Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Kysyttiin, missä on tavattu "ainokainen ystävä". No, minulla ei ole ainokaista ystävää, vaan joitakin ystäviä, kavereita ja tuttuja. Silti kontaktit ovat aika vähäisiä eli yhteistä tekemistä on harvoin. Osan olen tavannut yli 30 vuotta sitten koulussa. Pari töissä (en laske sellaisia, joiden kanssa työsuhteen päättymisen jälkeen myös kaveruus alkoi kuolla). Joitakin opiskeluissa, mutta näistä ei ole jäänyt oikeastaan sellaisia aktiivisia kavereita, vaikka paljon olenkin opiskellut elämässäni. Jos välimatkoja ei olisi, asiat voisivat olla ehkä hieman toisin. Parin opiskelukaverin kanssa nähdään kuitenkin ainakin toistaiseksi edes pari kertaa vuodessa porukalla. Itse olen kaikkien suhteen melko aktiivinen järjestelijä (vaikka olenkin menettänyt aiempaa otettani toisten passiivisuuden takia), kuten olen ollut myös työ- ja opiskeluyhteisöissä. Kuitenkaan mikään Tupperware-kestitsijä tmv. (yök) en ole eli itselläni ei ole mitään tarvetta kutsua erinäisiin turhiin juttuihin jokaista puolituttua kylännaista ja -miestä. Arvostan laatuihmissuhteita.
Toki sitten on kavereidenkavereita, joita näkee bileissä, mutta eivät ole omia kavereita. Baarissa nyt näkee sinne raahauduttuaan usein samoja naamoja, jotka ovat jonkin sortin tuttuja, mutta heidän kanssaan ei silti nähdä muualla.
Yhtäkään sellaista kaveria, jonka kanssa olisi samankaltainen elämäntilanne ja samanlaiset intressit, ei oikeastaan ole. Käytännössä menen toisten ehdoilla. Minulla ei ole lapsiesteitä, ja olen kiinnostunut vielä yöelämästäkin. Lähipiirissäni on paljon "lapsiriippuvaisia" ihmisiä eli sellaisia, jotka eivät edes lapsivapaalla halua ottaa vähän rennommin. Vaihtoehtoisesti löytyy ainakin yksi lapseton, jonka kotiinpaluuaika on omasta tahdosta viim. noin klo 23, joten joudun tässäkin lähes aina ns. alistumaan siihen, ettemme ikinä voi nähdä illalla. Jotenkin tuntuu, että esim. se ilta-aika on jotenkin poikkeusvaatimus eli minä en ikään kuin voi sanoa, että minulle taas ei käy päivä, ole sinä vuorostasi nyt yöhön tai edes myöhempään. Minä kun en pidä yhtään outona, jos la-iltana varhaiskeski-ikäinen ihminen ei ole kotona klo 23.
Sama tunne tulee, että on ihan ok, että lapseton viettää kavereiden lasten kanssa aikaa, mutta sitten kieltäydytään tiukasti, kun pitäisikin itse ottaa reippaasti aikuisten omaa aikaa lapsettoman kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eiköhän se ole päivänselvää, että jos kukaan ei soittele sinulle, kukaan ei pidä sinusta. Jos kukaan ei kutsu sinua mihinkään, kukaan ei halua sinua mihinkään.
Miksi tämän toteamiseen tarvitaan näin pitkä ketju
Älkää sitten koko ajan vittuilko lisää ja käskekö olla valittamatta= kai siitä nyt saa ahdistua ettei kukaan tykkää itsestä. Ahdistuisit sinäkin empatikyvytön torspo.
Mutta voisiko sille asialle tehdä sitten jotain ja yrittää olla miellyttävämpi ihminen, niin ei tarvitsisi olla yksin
No millaista roolia pitäisi vetää? Minua on kuvailtu vuosien saatossa (eri ihmisten taholta) mm huumorintajuiseksi, kiltiksi, rauhalliseksi, rennoksi, pelottavaksi, oudoksi, negatiiviseksi, ahkeraksi, positiiviseksi jne. Että millainen on miellyttävä ihminen?
Ja vaikka kuinka olisi yksinäinen, niin ei se tarkoita että pitää kenestä tahansa. Hyvin moni ihminen on erittäin tylsä ja ärsyttävä ja olen mieluummin itsekseni kuin heidän seurassaan.
Sama täällä! Mulla ei ole kuin pari ystävää ja muutama kaveri joita näen harvoin, joskus tunnen itseni yksinäiseksi mutta se menee nopeasti ohi kun keksin aina jotain mukavaa tekemistä itselleni, onneks tuo mieskin on tuossa vieressä. Töissäkin on pari hyvää työkaveria jotka riittää aika pitkälti arjessa. Oon todennut että harvan kanssa oikeasti synkkaa niin hyvin että sitä vaivautuisi näkemään vapaaehtoisesti vapaa-ajallaan. Tämä on vaan minun mielipide ja muilla voi olla toisin. En koe olevani vaativa tai mitään, mulle kelpaa aika monikin ajanviettopaikka, mutten jaksa vaivautua edes paikan päälle jos en koe sellaista sielujen sympatiaa, ehkä kaipaan just syvällisiä ihmissuhteita, muutama sellainen parempi kuin lauma hyvän päivän tuttuja joiden kanssa ei koe olevansa samalla aaltopituudella. Harvoista ihmisistä oikeasti pidän, mutta eläimistä senkin edestä. Introverteilla on vissiin aika yleistä tää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän tuntuu, että nämä "kyllä kavereita löytyy" -tarinoijat ovat by the books -tyyppejä, mutta tosielämästä heillä ei juurikaan ole käryä. He siis itse eivät suinkaan ole jääneet stalkkeroimaan ihmisiä tai tunkeutumaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä harrastustunnin aikana tai sen jälkeen, mutta he ehdottavat sitä muille käypänä ratkaisuna. Ja dissaavat, kun joku ei oikein pidä kelvollisena ratkaisuna tällaista, vaan pyrkii käyttämään tilannetajua.
Tutustumisella ja toisen ihmisen stalkkeroinnilla tai elämään tunkeutumisella on eroa kuin yöllä ja päivällä. Muihin ihmisiin voi tutustua lähes missä vaan. Mä luulen, että meitä, joilla on laaja sosiaalinen verkosto, yhdistää se, että toisen ihmisen tavatessamme meidän tarkoituksenamme ei olekaan ystävystyä vaan ainoastaan tutustua. Uutta tuttavuutta ei ole tarvetta stalkata eikä tunkeutua hänen elämäänsä. Tuttavuus muuttuu kaveruudeksi ja kaveruus ystävyydeksi ihan omalla painollaan ajan kuluessa, jos on muuttuakseen. Yleensä ei muutu edes kaveruudeksi, mutta joskus muuttuu. Mitä useampaan ihmiseen tutustuu, sitä todennäköisemmin joistain tulee kavereita ja joistain kavereista myöhemmin ystäviä.
Näin on. Mutta täällä nyt vedetään jo suurin piirtein pukuhuonekeskustelutkin tutustumiseksi. Nehän on normaaleja käytöstapoja vasta. Hieman toivoisi suhteellisuudentajua eikä sitä, että aletaan maireasti sanoa, et hei, kyllä ny ihminen löytää vaikka kaupanjonosta kavereita. Mahdollista sekin, mutta todennäköisyys ei kovin suuri. Silloinhan on ihan turha kommentoida vauva.fi-palstalla, että provo, kun joku kertoo löytäneensä sielunkumppaninsa lääkäristä. Jännästi vaan siinä kohdin se järki ja kyseenalaistaminen tuntuukin palaavan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.
Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.
Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia.
Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.
Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.
Kaikilla on tietenkin eri elämäntilanteita, mutta ihan varmasti kaikille löytyy tekemistä ja harrastuksia, jossa ei voi olla yksin nurkassa tuppisuuna. Vauvauinnista eläkelästen korttipelikerhoon. Kyllä ihmiset voivat nähdä muita, vaikka joka päivä. Ryhdyt vaikka sitten itse, jonkun kerhon vetäjäksi.
