Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ajatellut olevani suurestikin poikkeava, kun puoliso ja lapset riittää sosiaalisiksi suhteeksi. Työkavereita en jaksa päivittäin jututtaa, enkä näe heitä vapaa-ajalla kuin pari- kolme kertaa vuodessa. Vanhoja ystäviä tapaan 1-3 kertaa vuodessa, enkä soittele heidän kanssaan juuri koskaan. Näitä ystäviä ei ole enää montaa, sillä useimmat ystävyyssuhteet eivät ole kestäneet näin harvaa yhteydenpitoa. Olen ollut tästä lähinnä helpottunut. Vanhempiani ja sisaruksiani näen ehkä 8-10 kertaa vuodessa, samoin miehen sukua, toisinaan lisäksi soitellaan ja viestitellään. En kaipaa yhtään enempää sosiaalisuutta, päinvastoin kaipaisin enemmän omaa aikaa. Ihan erakkokaan en silti halua olla, mutta ei kovin kaukana siitä. Yksin on ihana olla, silloin voi olla oma itsensä ja vapaa. Kun on ollut riittävästi yksin, sosiaaliset suhteet tuntuu jälleen raikkailta ja voimaannuttavilta.

Kuin mun näppikseltäni :) Mä luulen, että yksinäisyydestä kärsivät ihmiset eivät aina oikein ymmärrä, että joillain ihan oikeasti on elämässään niin paljon ihmissuhteita (siis ihan perhettä ja sukua), että sekin tuntuu välillä liian paljolta. Että ei halua jokaista hereilläolominuuttiaan käyttää johonkin toiseen ihmiseen vaan kaipaa välillä vain omissa oloissaan olemista. 

Jep. Itsellä on yksi tuollainen kaveri. Hän on katkaissut siteet omaan sukuunsa (ihan kyllä ymmärrettävistä syistä) ja hakee ystävistä sitä verkostoa minkä monille muodostaa perhe ja suku. Mut ei mun kohdalla sitten tajua sitä että oon joskus tosi väsynyt kaikista sosiaalisista velvoitteista ja tarvitsen aikaa olla myös yksin. Haluaisi myös viettää kokonaisia päiviä yhdessä, hengata ja olla yhdessä kuin oltaisiin perhettä. Mut mulla vaan ei aika ja energia riitä siihen, kun on perhe ja laaja suku ja tarviin myös omaa aikaa.

Joskus yksinäisyysketjuja lukiessa tulee joidenkin kommenteista mieleen, että eivät he niinkään kaipaa ystäviä ja kavereita vaan perhettä. Äitiä, isää, siskoa, veljeä, puolisoa ja kenties lapsiakin eli jotain sellaista läheistä ja rakasta ihmistä, joka aidosti välittää. Sellaista, joka huolestuu, jos toisesta ei vähään aikaan kuulu mitään, ja joka tulee avuksi silloin, kun tarvitsee apua tai tukea elämän vastoinkäymisissä. Sellaista, jonka kanssa viettää jouluakin yhdessä ja muutenkin luoda yhteisiä perinteitä. Välittämistä, rakkautta ja yhteenkuuluvaisuudentunnetta. 

Vierailija kirjoitti:

Noi jotka tivaavat syytä miksi joku ei halua olla hänen kanssaan, eivät oikeasti halua syytä. He haluavat väkisin jatkaa "ystävyyttä" ja alkavat perustella ja selitellä, miksi toisen pitäisi kaikesta huolimatta jatkaa sellaista ihmissuhdetta, jota ei halua. Ei ne ymmärrä ystävyydestä mitään, kun eivät ymmärrä ettei ystävyyttä synny painostamalla ja vänkäämällä.

Yksinäiselle aina sanotaan että katso peiliin. Mutta kuitenkaan kukaan ei ole valmis kertomaan mitä yksinäinen tekee väärin. Miten voi muuttaa käytöstään jos ei tiedä mikä siinä on vikana, eikä kukaan viitsi kertoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noi jotka tivaavat syytä miksi joku ei halua olla hänen kanssaan, eivät oikeasti halua syytä. He haluavat väkisin jatkaa "ystävyyttä" ja alkavat perustella ja selitellä, miksi toisen pitäisi kaikesta huolimatta jatkaa sellaista ihmissuhdetta, jota ei halua. Ei ne ymmärrä ystävyydestä mitään, kun eivät ymmärrä ettei ystävyyttä synny painostamalla ja vänkäämällä.

