Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

On ehkä yksittäistapaus, mutta itse tutustuin netin kautta (eräs ryhmä FB:ssä) ihmiseen, joka oli hyvin yksinäinen. Hänellä ei ollut puolisoa, ei lapsia, ei ystäviä. Hän oli jo vuosia etsinyt ystäviä netistä eikä niitä ollut löytynyt. Tämä selvisi vasta kun tutustuttiin, halusin tutustua häneen ihan vaan yhteisten mielenkiinnonkohteiden ja arvojen perusteella, hän itse alkoi ensin pyytää tapaamisia ja tehdä tuttavuutta ja mulle se sopi. Useimmat ystäväni ja kaverini olen tavannut ja tutustunut netin ulkopuolella arkikuvioissa.

Noh, tämä syvästi yksinäinen ihminen alkoi aika aggressiivisen oloisesti vaatia tapaamisia silloin kun hän niitä halusi. Hän soitti ja aneli tapaamaan ja juuri niissä paikoissa missä hän halusi. Välimatkaa oli paljon ja itselläni elämä täynnä kaikenlaista muutakin, mutta aina hän taivutteli minut lähelle omaa kotiaan tapaamisiin tai kotiinsa.

Aika nopeasti tuli selväksi, että häntä ei mun jutut kiinnosta. Sanoi sen ihan suoraan ja monesti ei kuunnellut yhtään mitä sanoin ja totesi ettei kiinnosta aihe/tyyli/mitä sanon. Hänen murheet ja asiat käsiteltiin aina pitkästi. Kunnes hän ykskaks saattoi sanoa että nyt tympäsee tää tapaaminen ja halusi päättää sen.

Sitten taas jonkun ajan päästä halusi ehdottomasti nähdä ja vaikka kuinka olin kovassa flunssassa, valtavasti tekemistä tms, niin taivutteli mut tapaamiseen koska hän niin kaipasi sitä.

Pian alkoi kritisoida mua ihmisenä, miten häntä häiritsee minussa se ja tämä asia ja että mun kannattais varmaan lähteä muuttamaan itseään jne.

Oli kulunut vuosi, oltiin nähty harvakseltaan ja kerran kun hän taas ehdotti tapaamista lähellään, niin sanoin että nyt ei sovi, kun en ehdi sinne asti, mutta tule sinä meille välillä, se käy. Et olekaan vielä kertaakaan käynyt täälläpäin vaikka itse olen käynyt xx kertaa teilläpäin.  Tästä hän raivostui, heitti kaikki mahdolliset kritiikit ja solvaukset mua kohtaan mitä keksi ja selitti miten hänen on niin vaikea tulla ettei se nyt vaan jaksa sinne asti lähteä. Lisäksi hän sanoi ettei ole varma jaksaako enää jatkaa ystävyyttämme kun olen niin hankala. Totesin että eiköhän ole parempi ettei jatketa enää yrittämistä ja hän totesi että niin varmasti. Siihen päättyi kaveruutemme. Hän poisti minut FB-kavereistaankin jne.

Ihmetteli vaan loppuvaiheessa kaveruuttamme onko hän aina etsinyt ystäviä vääristä paikoista kun ei vielä vuosien aktiivisen etsimisenkään jälkeen ole tärpännyt. Myöskään puolisoa ei ollut itselleen koskaan löytänyt.

Tiedän että kuulostaa todella kärjistetyltä ja olikin sitä, vastaavaan en ole aiemmin törmännyt. Uskon että on ihan normaalejakin syvästi yksinäisiä ihmisiä.

Kerroin tämän kokemukseni kuitenkin, jos siitä olisi jollekin vertaistukea tai ajattelemisen aihetta.

Tää kuulostaa jo jonkilaiselta mt- tapaukselta. Ei kukaan voi olla noin tökerö.

Aika monella on jonkinlaista mt-ongelmaa, ja vielä useammalla jos otetaan huomioon ne kaikki joilla ei ole  diagnoosia.

