Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Se ajatusmalli kai menee niin, että sillä ainoalla ystävällä ei saa olla muita ystäviä, koska tällä yksinäiselläkään ei ole. Tai ne muut ystävät voivat muodostua tärkeämmiksi, tai ainakin vievät aikaa, eikä ystävä enää voi keskittyä vain yksinäiseen.

Ei ihan terve ajattelumalli.

Vierailija kirjoitti:

Se ajatusmalli kai menee niin, että sillä ainoalla ystävällä ei saa olla muita ystäviä, koska tällä yksinäiselläkään ei ole. Tai ne muut ystävät voivat muodostua tärkeämmiksi, tai ainakin vievät aikaa, eikä ystävä enää voi keskittyä vain yksinäiseen.

Ei ihan terve ajattelumalli.

Ajatusmalli on absurdi, koska ainakin palstan mukaan yksinäiselle ei kelpaa ystäväksi toinen yksinäinen. Tai ehkä ongelman ydin onkin juuri tuossa: yksinäinen ei kelpaa ystäväksi, mutta ei myöskään sellainen, jolla on jo ystäviä. Eli kukaan ei kelpaa ystäväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, mutta kun ei yksinäinen halua montaa ystävää, vaan sen yhden!

Joka korvaa suunnilleen hyvien vanhempien rakkauden ja hyvän parisuhteen ja on vielä viihdyttäväkin, ei sen suurempia vaatimuksia ole! Kumma kun ei vaan löydy.

Rautalankaa: epärealistiset odotukset.

Just. Minusta enemmänkin epärealistista on odottaa ja toivoa itselleen montaa tuttavaa/kaveria/ystävää kun ei ole ensimäistäkään. Ja ei, viihdyn ihan mainiosti yksinkin eli en tarvitse kuvailemaasi hybridiä elämääni (tuskin kukaan muukaan kaipaa) vaan ihmistä jonka kanssa voisi säännöllisen epäsäännöllisesti viettää aikaa käyden esim konserteissa/kesätapahtumissa/terassilla/festareilla.

Tuttavia löytyy ihan helposti, täälläkin vaan saa lukea ettei niitä haluta. ON ihan realistista löytää 10 ihmistä jonka kanssa voi mennä festareille, verrattuna siihen yhteen ainoaan läheiseen ystävään, jonka pitäisi täyttää kaikki tarpeet. Me joilla on ystäviä, tiedämme.

Edelleenkin riittää se yksi ihminen jonka kanssa voi satunnaisen epäsäännöllisesti viettää aikaa yhdessä ja mennä vaikka festareille. Ei tarvitse nähdä/olla yhteyksissä joka viikko eikä välttämättä edes joka kuukausi vaan silloin kun on sitä molemmille sopivaa tekemistä/kumpaakin kiinnostava tapahtuma ja molemmilla myös mahdollisuus siihen osallistua.  Toki aina ei tekemisen tarvitse olla noin spesiaalia vaan ihan ex-tempore terassi-iltakin on ihan jees. Ainakin kerran kesässä ;)

Kiva kuulla, että ihmisellä jolla on ystäviä on myös tuttavia ihan joka sormelle.

Eli oikeastaan kaipaatkin vain yhtä tuttavaa? 

Vierailija kirjoitti:

No miksi tämä yksi roikkuu sellaisessa porukassa, missä ei jutella häntä kiinnostavia asioita? Haukkumalla heidän juttujaanko se paranee.

-Byää, ne juttelee vain lapsistaan, kun niillä on pieniä lapsia. Mua haluttais jutella yhteiskuntapoliittisista asioista yleisellä tasolla. Byää, ne ei kerro työstään minulle juuri sillä tavalla, kuin haluaisin kuunnella. Byää, ne ei ole sellaisia, kuin minä haluan. Byää.

Eiköhän tässä ole se "yksinäisyyden" ydin monen kohdalla: muiden ihmisten jutut ei vaan kiinnosta. Jotenkin se onnistutaan kääntämään muitten syyksi, vaikka vika on omassa rajoittuneisuudessa...