Mutta sitten tulee vastaan selittelyt. Kun oikeasti ei olisikaan aikaa ja haluttaisiin tehdä kuitenkin mielellään suurimmaksi osaksi yksin tai ainakin ilman ystävän lapsia. Paitsi silloin kerran kesässä, joku "sydänystävä" voisi pyytää juuri kanttarelliaikaan mökille.Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.
Minulla on paljon kavereita, mutta miksi haluaisin sellaisen jolle tärkeintä ei ole meidän yhteinen aika keskenämme vaan se, että ympäristö on oikea?
No jaa. En minä ainakaan halua ainuttakaan yksinäistä pyörimään "kolmanneksi pyöräksi" meidän perheen huvipuistoreissulle. Sinne, ja muihinkin vastaaviin hoploppeihin mennään viettämään aikaa omalla porukalla ja seuraksi voi korkeintaan ajatella toista lapsiperhettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.
Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.
Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia.
Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.
Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.
Kaikilla on tietenkin eri elämäntilanteita, mutta ihan varmasti kaikille löytyy tekemistä ja harrastuksia, jossa ei voi olla yksin nurkassa tuppisuuna. Vauvauinnista eläkelästen korttipelikerhoon. Kyllä ihmiset voivat nähdä muita, vaikka joka päivä. Ryhdyt vaikka sitten itse, jonkun kerhon vetäjäksi.
Mutta sitten tulee vastaan selittelyt. Kun oikeasti ei olisikaan aikaa ja haluttaisiin tehdä kuitenkin mielellään suurimmaksi osaksi yksin tai ainakin ilman ystävän lapsia. Paitsi silloin kerran kesässä, joku "sydänystävä" voisi pyytää juuri kanttarelliaikaan mökille.Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.
Minulla on paljon kavereita, mutta miksi haluaisin sellaisen jolle tärkeintä ei ole meidän yhteinen aika keskenämme vaan se, että ympäristö on oikea?No jaa. En minä ainakaan halua ainuttakaan yksinäistä pyörimään "kolmanneksi pyöräksi" meidän perheen huvipuistoreissulle. Sinne, ja muihinkin vastaaviin hoploppeihin mennään viettämään aikaa omalla porukalla ja seuraksi voi korkeintaan ajatella toista lapsiperhettä.
Just mm. tämä on tullut tällekin sinkulle esteeksi.
Mutta jos tältä ketjulta kysytään, niin tuo ei ole tosielämää, vaan se yksinäinen ei vaan halua. En tiedä, missä pilvilinnoissa he kommentoijat elävät. Mutta ainahan se on niin, kun on ikävämmistä asioista kyse, että moni ei vain halua myöntää niitä haasteita, vaan on mukavampi ajatella, että kyllä kaikki luonnistuu, jos vain haluaa. Ehkä siinä on jokin pelko taustalla, että jos itse joutuisi samaan tilanteeseen, niin entäs jos ei olisikaan kaikki itsestä kiinni. Aihehan voi olla työttömyys, yksinäisyys, toimeentulo tai lähes mikä tahansa, niin tämä sama ilmiö toistuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän tuntuu, että nämä "kyllä kavereita löytyy" -tarinoijat ovat by the books -tyyppejä, mutta tosielämästä heillä ei juurikaan ole käryä. He siis itse eivät suinkaan ole jääneet stalkkeroimaan ihmisiä tai tunkeutumaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä harrastustunnin aikana tai sen jälkeen, mutta he ehdottavat sitä muille käypänä ratkaisuna. Ja dissaavat, kun joku ei oikein pidä kelvollisena ratkaisuna tällaista, vaan pyrkii käyttämään tilannetajua.
Tutustumisella ja toisen ihmisen stalkkeroinnilla tai elämään tunkeutumisella on eroa kuin yöllä ja päivällä. Muihin ihmisiin voi tutustua lähes missä vaan. Mä luulen, että meitä, joilla on laaja sosiaalinen verkosto, yhdistää se, että toisen ihmisen tavatessamme meidän tarkoituksenamme ei olekaan ystävystyä vaan ainoastaan tutustua. Uutta tuttavuutta ei ole tarvetta stalkata eikä tunkeutua hänen elämäänsä. Tuttavuus muuttuu kaveruudeksi ja kaveruus ystävyydeksi ihan omalla painollaan ajan kuluessa, jos on muuttuakseen. Yleensä ei muutu edes kaveruudeksi, mutta joskus muuttuu. Mitä useampaan ihmiseen tutustuu, sitä todennäköisemmin joistain tulee kavereita ja joistain kavereista myöhemmin ystäviä.
Näin on. Mutta täällä nyt vedetään jo suurin piirtein pukuhuonekeskustelutkin tutustumiseksi. Nehän on normaaleja käytöstapoja vasta. Hieman toivoisi suhteellisuudentajua eikä sitä, että aletaan maireasti sanoa, et hei, kyllä ny ihminen löytää vaikka kaupanjonosta kavereita. Mahdollista sekin, mutta todennäköisyys ei kovin suuri. Silloinhan on ihan turha kommentoida vauva.fi-palstalla, että provo, kun joku kertoo löytäneensä sielunkumppaninsa lääkäristä. Jännästi vaan siinä kohdin se järki ja kyseenalaistaminen tuntuukin palaavan.
Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme.
Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa. Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän tuntuu, että nämä "kyllä kavereita löytyy" -tarinoijat ovat by the books -tyyppejä, mutta tosielämästä heillä ei juurikaan ole käryä. He siis itse eivät suinkaan ole jääneet stalkkeroimaan ihmisiä tai tunkeutumaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä harrastustunnin aikana tai sen jälkeen, mutta he ehdottavat sitä muille käypänä ratkaisuna. Ja dissaavat, kun joku ei oikein pidä kelvollisena ratkaisuna tällaista, vaan pyrkii käyttämään tilannetajua.
Tutustumisella ja toisen ihmisen stalkkeroinnilla tai elämään tunkeutumisella on eroa kuin yöllä ja päivällä. Muihin ihmisiin voi tutustua lähes missä vaan. Mä luulen, että meitä, joilla on laaja sosiaalinen verkosto, yhdistää se, että toisen ihmisen tavatessamme meidän tarkoituksenamme ei olekaan ystävystyä vaan ainoastaan tutustua. Uutta tuttavuutta ei ole tarvetta stalkata eikä tunkeutua hänen elämäänsä. Tuttavuus muuttuu kaveruudeksi ja kaveruus ystävyydeksi ihan omalla painollaan ajan kuluessa, jos on muuttuakseen. Yleensä ei muutu edes kaveruudeksi, mutta joskus muuttuu. Mitä useampaan ihmiseen tutustuu, sitä todennäköisemmin joistain tulee kavereita ja joistain kavereista myöhemmin ystäviä.
Näin on. Mutta täällä nyt vedetään jo suurin piirtein pukuhuonekeskustelutkin tutustumiseksi. Nehän on normaaleja käytöstapoja vasta. Hieman toivoisi suhteellisuudentajua eikä sitä, että aletaan maireasti sanoa, et hei, kyllä ny ihminen löytää vaikka kaupanjonosta kavereita. Mahdollista sekin, mutta todennäköisyys ei kovin suuri. Silloinhan on ihan turha kommentoida vauva.fi-palstalla, että provo, kun joku kertoo löytäneensä sielunkumppaninsa lääkäristä. Jännästi vaan siinä kohdin se järki ja kyseenalaistaminen tuntuukin palaavan.
Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen.
Aivan. Aikuisiällä nimenomaan mielestäni haaste on se, että miten saada muutettua pinnalliset suhteet syvällisemmiksi. Miten saada niistä oikeasti sisältöä elämäänsä. Aloin oikein miettiä tuossa, että olen paljon nähnyt ihmisiä elämäni aikana siellä ja täällä ja kuulunut erilaisiin piireihin, mutta lopulta tosi moni ihmissuhde on jäänyt Facebook-tasolle. Tai ihmissuhteet ovat toimineet yhteisössä, mutta yhteisön kadottua mitään ei ole juuri jäänyt jäljelle.