Mulla oli tämmöinen: tutustuin harrastuksessa kivaan ja nättiin n 30 v naiseen, oli paljon juteltavaa kun oli sama harrastus ja tuttavapiiri. Vuosi meni ihan ok, tavattiin ehkä kerran kuussa. Sitten minä pariuduin, en harventanut tapaamiskertoja, enkä juuri puhunut miehestäni, kun ajattelin että ehkä sinkkuus on hänelle arka aihe, eikä muiden rakastumiset muutenkaan ulkopuolisia jaksa kiinnostaa.

Vaikka meidän ystävyydessä ei tapahtunut mitään suoraa muutosta, niin ystäväni alkoi kiukutella, pitää välillä monen kk radiohiljaisuutta jne. En hirveästi miettinyt asiaa tai jos mietin, niin en siten että olisin tajunnut että minun parisuhteeni se tässä on ongelma, ajattelin että hänellä on omat syynsä. Kunnes sitten yhden mykkäkoulujakson jälkeen ystävä suoraan pamautti, että häntä häiritsee että mieheni (olin mennyt naimisiin) merkitsee minulle enemmän kuin hän.

Siis täh, koulutetulle, hyvässä työssä olevalle ja muuten fiksulle naiselle tulee yllätyksenä, että joo, parisuhde merkitsee enemmän kuin yksi ystävä. Ja huom, en ollut häntä mitenkään laiminlyönyt tms, olin häntä kohtaan ihan kuten ennen, tavattiin yhtä usein ja tehtiin samoja juttuja. Mutta koska hän ei ollut minun elämäni tärkein ihminen kuten minä ilmeisesti olin hänelle, hän loukkaantui ja tuli mustasukkaiseksi.

Siinä kohtaa minä otin askelen taakse vasemmalle, ja hän aika syyllistäen yritti väkisin jatkaa ystävyyttä. Veikkaan että hän ei vielä tänä päivänäkään tajua, kuinka paljon liikaa hän vaati, ei olisi käytännössä saanut olla mitään omaa elämää ilman häntä.

Että tämmöisiä yksinäisiä, ei tuollakaan tietääkseni mitään mt-diagnoosia ole, työssä ainakin käy.

Vierailija kirjoitti:

Aika monella on jonkinlaista mt-ongelmaa, ja vielä useammalla jos otetaan huomioon ne kaikki joilla ei ole  diagnoosia.

Mulla oli tämmöinen: tutustuin harrastuksessa kivaan ja nättiin n 30 v naiseen, oli paljon juteltavaa kun oli sama harrastus ja tuttavapiiri. Vuosi meni ihan ok, tavattiin ehkä kerran kuussa. Sitten minä pariuduin, en harventanut tapaamiskertoja, enkä juuri puhunut miehestäni, kun ajattelin että ehkä sinkkuus on hänelle arka aihe, eikä muiden rakastumiset muutenkaan ulkopuolisia jaksa kiinnostaa.

Vaikka meidän ystävyydessä ei tapahtunut mitään suoraa muutosta, niin ystäväni alkoi kiukutella, pitää välillä monen kk radiohiljaisuutta jne. En hirveästi miettinyt asiaa tai jos mietin, niin en siten että olisin tajunnut että minun parisuhteeni se tässä on ongelma, ajattelin että hänellä on omat syynsä. Kunnes sitten yhden mykkäkoulujakson jälkeen ystävä suoraan pamautti, että häntä häiritsee että mieheni (olin mennyt naimisiin) merkitsee minulle enemmän kuin hän.

Siis täh, koulutetulle, hyvässä työssä olevalle ja muuten fiksulle naiselle tulee yllätyksenä, että joo, parisuhde merkitsee enemmän kuin yksi ystävä. Ja huom, en ollut häntä mitenkään laiminlyönyt tms, olin häntä kohtaan ihan kuten ennen, tavattiin yhtä usein ja tehtiin samoja juttuja. Mutta koska hän ei ollut minun elämäni tärkein ihminen kuten minä ilmeisesti olin hänelle, hän loukkaantui ja tuli mustasukkaiseksi.

Siinä kohtaa minä otin askelen taakse vasemmalle, ja hän aika syyllistäen yritti väkisin jatkaa ystävyyttä. Veikkaan että hän ei vielä tänä päivänäkään tajua, kuinka paljon liikaa hän vaati, ei olisi käytännössä saanut olla mitään omaa elämää ilman häntä.

