Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole tykännyt siitä, kun elämäni aikana pari ns. ystävää on katsonut aiheelliseksi avautua hyvin suoraan siitä millaisia huonoja puolia mulla heidän mielestään on. Kyllä se on laskenut itsetuntoa ja arkuus olla oma itseni muissakin ihmissuhteissa kasvanut. Ja nämä mun saamat neg. palautteet ainakin olivat jälkikäteen ajatellen todella subjektiivisia näkemyksiä, moni muu on eri mieltä.
- Olin kolmen tytön porukassa nuorena ja kuten usein käy, yksi jäi kolmanneksi pyöräksi. Tässä tapauksessa se olin minä. Nämä kaksi muuta alkoivat lytätä persoonaani, mm. heitä ärsytti että kyselen niin paljon asioita ja olen utelias. Myöhemmin olen saanut muissa ihmissuhteissani paljon kiitosta siitä, että olen oikeasti kiinnostunut ihmisistä, kyselen lisää ja myös muistan heidän kertomiaan asioita. Tuolloin nuorena tuosta kolmanneksi pyöräksi joutumisesta ja lytistämisestä, lopulta niiden kahen muun totaalisesti mun hylkäämisestäni yli pääseminen kesti pitkään.
- Toinen tapaus oli aikuisena, lähes keski-iässä. Olin tuntenut uuden kaverini noin vuoden ja juuri siinä vaiheessa kaveruus oli mielestäni alkanut syvetä ja nautin tästä kaveruudesta, melkein ystävyydestä. Onneksi oli muitakin kavereita ja muita ihmissuhteita kuitenkin, se auttoi siinä mitä seurasi. Aluksi tämä kaveri oli mukava ja tapaamisten jälkeen kehui ja kiitteli miten oli kiva nähdä. Ykskaks hän alkoi kuitenkin noin vuoden tuntemisen jälkeen vuodattaa, että hänelle tulee kuulemma aina mun tapaamisesta jotenkin raskas olo ja epäili olisiko mulla joku mielentereysongelma ja ehdotti psykiatria. Hän myös sanoi, ettei osaa sanoa jaksaako enää montaa kertaa nähdä mua. Hän myös hetti veikkauksiaan siitä mikä mielenterveyshäiriö mulla voisi olla koska käyttäydyn niin ja näin ja noin. Myöhemmin selvisi, että tällä kaverilla itsellään oli mielenterveysongelmia... Mulle noi suorat sanat oli oikeasti vaikea paikka ja pajon mieluummin olisin halunnut hänen ihan vaan etäännyttävän välit vaivihkaa jos ei halua nähdä. Ihan noihin suoriin sanoihinsa asti juuri hän oli aloitteellinen ja halusi nähdä mua usein yms. Mainittakon että itselläni ei ole koskaan todettu mitään mielenterveyspulmaa enkä ole kokenut tarvetta mielenterveydelliselle hoidolle/tuelle.
Molemmissa noissa tilanteissa olisin halunnut mieluummin jäädä ilman selityksiä kuin kuulla noi yllä kertomani negatiiviset tulkinnat itsestäni.
No pääsin noista kuitenkin yli ja en lannistunut. Kaikille kait jotain pettymyksiä ihmissuhteissa aina välillä tulee, että en noita nyt katkeruudalla muistele, mutta tosiaan jos valita saisi, olisin mieluummin jäänyt paitsi noita sanoja ja valinnut selittämättömän etääntymisen.
Tässäkin suhteessa ihmiset ovat erilaisia. Toiset toivovat jotain selkeää lopetusta ihmissuhteelle, toiset eivät.
Niin mutta ei sitä saa sanoa, kun tämä yksi on päättänyt että ystävyyssuhde päätetään jollakin ihmeen "rehellisellä keskustelulla", jossa kuitenkaan ei loukata. Kun kukaan ei päätä mitään pitkää ystävyyssuhdetta ihan mitättömästä syystä, niin ne rehelliset syyt ei taatusti ole mukavat kuulla.
Minusta tuollainen melodraama olisi lähinnä naurettavaa.
Ja sitten tämä raitis, jolta joku YKSI ihminen on kysellyt tyhmiä, ja sen vuoksi on pitänyt vetäytyä koko opiskelijatoiminnasta yksinäisyyteen. Ja kaikki opiskelijatoiminta pitää muuttaa raittiiksi, kun yhdestä ei ole jättämään jankuttajaa huomiotta. Kyllä elämästä voikin tehdä vaikeaa.
Missä kerroin vetäytyneeni opiskelijatoiminnasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin oman opiskeluni aikoina järjestettiin kaikenlaisia tutustumisiltoja. Eikö niitä nykyään enää ole?
Oli opiskeluryhmässä ryhmäytymistapahtumia ja yhteisiä opiskelijailtoja ja bileitä. Monenlaista työtä tehtiin, että uusi kurssi ryhmäytyisi ja tutustuisi toisiinsa. Oli myös monenlaista muuta ryhmää, mihin sai ilmoittautua. Ilmoitustaululla oli monenlaista harrastekutsua.
Eli ainakin ennen järjestettiin kyllä tapahtumia, missä opiskelijat saivat tutustua toisiinsa. Onhan monesti suurin osa opiskelijoista muualta muuttaneita, joten noissa tapahtumissa pääsevät tutustumaan toisiinsa.
Kyllä on, mutta on myös todettu, että moniin fuksivuoden tutustumisrientoihin liittyy alkoholi. Se on joillekin (monille?) ongelma, koska jos ei käytä alkoholia, voi jäädä helposti porukan ulkopuolelle.
Tuo on ongelma jos siitä tekee ongelman. Voi sinne mukaan mennä selvin päinkin, tai juo vain muutaman kulauksen, ei ole pakko juoda paljoa. Sitten jos siitä juomattomuudesta itse tekee suuren numeron, voivat muut ihmetelläkin.
Minä raahasin opiskelijana bileisiin mehua ja vissyä mukanani. En selitellyt mitään kenellekään. Toistuvasti eräs tyyppi ihan joka bileissä kyseli, että mikä minussa on oikein vikana, jos en kerran juo alkoholia. Kyllä se oli todella vaivaannuttavaa.
Yksi kyseli. Ja paljonko oli niitä jotka ei kyselleet? Miksi antaa niin suuri painoarvo yksittäisen törpön kyselyille. Itsekään en juuri käytä alkoholia ja jos se jotain vaivaa, se on hänen ongelmansa, ei minun.
Miksi välittää ikinä yhtään mistään, kun ainahan kyseessä on pohjimmiltaan vain yksittäisen ihmisen toiminta? Joskus heitä on paljon, mutta ainahan on kyse yksittäisistä ihmisistä, käyttäytyivät he miten tahansa. Yksittäiset ihmiset ovat sodissakin tehneet vaikka mitä kauheuksia.
Kyllä, mutta positiivisesti elämään suhtautuva ihminen kiinnittää huomion niihin yhdeksään jotka ei tee kauheuksia eikä anna sen yhden toiminnalle kohtuuttoman suurta painoarvoa.