Juu ja tiedän mistä puhun, koska ei minuakaan suurin osa ihmisten jutuista kiinnosta. Tästä johtuen ei ole jonoksi asti ystävätarjokkaita oven takana, mutta toisin kuin moni esim. tässä keskustelussa, tiedostan sen ja koitan elää asian kanssa. Onnekseni en ole kovin seurankipeäkään, joten puoliso ja muutama ns. tuttava + työkaverit riittää täyttämään sosiaalisen elämän tarpeen enemmän kuin hyvin. Osaan myös harrastaa ja mennä ihan kaikkialle yksin, silloin kun seuraa ei löydy. Eiköhän ole parasta, että nämä yksinäisyyttään itkevät opettelee ensimmäisenä sen taidon ja alkaa vasta sitten haukkumaan koko muuta planeettaa siitä, ettei huipputyypit tule heitä kotoa hakemaan bestikseksi.

Vierailija kirjoitti:

Tuli tunne, etten voi mennä kohta minnekään, kun pidetään outona. Itse siis käyn baarissakin yksin. Joku tässä ketjussa ihmetteli joskus jollekulle, että mitenkäs sitä nyt ei joulukonserttiin tmv. voisi mennä yksin. Tällainen äimistelevä ihminen ei selvästi ole koskaan kokenut sitä, kun ihmiset avoimesti ihmettelevät, että miksi sitä nyt yksin on liikenteessä ja miten tilanne on kohtuullisen kiusallinen.

Täh? Minä olen ainakin koko 50-vuotisen ikäni kuunnellut ihmettelyä siitä, miksi teen milloin mitäkin yksin. Joka kerta olen vastannut, että miksipä en? Jos koet tuollaisen kysymyksen kiusallisena, niin se ongelma on kyllä täysin omien korviesi välissä.

Vierailija kirjoitti:

Erotilanteissa käy usein niin, että eronnut nainen hylätään porukasta, jos muut porukan naiset ovat naimisissa. Toki elämäntilanteetkin ovat silloin erilaiset, mutta suurin syy on todennäköisesti se, että eronneesta naisesta on tullut uhka.

Tai sitten se johtuu siitä, että eronnut nainen ei enää osaa muuta kuin raivota ex-miehestään, vatvoa eroa ja sen syitä, itkeä kännissä olkapäätä vasten kun uutta upeaa miestä ei heti löydy jne jne. Eihän tuollaista kukaan jaksa kuunnella, etenkään jos porukassa tunnetaan myös se ex-mies ja kenties vielä tilanne ei olekaan kaikkien silmissä samanlainen kuin tämän katkeran eronneen naisen... Saahan sitä luulla omasta viehätysvoimastaan suuria ja kuvitella heti olevansa "uhka" muiden parisuhteelle, mutta todennäköisempi hylkäämisen syy on se katkeroitunut kitinä ja vinkuna.

Vierailija kirjoitti:

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Tämä onkin yksi syy, miksi välit lapsellisiin kavereihin tuppaavat viilenemään. Kun mennään vaikka muutaman kuukauden tauon jälkeen syömään ja alat kysellä että mitäs sulle kuuluu ja mitä oot viime aikoina puuhaillut, niin vastaus on tyyliin "joo Aleksi meni just tokaluokalle ja Minnamaaria on alottanut uimakoulun, juu ja käytiin mummolassa ja poketettiin lasten kanssa ja naapurin Petteri löi varpaansa koivuun" AI KUN KIINNOSTAVAA, mutta mites se SUN uusi työpaikka ja SUN uusi miesystävä, että oliko SULLA kenties jotain kuulumisia? Aina se jaksaa hämmästyttää, miten joku luulee että lapsettomia ystäviä kiinnostaa enemmän uimakoulut ja naapurin kersojen toilailut kuin sen oman kaverin oikeat kuulumiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta, ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kun selvästi kysyy sitäkin, että hei, mitä SULLE kuuluu, niin alta aikayksikön ja jopa ilman vastausta keskustelu voi palata lapsiympyröihin. Musta lapset on helppo keino vältellä keskustelua jostain muusta, ehkä itselle kipeämmästäkin aiheesta. Jos kokee, että ei voi puhua burn outista, parisuhdekriisistä tai mistään omasta elämästään, vaan on aina tartuttava lapsiin ja tukeuduttava niihin, niin musta se kertoo silloin siitä, että ei koe oloansa enää kovin hyväksi siinä seurassa.