Että tämmöisiä yksinäisiä, ei tuollakaan tietääkseni mitään mt-diagnoosia ole, työssä ainakin käy.

Onkohan mulle käynyt sama juttu yhden kaverin kanssa. Hän taisi luulla pitkään olevansa ainut ystäväni tai jotain, koska sen jälkeen kun hän tapasi yhden toisen kaverini en ole hänestä juuri kuullut ellen itse ole ottanut yhteyttä. Hänestä tuli tosi vaisu kanssani sen jälkeen. Ja vielä möksähtäneemmän oloinen kun kerroin aloittaneeni parisuhteen. Tämä on kyllä kummallista, koska hänellä itsellään on minua yksi paljon läheisempi ystävä jota hän nimittää käsittääkseni parhaaksi kaverikseen. Ja jos tuo kaveri on halunnut nähdä, mun kanssa sovitut jutut on menneet vaan roskiin ja joudun perumisen kohteeksi. Mutta kaverin käytös muuttui kyllä selvästi. Enkä ole hänestä nyt kuullut pitkiin aikoihin. Olen surullinen, mutta samalla ärsyyntynyt, koska tuo mykkäkoulu hänen puoleltaan tuntuu vallankäytöltä.

Vierailija kirjoitti:

Minä en itseasiassa ymmärrä tätä vinkunaa, että mun kaveri sai lapsen, nyt sitä ei kiinnosta mun jutut, miten se voi kuvitella, että mua kiinnostaa sen kakaran asiat.

Näin se vain elämä menee, kun eri aikaan tulee elämänmuutoksia. Minua ei kiinnostanut niiden kavereiden jutut, jotka sai lapsia nuorena. Kun itse sain vanhempana lapsia, heitä ei enää kiinnostanut vauvajutut, kun se oli jo eletty.

Siksi kannattaa olla avaramielinen ja tutustua erilaisiin ihmisiin ja eri elämäntilanteissa oleviin ihmisin, jotta ei tarvitse itkeä, kun se yksi ja ainoa, oikea ystävä saa lapsia ja itse jää yksin, kun ei kiinnosta ne kakaroiden jutut. 

Ihmisiä tulee ja menee eri elämäntilanteissa ja elämäänsä ei kannata rakentaa sen yhden lapsuudenystävän varaan ja ajatella, että etenemme kaikissa asioissa samaan tahtiin ja kuolemmekin käsi kädessä yhtä aikaa.

Samaa mieltä. Kaverini ei ollut yksin eikä yksinäinen, mutta mulle valiteltiin päin naamaa näistä mainitsemistasi asioista. Eniten luokkasi se, etten muka olisi hänen elämästään kiinnostunut. Osoitti sen, ettei tuntenut minua yhtään kahdeksan vuoden jälkeenkään. Hänellä oli paljon myös samanhenkisiä kavereita, kun hän itse oli, eikä meidänkään tapaamiset harventuneet. Valitteli, etten silti ota tarpeeksi yhteyttä. Itse pystyn viettämään aikaa yksinkin ja nykyään minulle riittää perheeni ja tuttavat. En jaksaisi mitään ystävädraamaa tässä vaiheessa elämää. Niin kuiviin ex-ystävä minut imi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä onkin yksi syy, miksi välit lapsellisiin kavereihin tuppaavat viilenemään. Kun mennään vaikka muutaman kuukauden tauon jälkeen syömään ja alat kysellä että mitäs sulle kuuluu ja mitä oot viime aikoina puuhaillut, niin vastaus on tyyliin "joo Aleksi meni just tokaluokalle ja Minnamaaria on alottanut uimakoulun, juu ja käytiin mummolassa ja poketettiin lasten kanssa ja naapurin Petteri löi varpaansa koivuun" AI KUN KIINNOSTAVAA, mutta mites se SUN uusi työpaikka ja SUN uusi miesystävä, että oliko SULLA kenties jotain kuulumisia? Aina se jaksaa hämmästyttää, miten joku luulee että lapsettomia ystäviä kiinnostaa enemmän uimakoulut ja naapurin kersojen toilailut kuin sen oman kaverin oikeat kuulumiset.