Vaikka hänet raiskattaisiin ja vammautettaisiin pysyvästi sen yhden taholta? Elämään kuuluu kaikenlaisia tunteita.
Aikamoinen aasin silta raiskaukseen siitä että joku ei halua käyttää alkoholia juhlissa.
Aina on ihmisiä jotka kysyvät miksi joku valitsee eritavalla kuin he itse. Jos et halua käyttää alkoholia ja joku siitä kysyy. kokeile rehellisyyttä. Sanot ihan suoraan vaikka että vanhempani olivat juoppoja, olen uskovainen, olen absolutisti, en pidä alkoholista, en pidä itsestäni kun olen humalassa, olen autolla. Mikä ikinä syy onkin. Josko se ei ihmiselle riitä niin poistu keskustelusta. Ei sinun tarvitse selitellä itseäsi sen enempää. Yleensä juhlissa on paljon seuraa ja suurimmalle osalle vastauksesi riittää.
Itse en myöskään juo, miksi? siksi että en saa krapuloita, en ole koskaan niitä saanut. Juominen on minulle helppoa, voin seuraavana päivänä mennä salille tai töihin kun ystäväni makaavat sängyssä. Isälläni oli sama ja hänestä tuli alkoholisti. Tämän syyn esitän aina jos minulta kysytään miksi en juo. Useimmiten se on riittänyt, jotkut kommentoivat että he joisivat kokoajan jos eivät saisi krapulaa. He kyllä pian ymmärtävät itse antaneensa silloin vastausken juurikin niihin syihin miksi en juo.
Kaikki ystäväni tietävät syyni ja suurin osa on vain iloinen siitä etten juo koska voi aina luottaa siihen että on joku joka on siinä kunnossa että voi tehdä järkeviä päätöksiä tai toimia kuskina tarpeen tullen. En koe jääneeni ulos mitenkään. Tuttavapiirissäni on myös uskonnollisista syistä oleva absolutisti joten monesti on selvää seuraakin.
Siihen mihin ihminen asettaa elämässään painoarvoa usein liittyy elämäntilanteesta ja kokemuksista. Josko elämässä on jokin isotrauma, akuutti tai jokin joka on kasvanut vuosien mittaan on se usein selvitettävä että voimavaroja muuhun riittää. Josko tulee pienempi vastoin käyminen tai negatiivinen palaute on ihmisen helppo sivuttaa se jos hän voi hyvin. Jos hän voi huonosti tai on epävarma itsestään voi pienikin pisara saada kupin läikkymään. Ja tilanteen tuntumaan isommalta sotkulta kuin se ehkä olisikaan.
Kuinka monta todella sinut itsensä kanssa olevaa, juuri opintonsa aloittanutta nuorta opiskelijaa tunnet? Moni nuori ihminen on epävarma itsestään. 4-kymppinen osaa ihan eri tavalla kohdata monet tilanteet kuin nipinnapin 2-kymppinen.
Mietin ihan samaa. Kuulosti siltä, että joku täti-ihminen rinnasti itsensä ja elämänsä 20-vuotiaisiin tenaviin, joilla kaikki on edessä ja järkeä ja elämänkokemusta vielä ei hirveästi päässä.
Tämäkin täti ihminen oli kerran nuori mutta aina olen ollut suorapuheinen. Minä en ole elämässäni karsastellut sitä mitä olen. Pahimman karhun palveluksen itselleen tekee jos alkaa itseään häpeämään oli sitten teini tai täti. Se että sanoo suoraan vaan mikä asian laita on saa yleensä kahdenlaisen vastaanoton. Ihmiset itse alkavat kertoilemaan omista kokemuksistaan tai sitten he hämmentyvät ja alkavat puhumaan muusta. Muistan tasan kerran että joku on kauhistunut ja karttanut minua sitä että olen mäjäyttänyt vastaukseksi että suku rasitteena meillä ei ole krapuloita ja isäni kuoli viinaan. Eipä paljoa haitannut silloin kyllä sekään. Kaiken kanssa voi olla sinut iästä huolimatta. Jos itse hyväksyt itsesi niin muutkin usein niin tekevät. Moni turhaa piilottelee asioita joilla ei oikeastaan ole mitään väliä loppuenlopuksi siinä miten ihmiset sinut näkevät.
Minäkin olen jo täti-ihminen ja kun muistelen omaa nuoruuttani, ei kukaan paheksunut selvänä olevaa juoppokuskia. Päinvastoin. Asuvatko tämän päivän opiskelijat niin keskustoissa, että kaikilla on baareista kävelymatka kotiin? Sitäpaitsi mun käsittääkseni ihan tutkimustenkin mukaan nuorten alkoholinkäyttö on kokonaisuudessaan vähentynyt ja erityisesti humalahakuinen juominen.
Harvalla yliopisto-opiskelijalla on autoa, saati että lähtisi keskustaan haalaribileisiin autolla. Kyllä, monet opiskelijat asuvat keskustassa tai lähellä oppilaitosta.
Okei, ymmärrän. Ajat ovat muuttuneet. Ja onhan julkinen liikennekin ihan eri tasolla kuin muutama vuosikymmen sitten. Omina opiskeluaikoinani asunnot stadin keskustassa olivat niin kalliita, ettei niissä olisi opiskelijabudjetilla ollut varaa edes asua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin oman opiskeluni aikoina järjestettiin kaikenlaisia tutustumisiltoja. Eikö niitä nykyään enää ole?
Oli opiskeluryhmässä ryhmäytymistapahtumia ja yhteisiä opiskelijailtoja ja bileitä. Monenlaista työtä tehtiin, että uusi kurssi ryhmäytyisi ja tutustuisi toisiinsa. Oli myös monenlaista muuta ryhmää, mihin sai ilmoittautua. Ilmoitustaululla oli monenlaista harrastekutsua.
Eli ainakin ennen järjestettiin kyllä tapahtumia, missä opiskelijat saivat tutustua toisiinsa. Onhan monesti suurin osa opiskelijoista muualta muuttaneita, joten noissa tapahtumissa pääsevät tutustumaan toisiinsa.
Kyllä on, mutta on myös todettu, että moniin fuksivuoden tutustumisrientoihin liittyy alkoholi. Se on joillekin (monille?) ongelma, koska jos ei käytä alkoholia, voi jäädä helposti porukan ulkopuolelle.
Tuo on ongelma jos siitä tekee ongelman. Voi sinne mukaan mennä selvin päinkin, tai juo vain muutaman kulauksen, ei ole pakko juoda paljoa. Sitten jos siitä juomattomuudesta itse tekee suuren numeron, voivat muut ihmetelläkin.
Minä raahasin opiskelijana bileisiin mehua ja vissyä mukanani. En selitellyt mitään kenellekään. Toistuvasti eräs tyyppi ihan joka bileissä kyseli, että mikä minussa on oikein vikana, jos en kerran juo alkoholia. Kyllä se oli todella vaivaannuttavaa.
Yksi kyseli. Ja paljonko oli niitä jotka ei kyselleet? Miksi antaa niin suuri painoarvo yksittäisen törpön kyselyille. Itsekään en juuri käytä alkoholia ja jos se jotain vaivaa, se on hänen ongelmansa, ei minun.