Koska monella niitä haasteita on, minusta olisi ihan fiksua suhtautua asiaan vakavuudella eikä pitäen asioita liian helppona nakkina ja näin syyllistäen yksinäisiä. Vaikka asiat olisivatkin jollekulle helppoja nakkeja tai ne kepeätkin suhteet riittäisivät, niin näin ei ole kaikilla. Joku voi haluta, että harrastussuhde menee siihen, että vaihdetaan puhelinnumerot eikä tyydytystä anna se, että kielitunnilla tehdään yhdessä pariharjoitukset tai vaihdetaan ennen tunnin alkua muutama sana. Yhden kerran olen muuten kielitunnilta löytänyt henkilön, jonka kanssa päästiin Facebook-tasolle ja kerran jopa nähtiin harrastuksen ulkopuolella. Henkilö lopetti harrastuksen ja poisti minut Facebookistakin kavereista. Loppujen lopuksi siis ihmissuhde oli hyvin höttöisellä pohjalla vielä.
Itsellänikin on moni "ystävyys" päättynyt siihen että lopetin itse yhteydenpidon kun huomasin että olin aina aloitteentekijänä. Tulee jotenkin arvoton ja "roikkuja"-fiilis kun aina sai olla ikäänkuin kerjäämässä seuraa. Nyt parhaan ystäväni kanssa on taas käymässä niin että yhteydenpito alkaa hiipumaan koska ystäväni on kokoajan "tosi kiireinen" ja yhteydenpito ja tapaamisten järjestely on minun harteillani. Mielestäni jos on niin hirveän kiireinen mutta silti haluaa muka nähdä niin hänen pitäisi sitten niitä tapaamisia ehdotella koska oma aikatauluni on joustavampi, mutta ei. Silti aikaa löytyy muiden kavereiden näkemiseen, eikä siinäkään mitään, mutta tuntuu pahalta kun ensin itse sanoo ettei ehdi näkemään minua/tekemään jotain ja sitten hetken päästä näen somesta että tekeekin tuon ehdottamani asian toisen kaverin kanssa. Lisäksi aina kun alkaa seurustella niin ignooraa minut täysin, ja kun ero tulee niin sitten kyllä kelpaan terapeutiksi. Kurjaa ettei oikein kukaan kaveri ole koskaan tuntunut arvostavan minua tai pitävän tärkeänä :/. Kyllähän se itsetuntoa murentaa että aina on joku korvikekaveri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän tuntuu, että nämä "kyllä kavereita löytyy" -tarinoijat ovat by the books -tyyppejä, mutta tosielämästä heillä ei juurikaan ole käryä. He siis itse eivät suinkaan ole jääneet stalkkeroimaan ihmisiä tai tunkeutumaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä harrastustunnin aikana tai sen jälkeen, mutta he ehdottavat sitä muille käypänä ratkaisuna. Ja dissaavat, kun joku ei oikein pidä kelvollisena ratkaisuna tällaista, vaan pyrkii käyttämään tilannetajua.
Tutustumisella ja toisen ihmisen stalkkeroinnilla tai elämään tunkeutumisella on eroa kuin yöllä ja päivällä. Muihin ihmisiin voi tutustua lähes missä vaan. Mä luulen, että meitä, joilla on laaja sosiaalinen verkosto, yhdistää se, että toisen ihmisen tavatessamme meidän tarkoituksenamme ei olekaan ystävystyä vaan ainoastaan tutustua. Uutta tuttavuutta ei ole tarvetta stalkata eikä tunkeutua hänen elämäänsä. Tuttavuus muuttuu kaveruudeksi ja kaveruus ystävyydeksi ihan omalla painollaan ajan kuluessa, jos on muuttuakseen. Yleensä ei muutu edes kaveruudeksi, mutta joskus muuttuu. Mitä useampaan ihmiseen tutustuu, sitä todennäköisemmin joistain tulee kavereita ja joistain kavereista myöhemmin ystäviä.
Näin on. Mutta täällä nyt vedetään jo suurin piirtein pukuhuonekeskustelutkin tutustumiseksi. Nehän on normaaleja käytöstapoja vasta. Hieman toivoisi suhteellisuudentajua eikä sitä, että aletaan maireasti sanoa, et hei, kyllä ny ihminen löytää vaikka kaupanjonosta kavereita. Mahdollista sekin, mutta todennäköisyys ei kovin suuri. Silloinhan on ihan turha kommentoida vauva.fi-palstalla, että provo, kun joku kertoo löytäneensä sielunkumppaninsa lääkäristä. Jännästi vaan siinä kohdin se järki ja kyseenalaistaminen tuntuukin palaavan.
Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen.
Aivan. Aikuisiällä nimenomaan mielestäni haaste on se, että miten saada muutettua pinnalliset suhteet syvällisemmiksi. Miten saada niistä oikeasti sisältöä elämäänsä. Aloin oikein miettiä tuossa, että olen paljon nähnyt ihmisiä elämäni aikana siellä ja täällä ja kuulunut erilaisiin piireihin, mutta lopulta tosi moni ihmissuhde on jäänyt Facebook-tasolle. Tai ihmissuhteet ovat toimineet yhteisössä, mutta yhteisön kadottua mitään ei ole juuri jäänyt jäljelle.
Koska monella niitä haasteita on, minusta olisi ihan fiksua suhtautua asiaan vakavuudella eikä pitäen asioita liian helppona nakkina ja näin syyllistäen yksinäisiä. Vaikka asiat olisivatkin jollekulle helppoja nakkeja tai ne kepeätkin suhteet riittäisivät, niin näin ei ole kaikilla. Joku voi haluta, että harrastussuhde menee siihen, että vaihdetaan puhelinnumerot eikä tyydytystä anna se, että kielitunnilla tehdään yhdessä pariharjoitukset tai vaihdetaan ennen tunnin alkua muutama sana. Yhden kerran olen muuten kielitunnilta löytänyt henkilön, jonka kanssa päästiin Facebook-tasolle ja kerran jopa nähtiin harrastuksen ulkopuolella. Henkilö lopetti harrastuksen ja poisti minut Facebookistakin kavereista. Loppujen lopuksi siis ihmissuhde oli hyvin höttöisellä pohjalla vielä.
Ne muuttuvat ajan kanssa tai sitten eivät muutu. Jos on kova kiire löytää kavereita ja ystäviä, on suuri riski pettyä. Aikuinen antaa itsestään vain pieniä paloja kerrallaan ja nekin vain sillä perusteella, miten hyvin tuntee tulevansa toisen ihmisen kanssa toimeen ja ennenkaikkea miten luotettavana toista pitää. Sen vuoksi meistä monella tutustumisvaihe voi kestää jopa vuosia ennenkuin edes alkaa jutella mistään syvällisemmin. Ja monen ihan mukavankin ihmisen kohdalla käy niin, ettei syvällisempää yhteyttä löydy koskaan vaan ihmissuhde jää tuttavuustasolle. Ilman tutustumista ei kuitenkaan yleensä synny kaveruuutta eikä ilman kaveruutta synny ystävyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.
Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.
Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia.
Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.
Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.
Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.
Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.
Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä.
Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista.
Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa.
Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.
Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.
Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.
Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?
Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?Näähän on ihan käsittämättömiä olkiukkoja kaikki jutut.
Siis sä kuvittelet, että tanssitunnilla, jossa toden teolla keskitytään oppimaan kuvioita, koitetaan siinä vielä lisäksi tutustua? Että siinä on aikaa ja mahdollisuuksia siihen? Oletko harrastanut tanssia? Puhutko siis tunnilla opettajan päälle ja häiritset toisten oppimista ja kuuntelua etkä yritä lainkaan tanssia? Kerros nyt ihan teoriassa ja käytännössä, miten tämä sun tutustuminen tapahtuu. Pukuhuonejutteluita ei todellakaan lasketa, sellaista nyt jokainen osaa tehdä. Sanoa, että huhhuh, en muista mitään tai mitäs viimeks teitte. Wow, mitä tutustumista.