Siksi on luonnollista, että ne välit viilenee. Ei sitä lapsellistakaan enää kiinnosta sinkkujutut. Kummatkin etsii uusia kavereita ja kaikilla on hyvä olla, eikä tarvitse valittaa

Sinkkujutut? Missä puhuttiin "sinkkujutuista"? Ai niin, jos ei ole lapsijuttuja kerrottavaksi niin silloinhan toki on kyse sinkkujutuista :D

Entäs se todellinen tilanne, että vapaaehtoisesti lapseton keskustelukumppani on ollut onnellisessa parisuhteessa 20v ja mukavassa työpaikassa 15v, kun taas lapseton on eronnut vuosia sitten ja deittaillut lukemattomien äijien kanssa ja ehtinyt vaihtaa sitä työpaikkaakin muutaman kerran. Tässähän lapsettomalla ei juuri ole kuulumisia kerrottavaksi ("sama hyvä parisuhde ja sama kiva työpaikka, mitäs tässä"), mutta lapsellinenkaan ei osaa puhua mistään muusta kuin tylsistä kersoistaan, vaikka oikeitakin asioita elämässä tapahtuisi.

No, nämä on tietysti niitä juttuja joita lapseton "ei vaan voi ymmärtää". Mikäs siinä sitten :D

Vierailija kirjoitti:

Minä en itseasiassa ymmärrä tätä vinkunaa, että mun kaveri sai lapsen, nyt sitä ei kiinnosta mun jutut, miten se voi kuvitella, että mua kiinnostaa sen kakaran asiat.

Näin se vain elämä menee, kun eri aikaan tulee elämänmuutoksia. Minua ei kiinnostanut niiden kavereiden jutut, jotka sai lapsia nuorena. Kun itse sain vanhempana lapsia, heitä ei enää kiinnostanut vauvajutut, kun se oli jo eletty.

Siksi kannattaa olla avaramielinen ja tutustua erilaisiin ihmisiin ja eri elämäntilanteissa oleviin ihmisin, jotta ei tarvitse itkeä, kun se yksi ja ainoa, oikea ystävä saa lapsia ja itse jää yksin, kun ei kiinnosta ne kakaroiden jutut. 

Ihmisiä tulee ja menee eri elämäntilanteissa ja elämäänsä ei kannata rakentaa sen yhden lapsuudenystävän varaan ja ajatella, että etenemme kaikissa asioissa samaan tahtiin ja kuolemmekin käsi kädessä yhtä aikaa.

No joo, meidän naisten maailmassa se menee näin. Olen vähän kateellisena seurannut miehen nuoruudenystävien porukkaa: puolisoita, lapsia ja työpaikkoja on tullut ja mennyt, mutta seiskaluokalta asti on pidetty yhteyttä ja vietetty äijien kesken saunailtaa kerran tai kaksi vuodessa. Porukassa on duunareita ja akateemisia, homo ja heteroita, veloja ja lapsellisia, ihan kaikenlaista sakkia - mutta porukka pitää yhtä ja joku aina kesän mittaan muistaa kutsua kaverit kylään, aina suurin osa löytää sille aikaa. Ja vaikkei olisi oltu missään tekemisissä sitten viime kesän, niin toukokuussa on ihan ok pistää viesti jollekin ja kysyä, että hei kiinnostaisko sua sejase festari silloinjasilloin, olis jo varatussa majapaikassa tilaa. Joo kiinnostaa, tulen, pääseekö sun kyydissä? jne.

Itse voi vaan haaveilla tällaisesta porukasta. Naiset tippuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi viettää puoli tuntia puhumalla jostain muusta kuin lapsistaan... Ei vain onnistu, koska lapsenhankinnan jälkeen muuta elämää EI OLE. Miehillä jostain syystä on, jopa niillä jotka osallistuvat lapsiperhe-elämään muuten ihan 50:50, mutta jotenkin vaan kavereiden kanssa osataan elää sitä muutakin elämää.

Vierailija kirjoitti:

Itse voi vaan haaveilla tällaisesta porukasta. Naiset tippuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi viettää puoli tuntia puhumalla jostain muusta kuin lapsistaan... Ei vain onnistu, koska lapsenhankinnan jälkeen muuta elämää EI OLE. Miehillä jostain syystä on, jopa niillä jotka osallistuvat lapsiperhe-elämään muuten ihan 50:50, mutta jotenkin vaan kavereiden kanssa osataan elää sitä muutakin elämää.