Miksi välittää ikinä yhtään mistään, kun ainahan kyseessä on pohjimmiltaan vain yksittäisen ihmisen toiminta? Joskus heitä on paljon, mutta ainahan on kyse yksittäisistä ihmisistä, käyttäytyivät he miten tahansa. Yksittäiset ihmiset ovat sodissakin tehneet vaikka mitä kauheuksia.
Kyllä, mutta positiivisesti elämään suhtautuva ihminen kiinnittää huomion niihin yhdeksään jotka ei tee kauheuksia eikä anna sen yhden toiminnalle kohtuuttoman suurta painoarvoa.
Vaikka hänet raiskattaisiin ja vammautettaisiin pysyvästi sen yhden taholta? Elämään kuuluu kaikenlaisia tunteita.
Aikamoinen aasin silta raiskaukseen siitä että joku ei halua käyttää alkoholia juhlissa.
Aina on ihmisiä jotka kysyvät miksi joku valitsee eritavalla kuin he itse. Jos et halua käyttää alkoholia ja joku siitä kysyy. kokeile rehellisyyttä. Sanot ihan suoraan vaikka että vanhempani olivat juoppoja, olen uskovainen, olen absolutisti, en pidä alkoholista, en pidä itsestäni kun olen humalassa, olen autolla. Mikä ikinä syy onkin. Josko se ei ihmiselle riitä niin poistu keskustelusta. Ei sinun tarvitse selitellä itseäsi sen enempää. Yleensä juhlissa on paljon seuraa ja suurimmalle osalle vastauksesi riittää.
Itse en myöskään juo, miksi? siksi että en saa krapuloita, en ole koskaan niitä saanut. Juominen on minulle helppoa, voin seuraavana päivänä mennä salille tai töihin kun ystäväni makaavat sängyssä. Isälläni oli sama ja hänestä tuli alkoholisti. Tämän syyn esitän aina jos minulta kysytään miksi en juo. Useimmiten se on riittänyt, jotkut kommentoivat että he joisivat kokoajan jos eivät saisi krapulaa. He kyllä pian ymmärtävät itse antaneensa silloin vastausken juurikin niihin syihin miksi en juo.
Kaikki ystäväni tietävät syyni ja suurin osa on vain iloinen siitä etten juo koska voi aina luottaa siihen että on joku joka on siinä kunnossa että voi tehdä järkeviä päätöksiä tai toimia kuskina tarpeen tullen. En koe jääneeni ulos mitenkään. Tuttavapiirissäni on myös uskonnollisista syistä oleva absolutisti joten monesti on selvää seuraakin.
Siihen mihin ihminen asettaa elämässään painoarvoa usein liittyy elämäntilanteesta ja kokemuksista. Josko elämässä on jokin isotrauma, akuutti tai jokin joka on kasvanut vuosien mittaan on se usein selvitettävä että voimavaroja muuhun riittää. Josko tulee pienempi vastoin käyminen tai negatiivinen palaute on ihmisen helppo sivuttaa se jos hän voi hyvin. Jos hän voi huonosti tai on epävarma itsestään voi pienikin pisara saada kupin läikkymään. Ja tilanteen tuntumaan isommalta sotkulta kuin se ehkä olisikaan.
Kuinka monta todella sinut itsensä kanssa olevaa, juuri opintonsa aloittanutta nuorta opiskelijaa tunnet? Moni nuori ihminen on epävarma itsestään. 4-kymppinen osaa ihan eri tavalla kohdata monet tilanteet kuin nipinnapin 2-kymppinen.
Mietin ihan samaa. Kuulosti siltä, että joku täti-ihminen rinnasti itsensä ja elämänsä 20-vuotiaisiin tenaviin, joilla kaikki on edessä ja järkeä ja elämänkokemusta vielä ei hirveästi päässä.
Tämäkin täti ihminen oli kerran nuori mutta aina olen ollut suorapuheinen. Minä en ole elämässäni karsastellut sitä mitä olen. Pahimman karhun palveluksen itselleen tekee jos alkaa itseään häpeämään oli sitten teini tai täti. Se että sanoo suoraan vaan mikä asian laita on saa yleensä kahdenlaisen vastaanoton. Ihmiset itse alkavat kertoilemaan omista kokemuksistaan tai sitten he hämmentyvät ja alkavat puhumaan muusta. Muistan tasan kerran että joku on kauhistunut ja karttanut minua sitä että olen mäjäyttänyt vastaukseksi että suku rasitteena meillä ei ole krapuloita ja isäni kuoli viinaan. Eipä paljoa haitannut silloin kyllä sekään. Kaiken kanssa voi olla sinut iästä huolimatta. Jos itse hyväksyt itsesi niin muutkin usein niin tekevät. Moni turhaa piilottelee asioita joilla ei oikeastaan ole mitään väliä loppuenlopuksi siinä miten ihmiset sinut näkevät.
Kaikilla ei ole mitään erityistä syytä taustalla sille, miksi ei juo. Silloin sitä on aika vaikeaa selitellä toisille, jos se ei johdu mistään erityisistä jutuista.
No sitten ei ole muuta mahdollisuutta, kuin istua yksin kämpillä ja kirjoitella aihe vapaalle, kuinka on yksinäinen ja sille ei yksinkertaisesti mitään voi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin oman opiskeluni aikoina järjestettiin kaikenlaisia tutustumisiltoja. Eikö niitä nykyään enää ole?
Oli opiskeluryhmässä ryhmäytymistapahtumia ja yhteisiä opiskelijailtoja ja bileitä. Monenlaista työtä tehtiin, että uusi kurssi ryhmäytyisi ja tutustuisi toisiinsa. Oli myös monenlaista muuta ryhmää, mihin sai ilmoittautua. Ilmoitustaululla oli monenlaista harrastekutsua.
Eli ainakin ennen järjestettiin kyllä tapahtumia, missä opiskelijat saivat tutustua toisiinsa. Onhan monesti suurin osa opiskelijoista muualta muuttaneita, joten noissa tapahtumissa pääsevät tutustumaan toisiinsa.
Kyllä on, mutta on myös todettu, että moniin fuksivuoden tutustumisrientoihin liittyy alkoholi. Se on joillekin (monille?) ongelma, koska jos ei käytä alkoholia, voi jäädä helposti porukan ulkopuolelle.
Tuo on ongelma jos siitä tekee ongelman. Voi sinne mukaan mennä selvin päinkin, tai juo vain muutaman kulauksen, ei ole pakko juoda paljoa. Sitten jos siitä juomattomuudesta itse tekee suuren numeron, voivat muut ihmetelläkin.
Minä raahasin opiskelijana bileisiin mehua ja vissyä mukanani. En selitellyt mitään kenellekään. Toistuvasti eräs tyyppi ihan joka bileissä kyseli, että mikä minussa on oikein vikana, jos en kerran juo alkoholia. Kyllä se oli todella vaivaannuttavaa.
Yksi kyseli. Ja paljonko oli niitä jotka ei kyselleet? Miksi antaa niin suuri painoarvo yksittäisen törpön kyselyille. Itsekään en juuri käytä alkoholia ja jos se jotain vaivaa, se on hänen ongelmansa, ei minun.