Tuolla yllä joku sanoi, että mitä väliä paikalla on. Että voihan mennä paikkaan, josta ei itse välitä. Näin on, mutta sen ei tarvitse aina olla sen lapsettoman, vaan puntteja tasan. Lapsellinen voi myös tulla baariin. En näe lapsettomalla mitään ylimääräistä joustovelvollisuutta.
Olen opettaja itse. Mikä ihmeen ammattietiikka on tuo, että lähdetään kaveeraamaan kurssilaisten kanssa? Ehkä valiten sieltä itselle mieluisat henkilöt. No ei todellakaan mitään tällaista. Kurssinvetäjäksi mennään töihin eikä hakemaan kavereita!!! Luulisi nyt tuon olevan ihan itsestään selvää, ettei mennä omia tarpeita täyttämään, jos kurssinvetäjäksi suostuu. Siellähän on pyrkimys ns. palvella kurssilaisia eikä hakea ITSE jotain seuraa. Suorastaan ihan törkypuhetta jo.
Treffaat Citymarketissa kaverin? Okei... Shoppailette siellä sitten pari tuntia kimpassa? No juu, ehkä tosiaan meillä on hyyyyyvin eriävät näkemykset kaveruudesta, ystävyydestä, elämästä, etiikasta, kaikesta.
Ehkä sinunkin kannattaisi vähän korjata asennettasi, jos näet asioita noin yksisilmäisesti. Mieti ja tutki paremmin.
Selittelyä selittelyn perään. Vai on sinusta törkeää ja etiikan vastaista, jos virkkauskurssin vetäjä alkaisi ensin tutustumaan kurssilaisiin ja muutama heistä alkaisi sitten kurssin ulkopuolella vaikka sopimaan vetäjän kanssa kimppakyydistä ja vähitellen jopa yhdessä osallistumisesta käsityömessuille ja lopulta heistä tulisi vähitellen jopa ystäviä? Kylläpä on törkeää. Nyt joku toinen virkkaaja jää ihan paitsioon. Ehkei anneta edes osallistumistodistusta?
Ei kyse ole siitä, että on pakko, mutta miksei kurssin vetäjä voisi saada kurssilaisista itselleen ystäviä?
En ole tanssinut lattareita, mutta balettia ihan tarpeeksi tietääkseni, että kun monta vuotta samoja naamoja näkee, niin hos halua löytyy, niin kyllä tanssiharrastuksestakin voi ystäviä löytää. Mutta jos saapuu viimetipassa. Juoksee tunnilta ulkovelle ja keskittyy ainoastaan omiin jalkoihinsa, niin voihan sitä vatmaan harrastaa vuosia edes tietämättä muiden nimiä.
Kyllä voin tavata ystäväni vaikka citymarketissa. Ollaan kumpikin menossa kauppaan, mennään sitten samaan, siinä samalla vaihdetaan kuulumiset ja sovitaan vaikka ensiviikon marjanpoiminta retkestä.
Mutta samojen henkilöiden kanssa saatan myös jutella tärkeistä ja vakavistakin asioista puhelimessa monta tuntia.
Vahvistat vain käsitystäni kuinka tiukat säännöt sinulla on ystäville, tutustumiselle ja ystävyydelle. Kaikelle löytyy selitys miksi ei voi ja kuinka naurettavaa kaikki muu ystävyys on ellei se ole sinun määritelmän sisällä. Minä uskon, että kaikilla on potentiaalia sekä olla, että tulla hyväksi ystäväksi. Oli sitten se minun kurssinvetäjä, työkaveri tai viereisessä pukukaapin edessä vaatteita vaihtava henkilö. Ja kohtelen heitä siksi hyvin jo heti alusta. Suurimmasta osasta ei tietenkään tule. Koska noita sinun asenteella olevia tosiaan löytyy, mutta toisista on tullut.
Minulle on kerrottu lukemattomia kertoja kuinka hyvä ja ihana ystävä olen. Entä sinulle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän tuntuu, että nämä "kyllä kavereita löytyy" -tarinoijat ovat by the books -tyyppejä, mutta tosielämästä heillä ei juurikaan ole käryä. He siis itse eivät suinkaan ole jääneet stalkkeroimaan ihmisiä tai tunkeutumaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä harrastustunnin aikana tai sen jälkeen, mutta he ehdottavat sitä muille käypänä ratkaisuna. Ja dissaavat, kun joku ei oikein pidä kelvollisena ratkaisuna tällaista, vaan pyrkii käyttämään tilannetajua.
Tutustumisella ja toisen ihmisen stalkkeroinnilla tai elämään tunkeutumisella on eroa kuin yöllä ja päivällä. Muihin ihmisiin voi tutustua lähes missä vaan. Mä luulen, että meitä, joilla on laaja sosiaalinen verkosto, yhdistää se, että toisen ihmisen tavatessamme meidän tarkoituksenamme ei olekaan ystävystyä vaan ainoastaan tutustua. Uutta tuttavuutta ei ole tarvetta stalkata eikä tunkeutua hänen elämäänsä. Tuttavuus muuttuu kaveruudeksi ja kaveruus ystävyydeksi ihan omalla painollaan ajan kuluessa, jos on muuttuakseen. Yleensä ei muutu edes kaveruudeksi, mutta joskus muuttuu. Mitä useampaan ihmiseen tutustuu, sitä todennäköisemmin joistain tulee kavereita ja joistain kavereista myöhemmin ystäviä.
Näin on. Mutta täällä nyt vedetään jo suurin piirtein pukuhuonekeskustelutkin tutustumiseksi. Nehän on normaaleja käytöstapoja vasta. Hieman toivoisi suhteellisuudentajua eikä sitä, että aletaan maireasti sanoa, et hei, kyllä ny ihminen löytää vaikka kaupanjonosta kavereita. Mahdollista sekin, mutta todennäköisyys ei kovin suuri. Silloinhan on ihan turha kommentoida vauva.fi-palstalla, että provo, kun joku kertoo löytäneensä sielunkumppaninsa lääkäristä. Jännästi vaan siinä kohdin se järki ja kyseenalaistaminen tuntuukin palaavan.
Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen.
Aivan. Aikuisiällä nimenomaan mielestäni haaste on se, että miten saada muutettua pinnalliset suhteet syvällisemmiksi. Miten saada niistä oikeasti sisältöä elämäänsä. Aloin oikein miettiä tuossa, että olen paljon nähnyt ihmisiä elämäni aikana siellä ja täällä ja kuulunut erilaisiin piireihin, mutta lopulta tosi moni ihmissuhde on jäänyt Facebook-tasolle. Tai ihmissuhteet ovat toimineet yhteisössä, mutta yhteisön kadottua mitään ei ole juuri jäänyt jäljelle.
Koska monella niitä haasteita on, minusta olisi ihan fiksua suhtautua asiaan vakavuudella eikä pitäen asioita liian helppona nakkina ja näin syyllistäen yksinäisiä. Vaikka asiat olisivatkin jollekulle helppoja nakkeja tai ne kepeätkin suhteet riittäisivät, niin näin ei ole kaikilla. Joku voi haluta, että harrastussuhde menee siihen, että vaihdetaan puhelinnumerot eikä tyydytystä anna se, että kielitunnilla tehdään yhdessä pariharjoitukset tai vaihdetaan ennen tunnin alkua muutama sana. Yhden kerran olen muuten kielitunnilta löytänyt henkilön, jonka kanssa päästiin Facebook-tasolle ja kerran jopa nähtiin harrastuksen ulkopuolella. Henkilö lopetti harrastuksen ja poisti minut Facebookistakin kavereista. Loppujen lopuksi siis ihmissuhde oli hyvin höttöisellä pohjalla vielä.