Tämä onkin yksi syy, miksi välit lapsellisiin kavereihin tuppaavat viilenemään. Kun mennään vaikka muutaman kuukauden tauon jälkeen syömään ja alat kysellä että mitäs sulle kuuluu ja mitä oot viime aikoina puuhaillut, niin vastaus on tyyliin "joo Aleksi meni just tokaluokalle ja Minnamaaria on alottanut uimakoulun, juu ja käytiin mummolassa ja poketettiin lasten kanssa ja naapurin Petteri löi varpaansa koivuun" AI KUN KIINNOSTAVAA, mutta mites se SUN uusi työpaikka ja SUN uusi miesystävä, että oliko SULLA kenties jotain kuulumisia? Aina se jaksaa hämmästyttää, miten joku luulee että lapsettomia ystäviä kiinnostaa enemmän uimakoulut ja naapurin kersojen toilailut kuin sen oman kaverin oikeat kuulumiset.

Siksi on luonnollista, että ne välit viilenee. Ei sitä lapsellistakaan enää kiinnosta sinkkujutut. Kummatkin etsii uusia kavereita ja kaikilla on hyvä olla, eikä tarvitse valittaa

Minä en itseasiassa ymmärrä tätä vinkunaa, että mun kaveri sai lapsen, nyt sitä ei kiinnosta mun jutut, miten se voi kuvitella, että mua kiinnostaa sen kakaran asiat.

Näin se vain elämä menee, kun eri aikaan tulee elämänmuutoksia. Minua ei kiinnostanut niiden kavereiden jutut, jotka sai lapsia nuorena. Kun itse sain vanhempana lapsia, heitä ei enää kiinnostanut vauvajutut, kun se oli jo eletty.

Siksi kannattaa olla avaramielinen ja tutustua erilaisiin ihmisiin ja eri elämäntilanteissa oleviin ihmisin, jotta ei tarvitse itkeä, kun se yksi ja ainoa, oikea ystävä saa lapsia ja itse jää yksin, kun ei kiinnosta ne kakaroiden jutut. 

Ihmisiä tulee ja menee eri elämäntilanteissa ja elämäänsä ei kannata rakentaa sen yhden lapsuudenystävän varaan ja ajatella, että etenemme kaikissa asioissa samaan tahtiin ja kuolemmekin käsi kädessä yhtä aikaa.

Me ihmiset olemme erilaisia ja elämme erilaisissa tilanteissa. Me myös koemme tätä elämää hyvin eri tavalla, se kannattaisi kaikkien muistaa ja oppia hyväksymään. Omaa elämäänsä ei kannata rakentaa muiden varaan, vaikka toki lähimmäistä pitää auttaa hädässä.

Itse en ole koskaan ymmärtänyt sosiaalisuuden vaatimusta. Minulle riittävät työkaverit, hyvin pieni perhepiiri ja yhdistystoiminnan/vapaaehtoistyön toverit. En koe tarvetta avautua ja tilittää asioistani. Asioita voi työstää muutenkin kuin jatkuvalla pälpätyksellä. Harrastuksiin ja matkoille lähden mieluiten yksin. Omassa ja luonnon rauhassa koen suurta onnellisuutta. Ihmiskeskeisten ihmisten draamat ovat mielestäni ajan ja energian hukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa.

Eivät soittele, peruvat tapaamisia jne.

Sillon harvoin kun tavataan, pitäisi toimia ilmaisena terapeuttina heille.

Olisi mukava saada uusia, luotettavia ystäviä mutta mistä niitä näin aikuisiällä löytää?

Tästä. Suomi24. Etsi mut.

Kuka tyylillään. Minä en ikinä tuonne menis eti mut...huh palstoille, mutta toki jokaisen oma-asia ja voihan lukea missä haluaa mitä haluaa ilman että pakko kirjoittaa.

Mutta netistä en seuraa hakisi. Muutenkin on lukihäiriö, niin juttelen mieluummin.

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Seuraavan kerran kun vaihdan puhelinnumeroa en enää ilmoita siitä  kellekään kuin viranomaisille.

Sama juttu. Mulle käynnyt niin huonoa säkää noitten mainostajien ja suomi24 ja tän sivustonkaa, ettei tosiaan joo uskalla antaa enään numeroa kovinkaan monelle ja sitä mun numeroa on just levitelty suomi24jään niin en ikinä menisi sinne.

Hullua porukkaa noi mainostajat ja pilaa vaan ihmisten elämät.