Miksi välittää ikinä yhtään mistään, kun ainahan kyseessä on pohjimmiltaan vain yksittäisen ihmisen toiminta? Joskus heitä on paljon, mutta ainahan on kyse yksittäisistä ihmisistä, käyttäytyivät he miten tahansa. Yksittäiset ihmiset ovat sodissakin tehneet vaikka mitä kauheuksia.
Kyllä, mutta positiivisesti elämään suhtautuva ihminen kiinnittää huomion niihin yhdeksään jotka ei tee kauheuksia eikä anna sen yhden toiminnalle kohtuuttoman suurta painoarvoa.
Vaikka hänet raiskattaisiin ja vammautettaisiin pysyvästi sen yhden taholta? Elämään kuuluu kaikenlaisia tunteita.
Aikamoinen aasin silta raiskaukseen siitä että joku ei halua käyttää alkoholia juhlissa.
Aina on ihmisiä jotka kysyvät miksi joku valitsee eritavalla kuin he itse. Jos et halua käyttää alkoholia ja joku siitä kysyy. kokeile rehellisyyttä. Sanot ihan suoraan vaikka että vanhempani olivat juoppoja, olen uskovainen, olen absolutisti, en pidä alkoholista, en pidä itsestäni kun olen humalassa, olen autolla. Mikä ikinä syy onkin. Josko se ei ihmiselle riitä niin poistu keskustelusta. Ei sinun tarvitse selitellä itseäsi sen enempää. Yleensä juhlissa on paljon seuraa ja suurimmalle osalle vastauksesi riittää.
Itse en myöskään juo, miksi? siksi että en saa krapuloita, en ole koskaan niitä saanut. Juominen on minulle helppoa, voin seuraavana päivänä mennä salille tai töihin kun ystäväni makaavat sängyssä. Isälläni oli sama ja hänestä tuli alkoholisti. Tämän syyn esitän aina jos minulta kysytään miksi en juo. Useimmiten se on riittänyt, jotkut kommentoivat että he joisivat kokoajan jos eivät saisi krapulaa. He kyllä pian ymmärtävät itse antaneensa silloin vastausken juurikin niihin syihin miksi en juo.
Kaikki ystäväni tietävät syyni ja suurin osa on vain iloinen siitä etten juo koska voi aina luottaa siihen että on joku joka on siinä kunnossa että voi tehdä järkeviä päätöksiä tai toimia kuskina tarpeen tullen. En koe jääneeni ulos mitenkään. Tuttavapiirissäni on myös uskonnollisista syistä oleva absolutisti joten monesti on selvää seuraakin.
Siihen mihin ihminen asettaa elämässään painoarvoa usein liittyy elämäntilanteesta ja kokemuksista. Josko elämässä on jokin isotrauma, akuutti tai jokin joka on kasvanut vuosien mittaan on se usein selvitettävä että voimavaroja muuhun riittää. Josko tulee pienempi vastoin käyminen tai negatiivinen palaute on ihmisen helppo sivuttaa se jos hän voi hyvin. Jos hän voi huonosti tai on epävarma itsestään voi pienikin pisara saada kupin läikkymään. Ja tilanteen tuntumaan isommalta sotkulta kuin se ehkä olisikaan.
Kuinka monta todella sinut itsensä kanssa olevaa, juuri opintonsa aloittanutta nuorta opiskelijaa tunnet? Moni nuori ihminen on epävarma itsestään. 4-kymppinen osaa ihan eri tavalla kohdata monet tilanteet kuin nipinnapin 2-kymppinen.
Mietin ihan samaa. Kuulosti siltä, että joku täti-ihminen rinnasti itsensä ja elämänsä 20-vuotiaisiin tenaviin, joilla kaikki on edessä ja järkeä ja elämänkokemusta vielä ei hirveästi päässä.
Tämäkin täti ihminen oli kerran nuori mutta aina olen ollut suorapuheinen. Minä en ole elämässäni karsastellut sitä mitä olen. Pahimman karhun palveluksen itselleen tekee jos alkaa itseään häpeämään oli sitten teini tai täti. Se että sanoo suoraan vaan mikä asian laita on saa yleensä kahdenlaisen vastaanoton. Ihmiset itse alkavat kertoilemaan omista kokemuksistaan tai sitten he hämmentyvät ja alkavat puhumaan muusta. Muistan tasan kerran että joku on kauhistunut ja karttanut minua sitä että olen mäjäyttänyt vastaukseksi että suku rasitteena meillä ei ole krapuloita ja isäni kuoli viinaan. Eipä paljoa haitannut silloin kyllä sekään. Kaiken kanssa voi olla sinut iästä huolimatta. Jos itse hyväksyt itsesi niin muutkin usein niin tekevät. Moni turhaa piilottelee asioita joilla ei oikeastaan ole mitään väliä loppuenlopuksi siinä miten ihmiset sinut näkevät.
Kaikilla ei ole mitään erityistä syytä taustalla sille, miksi ei juo. Silloin sitä on aika vaikeaa selitellä toisille, jos se ei johdu mistään erityisistä jutuista.
No sitten ei ole muuta mahdollisuutta, kuin istua yksin kämpillä ja kirjoitella aihe vapaalle, kuinka on yksinäinen ja sille ei yksinkertaisesti mitään voi.
Otan osaa, elämäntarinasi kuulostaa hyvin surulliselta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole tykännyt siitä, kun elämäni aikana pari ns. ystävää on katsonut aiheelliseksi avautua hyvin suoraan siitä millaisia huonoja puolia mulla heidän mielestään on. Kyllä se on laskenut itsetuntoa ja arkuus olla oma itseni muissakin ihmissuhteissa kasvanut. Ja nämä mun saamat neg. palautteet ainakin olivat jälkikäteen ajatellen todella subjektiivisia näkemyksiä, moni muu on eri mieltä.
- Olin kolmen tytön porukassa nuorena ja kuten usein käy, yksi jäi kolmanneksi pyöräksi. Tässä tapauksessa se olin minä. Nämä kaksi muuta alkoivat lytätä persoonaani, mm. heitä ärsytti että kyselen niin paljon asioita ja olen utelias. Myöhemmin olen saanut muissa ihmissuhteissani paljon kiitosta siitä, että olen oikeasti kiinnostunut ihmisistä, kyselen lisää ja myös muistan heidän kertomiaan asioita. Tuolloin nuorena tuosta kolmanneksi pyöräksi joutumisesta ja lytistämisestä, lopulta niiden kahen muun totaalisesti mun hylkäämisestäni yli pääseminen kesti pitkään.