Ne muuttuvat ajan kanssa tai sitten eivät muutu. Jos on kova kiire löytää kavereita ja ystäviä, on suuri riski pettyä. Aikuinen antaa itsestään vain pieniä paloja kerrallaan ja nekin vain sillä perusteella, miten hyvin tuntee tulevansa toisen ihmisen kanssa toimeen ja ennenkaikkea miten luotettavana toista pitää. Sen vuoksi meistä monella tutustumisvaihe voi kestää jopa vuosia ennenkuin edes alkaa jutella mistään syvällisemmin. Ja monen ihan mukavankin ihmisen kohdalla käy niin, ettei syvällisempää yhteyttä löydy koskaan vaan ihmissuhde jää tuttavuustasolle. Ilman tutustumista ei kuitenkaan yleensä synny kaveruuutta eikä ilman kaveruutta synny ystävyyttä.
Okei, täsmennän (lähinnä retorista) pohdintaani: haaste on mielestäni se, miten saada muutettua pinnalliset suhteet syvällisemmiksi, kun ne tosiaan eivät muutu syvällisemmiksi. Ei ole kyse mistään kiireestä, vaan ylipäänsä siitä, että aikuisiällä monen on vaikeata löytää enää muuta kuin pintaa. Pointtinani oli siis enemmänkin nimenomaan osoittaa, että sehän siinä on, kun ne aikuisiän suhteet ovat sitä jaadajaata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.
Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.
Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia.
Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.
Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.
Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.
Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.
Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä.
Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista.
Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa.
Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.
Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.
Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.
Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?
Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?Näähän on ihan käsittämättömiä olkiukkoja kaikki jutut.
Siis sä kuvittelet, että tanssitunnilla, jossa toden teolla keskitytään oppimaan kuvioita, koitetaan siinä vielä lisäksi tutustua? Että siinä on aikaa ja mahdollisuuksia siihen? Oletko harrastanut tanssia? Puhutko siis tunnilla opettajan päälle ja häiritset toisten oppimista ja kuuntelua etkä yritä lainkaan tanssia? Kerros nyt ihan teoriassa ja käytännössä, miten tämä sun tutustuminen tapahtuu. Pukuhuonejutteluita ei todellakaan lasketa, sellaista nyt jokainen osaa tehdä. Sanoa, että huhhuh, en muista mitään tai mitäs viimeks teitte. Wow, mitä tutustumista.
Tuolla yllä joku sanoi, että mitä väliä paikalla on. Että voihan mennä paikkaan, josta ei itse välitä. Näin on, mutta sen ei tarvitse aina olla sen lapsettoman, vaan puntteja tasan. Lapsellinen voi myös tulla baariin. En näe lapsettomalla mitään ylimääräistä joustovelvollisuutta.
Olen opettaja itse. Mikä ihmeen ammattietiikka on tuo, että lähdetään kaveeraamaan kurssilaisten kanssa? Ehkä valiten sieltä itselle mieluisat henkilöt. No ei todellakaan mitään tällaista. Kurssinvetäjäksi mennään töihin eikä hakemaan kavereita!!! Luulisi nyt tuon olevan ihan itsestään selvää, ettei mennä omia tarpeita täyttämään, jos kurssinvetäjäksi suostuu. Siellähän on pyrkimys ns. palvella kurssilaisia eikä hakea ITSE jotain seuraa. Suorastaan ihan törkypuhetta jo.
Treffaat Citymarketissa kaverin? Okei... Shoppailette siellä sitten pari tuntia kimpassa? No juu, ehkä tosiaan meillä on hyyyyyvin eriävät näkemykset kaveruudesta, ystävyydestä, elämästä, etiikasta, kaikesta.
Ehkä sinunkin kannattaisi vähän korjata asennettasi, jos näet asioita noin yksisilmäisesti. Mieti ja tutki paremmin.
Selittelyä selittelyn perään. Vai on sinusta törkeää ja etiikan vastaista, jos virkkauskurssin vetäjä alkaisi ensin tutustumaan kurssilaisiin ja muutama heistä alkaisi sitten kurssin ulkopuolella vaikka sopimaan vetäjän kanssa kimppakyydistä ja vähitellen jopa yhdessä osallistumisesta käsityömessuille ja lopulta heistä tulisi vähitellen jopa ystäviä? Kylläpä on törkeää. Nyt joku toinen virkkaaja jää ihan paitsioon. Ehkei anneta edes osallistumistodistusta?
Ei kyse ole siitä, että on pakko, mutta miksei kurssin vetäjä voisi saada kurssilaisista itselleen ystäviä?
En ole tanssinut lattareita, mutta balettia ihan tarpeeksi tietääkseni, että kun monta vuotta samoja naamoja näkee, niin hos halua löytyy, niin kyllä tanssiharrastuksestakin voi ystäviä löytää. Mutta jos saapuu viimetipassa. Juoksee tunnilta ulkovelle ja keskittyy ainoastaan omiin jalkoihinsa, niin voihan sitä vatmaan harrastaa vuosia edes tietämättä muiden nimiä.
Minulle on kerrottu lukemattomia kertoja kuinka hyvä ja ihana ystävä olen. Entä sinulle?
En tiedä, oletko loppujen lopuksi trolli, sillä kyllähän nyt varmaan jokainen ymmärtää, että opettajan tulee pitää samassa arvossa kaikkia eikä ole ammatillisesti oikein alkaa kaveerata opetettavien kanssa. Työ ja vapaa-aika erotetaan toisistaan, pl. työkaverit. Opettaja voi olla kaveri toisten opettajien kanssa, mutta tiettyjen opiskelijoiden suosimiseen ei kuulu keskittyä. Kyse ei ole minun mielipiteistäni, vaan ihan siitä, miten kys. hommia tehdään. Jep, nimenomaan nuo kuvailemasi esimerkit ovat kiellettyjä, ja sen varmasti itsekin tiedät.
Minkä ikäisenä olet tanssinut balettia? Miten aktiivisesti? Rohkenisin väittää, että 42-vuotiaana tanssitunneilta on eri asia löytää ystäviä kuin 15-vuotiaana.
Mielestäni sinulla on kauttaaltaan kohtuullisen ilkeä sävy. En oikein ymmärrä, mihin tähtäät tällä. Minun lapsuudenkaveriystäväpiirissäni emme itse asiassa keskity lässytyksiin, vaan tekoihin. Joten juu, ei ole kukaan sanonut näin, enkä ole minäkään sanonut kenellekään. En silti oikein ymmärrä, mitä hyödyt nyt tuosta kysymyksestä, itsesi mainostamisesta ja minun vastauksestani? Keskittyäksesi lisää ivaamiseen, halveksuntaan ja ilkeilyyn? Ihmettelenpä, miten hyvin ystäväsi tuntevat sinua, kun täällä kommenttisi ovat kaikkea muuta kuin mukavia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän tuntuu, että nämä "kyllä kavereita löytyy" -tarinoijat ovat by the books -tyyppejä, mutta tosielämästä heillä ei juurikaan ole käryä. He siis itse eivät suinkaan ole jääneet stalkkeroimaan ihmisiä tai tunkeutumaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä harrastustunnin aikana tai sen jälkeen, mutta he ehdottavat sitä muille käypänä ratkaisuna. Ja dissaavat, kun joku ei oikein pidä kelvollisena ratkaisuna tällaista, vaan pyrkii käyttämään tilannetajua.
Tutustumisella ja toisen ihmisen stalkkeroinnilla tai elämään tunkeutumisella on eroa kuin yöllä ja päivällä. Muihin ihmisiin voi tutustua lähes missä vaan. Mä luulen, että meitä, joilla on laaja sosiaalinen verkosto, yhdistää se, että toisen ihmisen tavatessamme meidän tarkoituksenamme ei olekaan ystävystyä vaan ainoastaan tutustua. Uutta tuttavuutta ei ole tarvetta stalkata eikä tunkeutua hänen elämäänsä. Tuttavuus muuttuu kaveruudeksi ja kaveruus ystävyydeksi ihan omalla painollaan ajan kuluessa, jos on muuttuakseen. Yleensä ei muutu edes kaveruudeksi, mutta joskus muuttuu. Mitä useampaan ihmiseen tutustuu, sitä todennäköisemmin joistain tulee kavereita ja joistain kavereista myöhemmin ystäviä.