Yksinäiselle aina sanotaan että katso peiliin. Mutta kuitenkaan kukaan ei ole valmis kertomaan mitä yksinäinen tekee väärin. Miten voi muuttaa käytöstään jos ei tiedä mikä siinä on vikana, eikä kukaan viitsi kertoa?

Ihmiset ovat erilaisia. Jos yksi sanoisikin, että yksinäisessä on ärsyttävää asia x ja ominaisuus y, jonkun toisen mielestä taas juuri asia x ja ominaisuus y on sellaisia, joita ystävältään haluaa. Ei yksinäisen ole tarpeellista muuttaa käytöstään vaan löytää sellainen ihminen, jonka mielestä tuo käytös on just sitä, mitä ystävältään haluaakin. Esimerkkinä vaikka tiivis yhteydenpito. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noi jotka tivaavat syytä miksi joku ei halua olla hänen kanssaan, eivät oikeasti halua syytä. He haluavat väkisin jatkaa "ystävyyttä" ja alkavat perustella ja selitellä, miksi toisen pitäisi kaikesta huolimatta jatkaa sellaista ihmissuhdetta, jota ei halua. Ei ne ymmärrä ystävyydestä mitään, kun eivät ymmärrä ettei ystävyyttä synny painostamalla ja vänkäämällä.

Yksinäiselle aina sanotaan että katso peiliin. Mutta kuitenkaan kukaan ei ole valmis kertomaan mitä yksinäinen tekee väärin. Miten voi muuttaa käytöstään jos ei tiedä mikä siinä on vikana, eikä kukaan viitsi kertoa?

Ihmiset ovat erilaisia. Jos yksi sanoisikin, että yksinäisessä on ärsyttävää asia x ja ominaisuus y, jonkun toisen mielestä taas juuri asia x ja ominaisuus y on sellaisia, joita ystävältään haluaa. Ei yksinäisen ole tarpeellista muuttaa käytöstään vaan löytää sellainen ihminen, jonka mielestä tuo käytös on just sitä, mitä ystävältään haluaakin. Esimerkkinä vaikka tiivis yhteydenpito. 

Kyllä minä voisin yrittää muuttua, jos joku vaan kertoisi mitä pitää muuttaa. Tuo sun taktiikka kun on johtanut vain siihen, että olen 40v vailla yhtään ystävää. Viimeksi niitä on ollut noin 20v sitten. Montako vuosikymmentä vielä pitäisi odottaa, että joku haluaa juuri kaltaiseni ystävän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noi jotka tivaavat syytä miksi joku ei halua olla hänen kanssaan, eivät oikeasti halua syytä. He haluavat väkisin jatkaa "ystävyyttä" ja alkavat perustella ja selitellä, miksi toisen pitäisi kaikesta huolimatta jatkaa sellaista ihmissuhdetta, jota ei halua. Ei ne ymmärrä ystävyydestä mitään, kun eivät ymmärrä ettei ystävyyttä synny painostamalla ja vänkäämällä.

Yksinäiselle aina sanotaan että katso peiliin. Mutta kuitenkaan kukaan ei ole valmis kertomaan mitä yksinäinen tekee väärin. Miten voi muuttaa käytöstään jos ei tiedä mikä siinä on vikana, eikä kukaan viitsi kertoa?

Ihmiset ovat erilaisia. Jos yksi sanoisikin, että yksinäisessä on ärsyttävää asia x ja ominaisuus y, jonkun toisen mielestä taas juuri asia x ja ominaisuus y on sellaisia, joita ystävältään haluaa. Ei yksinäisen ole tarpeellista muuttaa käytöstään vaan löytää sellainen ihminen, jonka mielestä tuo käytös on just sitä, mitä ystävältään haluaakin. Esimerkkinä vaikka tiivis yhteydenpito. 

Kyllä minä voisin yrittää muuttua, jos joku vaan kertoisi mitä pitää muuttaa. Tuo sun taktiikka kun on johtanut vain siihen, että olen 40v vailla yhtään ystävää. Viimeksi niitä on ollut noin 20v sitten. Montako vuosikymmentä vielä pitäisi odottaa, että joku haluaa juuri kaltaiseni ystävän?

Ehkäpä sä olet jostain syystä pyrkinyt ystävystymään juuri sellaisten ihmisten kanssa, jotka haluavat ystävältä ja ystävyydeltä eri asioita kuin sinä? Onhan joillain parisuhteissakin sama ongelma eli ihastutaan aina samantyyppisiin ihmisiin, vaikka ollaan jo monta kertaa petytty juuri sen tyyppisiin ihmisiin. 