Lähes 50-vuotisen elämäni taipaleella olen kuullut hämmästyttävän monta samantyyppistä kommenttia aiheesta: "jos joku ei ole kiinnostunut lapsestani, niin koen että hän ei ole myöskään kiinnostunut minusta". WTF? Jaetaanko jossain äitiysneuvolassa tämäntyyppisiä esitteitä vai mistä kummasta moinen käsitys on peräisin? Miten joku voi edes kuvitella, että kiinnostus johonkin tiettyyn ihmiseen edellyttäisi varauksetonta kiinnostusta myös heidän jälkeläisiinsä, tai muihin sukulaisiin/kavereihin? Okei, teininä yksi ystävä loukkaantui, koska olisin halunnut hengailla vain hänen kanssaan enkä kaivannut yhteisiin menoihin mukaan hänen junttirasistia poikaystäväänsä. Mutta siis aikuisena?!?!? Ihan absurdia.

Vierailija kirjoitti:

Itse voi vaan haaveilla tällaisesta porukasta. Naiset tippuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi viettää puoli tuntia puhumalla jostain muusta kuin lapsistaan... Ei vain onnistu, koska lapsenhankinnan jälkeen muuta elämää EI OLE. Miehillä jostain syystä on, jopa niillä jotka osallistuvat lapsiperhe-elämään muuten ihan 50:50, mutta jotenkin vaan kavereiden kanssa osataan elää sitä muutakin elämää.

Jep. Kuvitelkaa tilanne: illanvietossa 6 naista joista neljällä on lapsia, ja illan pääpuheenaihe ei ole lapset. Aika mahdoton skenaario, eikö? Miehiltä onnistuu, naisporukassa ei voi ajatellakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse voi vaan haaveilla tällaisesta porukasta. Naiset tippuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi viettää puoli tuntia puhumalla jostain muusta kuin lapsistaan... Ei vain onnistu, koska lapsenhankinnan jälkeen muuta elämää EI OLE. Miehillä jostain syystä on, jopa niillä jotka osallistuvat lapsiperhe-elämään muuten ihan 50:50, mutta jotenkin vaan kavereiden kanssa osataan elää sitä muutakin elämää.

Jep. Kuvitelkaa tilanne: illanvietossa 6 naista joista neljällä on lapsia, ja illan pääpuheenaihe ei ole lapset. Aika mahdoton skenaario, eikö? Miehiltä onnistuu, naisporukassa ei voi ajatellakaan.

Pelkästään lapsistaan horisevat naiset onkin niitä pahimpia tylsimyksiä.

Pakko tuoda toinenkin näkökulma asioihin: itse en oikeasti uskalla soittaa ihmisille, vaikka mielelläni vietän aikaa ystävien ja kavereiden kanssa :D Eli jokunen teidän kavereista voi olla tällainen samanlainen häveliäs tyyppi, joka ajattelee tekevänsä palveluksen kun "ei häiritse". 

Mulla on ystävä noin viidentoista vuoden takaa. Muutin eri kaupunkiin monta vuotta sitten. Hän käy täällä aika säännöllisesti festareilla ja tapaamassa täällä asuvia kavereitaan. Muutaman kuukauden välein laittaa viestiä Facessa, että ajattelen sua vaikka ei nähdäkään. No, kun hän tulee tänne päin ei kuitenkaan ikinä nähdä. En ole tarpeeksi cool siihen porukkaan vaikka ajatuksissa kuulemma olen koko ajan. Sama ystävä on aina ollut sellainen, että vaatii mua juottamaan hänet baarissa jonne menoa hän itse ehdottaa. Polttaa mun tupakat ja vielä pyytää rahaa lainaksi. Se käy töissä ja mä kituutan sairaseläkkeellä. Silti mä olen aina ollut se maksumies. Kerrankin sanoin etten voi nyt sulle tarjota kaljaa kun jouduin ottamaan pikavipin että saan ruokaa edes. "Please, please, tarjoa nyt", ja vänkäsi niin kauan että suostuin. Se oli sitten mun ruokabudjetista pois, mutta pääasia että neiti saa kaljaa ja muuta... Nykyään en enää edes kaipaa koko ihmistä. Pahoittelen sekavaa kirjoitusta, mutta en ole nukkunut yöllä :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse voi vaan haaveilla tällaisesta porukasta. Naiset tippuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi viettää puoli tuntia puhumalla jostain muusta kuin lapsistaan... Ei vain onnistu, koska lapsenhankinnan jälkeen muuta elämää EI OLE. Miehillä jostain syystä on, jopa niillä jotka osallistuvat lapsiperhe-elämään muuten ihan 50:50, mutta jotenkin vaan kavereiden kanssa osataan elää sitä muutakin elämää.