Näin on. Mutta täällä nyt vedetään jo suurin piirtein pukuhuonekeskustelutkin tutustumiseksi. Nehän on normaaleja käytöstapoja vasta. Hieman toivoisi suhteellisuudentajua eikä sitä, että aletaan maireasti sanoa, et hei, kyllä ny ihminen löytää vaikka kaupanjonosta kavereita. Mahdollista sekin, mutta todennäköisyys ei kovin suuri. Silloinhan on ihan turha kommentoida vauva.fi-palstalla, että provo, kun joku kertoo löytäneensä sielunkumppaninsa lääkäristä. Jännästi vaan siinä kohdin se järki ja kyseenalaistaminen tuntuukin palaavan.
Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen.
Aivan. Aikuisiällä nimenomaan mielestäni haaste on se, että miten saada muutettua pinnalliset suhteet syvällisemmiksi. Miten saada niistä oikeasti sisältöä elämäänsä. Aloin oikein miettiä tuossa, että olen paljon nähnyt ihmisiä elämäni aikana siellä ja täällä ja kuulunut erilaisiin piireihin, mutta lopulta tosi moni ihmissuhde on jäänyt Facebook-tasolle. Tai ihmissuhteet ovat toimineet yhteisössä, mutta yhteisön kadottua mitään ei ole juuri jäänyt jäljelle.
Koska monella niitä haasteita on, minusta olisi ihan fiksua suhtautua asiaan vakavuudella eikä pitäen asioita liian helppona nakkina ja näin syyllistäen yksinäisiä. Vaikka asiat olisivatkin jollekulle helppoja nakkeja tai ne kepeätkin suhteet riittäisivät, niin näin ei ole kaikilla. Joku voi haluta, että harrastussuhde menee siihen, että vaihdetaan puhelinnumerot eikä tyydytystä anna se, että kielitunnilla tehdään yhdessä pariharjoitukset tai vaihdetaan ennen tunnin alkua muutama sana. Yhden kerran olen muuten kielitunnilta löytänyt henkilön, jonka kanssa päästiin Facebook-tasolle ja kerran jopa nähtiin harrastuksen ulkopuolella. Henkilö lopetti harrastuksen ja poisti minut Facebookistakin kavereista. Loppujen lopuksi siis ihmissuhde oli hyvin höttöisellä pohjalla vielä.
Ne muuttuvat ajan kanssa tai sitten eivät muutu. Jos on kova kiire löytää kavereita ja ystäviä, on suuri riski pettyä. Aikuinen antaa itsestään vain pieniä paloja kerrallaan ja nekin vain sillä perusteella, miten hyvin tuntee tulevansa toisen ihmisen kanssa toimeen ja ennenkaikkea miten luotettavana toista pitää. Sen vuoksi meistä monella tutustumisvaihe voi kestää jopa vuosia ennenkuin edes alkaa jutella mistään syvällisemmin. Ja monen ihan mukavankin ihmisen kohdalla käy niin, ettei syvällisempää yhteyttä löydy koskaan vaan ihmissuhde jää tuttavuustasolle. Ilman tutustumista ei kuitenkaan yleensä synny kaveruuutta eikä ilman kaveruutta synny ystävyyttä.
Okei, täsmennän (lähinnä retorista) pohdintaani: haaste on mielestäni se, miten saada muutettua pinnalliset suhteet syvällisemmiksi, kun ne tosiaan eivät muutu syvällisemmiksi. Ei ole kyse mistään kiireestä, vaan ylipäänsä siitä, että aikuisiällä monen on vaikeata löytää enää muuta kuin pintaa. Pointtinani oli siis enemmänkin nimenomaan osoittaa, että sehän siinä on, kun ne aikuisiän suhteet ovat sitä jaadajaata.
Minusta niitä ei saakaan muutettua vaan ne muuttuvat ihan itsekseen, jos ovat muuttuakseen. Itse ei voi oikein tehdä mitään erityistä asian eteen. Vähän sama kuin itseään ei voi pakottaa rakastumaan toiseen eikä toista voi pakottaa rakastumaan itseensä. Se joko tapahtuu tai ei tapahdu, kun tutustutaan paremmin. Toisen seurassa alkaakin viihtyä paremmin kuin aikaisemmin, puheenaiheet muuttuvat smalltalkista syvällisemmiksi, löytyy yhä enemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja niiden tiimoilta aletaan tavata useammin jne. Omat ystävyyssuhteeni ovat kaikki aikuisiällä solmittuja (ja kaikki ystäväni keskenään aivan erilaisia ihmisiä), lapsuuden ja nuoruuden ystävät ovat kadonneet kuka mihinkin päin maailmaa.
Itsekin sanot, että monista ei tule niitä kavereita. Niin no, mites ois, jos me lisää bailabailaa haluavat kärsittäis tästä samasta ilmiöstä? Että meidän jutuntyngät lentäis kuin paska tuulettimeen eikä aktiivisia puhelinnumeroidenvaihtajia löytyisi? Sinähän haluat nyt vain väkisin profiloida yksinäiset epäaktiivisiksi, jotka eivät yritä mitään. Toisena vaihtoehtona tietysti tarjoat sitä, että jos joku ei löydä lisää kavereita, niin hän on paska ihminen - paitsi jos on kyse sinusta itsestäsi, koska olethan kuullut monesti, miten ihana olet.
Määritelmillä tai nimillä ei ole sinällään mitään merkitystä, mutta pelkkä jutustelu pukuhuoneessa ei johda bailabailaan. Ai niin, mutta tähänkin toteat, että niin mut kun sitten sinun on tyydyttävä siihen jutusteluun, jos et saa bailabailaa, mitäs olet niin omilla säännöilläsi ja vaatimuksillasi.
Siispä briiffataan vääntö: jos haluaa lisää kontakteja, henkilö ei sinusta saa vaatia mitään, vaan hänen pitää tyytyä kaikkiin hippusiin, mitä saa. Minä taas puhun siitä, miten hippuset eivät ole se juttu, vaan henkilön tulisi löytää jotain todellista ja elämänlaatua täydentävää ja parantavaa. Se ei tee kenestäkään vaativaa, että 10 vuoden smalltalk ei jaksa kantaa onnellisuuteen asti.
Tuo 897 oli siis tarkoitettu tuolle aiemmalle ilkiölle, kerkesi jo tulla viesti väliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän tuntuu, että nämä "kyllä kavereita löytyy" -tarinoijat ovat by the books -tyyppejä, mutta tosielämästä heillä ei juurikaan ole käryä. He siis itse eivät suinkaan ole jääneet stalkkeroimaan ihmisiä tai tunkeutumaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä harrastustunnin aikana tai sen jälkeen, mutta he ehdottavat sitä muille käypänä ratkaisuna. Ja dissaavat, kun joku ei oikein pidä kelvollisena ratkaisuna tällaista, vaan pyrkii käyttämään tilannetajua.
Tutustumisella ja toisen ihmisen stalkkeroinnilla tai elämään tunkeutumisella on eroa kuin yöllä ja päivällä. Muihin ihmisiin voi tutustua lähes missä vaan. Mä luulen, että meitä, joilla on laaja sosiaalinen verkosto, yhdistää se, että toisen ihmisen tavatessamme meidän tarkoituksenamme ei olekaan ystävystyä vaan ainoastaan tutustua. Uutta tuttavuutta ei ole tarvetta stalkata eikä tunkeutua hänen elämäänsä. Tuttavuus muuttuu kaveruudeksi ja kaveruus ystävyydeksi ihan omalla painollaan ajan kuluessa, jos on muuttuakseen. Yleensä ei muutu edes kaveruudeksi, mutta joskus muuttuu. Mitä useampaan ihmiseen tutustuu, sitä todennäköisemmin joistain tulee kavereita ja joistain kavereista myöhemmin ystäviä.