Ikävä kyllä monet ystävyydet päättyvät tai eivät edes kehity ystävyydeksi asti, kun toinen osapuoli huomaa toisen feikkaavan. Hyvässä ystävyyssuhteessa saa olla oma itsensä. Jos et pidä joistakin asioista itsessäsi, muuta niitä. Mutta muuta vain itsesi vuoksi, koska kuten aiemmassa kommentissani sanoin, ihmiset ovat erilaisia. Jos joku kehottaisi sua muuttamaan jonkun asian, jonkun toisen mielestä taas olisi pitänyt muuttaa joku muu asia eikä sitä. Ei Maija voi kertoa sulle, mitä sun pitäisi itsessäsi muuttaa, jotta Riitta tai tulevaisuudessa joku muu haluaisi olla ystäväsi. Varsinkaan, jos Maija ei edes tunne Riittaa eikä siis tiedä, mitä Riitta ystävyydeltä haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikista inhottavimpia on nämä jatkuvasti tapaamisia peruvat "ystävät".

Sovitaan, että mennään päivänä x katsomaan jotain tiettyä keikkaa..

Ok, onpa mukava juttu.

Hommaan lapsenvahdin, itse ja lapsenvahtikin järjestänyt jo menonsa tämän mukaan. Kampaaja varattuna pariksi päivää ennen illanviettoa.

Mitäs sitten? Muutama päivä ennen näkemistä laitetaan vaan tylysti viestiä; "Pidetäänkin kultsin kans leffailta" tai "Ei olekaan fiilistä lähteä". Ei pahoitteluja, ei mitään.

Mitäs tämän jälkeen? Luottamus ja usko menee tähän ihmiseen, eikä ollut edes ensimmäinen kerta.

Eikö sitä ole edes sovittujen tapaamisten arvoinen ihminen?

Juu siis ihan kamalia on semmoset ja ärsyttäviä. Pitän semmosta ihmistä nyt vielä ystävänä mutta tuntuu ettei kohta se sitä ole. Hiljattain juhlisin synttäriä ja kutsuin kuitenkin aika vähän ihmisiä eli tosiaan toivosin että kaikki tulee jotka ilmoittautuvat tulevansa. Yksi kaveri, kenestä oikeesti ihmisenä muuten tykkään tosi paljon ja hänen kanssa on aina hauska, ilmoitti että tulee. Ja sitä ajoissa. Mutta samana päivänä hän sanoi ettei taita ehdiä ihan ajoissa koska on muutakin menoa. Siis mitä helvet*iä 😑 ok. Puhutiin vielä että ehkä saa yhdistää menot kun kuitenkin on suunitelma mennä ulos porukkalla. Viestin välityksellä hän tavallaan ymmärsi ettei ole mulle semmoset oharit ok. Ilmoitti siis että ehdii kuitenkin ajoissa. Niin no ei todellakaan tapahtunut näin. Tuli 2-3 tuntia myöhemmin, istui poikaystävän kanssa vähän aika ja sit ne lähti koska oli tärkeämpi meno niillä. Sovitiin että nähdään sit eräässä baarissa kun ne tulee sinne. No ei todellakaan nähty siellä kun ei vaan edes ilmoittanut etteivät tule. Me juhlitiin ja mentiin sit pois. Eli sillä ihmisellä oli ihan samaa mitä se tekee ja sanoo. Harmi koska niin yleisestiki hän on ihminen kenen kanssa ei kannata sopia mitään. Ikinä ei voi tiedä milloin oharit tulee. Tuntuu ettei ystävyyttä arvostetta ja minä arvostan sitä paljon enemmän koska oikeesti teen mitä lupaan. Ja mä inhoan ihmisä jotka eivät tee sama eli ei pitä kiinni lupauksista. Parempi keino on vaan jättä semmosest ystävyyssuhteet. Vaikka tosiaan ihmisestä tykkään.

Itse olen ystävänä tosi luotettava ihminen ja arvostan ystävyyssuhteitä paljon.

