aina se viimeinen vaihtoehto, koska en ole erityisen "jännittävä" vaan ihan tavis mies, keskimääräistä lyhyempi sellainen.

Olen aina ollut hieman huono lähtemään yksin mihinkään ja kaveritkin kutsuivat ennen mukaan yhteisiin rientoihin ainoastaan jos "vapautu just yks paikka" tai suoremmin "kun ei saanu ketään muutakaan lähtemään".

Aikaani olen kuluttanut pääasiassa työn tekoon, jonka seurauksena tietysti ansiotasokin on noussut, jonka johdosta olin toissavuonna kotikuntani kolmanneksi suurin veronmaksaja. Verotietojen tultua julkisiksi alkoi puhelin soimaan, vanhat "ystävät" soitteli ja kutsui milloin minnekin, lähdin muutaman kerran mukaan huomatakseni, että minulle oli varattu vain maksajan rooli, todella loukkaavaa. Naisetkin ottivat yhteyttä, lähinnä eronneet yksinhuoltajat, jotka etsivät olkapäätä, taloudellista.

Eipä enää ole kummemmin ihmiset kiinnostanut, viihdyn kyllä yksinkin.

Mitä teet työksesi? Minäkin haluaisin päästä tienaamaan kunnolla.

Ottaa h0m0ilta moloo poskeen.

Raskas homma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.

Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.

No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.

 

Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava. 

 

Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi. 

Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?

En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa. 

 

Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä. 

Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen. 

Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta. 

Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.

 

Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.

Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta ikävä kyllä tämäkin ketju vahvisti sitä tunnetta, että lapset ovat usein ne juttu, joka sitten erottaa ihmisiä toisistaan. Lapsettoman menoideat ovat kauttaaltaan tyhmiä ja väärään aikaan, mikään ei enää tahdo käydä. Toisaalta taas lapseton on ulkopuolinen, jota ei haluta lapsijuttuihin. No, mitäpä siinä sitten oikein voi tehdä. 

Kyllä se vaan niin tuppaa olemaan, että kun on muutenkin paljon univelkaa, ei sitä halua ottaa yhtään lisää valvomalla pitkään. Lapset kuitenkin heräävät aamulla ihan yhtä aikaisin kuin muulloinkin eivätkä kaikki osaa jatkaa nukkumistaan, vaikka puoliso hoitaisikin lapsia viereisessä  huoneessa. Lasten äänet pitävät hereillä, vaikka miten kääntäisi kylkeään ja vetäisi peittoa korviin. 

Ja muutenkin voi käydä niin, että kanssakäymiseen ihmisten kanssa ei enää yhtä paljon riitä energiaa tai mielenkiintoa, kun kotonakaan ei pääse juuri koskaan olemaan yksikseen.

Joo, tämä just. Itse olen lapsettomana kokenut, että välillä tekisi mieli antaa kunnon potku persuksille joillekin perheellisille, kun kaiken suhteen ollaan vähän väsyjä, nuivia ja laiskoja. Mutta ei voi yleistää, jotkut saavat tosi paljon aikaiseksi perheellisinäkin ja ovat aktiivisia. 

Nykyään onkin vähän sellaisia ihmissuhteita, että just ja just saa jonkun jonnekin tai sitten vaihtoehtoisesti olen se "mamma tarvii virkistystä, tuo lähtee ainakin" -tyyppi. No niinpä kyllä lähteekin, ei minua monesti tarvitse pyydellä jonnekin. :)

Täysin perseestä jos joku koko ajan hätistelee äärimmäisen väsyneitä ihmisiä!

Mulla on yksi lapseton ystävä, joka ei millään tajunnut, miten väsynyt kroonisesta unenpuutteesta kärsivä ihminen voi olla. Kun lapseni olivat vähän kasvaneet, lähdettiin tämän ystäväni kanssa viideksi päiväksi Lontooseen. Herätin hänet joka yö parin tunnin välein milloin milläkin asialla ja joka aamu klo 6 laitoin hotellihuoneeseen kaikki valot, telkkarin päälle, aloin laulaa vanhoja iskelmä ja ilmoitin, että nyt noustaan ylös. Kahdeksalta oltiin jo kaupungilla. Kummasti häntä ei enää kolmantena iltana huvittanutkaan lähteä pubiin, vaikka sanoin, että eihän hän ole valvonut vasta kuin kaksi yötä ja minä olin valvonut monta vuotta yöni silloin, kun hänen mielestään olin vain laiska. 

Selvästi tosiystävyyttä. Joku jää moneksi vuodeksi kaunaiseksi siinä määrin, että kun lähtee yhteiselle lomamatkalle, päättää demonstroida toiselle valvomisia, vaikka samalla pilaa omatkin yöunensa.

No, ehkä tämä kuitenkin oli vitsi. 

Vierailija kirjoitti:

Ei kai kukaan enää nykyisin soita puhelimella kun on kaikki muut kommunikaatiotavat käytettävissä. Ehkä käytät väärää välinettä.

Lähetä vaikka trendikkäästi kirjeitä.

Tai pullopostia.

Savumerkkejä.

Kalliomaalauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.

Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.

No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.

 

Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava. 

 

Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi. 

Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?

En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa. 

 

Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä. 

Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen. 

Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta. 

Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.

Ei vaan elämässä voi olla paljon muitakin voimavaroja vieviä asioita kuin oma sairaus. Avioero, puolison kuolema, taloudelliset vaikeudet, lapsen vammaisuus, puolison, lapsen tai muun läheisen sairaus jne. Itse olin aika uupunut aikoinaan, kun olin kahden lapsen totaaliyh, kävin kokopäiväisesti töissä, työn ohessa opiskelin ja sitten toinen lapsistani sairastui vakavasti. Ei niinä vuosina jaksanut kuunnella muiden murheita, omissa oli ihan riittävästi.