Näin on. Mutta täällä nyt vedetään jo suurin piirtein pukuhuonekeskustelutkin tutustumiseksi. Nehän on normaaleja käytöstapoja vasta. Hieman toivoisi suhteellisuudentajua eikä sitä, että aletaan maireasti sanoa, et hei, kyllä ny ihminen löytää vaikka kaupanjonosta kavereita. Mahdollista sekin, mutta todennäköisyys ei kovin suuri. Silloinhan on ihan turha kommentoida vauva.fi-palstalla, että provo, kun joku kertoo löytäneensä sielunkumppaninsa lääkäristä. Jännästi vaan siinä kohdin se järki ja kyseenalaistaminen tuntuukin palaavan.
Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen.
Aivan. Aikuisiällä nimenomaan mielestäni haaste on se, että miten saada muutettua pinnalliset suhteet syvällisemmiksi. Miten saada niistä oikeasti sisältöä elämäänsä. Aloin oikein miettiä tuossa, että olen paljon nähnyt ihmisiä elämäni aikana siellä ja täällä ja kuulunut erilaisiin piireihin, mutta lopulta tosi moni ihmissuhde on jäänyt Facebook-tasolle. Tai ihmissuhteet ovat toimineet yhteisössä, mutta yhteisön kadottua mitään ei ole juuri jäänyt jäljelle.
Koska monella niitä haasteita on, minusta olisi ihan fiksua suhtautua asiaan vakavuudella eikä pitäen asioita liian helppona nakkina ja näin syyllistäen yksinäisiä. Vaikka asiat olisivatkin jollekulle helppoja nakkeja tai ne kepeätkin suhteet riittäisivät, niin näin ei ole kaikilla. Joku voi haluta, että harrastussuhde menee siihen, että vaihdetaan puhelinnumerot eikä tyydytystä anna se, että kielitunnilla tehdään yhdessä pariharjoitukset tai vaihdetaan ennen tunnin alkua muutama sana. Yhden kerran olen muuten kielitunnilta löytänyt henkilön, jonka kanssa päästiin Facebook-tasolle ja kerran jopa nähtiin harrastuksen ulkopuolella. Henkilö lopetti harrastuksen ja poisti minut Facebookistakin kavereista. Loppujen lopuksi siis ihmissuhde oli hyvin höttöisellä pohjalla vielä.
Tai sitten sä olit tuon tyypin mielestä pelkkä stalkkeri josta se ei päässyt eroon kuin lopettamalla koko harrastamisen (tai vaihtamalla ainakin harrastusryhmää ja kaupunkia).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.
Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.
Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia.
Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.
Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.
Kaikilla on tietenkin eri elämäntilanteita, mutta ihan varmasti kaikille löytyy tekemistä ja harrastuksia, jossa ei voi olla yksin nurkassa tuppisuuna. Vauvauinnista eläkelästen korttipelikerhoon. Kyllä ihmiset voivat nähdä muita, vaikka joka päivä. Ryhdyt vaikka sitten itse, jonkun kerhon vetäjäksi.
Mutta sitten tulee vastaan selittelyt. Kun oikeasti ei olisikaan aikaa ja haluttaisiin tehdä kuitenkin mielellään suurimmaksi osaksi yksin tai ainakin ilman ystävän lapsia. Paitsi silloin kerran kesässä, joku "sydänystävä" voisi pyytää juuri kanttarelliaikaan mökille.Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.
Minulla on paljon kavereita, mutta miksi haluaisin sellaisen jolle tärkeintä ei ole meidän yhteinen aika keskenämme vaan se, että ympäristö on oikea?No jaa. En minä ainakaan halua ainuttakaan yksinäistä pyörimään "kolmanneksi pyöräksi" meidän perheen huvipuistoreissulle. Sinne, ja muihinkin vastaaviin hoploppeihin mennään viettämään aikaa omalla porukalla ja seuraksi voi korkeintaan ajatella toista lapsiperhettä.
Olen samaa mieltä. Jos lähdemme tivoliin tai huvipuistoon tai jonnekkin muuhun lasten toivomaan reissuun, en ottaisi kyllä sinkkukaveriani perheen yhteiseen reissuun matkaan. Haluaisin mieheni kanssa keskittyä lasten iloon ja heidän toivomaansa päivään, enkä keskittyä antamaan kaverielämystä sinkkututulleni.
Anteeksi,että olen näin huono ihminen,että panen lapseni ja mieheni etusijalle elämässäni.
Vierailija kirjoitti:
Itsekin sanot, että monista ei tule niitä kavereita. Niin no, mites ois, jos me lisää bailabailaa haluavat kärsittäis tästä samasta ilmiöstä? Että meidän jutuntyngät lentäis kuin paska tuulettimeen eikä aktiivisia puhelinnumeroidenvaihtajia löytyisi? Sinähän haluat nyt vain väkisin profiloida yksinäiset epäaktiivisiksi, jotka eivät yritä mitään. Toisena vaihtoehtona tietysti tarjoat sitä, että jos joku ei löydä lisää kavereita, niin hän on paska ihminen - paitsi jos on kyse sinusta itsestäsi, koska olethan kuullut monesti, miten ihana olet.
Määritelmillä tai nimillä ei ole sinällään mitään merkitystä, mutta pelkkä jutustelu pukuhuoneessa ei johda bailabailaan. Ai niin, mutta tähänkin toteat, että niin mut kun sitten sinun on tyydyttävä siihen jutusteluun, jos et saa bailabailaa, mitäs olet niin omilla säännöilläsi ja vaatimuksillasi.
Siispä briiffataan vääntö: jos haluaa lisää kontakteja, henkilö ei sinusta saa vaatia mitään, vaan hänen pitää tyytyä kaikkiin hippusiin, mitä saa. Minä taas puhun siitä, miten hippuset eivät ole se juttu, vaan henkilön tulisi löytää jotain todellista ja elämänlaatua täydentävää ja parantavaa. Se ei tee kenestäkään vaativaa, että 10 vuoden smalltalk ei jaksa kantaa onnellisuuteen asti.
En tiedä, oliko tämä tarkoitettu mulle, mutta mun ole tarkoitus profiloida yhtään ketään. Pointtini on, että saadakseen kolme kaveria joutuu tutustumaan sataan ihmiseen. Ja siltikään niistä kolmesta ei välttämättä yhdestäkään tule ystävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis huh. Minusta tuo on kyllä edelleenkin ihan turhaa brassailua ja itsensä ylentämistä, että hei totta kai uusia kavereita saa, laskekaapas vain rimaa älkääkä vaatiko turhia.
Esim. itse olen 40+. lapseton, työtön, akateeminen, yksinelävä nainen. Siinä on aika monta tekijää, jotka kaventavat sosiaalista piiriä. Minä elän kaupunkielämää normaalirientoineen sekä vastapainona mökkielämää, mutta useimmiten molempia yksin, koska monilla muilla on perheet. Ylipäänsä he elävät elämää, jossa kaikki tällainen liikehdintä on turhanaikaista; heidän liikehdintänsä kun on ensisijaisesti HopLoppiin, Särkänniemeen tmv.
Täällä puhutaan synnytyskursseista, lasten kaverien äideistä jne. Ottakaapas huomioon, että elämäntilanteita on hyvin monenlaisia. Jotkut eivät näe pitkään aikaan yhtään ketään, koska ei ole työkavereitakaan. Tai niitä lapsia.
Kaikkinensa tässä ketjussa joillakin sanoma tuntuisi olevan, että kyllä niitä kavereita löytyy, mutta ällä hel*etissä tule minun luokseni. Jännä, että nämä ihmiset eivät itse halua olla kavereita, mutta samalla he ovat täysin vakuuttuneita, että kyllähän niitä nyt helposti löytyy. How ironic. Mutta näinhän se menee, NIMBY.
Synnytyskurssi oli vain esimerkki. Se olisi voinut olla koirankoulutuskurssi tai latinalaisten tanssien kurssi. Kyse on siitä, että jos valitsee harrastuksekseen mökkeilyn, niin onhan se nyt paljon todennäkösempää ettei sieltä mökilta niitä kavereita saa, kun verrataan vaikka johonkin monta kertaa viikossa samojen tyyppien kanssa tehtävään harrastukseen.