- Toinen tapaus oli aikuisena, lähes keski-iässä. Olin tuntenut uuden kaverini noin vuoden ja juuri siinä vaiheessa kaveruus oli mielestäni alkanut syvetä ja nautin tästä kaveruudesta, melkein ystävyydestä. Onneksi oli muitakin kavereita ja muita ihmissuhteita kuitenkin, se auttoi siinä mitä seurasi. Aluksi tämä kaveri oli mukava ja tapaamisten jälkeen kehui ja kiitteli miten oli kiva nähdä. Ykskaks hän alkoi kuitenkin noin vuoden tuntemisen jälkeen vuodattaa, että hänelle tulee kuulemma aina mun tapaamisesta jotenkin raskas olo ja epäili olisiko mulla joku mielentereysongelma ja ehdotti psykiatria. Hän myös sanoi, ettei osaa sanoa jaksaako enää montaa kertaa nähdä mua. Hän myös hetti veikkauksiaan siitä mikä mielenterveyshäiriö mulla voisi olla koska käyttäydyn niin ja näin ja noin. Myöhemmin selvisi, että tällä kaverilla itsellään oli mielenterveysongelmia... Mulle noi suorat sanat oli oikeasti vaikea paikka ja pajon mieluummin olisin halunnut hänen ihan vaan etäännyttävän välit vaivihkaa jos ei halua nähdä. Ihan noihin suoriin sanoihinsa asti juuri hän oli aloitteellinen ja halusi nähdä mua usein yms. Mainittakon että itselläni ei ole koskaan todettu mitään mielenterveyspulmaa enkä ole kokenut tarvetta mielenterveydelliselle hoidolle/tuelle.
Molemmissa noissa tilanteissa olisin halunnut mieluummin jäädä ilman selityksiä kuin kuulla noi yllä kertomani negatiiviset tulkinnat itsestäni.
No pääsin noista kuitenkin yli ja en lannistunut. Kaikille kait jotain pettymyksiä ihmissuhteissa aina välillä tulee, että en noita nyt katkeruudalla muistele, mutta tosiaan jos valita saisi, olisin mieluummin jäänyt paitsi noita sanoja ja valinnut selittämättömän etääntymisen.
Tässäkin suhteessa ihmiset ovat erilaisia. Toiset toivovat jotain selkeää lopetusta ihmissuhteelle, toiset eivät.
Niin mutta ei sitä saa sanoa, kun tämä yksi on päättänyt että ystävyyssuhde päätetään jollakin ihmeen "rehellisellä keskustelulla", jossa kuitenkaan ei loukata. Kun kukaan ei päätä mitään pitkää ystävyyssuhdetta ihan mitättömästä syystä, niin ne rehelliset syyt ei taatusti ole mukavat kuulla.
Minusta tuollainen melodraama olisi lähinnä naurettavaa.
Mut onhan se jo puitu moneen kertaan, että osa haluaa kuulla myös vaikka niitä inhottavia. Tai sitten se jättäjä voi kertoa itsestään eli mitä hakee ja mitä ei. Enpä nyt tiedä, onko se mitään melodraamaa - jos onkin, niin joillekin helpottavaa sellaista. Jos se on jollekulle tärkeätä, niin paljonpas se auttaa, jos toinen sanoo, että no minusta se on naurettavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole tykännyt siitä, kun elämäni aikana pari ns. ystävää on katsonut aiheelliseksi avautua hyvin suoraan siitä millaisia huonoja puolia mulla heidän mielestään on. Kyllä se on laskenut itsetuntoa ja arkuus olla oma itseni muissakin ihmissuhteissa kasvanut. Ja nämä mun saamat neg. palautteet ainakin olivat jälkikäteen ajatellen todella subjektiivisia näkemyksiä, moni muu on eri mieltä.
- Olin kolmen tytön porukassa nuorena ja kuten usein käy, yksi jäi kolmanneksi pyöräksi. Tässä tapauksessa se olin minä. Nämä kaksi muuta alkoivat lytätä persoonaani, mm. heitä ärsytti että kyselen niin paljon asioita ja olen utelias. Myöhemmin olen saanut muissa ihmissuhteissani paljon kiitosta siitä, että olen oikeasti kiinnostunut ihmisistä, kyselen lisää ja myös muistan heidän kertomiaan asioita. Tuolloin nuorena tuosta kolmanneksi pyöräksi joutumisesta ja lytistämisestä, lopulta niiden kahen muun totaalisesti mun hylkäämisestäni yli pääseminen kesti pitkään.
- Toinen tapaus oli aikuisena, lähes keski-iässä. Olin tuntenut uuden kaverini noin vuoden ja juuri siinä vaiheessa kaveruus oli mielestäni alkanut syvetä ja nautin tästä kaveruudesta, melkein ystävyydestä. Onneksi oli muitakin kavereita ja muita ihmissuhteita kuitenkin, se auttoi siinä mitä seurasi. Aluksi tämä kaveri oli mukava ja tapaamisten jälkeen kehui ja kiitteli miten oli kiva nähdä. Ykskaks hän alkoi kuitenkin noin vuoden tuntemisen jälkeen vuodattaa, että hänelle tulee kuulemma aina mun tapaamisesta jotenkin raskas olo ja epäili olisiko mulla joku mielentereysongelma ja ehdotti psykiatria. Hän myös sanoi, ettei osaa sanoa jaksaako enää montaa kertaa nähdä mua. Hän myös hetti veikkauksiaan siitä mikä mielenterveyshäiriö mulla voisi olla koska käyttäydyn niin ja näin ja noin. Myöhemmin selvisi, että tällä kaverilla itsellään oli mielenterveysongelmia... Mulle noi suorat sanat oli oikeasti vaikea paikka ja pajon mieluummin olisin halunnut hänen ihan vaan etäännyttävän välit vaivihkaa jos ei halua nähdä. Ihan noihin suoriin sanoihinsa asti juuri hän oli aloitteellinen ja halusi nähdä mua usein yms. Mainittakon että itselläni ei ole koskaan todettu mitään mielenterveyspulmaa enkä ole kokenut tarvetta mielenterveydelliselle hoidolle/tuelle.
Molemmissa noissa tilanteissa olisin halunnut mieluummin jäädä ilman selityksiä kuin kuulla noi yllä kertomani negatiiviset tulkinnat itsestäni.
No pääsin noista kuitenkin yli ja en lannistunut. Kaikille kait jotain pettymyksiä ihmissuhteissa aina välillä tulee, että en noita nyt katkeruudalla muistele, mutta tosiaan jos valita saisi, olisin mieluummin jäänyt paitsi noita sanoja ja valinnut selittämättömän etääntymisen.
Tässäkin suhteessa ihmiset ovat erilaisia. Toiset toivovat jotain selkeää lopetusta ihmissuhteelle, toiset eivät.
Niin mutta ei sitä saa sanoa, kun tämä yksi on päättänyt että ystävyyssuhde päätetään jollakin ihmeen "rehellisellä keskustelulla", jossa kuitenkaan ei loukata. Kun kukaan ei päätä mitään pitkää ystävyyssuhdetta ihan mitättömästä syystä, niin ne rehelliset syyt ei taatusti ole mukavat kuulla.
Minusta tuollainen melodraama olisi lähinnä naurettavaa.
Mut onhan se jo puitu moneen kertaan, että osa haluaa kuulla myös vaikka niitä inhottavia. Tai sitten se jättäjä voi kertoa itsestään eli mitä hakee ja mitä ei. Enpä nyt tiedä, onko se mitään melodraamaa - jos onkin, niin joillekin helpottavaa sellaista. Jos se on jollekulle tärkeätä, niin paljonpas se auttaa, jos toinen sanoo, että no minusta se on naurettavaa.
