Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

minä olen juuri tällainen jolla ei ole facebookia ja ei mitään kummia instragrammeja .Whatsappi minulla kuitenkin on mutta en yleensä soita whatsapin kautta.... vähän lähettelen ehkä isompia kuvia tai muuta vastavaa. Olen hieman ujo mutta parhaat kontaktit teen ihan sattuman kautta,kadulla tai kaupassa ,joku kommentoi tai tulee puhumaan minulle... tai autan jotain ihmistä  ja siinä vaihdetaan pari kiitoksen sanaa ja kun kohtaa heitä uudelleen on jo eräänlainen kaveruus saannut alkunsa ja se eteneekö se ystävyyteen tai kaveruuteen on paljolti minustakin itsestäni kiinni... ujouteni on tässä hieman minua vastaan .... Eniten toivon törmäävääni ihmiseen joka pitää leipomisesta,tykkää lähteä kävelylle ja lähtisi kanssani vaikka kylpylöihin,olisi luotettava ja omaisi saman empatian kuten minäkin ja omaisi moraalin joka olisi samanakaltainen kuin minulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän tylsää joskus kirjoitti:

Toi olisi voinut olla mun kirjoittama. 😯

Aika tylsää. Osaltani ehkä vähän vaikuttaa että olen muuttanut aika-ajoin opiskelujen ja töiden perässä enkä asu nyt Suomessa (missä sukulaiset ja vanhat opiskelu/työkaverit asuvat).

Vierailija kirjoitti:

Olen työyhteisössä hyvin pidetty, rupattelun mielelläni ihmisten kanssa ja he vaikuttavat viihtyvän seurassani. Mutta yksityiselämästäni olen hyvin yksinäinen. On kyllä puoliso, mutta harvoin kukaan pyytää minua koskaan minnekään. Edes oma äitini ei soita minulle muutoin, paitsi jos hänellä omia murheita kerrottavanaan. Käyn iltakävelyillä ja lueskelen kirjoja, mutta joskus olisi mukava käydä vaikka ihan kahvilla jonkun kanssa😌

No sehän tässä onkin niin hassua, että voit olla työyhteisössä ja muutenkin tykätty ihminen. Sellainen "hyvä tyyppi" josta kaikki pitää. Mutta silti ei ole ollenkaan ystäviä. Tosiasiassahan niillä pahimmilla juoruakoilla on aina ystäviä ja myös puoliso. 

Miksi niillä pahimmilla juoruakoilla on ystäviä? Ehkä siksi, että ihmiset haluavat olla lähellä siksi, etteivät päätyisi juorujen kohteeksi itse.

Tai ehkä siksi, että on hyvin mielenkiintoista kuulla niitä juoruja ja yleensäkin keskustella välillä ihan jonnin joutavaa ja turhaa höpinää. Yleensähän "juorut" on ihmisten elämän asioita, mitä heille on tapahtunut. Harvoin nyt kenestäkään mitään tuulesta temmattua puhutaan. Ihmisluonteeseen kuuluu myös uteliaisuus. Jos nyt ei mitenkään kummallisesti elä, niin miksi pelkäisi joutuvansa juorujen kohteeksi. Minusta on mukava kuunnella toisten stooreja ja ihan sama mitä itsestäni puhutaan. En kuitenkaan ole koskaan törmännyt siihen, että itsestäni olisi perättömiä puhuttu.

Sulla menee ap liian hyvin elämässäsi; ketään ei kiinnosta enää. Jos voisivat pitää sinua altavastaajana itseensä nähden, niin varmasti olisivat kehumassa milloin milläkin asialla. Tää on niin nähty ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkin kevättä ja kesää olen oman siskon kanssa puhellut, että menisin hänen luokseen yöksi joku viikonloppu.

Hän ei ole itse ehdottanut mitään, ja itse ehdotin yhtä vkl kesällä. Odotin että hän ottaisi asian puheeksi, mutta kun ei, niin laitoin viikko sitten viestin että tämä nyt kuluva vkl olisi ainoa jolloin ehtisin ilman säätöä (johtuen omasta elämäntilanteesta). Siskolle ei sopinut. Nyt katsoin somesta, että hänen luonaan on sekalainen sakki viettämässä kivaa aikaa yhdessä.