Anteeks virheitä, suomi ei ole äidinkieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ajatellut olevani suurestikin poikkeava, kun puoliso ja lapset riittää sosiaalisiksi suhteeksi. Työkavereita en jaksa päivittäin jututtaa, enkä näe heitä vapaa-ajalla kuin pari- kolme kertaa vuodessa. Vanhoja ystäviä tapaan 1-3 kertaa vuodessa, enkä soittele heidän kanssaan juuri koskaan. Näitä ystäviä ei ole enää montaa, sillä useimmat ystävyyssuhteet eivät ole kestäneet näin harvaa yhteydenpitoa. Olen ollut tästä lähinnä helpottunut. Vanhempiani ja sisaruksiani näen ehkä 8-10 kertaa vuodessa, samoin miehen sukua, toisinaan lisäksi soitellaan ja viestitellään. En kaipaa yhtään enempää sosiaalisuutta, päinvastoin kaipaisin enemmän omaa aikaa. Ihan erakkokaan en silti halua olla, mutta ei kovin kaukana siitä. Yksin on ihana olla, silloin voi olla oma itsensä ja vapaa. Kun on ollut riittävästi yksin, sosiaaliset suhteet tuntuu jälleen raikkailta ja voimaannuttavilta.

Kuin mun näppikseltäni :) Mä luulen, että yksinäisyydestä kärsivät ihmiset eivät aina oikein ymmärrä, että joillain ihan oikeasti on elämässään niin paljon ihmissuhteita (siis ihan perhettä ja sukua), että sekin tuntuu välillä liian paljolta. Että ei halua jokaista hereilläolominuuttiaan käyttää johonkin toiseen ihmiseen vaan kaipaa välillä vain omissa oloissaan olemista. 

Jep. Itsellä on yksi tuollainen kaveri. Hän on katkaissut siteet omaan sukuunsa (ihan kyllä ymmärrettävistä syistä) ja hakee ystävistä sitä verkostoa minkä monille muodostaa perhe ja suku. Mut ei mun kohdalla sitten tajua sitä että oon joskus tosi väsynyt kaikista sosiaalisista velvoitteista ja tarvitsen aikaa olla myös yksin. Haluaisi myös viettää kokonaisia päiviä yhdessä, hengata ja olla yhdessä kuin oltaisiin perhettä. Mut mulla vaan ei aika ja energia riitä siihen, kun on perhe ja laaja suku ja tarviin myös omaa aikaa.

Joskus yksinäisyysketjuja lukiessa tulee joidenkin kommenteista mieleen, että eivät he niinkään kaipaa ystäviä ja kavereita vaan perhettä. Äitiä, isää, siskoa, veljeä, puolisoa ja kenties lapsiakin eli jotain sellaista läheistä ja rakasta ihmistä, joka aidosti välittää. Sellaista, joka huolestuu, jos toisesta ei vähään aikaan kuulu mitään, ja joka tulee avuksi silloin, kun tarvitsee apua tai tukea elämän vastoinkäymisissä. Sellaista, jonka kanssa viettää jouluakin yhdessä ja muutenkin luoda yhteisiä perinteitä. Välittämistä, rakkautta ja yhteenkuuluvaisuudentunnetta. 

Totta ainakin omalla kohdalla. Nuorena koin olevanu yksinäinen, kun kaverini olivat perustaneet jo perheen ja jäljelle jäi pintaliitoihmisiä, joiden elämä pyöri kapakan ja miesten iskemisten ja yhdenillanjuttujen välillä. Muistan, kun kerrankin masentuneena kävelin kotiin ja ajattelin, että onko se tosiaan niin, että minun pitää itse synnyttää ne ihmiset, jotka edes oikeasti minusta välittäisivät.

Aikaa on kulunut tuosta paljon ja sattumalta tapasin sitten miehen, kenen kanssa perustin perheen. Nyt on niitä ihmisiä, jotka välittää ja rakastaa minua. Ja olen ymmärtänyt senkin, että kaverit ja ystävät on kavereita ja ystäviä ja en voi vaatia niitä pitämään huolta minusta ja hoitamaan ja tukemaan. Heillähän on myös se oma elämä ja oma perhe, mikä menee ykkössijalle. Näin ollen ystävyyssuhteeni ovat nykyään paljon helpompia, kun en odota heidän täyttävän mitään isoa tyhjiötä elämässäni ja olevan minulle isiä ja äitejä ja sisaruksia.