Olisi hyvä, jos se, joka haluaa tietää syyn, kysyisi sitä suoraan. Ja toinen vastaisi kuten asia on eikä hänen tarvitsisi pelätä loukkaavansa toista, koska toinen itse kysyi, halusi rehellisen vastauksen ja on valmistautunut siihen, ettei vastaus olekaan kivaa kuultavaa. Ja ne, jotka eivät halua rehellistä vastausta, eivät myöskään kysele syitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole tykännyt siitä, kun elämäni aikana pari ns. ystävää on katsonut aiheelliseksi avautua hyvin suoraan siitä millaisia huonoja puolia mulla heidän mielestään on. Kyllä se on laskenut itsetuntoa ja arkuus olla oma itseni muissakin ihmissuhteissa kasvanut. Ja nämä mun saamat neg. palautteet ainakin olivat jälkikäteen ajatellen todella subjektiivisia näkemyksiä, moni muu on eri mieltä.
- Olin kolmen tytön porukassa nuorena ja kuten usein käy, yksi jäi kolmanneksi pyöräksi. Tässä tapauksessa se olin minä. Nämä kaksi muuta alkoivat lytätä persoonaani, mm. heitä ärsytti että kyselen niin paljon asioita ja olen utelias. Myöhemmin olen saanut muissa ihmissuhteissani paljon kiitosta siitä, että olen oikeasti kiinnostunut ihmisistä, kyselen lisää ja myös muistan heidän kertomiaan asioita. Tuolloin nuorena tuosta kolmanneksi pyöräksi joutumisesta ja lytistämisestä, lopulta niiden kahen muun totaalisesti mun hylkäämisestäni yli pääseminen kesti pitkään.
- Toinen tapaus oli aikuisena, lähes keski-iässä. Olin tuntenut uuden kaverini noin vuoden ja juuri siinä vaiheessa kaveruus oli mielestäni alkanut syvetä ja nautin tästä kaveruudesta, melkein ystävyydestä. Onneksi oli muitakin kavereita ja muita ihmissuhteita kuitenkin, se auttoi siinä mitä seurasi. Aluksi tämä kaveri oli mukava ja tapaamisten jälkeen kehui ja kiitteli miten oli kiva nähdä. Ykskaks hän alkoi kuitenkin noin vuoden tuntemisen jälkeen vuodattaa, että hänelle tulee kuulemma aina mun tapaamisesta jotenkin raskas olo ja epäili olisiko mulla joku mielentereysongelma ja ehdotti psykiatria. Hän myös sanoi, ettei osaa sanoa jaksaako enää montaa kertaa nähdä mua. Hän myös hetti veikkauksiaan siitä mikä mielenterveyshäiriö mulla voisi olla koska käyttäydyn niin ja näin ja noin. Myöhemmin selvisi, että tällä kaverilla itsellään oli mielenterveysongelmia... Mulle noi suorat sanat oli oikeasti vaikea paikka ja pajon mieluummin olisin halunnut hänen ihan vaan etäännyttävän välit vaivihkaa jos ei halua nähdä. Ihan noihin suoriin sanoihinsa asti juuri hän oli aloitteellinen ja halusi nähdä mua usein yms. Mainittakon että itselläni ei ole koskaan todettu mitään mielenterveyspulmaa enkä ole kokenut tarvetta mielenterveydelliselle hoidolle/tuelle.
Molemmissa noissa tilanteissa olisin halunnut mieluummin jäädä ilman selityksiä kuin kuulla noi yllä kertomani negatiiviset tulkinnat itsestäni.
No pääsin noista kuitenkin yli ja en lannistunut. Kaikille kait jotain pettymyksiä ihmissuhteissa aina välillä tulee, että en noita nyt katkeruudalla muistele, mutta tosiaan jos valita saisi, olisin mieluummin jäänyt paitsi noita sanoja ja valinnut selittämättömän etääntymisen.
Tässäkin suhteessa ihmiset ovat erilaisia. Toiset toivovat jotain selkeää lopetusta ihmissuhteelle, toiset eivät.
Niin mutta ei sitä saa sanoa, kun tämä yksi on päättänyt että ystävyyssuhde päätetään jollakin ihmeen "rehellisellä keskustelulla", jossa kuitenkaan ei loukata. Kun kukaan ei päätä mitään pitkää ystävyyssuhdetta ihan mitättömästä syystä, niin ne rehelliset syyt ei taatusti ole mukavat kuulla.
Minusta tuollainen melodraama olisi lähinnä naurettavaa.
Mut onhan se jo puitu moneen kertaan, että osa haluaa kuulla myös vaikka niitä inhottavia. Tai sitten se jättäjä voi kertoa itsestään eli mitä hakee ja mitä ei. Enpä nyt tiedä, onko se mitään melodraamaa - jos onkin, niin joillekin helpottavaa sellaista. Jos se on jollekulle tärkeätä, niin paljonpas se auttaa, jos toinen sanoo, että no minusta se on naurettavaa.
Olisi hyvä, jos se, joka haluaa tietää syyn, kysyisi sitä suoraan. Ja toinen vastaisi kuten asia on eikä hänen tarvitsisi pelätä loukkaavansa toista, koska toinen itse kysyi, halusi rehellisen vastauksen ja on valmistautunut siihen, ettei vastaus olekaan kivaa kuultavaa. Ja ne, jotka eivät halua rehellistä vastausta, eivät myöskään kysele syitä.
No tähän voin ainakin itse sanoa, että todellakin olen kysynyt syitä mm. parisuhteissa tai niiden tyngissä. Soitellut perään ja kysellyt. Ei ole jäänyt yhtään epäselväksi, ettenkö haluaisi tietää, mitä kävi. Silti on niitä, jotka ei vaan mitenkään voi antaa itsestään tiedonmurusia, vaan se on jotenkin liian tappiollinen kokemus, ja hiljaisuus/mykkäkoulu on voitto.
Mutta vaikka haluaisi tietää syyn, niin ei se silti sitä tarkoita, että toisella olisi täysin vapaa oksennusoikeus. Että mitäs läksit, ite kysyit, täältä pesee. Tietysti sanojalla on vastuu siitä, että pyrkii olemaan asiallinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole tykännyt siitä, kun elämäni aikana pari ns. ystävää on katsonut aiheelliseksi avautua hyvin suoraan siitä millaisia huonoja puolia mulla heidän mielestään on. Kyllä se on laskenut itsetuntoa ja arkuus olla oma itseni muissakin ihmissuhteissa kasvanut. Ja nämä mun saamat neg. palautteet ainakin olivat jälkikäteen ajatellen todella subjektiivisia näkemyksiä, moni muu on eri mieltä.
- Olin kolmen tytön porukassa nuorena ja kuten usein käy, yksi jäi kolmanneksi pyöräksi. Tässä tapauksessa se olin minä. Nämä kaksi muuta alkoivat lytätä persoonaani, mm. heitä ärsytti että kyselen niin paljon asioita ja olen utelias. Myöhemmin olen saanut muissa ihmissuhteissani paljon kiitosta siitä, että olen oikeasti kiinnostunut ihmisistä, kyselen lisää ja myös muistan heidän kertomiaan asioita. Tuolloin nuorena tuosta kolmanneksi pyöräksi joutumisesta ja lytistämisestä, lopulta niiden kahen muun totaalisesti mun hylkäämisestäni yli pääseminen kesti pitkään.