En koskaan mahdu joukkoon! Näin on käynyt elämäni varrella niin oman perheen, koulukavereiden ja työyhteisön kanssa. Minulla on ollut kavereita, mutta ei koskaan ystäviä. Kaverit on olleet elämäntilanteisiin sidottuja, ja kaikonneet ajan kanssa vaikka olen yrittänyt omalta osaltani ettei niin kävisi.

Tiedän että vika on minussa. Kirsikkana kakun päällä minussa on se vika, että ei ole niitä kavereita. Se tekee minusta oudon ja epäilyttävän muiden silmissä, ja olen siten ikuisessa kierteessä josta ei pääse pois osittain muiden ennakkoluulojen syytä.

Niin tuttua. Mullakin veljeni on aina ollut suosittu. Sitä olen ihmetellyt, koska hän on aika epämiellyttävä ihminen, itsekäs ja rahanahne. Riitelee paljon vanhempiemme kanssa, eikä auta heitä ellei he maksa hänelle.

Minä olen päinvastainen, autan mielelläni muita ilmaiseksi, olen kaikille kiltti ja näin edelleen.

Minä olen kuitenkin aina ollut yksinäinen, veljeni ei.

Hänellä on niin paljon kavereita, että kiroaa oikein kun ei saa ikinä olla rauhassa.

Joskus kävin hänen luonaan viikonloppua viettämässä, hän onneksi säälistä antaa minun olla, mutta kyllä se on vähän sellaista ettei hän ymmärrä minua ollenkaan.

Sanoo esimerkiksi, että miksen hommaa itselleni miestä ja lapsia, mutta ei se ole minulle niin yksinkertaista kuin hänelle. Hänen elämänsä on aina ollut sitä, että saa vain valita parhaat päältä koska hän on niin kiinnostava. Mulla se on aina ollut sellaista ettei minusta kiinnostuta, tai jos kiinnostutaan niin vain hyväksikäyttö mielessä.

Kyllä minä nuorempana yritin, mutta tuli vain traumoja niistä kokemuksista. Mulla on varmaan joku kiltin tytön syndrooma.

Monesti ne vähän epämiellyttävät ihmiset ovatkin suositumpia kuin kiltit ihmiset. Olen miettinyt tätä asiaa todella paljon. Olen itsekin vähän tällainen "kiltin tytön syndroomainen" ja oli mielenkiintoista huomata, että kun muutuin tuhmemmaksi, osin jopa ilkeämmäksi, aloin heti olla ihmisten silmissä kiinnostava. Sitä ennen minustakaan ei kiinnostunut oikein kukaan, paitsi just hyväksikäyttömielessä. Jos tarvittiin minulta jotain, esimerkiksi rahaa, kuuntelijaa tai seksiä. Sitten kun ne oli saatu, minut voitiin taas unohtaa kokonaan. Edes velkoja ei maksettu takaisin. Kadottiin vain.

Kun muutuin kovemmaksi (muutos tuli tavallaan pakostakin) niin mua alettiin kuunnella enemmän. En ollutkaan enää näkymätön. Ei mulla nykyäänkään ole läheisiä ihmissuhteita, mutta selvästi olen ihmisenä kiinnostavampi kuin silloin ennen, esimerkiksi somessa ja työkavereiden silmissä. Varmaan koska olen ainakin näennäisesti itsevarmempi. Ja varmaan oikeastikin olen hieman itsevarmempi nykyään, mutta oikeasti olen edelleen sisältä se sama kilttityttö, en vaan enää näytä sitä herkkyyttäni ulospäin.

 Nykyään multa saatetaan jopa kysyä neuvoja asioihin, mitä ei todellakaan aiemmin tapahtunut ollenkaan! Eli mua tavallaan kunnioitetaan nykyään enemmän ihmisenä eikä vaan katsota, että tuossa on tuollainen ujo hissukka, joka ei tiedä mistään mitään.