Lähes 50-vuotisen elämäni taipaleella olen kuullut hämmästyttävän monta samantyyppistä kommenttia aiheesta: "jos joku ei ole kiinnostunut lapsestani, niin koen että hän ei ole myöskään kiinnostunut minusta". WTF? Jaetaanko jossain äitiysneuvolassa tämäntyyppisiä esitteitä vai mistä kummasta moinen käsitys on peräisin? Miten joku voi edes kuvitella, että kiinnostus johonkin tiettyyn ihmiseen edellyttäisi varauksetonta kiinnostusta myös heidän jälkeläisiinsä, tai muihin sukulaisiin/kavereihin? Okei, teininä yksi ystävä loukkaantui, koska olisin halunnut hengailla vain hänen kanssaan enkä kaivannut yhteisiin menoihin mukaan hänen junttirasistia poikaystäväänsä. Mutta siis aikuisena?!?!? Ihan absurdia.

Nykyvanhemmuus on intensiivisempää kuin ennen. Mä saatoin aikoinaan tulla töistä kotiin eikä mulla ollut hajuakaan, missä ekaluokkalaiseni oli. Oli ihan normaalia rauhassa odotella pari tuntia ja luottaa siihen, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Ja niinhän se lopulta aina ajoikin. Nykyisin jo pientenkin lasten elämä on aikataulutettua. Pitää viedä ja tuoda,. Valmistautua ja taas palautua. Hyvin monen äidin elämässä ei oikeastaan tapahdu juuri mitään sellaista, mihin lapsi ei tavalla tai toisella liittyisi. Väsyttää (koska vauva valvotti yöt), töissä stressaa (koska on ollut lasten vuoksi paljon sairaspoissaoloja), rahat on tiukilla (koska lapselle piti ostaa uudet silmälasit ja vaatteita) , kesälomasuunnitelmiin kuuluu Legoland ja Muumimaailma (koska lapset viihtyvät niissä), viikonloppu meni turnauksissa (koska lapsi harrastaa jalkapalloa)  jne jne . Jos tällainen äiti ei saa puhua lapsistaan, ei hänellä ole mitään puhuttavaa itsestäänkään. 

Mä olen muutaman kerran rakentanut sosiaalisen elämäni lähes alusta. Syynä muutot ja suuret muutokset elämäntilanteissa.

Noin 1 - 2 vuotta siihen on mennyt, kun taas on toimiva sosiaalinen elämä. Kyllä se vaatii paljon aloitteellisuutta, avoimuutta, itsensä altistamista haavoittuvaan asemaan yms. Lisäksi se vaatii sen, että rohkeasti tekee myös karsintaa ja pitää ja syventää ne ihmissuhteet, jotka oikeasti ovat antoisia myös itselle. Valitettavasti ei voi välttyä siltä, että myös itse tulee joidenkin elämästä karsituksi pois, saa negatiivista palautetta, joutuu huonosti kohdelluksi jne. Kärsivällisyyttä sosiaalisen elämän rakentaminen vaatii myös, koska aikaahan siihen menee. Joidenkin ihmisten kanssa tutustuminen on todella hidasta ja pitkään ollaan small talk -asteella ennen kuin välit syvenee. Ja sitten kun ne syvenee, vasta sitten voi tietää, onko kyseessä ihminen jonka haluaa oikeasti pitää lähellään vai sellainen joka on parempi pitää etäisempänä kaverina tai tuttavana.