- Toinen tapaus oli aikuisena, lähes keski-iässä. Olin tuntenut uuden kaverini noin vuoden ja juuri siinä vaiheessa kaveruus oli mielestäni alkanut syvetä ja nautin tästä kaveruudesta, melkein ystävyydestä. Onneksi oli muitakin kavereita ja muita ihmissuhteita kuitenkin, se auttoi siinä mitä seurasi. Aluksi tämä kaveri oli mukava ja tapaamisten jälkeen kehui ja kiitteli miten oli kiva nähdä. Ykskaks hän alkoi kuitenkin noin vuoden tuntemisen jälkeen vuodattaa, että hänelle tulee kuulemma aina mun tapaamisesta jotenkin raskas olo ja epäili olisiko mulla joku mielentereysongelma ja ehdotti psykiatria. Hän myös sanoi, ettei osaa sanoa jaksaako enää montaa kertaa nähdä mua. Hän myös hetti veikkauksiaan siitä mikä mielenterveyshäiriö mulla voisi olla koska käyttäydyn niin ja näin ja noin. Myöhemmin selvisi, että tällä kaverilla itsellään oli mielenterveysongelmia... Mulle noi suorat sanat oli oikeasti vaikea paikka ja pajon mieluummin olisin halunnut hänen ihan vaan etäännyttävän välit vaivihkaa jos ei halua nähdä. Ihan noihin suoriin sanoihinsa asti juuri hän oli aloitteellinen ja halusi nähdä mua usein yms. Mainittakon että itselläni ei ole koskaan todettu mitään mielenterveyspulmaa enkä ole kokenut tarvetta mielenterveydelliselle hoidolle/tuelle.
Molemmissa noissa tilanteissa olisin halunnut mieluummin jäädä ilman selityksiä kuin kuulla noi yllä kertomani negatiiviset tulkinnat itsestäni.
No pääsin noista kuitenkin yli ja en lannistunut. Kaikille kait jotain pettymyksiä ihmissuhteissa aina välillä tulee, että en noita nyt katkeruudalla muistele, mutta tosiaan jos valita saisi, olisin mieluummin jäänyt paitsi noita sanoja ja valinnut selittämättömän etääntymisen.
Tässäkin suhteessa ihmiset ovat erilaisia. Toiset toivovat jotain selkeää lopetusta ihmissuhteelle, toiset eivät.
Niin mutta ei sitä saa sanoa, kun tämä yksi on päättänyt että ystävyyssuhde päätetään jollakin ihmeen "rehellisellä keskustelulla", jossa kuitenkaan ei loukata. Kun kukaan ei päätä mitään pitkää ystävyyssuhdetta ihan mitättömästä syystä, niin ne rehelliset syyt ei taatusti ole mukavat kuulla.
Minusta tuollainen melodraama olisi lähinnä naurettavaa.
Mut onhan se jo puitu moneen kertaan, että osa haluaa kuulla myös vaikka niitä inhottavia. Tai sitten se jättäjä voi kertoa itsestään eli mitä hakee ja mitä ei. Enpä nyt tiedä, onko se mitään melodraamaa - jos onkin, niin joillekin helpottavaa sellaista. Jos se on jollekulle tärkeätä, niin paljonpas se auttaa, jos toinen sanoo, että no minusta se on naurettavaa.
Olisi hyvä, jos se, joka haluaa tietää syyn, kysyisi sitä suoraan. Ja toinen vastaisi kuten asia on eikä hänen tarvitsisi pelätä loukkaavansa toista, koska toinen itse kysyi, halusi rehellisen vastauksen ja on valmistautunut siihen, ettei vastaus olekaan kivaa kuultavaa. Ja ne, jotka eivät halua rehellistä vastausta, eivät myöskään kysele syitä.
No tähän voin ainakin itse sanoa, että todellakin olen kysynyt syitä mm. parisuhteissa tai niiden tyngissä. Soitellut perään ja kysellyt. Ei ole jäänyt yhtään epäselväksi, ettenkö haluaisi tietää, mitä kävi. Silti on niitä, jotka ei vaan mitenkään voi antaa itsestään tiedonmurusia, vaan se on jotenkin liian tappiollinen kokemus, ja hiljaisuus/mykkäkoulu on voitto.
Mutta vaikka haluaisi tietää syyn, niin ei se silti sitä tarkoita, että toisella olisi täysin vapaa oksennusoikeus. Että mitäs läksit, ite kysyit, täältä pesee. Tietysti sanojalla on vastuu siitä, että pyrkii olemaan asiallinen.
Eli haluat kuunnella sanahelinää tyyliin: Kasvoimme erillemme
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole tykännyt siitä, kun elämäni aikana pari ns. ystävää on katsonut aiheelliseksi avautua hyvin suoraan siitä millaisia huonoja puolia mulla heidän mielestään on. Kyllä se on laskenut itsetuntoa ja arkuus olla oma itseni muissakin ihmissuhteissa kasvanut. Ja nämä mun saamat neg. palautteet ainakin olivat jälkikäteen ajatellen todella subjektiivisia näkemyksiä, moni muu on eri mieltä.
- Olin kolmen tytön porukassa nuorena ja kuten usein käy, yksi jäi kolmanneksi pyöräksi. Tässä tapauksessa se olin minä. Nämä kaksi muuta alkoivat lytätä persoonaani, mm. heitä ärsytti että kyselen niin paljon asioita ja olen utelias. Myöhemmin olen saanut muissa ihmissuhteissani paljon kiitosta siitä, että olen oikeasti kiinnostunut ihmisistä, kyselen lisää ja myös muistan heidän kertomiaan asioita. Tuolloin nuorena tuosta kolmanneksi pyöräksi joutumisesta ja lytistämisestä, lopulta niiden kahen muun totaalisesti mun hylkäämisestäni yli pääseminen kesti pitkään.
- Toinen tapaus oli aikuisena, lähes keski-iässä. Olin tuntenut uuden kaverini noin vuoden ja juuri siinä vaiheessa kaveruus oli mielestäni alkanut syvetä ja nautin tästä kaveruudesta, melkein ystävyydestä. Onneksi oli muitakin kavereita ja muita ihmissuhteita kuitenkin, se auttoi siinä mitä seurasi. Aluksi tämä kaveri oli mukava ja tapaamisten jälkeen kehui ja kiitteli miten oli kiva nähdä. Ykskaks hän alkoi kuitenkin noin vuoden tuntemisen jälkeen vuodattaa, että hänelle tulee kuulemma aina mun tapaamisesta jotenkin raskas olo ja epäili olisiko mulla joku mielentereysongelma ja ehdotti psykiatria. Hän myös sanoi, ettei osaa sanoa jaksaako enää montaa kertaa nähdä mua. Hän myös hetti veikkauksiaan siitä mikä mielenterveyshäiriö mulla voisi olla koska käyttäydyn niin ja näin ja noin. Myöhemmin selvisi, että tällä kaverilla itsellään oli mielenterveysongelmia... Mulle noi suorat sanat oli oikeasti vaikea paikka ja pajon mieluummin olisin halunnut hänen ihan vaan etäännyttävän välit vaivihkaa jos ei halua nähdä. Ihan noihin suoriin sanoihinsa asti juuri hän oli aloitteellinen ja halusi nähdä mua usein yms. Mainittakon että itselläni ei ole koskaan todettu mitään mielenterveyspulmaa enkä ole kokenut tarvetta mielenterveydelliselle hoidolle/tuelle.