Olen tullut siihen tulokseen, että ihmissuhteet vaatii tietynlaista "kovuutta". Pitää osata asettaa rajat, muuten päädyt kynnysmatoksi. Eikä ihmiset kiinnostu sellaisista ihmisistä, ei ainakaan hyvät mielessä.  Miehethän ulisee tästä kiltteysongelmasta, mutta sama koskee kyllä naisiakin.  Naiset kyllä saa kiltteydestä huolimatta helpommin esimerkiksi parisuhteita, mutta niiden laadun kanssa onkin sitten eri asia, jos nainen ei osaa pitää puoliaan suhteessa..

Olisin voinut melkein itse kirjoittaa tämän, suurelta osin hyvin samaistuttavaa. Ymmärrän. Itse olen tällainen kiltti tyttö, mutta muutaman vuoden aikana olen saanut ihan erilaista itsevarmuutta kuin aiemmin, uskallan sanoa suoraan, olla eri mieltä, toimia oman pääni mukaan ym. Ja yhtäkkiä sitten ihmiset kysyykin multa neuvoa ja luottaa mun toimintaan ja jotenkin oudosti katsoo jopa ylöspäin, kun muutama vuosi sitten olin aika hiljainen hissukka ja huomaamaton. On tämä mielenkiintoista kyllä...

Tuo on todella ikävää kuulla että en ole sittenkään yksin ...  kun on liian kiltti.... mutta se että joudut muuttumaan ilkeämmäksi jotta saat osaksesi huomiota on todella ikävä kuulla.  Olen itsekkin samanlainen liian kiltti ja mieheni usein huomauttaa että toivoisi minun  osaavani paremmin pitää puoliani..... Toinen ikävä asia on se että tyydyn myös eräiden ihmisten kanssakäymiseen vaikka tiedän että eivät oikeastaan arvosta minua ..... Pohjimmiltansa ovat varmaan mukavia persoonia mutta minä ja he näemme asiat kovin eri näkökulmista asioita ja en valitettavsti aina sano omaa kantaani ja se on myös osittan ongelman ydintä.... en koe kuitenkaan yksinäisyyttä ongelmana vaikka ystävä joka pitäisi minusta tällaisena kuin olen olisi ihana bonus. mutta tämän löytyminen on varmaan yhtä suuri mahdollisuus kuin voittaa lotossa.

 jos aikoinani yritin sanoa jotain minua käskettiin olla hiljaa kun en kuulema tiedä mistään mitään?? Tämä oli miehelleni kova paikka olla hiljaa kun olin sitä häneltä pyytämällä  pyytänyt ettei sano isälleni ja äidilleni ja sisarruksilleni mitään. Hän koki tilanteen julmaksi minua kohtaan ja tästä syystä ei halua olla missään tekemisissä heidän kanssaan jos ei ole ihan pakko pakko. Mieheni ihmettelee  miksi minun pitää mielyttää heitä? Todella hyvä kysymys en kuitenkaan tiedä miksi?

Vierailija kirjoitti:

Olen itse melko oma-aloitteinen, eli ehdotan tapaamista toisille tai toisaalta menen vaikka yksin jonnekin. Selvästi ihmiset ilahtuu ja haluaa nähdä ja on että "pitää nähdä taas uudestaan". Kuitenkin harvemmin tulee mitään ehdotuksia, ja ihmiset valittelee kuinka he ovat huonoja ehdottamaan mitään tai aina se jää tai on pitänyt ottaa yhteyttä mutta... Niin mikä siinä on niin hankalaa? Jos haluaa nähdä, miksi on niin mahdotonta ehdottaa sitä, vaikka ilman mitään tarkempaa suunnitelmaa?

Sama. Itse olen tullut siihen tulokseen, että tuo ilahtuminen/pitää nähdä uudestaan on vaan teennäistä lässynläätä, joka kuuluu jostain syystä siihen teatteriin jota ihmissuhteet ja koko elämäkin tuntuu osalle olevan. Monet "smalltalkkaa" näitä joutavuuksia ihan lämpimikseen kuvitellen, että niin pitää tehdä.