Mulla on kaverit huvenneet kun elämäntilanteet muuttuneet. Itse haluaisin pitää yhä yhteyttä mutta muille en tunnu olevan sillä lailla tärkeä enää ja ovat löytäneet elämäntilanteeseensa sopivampaa seuraa. No eipä siinä. Mullakin on nykyään rakastava mies ja muuten menee elämässä ihan mukavasti. Mutta oon huomannut että mun motivaatio hankkia uusia kavereita on aivan nollassa. Ajattelen vaan että mitä järkeä? Ne hylkää mut vaan kuitenkin eikä ystäviin muutenkaan voi samalla tavalla luottaa ja tukeutua kuin omaan perheeseen. Miten saisin motivoitua itseäni muodostamaan uusia kaverisuhteita? Tiedän että pitäis ottaa vaan kevyesti ne, että ois vaikka joku kaveri jumppaan tms silloin tällöin. Mutta nääkin asiat tykkään oikeastaan tehdä mielummin yksin. Onko ihan hyväksyttävää olla ilman kavereita tässä tilanteessa? Kun ei vaan kiinnosta pinnallisten small talk tuttavuuksien vaaliminen. Jotenkin tuntuu silti pahalta kun ei ole enää oikein kavereita. Ennen siis näin kavereita harvakseen mutta oli kivaa ja juteltiin paljon. Nyt ne ei oikein halua olla tekemisissä. Tulee tosi lyhyitä vastauksia viesteihin ja heillä on kiire tapaamisesta pois. Sattuu vähän.

Mitä mieltä olette siitä, että otat yhteyttä pari krt vuodessa entiseen luokkalaiseen. Luulin että hän oli hyväkin kaveri..

Hän ottaa toki myös minuun yhteyttä kerran vuoteen.

Mutta viime aikoina hän on tosi hyökkäävä vastauksissaan, koittaa haastaa riitaa. Olen antanut olla.

Jos ei halua olla tekemisissä tekisi kuin aikuiset ja sanoisi ettei tee mieli enää olla yhteydessä?

No mulle kyllä riitti, en ota enää yhteyttä häneen.

Mullekin kävi näin kunnes tajusin olevani mulkku. Ja sen lisäksi että muutin käytökseni, aloin myös itse pitämään yhteyttä ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä mieltä olette siitä, että otat yhteyttä pari krt vuodessa entiseen luokkalaiseen. Luulin että hän oli hyväkin kaveri..

Hän ottaa toki myös minuun yhteyttä kerran vuoteen.

Mutta viime aikoina hän on tosi hyökkäävä vastauksissaan, koittaa haastaa riitaa. Olen antanut olla.

Jos ei halua olla tekemisissä tekisi kuin aikuiset ja sanoisi ettei tee mieli enää olla yhteydessä?

No mulle kyllä riitti, en ota enää yhteyttä häneen.

Toi hyökkäävyys ei välttämättä mitenkään liity sinuun, vaikka kaverisi saattaa itsekin kuvitella että liittyisi. Voi olla niinkin että hänellä on jotenkin paha olla muuten ja purkaa sitä suhun. Ottaisin kyllä itse etäisyyttä vielä lisää, en itse tykkää yhtään hyökkäävästä ja ilkeästä tyylistä. En katkaisisi välejä kokonaan, vaan joskus 1.5 v päästä kysyisin varovaisen tunnustellen miten menee...

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaverit huvenneet kun elämäntilanteet muuttuneet. Itse haluaisin pitää yhä yhteyttä mutta muille en tunnu olevan sillä lailla tärkeä enää ja ovat löytäneet elämäntilanteeseensa sopivampaa seuraa. No eipä siinä. Mullakin on nykyään rakastava mies ja muuten menee elämässä ihan mukavasti. Mutta oon huomannut että mun motivaatio hankkia uusia kavereita on aivan nollassa. Ajattelen vaan että mitä järkeä? Ne hylkää mut vaan kuitenkin eikä ystäviin muutenkaan voi samalla tavalla luottaa ja tukeutua kuin omaan perheeseen. Miten saisin motivoitua itseäni muodostamaan uusia kaverisuhteita? Tiedän että pitäis ottaa vaan kevyesti ne, että ois vaikka joku kaveri jumppaan tms silloin tällöin. Mutta nääkin asiat tykkään oikeastaan tehdä mielummin yksin. Onko ihan hyväksyttävää olla ilman kavereita tässä tilanteessa? Kun ei vaan kiinnosta pinnallisten small talk tuttavuuksien vaaliminen. Jotenkin tuntuu silti pahalta kun ei ole enää oikein kavereita. Ennen siis näin kavereita harvakseen mutta oli kivaa ja juteltiin paljon. Nyt ne ei oikein halua olla tekemisissä. Tulee tosi lyhyitä vastauksia viesteihin ja heillä on kiire tapaamisesta pois. Sattuu vähän.