Uusia kavereita olen saanut ihan niistä omista arkikuvioista: Naapureista (kun alkaa vaan jutustelemaan, ensin ehkä vain tervehtii postilaatikolla/rappukäytävässä, seuraavalla kerralla juttelee pari sanaa ja seuraavaksi jatkaa siitä mihin juttu viimeksi jäi jne. Jossain vaiheessa voiko ehdottaa yhteistä lenkkeilyä tms.), opiskelu- ja työkavereista (ruokatauot, kahvitauot jne. hyviä rupatteluun ja tutustumiseen), harrastuskavereista (rohkeasti vaan juttelemaan niitä näitä), sitten kun on joitain kavereita niin kavereiden kavereista, jos on puoliso niin puolison kavereista ja sukulaisista jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse voi vaan haaveilla tällaisesta porukasta. Naiset tippuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi viettää puoli tuntia puhumalla jostain muusta kuin lapsistaan... Ei vain onnistu, koska lapsenhankinnan jälkeen muuta elämää EI OLE. Miehillä jostain syystä on, jopa niillä jotka osallistuvat lapsiperhe-elämään muuten ihan 50:50, mutta jotenkin vaan kavereiden kanssa osataan elää sitä muutakin elämää.

Jep. Kuvitelkaa tilanne: illanvietossa 6 naista joista neljällä on lapsia, ja illan pääpuheenaihe ei ole lapset. Aika mahdoton skenaario, eikö? Miehiltä onnistuu, naisporukassa ei voi ajatellakaan.

Mikä sinusta olisi sellaisia aiheita, joista nuo kaikki 6 puhuisivat keskenään ilman riitaa? Toiset ei tiedä politiikasta mitään, toiset haukkuisivat miehiään, toiset jauhaisivat vain työstään, toiset harrastuksestaan, toiset ruuanlaitosta, meikeistä ja vaatteista. Sitten olisivat he jotka jauhaisivat kesämökistään tai matkoistaan tai omasta terveydestään.

Mistä sinunlaiset, jotka vihaavat puhua lapsista oikein haluaisivat puhua? Voisiko joku tai sinä kirjoittaa oikein tarkan esimerkin?

Mitä ihmettä kuusi miestä puhuu ryhmässä keskenään, joka on kaikista niin kiinnostavaa ja josta kaikilla on sanottavaa?

Kuuden hengen porukassa on aina joku jolla ei ole jostain kokemusta. Joku on työtön, toinen ei matkusta, yhdellä ei ole miestä, ja joku on dieetillä, toista ei meikit kiinnosta jne.

Minusta esimerkiksi on todella kiinnostavaa kuunnella miten toisten lapsilla menee. Minä kysyn jopa yleensä ystävieni vanhempienkin kuulumiset. Koska minua kiinnostaa ystävieni elämämkokonaisvaltaisesti, eikä pelkästään heidän kantansa Kiinan ja Usan väliseen kauppasotaan.

Yksinäiset...Partioon.Siellä tehdään yhdessä.

Ei yksinäisyyttä voi parantaa ihmisten seuralla.

Ihmisten seura voi korkeintaan viihdyttää.

Kosketus todellisuuteen parantaa yksinäisyyden.

Vai onko oikeasti parempi juosta itseään ja yksinäisyyttä pakoon aina jonnekin?

Oma ikä tuntuu vaikuttavan paljon ystävien ja tuttavien saantiin näin vapaana ja perheettömänä miehenä Kaikilla ovat perhe, elämä ja tuttavat valmiina. Lisäksi niin monet ovat täysin kasvoihinsa kangistuneita. Esimerkiksi yli 50 vuotiaisiin miehiin on aivan turha tutustua ystävämielessä. Ovat aivan uskomattoman jämähtäneitä elämäänsä ja ajattelutapoihinsa. Valittavat ja kertovat omia asioitaan yksipuolisesti, ei muuta. Vaikuttavat sisimmässään vielä vanhemmilta kuin ovatkaan. Mihinkään ei voi lähteä, mikään ei käy tai sitten vaimo paheksuu (todennäköisesti vain tekosyitä?). Olen täysin kyllästynyt pitämään yhteyttä tai kysymään mukaan yhtään mihinkään. Ei siis mitään tekemistä juomisen yms. kanssa.