Sitten ne mainostajat jakelee niitä numeroita ja soittelee ja myy väkisin pitää kuunneella niitä risteily ja muita lupauksia ja pakko lupautua tilaa kaikkea vaikka ei olisi varaa, kun hermostuvat jos sanoo että ei nytten käy, niin ei käy ja sitten aletaan ihmistä sen takia kiusaa. Parempi kun numero on vain viranomaisilla.

Lakatkaa nyt jauhamasta tuosta täysin itse keksimästänne "yksinäinen haluaa vain yhden täydellisen ystävän"- ongelmasta, aivan naurettavaa kun tuohtuneena sieltä marjapiirakan ääreltä paasaatte aivan omissa pikku päissänne kehittelemästänne "yksinäisten viasta". Ei kukaan halua yhtä ainoaa kaikki muut ihmissuhteet korvaavaa ystävää, voitte siis lopettaa turhan keuhkoamisen aiheesta.

On ehkä yksittäistapaus, mutta itse tutustuin netin kautta (eräs ryhmä FB:ssä) ihmiseen, joka oli hyvin yksinäinen. Hänellä ei ollut puolisoa, ei lapsia, ei ystäviä. Hän oli jo vuosia etsinyt ystäviä netistä eikä niitä ollut löytynyt. Tämä selvisi vasta kun tutustuttiin, halusin tutustua häneen ihan vaan yhteisten mielenkiinnonkohteiden ja arvojen perusteella, hän itse alkoi ensin pyytää tapaamisia ja tehdä tuttavuutta ja mulle se sopi. Useimmat ystäväni ja kaverini olen tavannut ja tutustunut netin ulkopuolella arkikuvioissa.

Noh, tämä syvästi yksinäinen ihminen alkoi aika aggressiivisen oloisesti vaatia tapaamisia silloin kun hän niitä halusi. Hän soitti ja aneli tapaamaan ja juuri niissä paikoissa missä hän halusi. Välimatkaa oli paljon ja itselläni elämä täynnä kaikenlaista muutakin, mutta aina hän taivutteli minut lähelle omaa kotiaan tapaamisiin tai kotiinsa.

Aika nopeasti tuli selväksi, että häntä ei mun jutut kiinnosta. Sanoi sen ihan suoraan ja monesti ei kuunnellut yhtään mitä sanoin ja totesi ettei kiinnosta aihe/tyyli/mitä sanon. Hänen murheet ja asiat käsiteltiin aina pitkästi. Kunnes hän ykskaks saattoi sanoa että nyt tympäsee tää tapaaminen ja halusi päättää sen.

Sitten taas jonkun ajan päästä halusi ehdottomasti nähdä ja vaikka kuinka olin kovassa flunssassa, valtavasti tekemistä tms, niin taivutteli mut tapaamiseen koska hän niin kaipasi sitä.

Pian alkoi kritisoida mua ihmisenä, miten häntä häiritsee minussa se ja tämä asia ja että mun kannattais varmaan lähteä muuttamaan itseään jne.

Oli kulunut vuosi, oltiin nähty harvakseltaan ja kerran kun hän taas ehdotti tapaamista lähellään, niin sanoin että nyt ei sovi, kun en ehdi sinne asti, mutta tule sinä meille välillä, se käy. Et olekaan vielä kertaakaan käynyt täälläpäin vaikka itse olen käynyt xx kertaa teilläpäin.  Tästä hän raivostui, heitti kaikki mahdolliset kritiikit ja solvaukset mua kohtaan mitä keksi ja selitti miten hänen on niin vaikea tulla ettei se nyt vaan jaksa sinne asti lähteä. Lisäksi hän sanoi ettei ole varma jaksaako enää jatkaa ystävyyttämme kun olen niin hankala. Totesin että eiköhän ole parempi ettei jatketa enää yrittämistä ja hän totesi että niin varmasti. Siihen päättyi kaveruutemme. Hän poisti minut FB-kavereistaankin jne.

Ihmetteli vaan loppuvaiheessa kaveruuttamme onko hän aina etsinyt ystäviä vääristä paikoista kun ei vielä vuosien aktiivisen etsimisenkään jälkeen ole tärpännyt. Myöskään puolisoa ei ollut itselleen koskaan löytänyt.

Tiedän että kuulostaa todella kärjistetyltä ja olikin sitä, vastaavaan en ole aiemmin törmännyt. Uskon että on ihan normaalejakin syvästi yksinäisiä ihmisiä.