Noille vanhoille kavereille voisi tehdä niin, että pitää harvakseltaan yhteyttä ettei välit viilene kokonaan. Voi nimittäin tulla uusia elämäntilanteita jolloin teillä on mahdollisuus taas lähentyä, jos on vielä jotain etäistäkin kaveruutta jäljellä. Siis vaikka kerran - pari vuodessa otat yhteyttä ja kysyt mitä kuuluu ja että olis kiva nähdä joku kerta (ilman vaatimista/painostusta) näin saat ehkä pidettyä välit kuitenkin jatkossakin.

Sitten avoimin mielin vaan small talkkaat vähän ja solmit uusia tuttavuuksia arkiympäristöissä ilman sen suurempaa erillistä vaivaa. Joistain niistä joiden kanssa on usein tekemisissä ihan arkikuvioissaan (työt, harrastukset, naapurit yms.) sitten tulee niitä uusia kavereita joita voi pyytää vaikka lenkille tai leffaan.

Kun ikää tulee lisää monille suku tulee tärkeämmäksi. Olisko sulla serkkuja tms. joihin saisit yhteyden ja toisit kysyä miten menee ja josko pitkästä aikaa näkisitte kesällä kun liikutte sielläpäin tms. Jos on sisaruksia tai puolison sisaruksia, alkaa pyytää heitä mukaan menoihin tms. Ja pyytää sillain kevyesti ilman painostusta, ollaan menossa xx.xx.xxxx sinne ja tonne, kiinnostaisko teitä lähteä seuraksi?

Ystävyys voi olla yksipuolista monella eri tavalla. Toki yhteyden ottaminen on yksi mutta se voi olla yksipuolista myös esim. siten että toinen vuodattaa asioitaan pienimpiä yksityiskohtia myöten muttei jaksa kuunnella eikä kannustaa ja myötäelää vastavuoroisesti ystävänsä asioita. Tai että haluaa seuraa omiin haluamiinsa tapahtumiin ja paikkoihin muttei ole valmis joustamaan ja menemään seuraksi ystävänsä haluamiin tekemisiin jos ne ei satu niin nappaamaan. Jostain kuin että noin 10 % aikuisista ei ole oppinut vastavuoroisuutta ihmissuhteissaan. Tämä on yksi sellainen asia jota kannattaa pysähtyä miettimään jos mietityttää miksi itselle ystävystyminen ja ystävyyden ylläpitäminen takkuaa.

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys voi olla yksipuolista monella eri tavalla. Toki yhteyden ottaminen on yksi mutta se voi olla yksipuolista myös esim. siten että toinen vuodattaa asioitaan pienimpiä yksityiskohtia myöten muttei jaksa kuunnella eikä kannustaa ja myötäelää vastavuoroisesti ystävänsä asioita. Tai että haluaa seuraa omiin haluamiinsa tapahtumiin ja paikkoihin muttei ole valmis joustamaan ja menemään seuraksi ystävänsä haluamiin tekemisiin jos ne ei satu niin nappaamaan. Jostain kuin että noin 10 % aikuisista ei ole oppinut vastavuoroisuutta ihmissuhteissaan. Tämä on yksi sellainen asia jota kannattaa pysähtyä miettimään jos mietityttää miksi itselle ystävystyminen ja ystävyyden ylläpitäminen takkuaa.

Vaiko vain 10 %? Yllättävän alhainen arvio.

Niin, kyllä minä kaipaankin perhettä ja sukua, ja koska niitä ei ole, olisi kiva kun olisi edes ystäviä. Vaan kun ne entisetkin viettää aikansa vain perheensä kanssa niin... jos niille tulee eroja jne niin sanon sitten että en ehdi nähdä kun mulla on vähän kiire.

Vierailija kirjoitti:

Niin, kyllä minä kaipaankin perhettä ja sukua, ja koska niitä ei ole, olisi kiva kun olisi edes ystäviä. Vaan kun ne entisetkin viettää aikansa vain perheensä kanssa niin... jos niille tulee eroja jne niin sanon sitten että en ehdi nähdä kun mulla on vähän kiire.

Erossa erotaan vain puolisoista. Olen eronnut jo aikoja sitten, mutta perhe ja suku on pysynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noi jotka tivaavat syytä miksi joku ei halua olla hänen kanssaan, eivät oikeasti halua syytä. He haluavat väkisin jatkaa "ystävyyttä" ja alkavat perustella ja selitellä, miksi toisen pitäisi kaikesta huolimatta jatkaa sellaista ihmissuhdetta, jota ei halua. Ei ne ymmärrä ystävyydestä mitään, kun eivät ymmärrä ettei ystävyyttä synny painostamalla ja vänkäämällä.