Totuus on, että monella yksinäisellä on tiukat säännöt ja vaatimukset ystävälle. Tyypillisin on juuri tarve, että ystävä haluaa tehdä juuri samoja asioita kuin itse ja yhtä usein. Kuten Särkäniemi esimerkki kuvaa hyvin. Ollaan mielummin yksin, kuin tavataan jossain ei itselle mieluisassa paikassa. No, monelle joilla on ystäviä tuollainen ei merkkaa mitään. Yhdessä on kivaa, paikassa kuin paikassa.
Niin että kun mainitsin "kaupunkielämää normaalirientoineen" ja vastapainona mökkeilyn, niin päätit tehdä minusta erakkomökkeilijän ja tarttua tähän? Just just. Hyvin vääristelty. Mites jos tarttuisit vaikkapa niihin elokuviin, keikkoihin, baareihin, ravintoloihin, kuntosaliin, museoihin jne. jne. ? Kuten sanoin, ne ovat monesta turhanaikaisia.
Mutta tartutaanpa vaikkapa lattareihin. Olen tanssinut vuosia parisalsaa. Tunneilla opetellaan tanssimaan, ei hakemaan seuraa. Osa innostuu käymään sosiaalitanssimassa, mutta edelleenkin niillä on ideana tanssia. Ei jutella tai löytää varsinaisia kavereita. Voisi puhua tanssikavereista. Voit tietää, miten hyvin henkilö osaa tanssia, mutta et ehkä tiedä lainkaan, mitä hän tekee työkseen tai missä hän asuu. Onko hän naimisissa, lapseton vai eronnut sinkku. Varmasti jotkut ystävystyvätkin. En halua sen mahdollisuutta poissulkea, mutta kuvailen tyypillistä meininkiä.
Minä olen ehdottanut "lapsellisille" itse monet kerrat huvipuistoja. 1) Moni aikuinen ei halua mihinkään laitteeseen, 2) moni lapsi tai taapero ei pääse moneen laitteeseen ja 3) monesti lapset haluavat seuraa toisista lapsista.
Toisaalta en myöskään näe, miksi esim. lapseton olisi velvollinen tapaamaan itselle epämieluisassa paikassa. Eiköhän voida tehdä kompromissi tai nähdä yhtä hyvin lapsettomalle sopivassa paikassa.
Totta, paikasta kyn paikasta voisi sanoa, ettei sinne ole menty ystäviä hankkimaan vaan "tanssimaan, opiskelemaan, työskentelemään, urheilemaan" jne. Ja silti miljoonat ihmiset, jotka ovat löytäneet ystävän tai puolison kertovat löytäneen sen ystävän juuri noista paikoista. Miksi? Koska heillä on ollut toisenlainen asenne. Heille muut ihmiset ja varsinkin samoilla intresseillä varustetut ovat kaikki potentiaalisia uusia ystäviä. He saattavat tilaisuuden jälkeen jäädä juttelemaan keskenään. Järjestää retkiä muutenkin. Illan viettoja yhdessä jne. Ja nämä henkilöt löytävät paikasta kuin paikasta uusia ystäviä.
Mutta sitten on nämä, jotka käyvät vuosia vaikka sitten lattaritanssimassa. Eivät ole kiinnostuneet muistamaan edes kaikkien nimiä. Heille jo pukukopissa puhuminenkin on liiottelua. Eihän sinne tansseihin nyt puhumaan ole tultu!? Kuvottelevat kuinka muiden ystävät ovat tipuneet muille taivaalta, mutta itselle on käynyt huono tuuri eikä sitä ystävää ole sieltä vielä tippunut.Puhut kuinka lapseton ei ole "velvollinen tapaamaan ketään missään epämielyttävässä paikassa". Tässä lauseessa jotenkin koko ystävyyskäsite on pielessä. Ystävät eivät velvoita, eikä varsinkaan johonkin epämiellyttävään ystäviään. Joko ihminen itse haluaa mennä vaikkei paikka niin kiva olisi, koska seura korvaa asian. Tai sitten kyseessä ei ole ystävyys.
Minä olen tavannut ystäviäni vaikka missä. Koska ei se paikka vaan se seura. Puistonpenkille, uimalaan, citymarketiin, kävelylenkille, diskoon, lentokentälle, olen jopa sopinut tapaamisia ennen vanhempainiltaa. Ihan vaan mainitakseni muutaman esimerkin.
Kyllä minulle nuo sinun kertomuksesi kuulostavat vain selittelyltä.Varsinki tuo aiempi juttu, ettei muka kurssinvetäjänä voisi tutustua ihmisiin ja heistä saada muutaman ystävänkin itselleen. Miksi ei? Koska auktoriteettiin ei sovi puhua osallistujien kanssa? Eivät enää tottele sinua? Sinun kurssillesi ei hyvät ja potentiaaliset ystäviksi sopivat ihmiset osallistu? Kursseille ei olla tultu kavereeraaman vaan pelkästään oppimaan?
Oikeasti ei ihmetytä miksi toiset ovat yksin, jos asenne muita ja tilaisuuksia kohtaan on tuo. Ihan mielenkiinnosta, mistä te joilla on se ainokainen ystävä olette hänet löytäneet? Kun mikään paikka missä ihmisiä liikkuu ei teille ole soveltuva tutustumaan muihin?Luitko ketjua? Sinun tavallasi käyttäytyviä ihmisiä on moni täällä kuvannut rasittaviksi stalkkereiksi ja epätoivoisiksi riippakiviksi. Sinustakin saatetaan ajatella juuri niin. Ehkeivät "kiltit ystäväsi" vain viitsi sanoa sitä sinulle ääneen.
Minun kaikki ystävät ovat kilttejä, koska miksi ihmeessä roikottaisin ilkeitä ihmisiä elämässäni? En vaan jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/viitsi sanoa ei? Jos sanon ystävälleni, että nähdäänkö huomenna töiden jälkeen kaupungilla, niin miksi ihminen ei viitsi sanoa ei, jos häntä ei se kiinnosta? Mitä kilttiä siinä on? Huijaamista lähinnä.
Itse olen joskus seissyt vaikka pakkasessa pitkiäkin aikoja juttelemassa ystävien tai kavereiden kanssa treenien jälkeen, enkä voi ymmärtää mikseivät he vaan moikanneet ja lähteneet kotiinsa heti, jos se oli se mitä halusivat? En minä nyt yksinpuhelua pidä saatikka sido ketään itseeni kiinni. Monesti saattaa olla, että itse sanon, että nyt on niin kylmä, että on mentävä.
Sinäkin lähdet ajatuksesta, että ihmiset ovat oikeasti pahantahtoisia. Eivät he seuraasi kaipaa. He näkevät toisen stalkerina. Ajattelevat "ystäviään" riippakivinä ja rasittavina. Valhellisina huijareina, jotka vuosikausia antavat ymmärtää sinulle olevansa ystäviäsi, vaikka todellisuudessa ovat vain selkärangattomia valehtelijoita. Ihmisiä, jotka eivät viitsi. Ystävät nähdään tällaisena, vaan koska eivät soittaneet ensin tai jonain kertana heille ei sopinut.Tässä on ehkä suurin ero sinussa ja minussa. Minä uskon, että ystävilläni on selkärankaa. Etteivät he valehtele. Että he osaavat rohkeasti kertoa ajatuksensa ja toiveensa. Että he ovat oikeasti kilttejä, eikä kaksinaamaisia nynnyjä. Sellaisia minusta suurin osa ihmisistä on. Ja heitä on oikeasti kaikkialla. Ja ihan tavalliset ihmiset tutustuvat heihin ja heistä tulee jollekin ystävä.
Näin juuri! Kuin omasta kynästäni ja kokemuksistani.
Pitäisi pitää enemmän yhteyttä ystäviin - myönnän. En vain tahdo saada aikaiseksi ja paljon möllöttelen itsekseni. Silti ystävieni kanssa tapaamiset ovat aina, kuin olisimme vasta nähneet. Vaikka aikaa on saattanut kulua parikin vuotta näkemättä.