Jatkossa aion viihtyä, harrastaa ja mennä yksinäni. Luulen naisten olevan parempaa seuraa, mutta aika hankala on ketään vapaata naista löytää edes ystäväksi. Aika harva nainen ymmärtää tai hyväksyy miehisempiä kiinnostuksen kohteita joita itsellä myös on lukuisien kulttuuristen harrasteiden lisäksi. Ehkä yksinolokin voi toimia valintana, jos on parempi niin?

Vierailija kirjoitti:

Ystäville on nykyään niin vaativat vaatimuslistat, kuten sillä yhdellä vanhapiikanaisella, joka laati listan vaatimuksista, millaisen miehen haluaa.

Ei niitä vaatimuksia kukaan pysty täyttämään ja kuka edes haluaa olla joku vaatimuslistan kohde, missä pitää pilkuntarkkaan olla sellainen ihminen, kuin toinen haluaa, jotta tämä toinen olisi tyytyväinen.

No jaa. Aika monihan kuitenkin itsekkäistä syistä haluaa menoseuraa, jolloin prioriteeteissa korkeammalla on rehellisesti sanottuna lähes seura kuin seura kuin pilkuntarkat laatuvaatimukset. 

Sitä voi sitten miettiä,  kumpi noista toimintatavoista loppujen lopuksi on reilumpaa sitä toista kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisten aika tuntuu menevän muiden haukkumiseen, että miksi ne ei ole sellaisia, kuin haluan ja puhu sellaisista aiheista kuin haluan.

Tosiaan, itseään voi muuttaa, ei muita. Hassua haukkua muita, kun ne puhuu lapsista tai muusta, mikä yksinäistä ei kiinnosta. Hakee toisenlaisia kavereita, niin ongelma on ratkaistu.

Minä ainakin puhun mistä haluan ja jos yksi tuppisuu murjottaa, kun puhutaan meitä kiinnostavista asioista, hakekoot muuta seuraa

Siis se yksi ihminen, joka on kaveriporukassa, täytyy nimetä silti yksinäiseksi ja dissata häntä sen kautta? Mites ois, jos ajattelisi, että se on ihan vain yksi kymmenestä tmv. ja täysin tasa-arvoinen muiden kanssa? Vaikka hänellä ei olisi esim. lapsia.

Veikkaan, että ratkaisusi ei ole niin yksinkertainen. 

No miksi tämä yksi roikkuu sellaisessa porukassa, missä ei jutella häntä kiinnostavia asioita? Haukkumalla heidän juttujaanko se paranee.

-Byää, ne juttelee vain lapsistaan, kun niillä on pieniä lapsia. Mua haluttais jutella yhteiskuntapoliittisista asioista yleisellä tasolla. Byää, ne ei kerro työstään minulle juuri sillä tavalla, kuin haluaisin kuunnella. Byää, ne ei ole sellaisia, kuin minä haluan. Byää.

Jokseenkin tahallista byää-väärinymmärtämistä.

Mut joo, joskus on pakko kärvistellä vähän paskimmassakin seurassa, jos jotain seuraa joskus haluaa. Onhan täälläkin penätty, että ei sovi olla nirso. Joten päättäkää jo. 

Ei, ei muutu ei. Tämä paikka on tiettävästi kuitenkin ihan soppeli avautumispaikka ongelmista, joita on ihmissuhteissa. 

Vierailija kirjoitti:

Ystäville on nykyään niin vaativat vaatimuslistat, kuten sillä yhdellä vanhapiikanaisella, joka laati listan vaatimuksista, millaisen miehen haluaa.

Ei niitä vaatimuksia kukaan pysty täyttämään ja kuka edes haluaa olla joku vaatimuslistan kohde, missä pitää pilkuntarkkaan olla sellainen ihminen, kuin toinen haluaa, jotta tämä toinen olisi tyytyväinen.

Monella vaatimuksena on, että edes sen 10 kertaa vuodessa näkisi. Mutta sekin on monelle liikaa ja ahdistavaa jne. On aikaa katsella jotain Salkkareita varmaan 200 kertaa vuodessa, mutta ystävän näkemiseen ei ole aikaa monella edes kahta kertaa vuodessa.