Mihin perustat sen näkemyksen, että ihmiset, jotka "tivaavat" syytä, eivät oikeasti halua kuulla syytä, vaan he haluavat jatkaa "ystävyyttä"?

Minulla on pari tällaista kokemusta. En voi yleistää, mutta kummassakin tapauksessa alettiin ikään kuin tehdä kauppaa: Jos muutun näin, niin voidaanhan taas viettää aikaa yhdessä. Jos en enää soittele jatkuvasti, niin sitä ja tätä. Jos sun ei tarvi ajaa tänne, niin voitaishan me silti tavata, jos minä teen näin ja noin. Jos minä muutun...

Jos siis ei selkeästi mene perille se, että aika on ajanut ohi tämän ystävyyden, ei jaksaisi alkaa tätä kaupankäyntiä. Ihan samalla tavalla, kuin avioerossa jätetty alkaa tinkaamaan, että jos muutun ja annan sulle useammin tai en nalkuta enää tai muutun joksikin toiseksi, niin ethän jätä minua.

Toisaalta voisi esittää kysymyksen, mitä pahaa tuossa on, sillä tuohan tähtää kuitenkin neuvotteluun ja konfliktin rauhanomaiseen ratkaisemiseen, kompromisseihin. Jos siis tuollainen ärsyttää, niin vaikuttaa enemmänkin siltä, että toinen haluaa päästä helpolla tai on jotenkin peloissaan; ehkäpä hänen pitäisi itsekin muuttua jollain tavalla. Ehkä ei edes osata sanoa, mitä kaverin pitäisi tehdä toisin tai tiedostetaan itsekin, että toinen ei tee mitään varsinaisesti väärin, mutta on silti jotenkin piikki lihassa. Tällöin on tietysti helpompaa eliminoida ihminen kokonaan kuin jäädä pohtimaan, miksi toinen ärsyttää ja voisiko itseään kehittää siten, että toinen ei ärsyttäisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noi jotka tivaavat syytä miksi joku ei halua olla hänen kanssaan, eivät oikeasti halua syytä. He haluavat väkisin jatkaa "ystävyyttä" ja alkavat perustella ja selitellä, miksi toisen pitäisi kaikesta huolimatta jatkaa sellaista ihmissuhdetta, jota ei halua. Ei ne ymmärrä ystävyydestä mitään, kun eivät ymmärrä ettei ystävyyttä synny painostamalla ja vänkäämällä.

Mihin perustat sen näkemyksen, että ihmiset, jotka "tivaavat" syytä, eivät oikeasti halua kuulla syytä, vaan he haluavat jatkaa "ystävyyttä"?

Minulla on pari tällaista kokemusta. En voi yleistää, mutta kummassakin tapauksessa alettiin ikään kuin tehdä kauppaa: Jos muutun näin, niin voidaanhan taas viettää aikaa yhdessä. Jos en enää soittele jatkuvasti, niin sitä ja tätä. Jos sun ei tarvi ajaa tänne, niin voitaishan me silti tavata, jos minä teen näin ja noin. Jos minä muutun...

Jos siis ei selkeästi mene perille se, että aika on ajanut ohi tämän ystävyyden, ei jaksaisi alkaa tätä kaupankäyntiä. Ihan samalla tavalla, kuin avioerossa jätetty alkaa tinkaamaan, että jos muutun ja annan sulle useammin tai en nalkuta enää tai muutun joksikin toiseksi, niin ethän jätä minua.

Toisaalta voisi esittää kysymyksen, mitä pahaa tuossa on, sillä tuohan tähtää kuitenkin neuvotteluun ja konfliktin rauhanomaiseen ratkaisemiseen, kompromisseihin. Jos siis tuollainen ärsyttää, niin vaikuttaa enemmänkin siltä, että toinen haluaa päästä helpolla tai on jotenkin peloissaan; ehkäpä hänen pitäisi itsekin muuttua jollain tavalla. Ehkä ei edes osata sanoa, mitä kaverin pitäisi tehdä toisin tai tiedostetaan itsekin, että toinen ei tee mitään varsinaisesti väärin, mutta on silti jotenkin piikki lihassa. Tällöin on tietysti helpompaa eliminoida ihminen kokonaan kuin jäädä pohtimaan, miksi toinen ärsyttää ja voisiko itseään kehittää siten, että toinen ei ärsyttäisi. 