Kerroin tämän kokemukseni kuitenkin, jos siitä olisi jollekin vertaistukea tai ajattelemisen aihetta.

Vierailija kirjoitti:

Lakatkaa nyt jauhamasta tuosta täysin itse keksimästänne "yksinäinen haluaa vain yhden täydellisen ystävän"- ongelmasta, aivan naurettavaa kun tuohtuneena sieltä marjapiirakan ääreltä paasaatte aivan omissa pikku päissänne kehittelemästänne "yksinäisten viasta". Ei kukaan halua yhtä ainoaa kaikki muut ihmissuhteet korvaavaa ystävää, voitte siis lopettaa turhan keuhkoamisen aiheesta.

Yllättävän moni aikuinen kuitenkin tuntuu kaipaavan edelleenkin sellaista tenivuosien "paita&perse -sydänystävyyttä". Aikuisten ystävyydet ovat varsin usein ihan erilaisia, koska sattuu olemaan elämässä muitakin ihmissuhteita, monenlaisia velvollisuuksia ja muutenkin monenlaisia asioita, joita kykenee tekemään ihan ilman ystävääkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.

Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.

Eli siis kilttinä oleminen tarkoittaa mielestäsi hyvää syytä sille, että sinä voit sen varjolla loputtomiin vältellä sinulle epämukavia sosiaalisia tilanteita? Sinä voit ihmissuhteissa pelailla roolipelejä, jotta sinun ei tarvitsisi nähdä toisten pettymystä siihen, ettet missään välissä välittänytkään heistä aidosti, vaikka sitä jaksoit tavatessa esittää, koska mielsit sen kuuluvan asiaan? Halusit vain itse olla pidetty ja saada myönteistä huomiota toisilta, vähät heidän tunteistaan. Olet halveksittava ihminen!

Miten voit sanoa tuntemattomlle kirjoittajalle noin? Muutaman kirjoitetun rivin perusteella ei toista pysty tuntemaan -  saati halveksimaan.  

Lukee niitä aikaisempia viestejä, vaikka kuinka moni julistaa ettei halua mitään pintapuolisia tuttuja, vaan suoraan sen läheisen sydänystävän, jonka kanssa olla samalla aaltipituudella ja jakaa kaikki. Ja hirveä pettymys, kun sitä ei vuosien etsimisestä huolimatta löydy. No ei löydy, kun ei sellaista kloonia ole olemassakaan.

Ystäville on nykyään niin vaativat vaatimuslistat, kuten sillä yhdellä vanhapiikanaisella, joka laati listan vaatimuksista, millaisen miehen haluaa.

Ei niitä vaatimuksia kukaan pysty täyttämään ja kuka edes haluaa olla joku vaatimuslistan kohde, missä pitää pilkuntarkkaan olla sellainen ihminen, kuin toinen haluaa, jotta tämä toinen olisi tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tässä ole se "yksinäisyyden" ydin monen kohdalla: muiden ihmisten jutut ei vaan kiinnosta. Jotenkin se onnistutaan kääntämään muitten syyksi, vaikka vika on omassa rajoittuneisuudessa...

Juu ja tiedän mistä puhun, koska ei minuakaan suurin osa ihmisten jutuista kiinnosta. Tästä johtuen ei ole jonoksi asti ystävätarjokkaita oven takana, mutta toisin kuin moni esim. tässä keskustelussa, tiedostan sen ja koitan elää asian kanssa. Onnekseni en ole kovin seurankipeäkään, joten puoliso ja muutama ns. tuttava + työkaverit riittää täyttämään sosiaalisen elämän tarpeen enemmän kuin hyvin. Osaan myös harrastaa ja mennä ihan kaikkialle yksin, silloin kun seuraa ei löydy. Eiköhän ole parasta, että nämä yksinäisyyttään itkevät opettelee ensimmäisenä sen taidon ja alkaa vasta sitten haukkumaan koko muuta planeettaa siitä, ettei huipputyypit tule heitä kotoa hakemaan bestikseksi.

Hyvin kirjoitettu. Minä olen samanlainen. Välillä kärsin luonteestani, mutta olen sopeutunut. Olen hyvin omanlaiseni ihminen, mutta en syytä siitä muita. Olen eksentrikko eikä ihmisten jutut yleensä kiinnosta. Mikä oikeus minulla olisi vaatia muita ihmisiä olemaan mieleni mukaisia?