Jos ihmiset aidosti ilahtuu ja haluaa nähdä/viettää aikaa yhdessä niin kyllä se yhteydenpitokin sitten onnistuu molemmin puolin ja useammin kuin kerran viiteen vuoteen yksipuolisesta aloitteesta.

Mies, lapset, työ, molempien vanhemmat , molempien sisarukset, lasten koulu- ja harrastuspiirit, omat harrastukset. Kyllä siinä yhtälössä jää aika niukilla ja ystävät jäävät pakostakin paitsioon.

Minulle soitetaan vain,jos joku tarvitsee jotakin.Osaan jo varautua siihen,enkä innostu kun puhelin soi.

Onko teillä ystävissä sellaisia,joille olette vain väline saada jotakin heidän haluamaansa.

Lemmikin hoitajaa loman ajaksi,ilmaisia ratsastustunteja tyttärelle,uimaan paljuun tai altaaseen kesä kuumalla,kyytejä,mökille ilmaiseksi...jne..Tässä oli esimerkkejä erään ihmisen syistä soitella minulle ja muutamalle muulle.Ei hän oikeasti meidän kanssa halua olla,vain hyötyä..

Tämäkin on jo vanhempi ketju. Itse olen vaan taas tänään näissä ajatuksissa. Kun tulee kesä niin jotenkin yksinäisyys vaan korustuu ja tulee se ole ettei ole ketään seuraksi tai yhtään ystävää.

Tämä menee hieman asian vierestä mutta ystäväni kenen kanssa oltu kavereita ei soittele koskaan. Syy siihen on että hän on niin nuuka. Rahasta hänellä ei ole puutetta mutta kun on ikänsä ollut sairaalloisen nuuka niin

asia ei muutu. Kyllä silloin kun itse soitan voidaan jutella tunti tai puolitoista eli kyllä juteltavaa on. Nyt olen päättänyt että kerta tämä yhteydenpito/soittaminen on niin yksipuolista en soita.

Minulla on ainakin 2 sellaista jotka odottaa että minä soitan, tekstiviestiä kyllä laittavat silloin tällöin. 

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa.

Eivät soittele, peruvat tapaamisia jne.

Sillon harvoin kun tavataan, pitäisi toimia ilmaisena terapeuttina heille.

Olisi mukava saada uusia, luotettavia ystäviä mutta mistä niitä näin aikuisiällä löytää?

Sanoisin, että eipä mistään. Harrastustoiminnasta ehkä, mutta jos tarkoitus on löytää kiva uusi ystävä, niin monesti olet korvike tai kustantaja. Totesin aikoinani, että kun kerran some on se, missä kirjoitellaan/"tavataan" ,niin ollaan sitten siellä ja vain siellä. Sinne tosin en koskaan laita tarkkoja kuvauksi mitä milloinkin teen tai tulen tekemään, enemmänkin jälkikasvulle tiedoksi, että olen hengissä vielä. Yksin ollessa on muuten ok, mutta matkailu hotelleineen on yksi sellainen asia, jossa hinta määritellään kahdelle ja siinä, jos jossain, yksin oleminen tuntuu lompakossa - onneksi on varaa matkata kuitenkin yksinkin eli ei haittaa, harmittaa vain joskus. Parasta yksiolemisessa on se, että voi matkallakin päättä mitä tekee ja koska.

Ei ne ole kavereita, ei niiden soittoa kannata odottaa. Jos soittaisivat, ei ekalla kertaa kannata vastata.

Hyvä juttu vaan. Poistin erään yhteystiedot ja nykyisin se kuulemma juttelee telepaattisesti avaruusolion kanssa. Enää pelottaa mitä se valehtelee minusta muille sekoittaen totuutta ja harhojaan eli se voi väittää mitä tahansa.

Ehkä kaverisi silti ilahtuivat kun soitit heidän ruuhkavuosiensa keskelle?