Kyllä ero on ero ja sillä selvä. Vai oletko sitä mieltä, että jos sinulla on miehesi kanssa ollut ongelmia pitkään ja olet kypsynyt siihen, että haluat eron, alatkin neuvotella ja vetkuttaa ja kompromisseja, että ei erotakkaan sitten, kun sinä lupaat muuttua ja minä en sittenkään halua päästä helpolla ja olen peloissani ja minunhan tässä täytyykin muuttua. Joten keskustelemmepa ja emme eroakkaan ja jään kituuttamaan tähän suhteeseen vielä pariksikymmeneksi vuodeksi, vaikka olen olen ahdistunut ja sinä olet täysi ku sipää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noi jotka tivaavat syytä miksi joku ei halua olla hänen kanssaan, eivät oikeasti halua syytä. He haluavat väkisin jatkaa "ystävyyttä" ja alkavat perustella ja selitellä, miksi toisen pitäisi kaikesta huolimatta jatkaa sellaista ihmissuhdetta, jota ei halua. Ei ne ymmärrä ystävyydestä mitään, kun eivät ymmärrä ettei ystävyyttä synny painostamalla ja vänkäämällä.

Mihin perustat sen näkemyksen, että ihmiset, jotka "tivaavat" syytä, eivät oikeasti halua kuulla syytä, vaan he haluavat jatkaa "ystävyyttä"?

Minulla on pari tällaista kokemusta. En voi yleistää, mutta kummassakin tapauksessa alettiin ikään kuin tehdä kauppaa: Jos muutun näin, niin voidaanhan taas viettää aikaa yhdessä. Jos en enää soittele jatkuvasti, niin sitä ja tätä. Jos sun ei tarvi ajaa tänne, niin voitaishan me silti tavata, jos minä teen näin ja noin. Jos minä muutun...

Jos siis ei selkeästi mene perille se, että aika on ajanut ohi tämän ystävyyden, ei jaksaisi alkaa tätä kaupankäyntiä. Ihan samalla tavalla, kuin avioerossa jätetty alkaa tinkaamaan, että jos muutun ja annan sulle useammin tai en nalkuta enää tai muutun joksikin toiseksi, niin ethän jätä minua.

Toisaalta voisi esittää kysymyksen, mitä pahaa tuossa on, sillä tuohan tähtää kuitenkin neuvotteluun ja konfliktin rauhanomaiseen ratkaisemiseen, kompromisseihin. Jos siis tuollainen ärsyttää, niin vaikuttaa enemmänkin siltä, että toinen haluaa päästä helpolla tai on jotenkin peloissaan; ehkäpä hänen pitäisi itsekin muuttua jollain tavalla. Ehkä ei edes osata sanoa, mitä kaverin pitäisi tehdä toisin tai tiedostetaan itsekin, että toinen ei tee mitään varsinaisesti väärin, mutta on silti jotenkin piikki lihassa. Tällöin on tietysti helpompaa eliminoida ihminen kokonaan kuin jäädä pohtimaan, miksi toinen ärsyttää ja voisiko itseään kehittää siten, että toinen ei ärsyttäisi. 

Sun kannattaisi ehkä muistaa, että ei läheskään kaikki elä yksinäisyydessä ja jatkuvassa halipulassa. Sellaisten ihmisten, joilla on - ilman tätä yhtäkin - ihan riittävästi läheisiä ihmissuhteita, ei ole mitään tarvetta alkaa neuvottelemaan yhtään mistään. Ei ryhtyä miettimään kompromisseja eikä muuttamaan omia ajattelutapojaan tai kehittämään itseään. Jos toinen on pelkästään hamsterin kokoinen paise pakarassa, siitä paiseesta haluaa vain eroon eikä alkaa neuvottelemaan paiseen kanssa, että jos nyt olisit vähän pienempi tai siirtyisit vähän vähemmän ikävään paikkaan kuten vaikka ristiselkään, saat olla. Ei kyse ole pelosta vaan siitä, että hankala ihmissuhde on yksinkertaisesti tarpeeton. Kun on kerran niitä hyviäkin ihmissuhteita ihan riittävästi. 

Ystävyys on yliarvostettua. Itse en jaksa mitään tyttöjen käkätysiltoja ja muuta reuhkaamista. Ei kiinnosta tyhjänpäiväiset puheet ja juoruilut. Eikä varsinkaan vastailla kaikenkarvaisiin uteluihin, kun tietää että omat asiat ruoditaan sitten seuraavassa tyttöjen porukassa eri kokoonpanolla tietenkin. Viihdyn vallan hienosti omieni parissa, ja osaan olla helkkarin hyvin myös yksin.