Olisipa tämä minunkin ongelmani. Sen sijaan saan aina riesakseni takertujia, joille ei mene perille sanat "en halua liian tiivistä yhteydenpitoa." En toki kenelle tahansa kehtaa sanoa noin, mutta uudelle tuttavuudelle voin hyvinkin sanoa heti alussa, että olen sitten aika paljon omissa oloissani viihtyvä, että wink wink vaan...

Vierailija kirjoitti:

Ei mullekaan kukaan soittele, ei edes oma äiti. Olen siis 35v. sinkkunainen ja aina olen ollut yksinäinen. En vain ole sellainen ihminen jota kukaan kaipaisi tai johon otettaisiin yhteyttä.

Yhden kaverini puhelin soi jatkuvasti ja hän näkee ihmisiä lähes joka ilta. Samoin työkaverini vastaa 1-5 kertaa päivässä omiin puheluihinsa ja aina häntä pyydetään jonnekin.

Mutta ehkä olen liian introvertti edes välittämään asiasta. Ehkä en ymmärrä ihmisiä eivätkä he ymmärrä minua. Ehkä ostan kissan ja se siitä.

Hanki kaksi sinua kiinnostavaa harrastusta: toinen liikunnan ja toinen kirjallisuus-musiikki-kuvataide -alueelta. Tapaat uusia kavereita.

Minä olen kyllästynyt ihmisiin. Lauantaina eräs entinen naapuri tuli vastaan, kun tulin kaupasta. Pysähdyimme siihen jutteleen. Minä sanoin että nyt oli tuuria kun sain kalaa kaupasta punaisella lapulla kun kala on niin kallista muuten. Hän vastasi että osta onki ja mene tuonne järvelle onkimaan, niin sieltä saat kalaa. Minä sanoin että oletko sinä käynyt itse onkimassa johon hän vastasi että hän tietää jonkun miehen joka kolmekymmentä vuotta kalastanut. Minä sanoin että olen sen verran laiska että vaikka saisin tuoreen kalan en tykkää siitä suomustamisesta ja perkkaamisesta. Hän vastasi että ihan itseäsi saat syyttää jos niin laiska olet, niin tosiaan syytä vaan itseäsi. Minusta juttelu oli ihan typerää ja keski ikäinen nainen väitteli kuin pikku pentu vai liekkö sitten vika oli minussa kun niin kovasti itseäni käski syyttämäänkin.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kyllästynyt ihmisiin. Lauantaina eräs entinen naapuri tuli vastaan, kun tulin kaupasta. Pysähdyimme siihen jutteleen. Minä sanoin että nyt oli tuuria kun sain kalaa kaupasta punaisella lapulla kun kala on niin kallista muuten. Hän vastasi että osta onki ja mene tuonne järvelle onkimaan, niin sieltä saat kalaa. Minä sanoin että oletko sinä käynyt itse onkimassa johon hän vastasi että hän tietää jonkun miehen joka kolmekymmentä vuotta kalastanut. Minä sanoin että olen sen verran laiska että vaikka saisin tuoreen kalan en tykkää siitä suomustamisesta ja perkkaamisesta. Hän vastasi että ihan itseäsi saat syyttää jos niin laiska olet, niin tosiaan syytä vaan itseäsi. Minusta juttelu oli ihan typerää ja keski ikäinen nainen väitteli kuin pikku pentu vai liekkö sitten vika oli minussa kun niin kovasti itseäni käski syyttämäänkin.

Vika ei ollut sinussa.

Sanokaas ihmiset näihin jotain. Mulla ystävä , joka ei koskaan soita , kun ajattelee , että minä soitan ja hän säästää rahaa puhelinkustannuksissa. Eikä tietenkään koskaan käske kylään , koska joutuisi tarjoamaan jotain ja se maksaisi. Ja sitten on toinen kaveri , jolle kelpaa mun järjestämät leffat, jääkiekko-ottelut, ulkomaanmatkat , mutta ei koskaan itse järjestä tai halua ehdottaa tapaamista.