Molemmissa noissa tilanteissa olisin halunnut mieluummin jäädä ilman selityksiä kuin kuulla noi yllä kertomani negatiiviset tulkinnat itsestäni.
No pääsin noista kuitenkin yli ja en lannistunut. Kaikille kait jotain pettymyksiä ihmissuhteissa aina välillä tulee, että en noita nyt katkeruudalla muistele, mutta tosiaan jos valita saisi, olisin mieluummin jäänyt paitsi noita sanoja ja valinnut selittämättömän etääntymisen.
Tässäkin suhteessa ihmiset ovat erilaisia. Toiset toivovat jotain selkeää lopetusta ihmissuhteelle, toiset eivät.
Niin mutta ei sitä saa sanoa, kun tämä yksi on päättänyt että ystävyyssuhde päätetään jollakin ihmeen "rehellisellä keskustelulla", jossa kuitenkaan ei loukata. Kun kukaan ei päätä mitään pitkää ystävyyssuhdetta ihan mitättömästä syystä, niin ne rehelliset syyt ei taatusti ole mukavat kuulla.
Minusta tuollainen melodraama olisi lähinnä naurettavaa.
Mut onhan se jo puitu moneen kertaan, että osa haluaa kuulla myös vaikka niitä inhottavia. Tai sitten se jättäjä voi kertoa itsestään eli mitä hakee ja mitä ei. Enpä nyt tiedä, onko se mitään melodraamaa - jos onkin, niin joillekin helpottavaa sellaista. Jos se on jollekulle tärkeätä, niin paljonpas se auttaa, jos toinen sanoo, että no minusta se on naurettavaa.
Olisi hyvä, jos se, joka haluaa tietää syyn, kysyisi sitä suoraan. Ja toinen vastaisi kuten asia on eikä hänen tarvitsisi pelätä loukkaavansa toista, koska toinen itse kysyi, halusi rehellisen vastauksen ja on valmistautunut siihen, ettei vastaus olekaan kivaa kuultavaa. Ja ne, jotka eivät halua rehellistä vastausta, eivät myöskään kysele syitä.
No tähän voin ainakin itse sanoa, että todellakin olen kysynyt syitä mm. parisuhteissa tai niiden tyngissä. Soitellut perään ja kysellyt. Ei ole jäänyt yhtään epäselväksi, ettenkö haluaisi tietää, mitä kävi. Silti on niitä, jotka ei vaan mitenkään voi antaa itsestään tiedonmurusia, vaan se on jotenkin liian tappiollinen kokemus, ja hiljaisuus/mykkäkoulu on voitto.
Mutta vaikka haluaisi tietää syyn, niin ei se silti sitä tarkoita, että toisella olisi täysin vapaa oksennusoikeus. Että mitäs läksit, ite kysyit, täältä pesee. Tietysti sanojalla on vastuu siitä, että pyrkii olemaan asiallinen.
Eli haluat kuunnella sanahelinää tyyliin: Kasvoimme erillemme
Mitä väärää siinä on, jos joku haluaisi tällaisen lopetuksen ystävyydelle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin oman opiskeluni aikoina järjestettiin kaikenlaisia tutustumisiltoja. Eikö niitä nykyään enää ole?
Oli opiskeluryhmässä ryhmäytymistapahtumia ja yhteisiä opiskelijailtoja ja bileitä. Monenlaista työtä tehtiin, että uusi kurssi ryhmäytyisi ja tutustuisi toisiinsa. Oli myös monenlaista muuta ryhmää, mihin sai ilmoittautua. Ilmoitustaululla oli monenlaista harrastekutsua.
Eli ainakin ennen järjestettiin kyllä tapahtumia, missä opiskelijat saivat tutustua toisiinsa. Onhan monesti suurin osa opiskelijoista muualta muuttaneita, joten noissa tapahtumissa pääsevät tutustumaan toisiinsa.
Kyllä on, mutta on myös todettu, että moniin fuksivuoden tutustumisrientoihin liittyy alkoholi. Se on joillekin (monille?) ongelma, koska jos ei käytä alkoholia, voi jäädä helposti porukan ulkopuolelle.
Tuo on ongelma jos siitä tekee ongelman. Voi sinne mukaan mennä selvin päinkin, tai juo vain muutaman kulauksen, ei ole pakko juoda paljoa. Sitten jos siitä juomattomuudesta itse tekee suuren numeron, voivat muut ihmetelläkin.
Minä raahasin opiskelijana bileisiin mehua ja vissyä mukanani. En selitellyt mitään kenellekään. Toistuvasti eräs tyyppi ihan joka bileissä kyseli, että mikä minussa on oikein vikana, jos en kerran juo alkoholia. Kyllä se oli todella vaivaannuttavaa.
Yksi kyseli. Ja paljonko oli niitä jotka ei kyselleet? Miksi antaa niin suuri painoarvo yksittäisen törpön kyselyille. Itsekään en juuri käytä alkoholia ja jos se jotain vaivaa, se on hänen ongelmansa, ei minun.
Miksi välittää ikinä yhtään mistään, kun ainahan kyseessä on pohjimmiltaan vain yksittäisen ihmisen toiminta? Joskus heitä on paljon, mutta ainahan on kyse yksittäisistä ihmisistä, käyttäytyivät he miten tahansa. Yksittäiset ihmiset ovat sodissakin tehneet vaikka mitä kauheuksia.
Kyllä, mutta positiivisesti elämään suhtautuva ihminen kiinnittää huomion niihin yhdeksään jotka ei tee kauheuksia eikä anna sen yhden toiminnalle kohtuuttoman suurta painoarvoa.
Vaikka hänet raiskattaisiin ja vammautettaisiin pysyvästi sen yhden taholta? Elämään kuuluu kaikenlaisia tunteita.
Siinä tilanteessa toki on ymmärrettävää että huomio kiinnittyy pitkäksi aikaa sen yhden tekemään pahaan. Mutta muuta tietä toipumiseen ei silloinkaan ole kuin käsitellä se paha ja kääntää huomio hyvään mikä niissä yhdeksässä on.
Se ei edistä kenenkään toipumista, että muut pyrkivät asettumaan tämän ihmisen yläpuolelle ja määrittelemään hänen henkilökohtaiset kokemuksensa eri tilanteista hyviksi tai huonoiksi. Kenelläkään ei ole tällaiseen oikeutta. Jokaisella ihmisellä on oikeus olla oma itsensä.
Kyllä. Mutta ihmiset ovat myös oikeutettuja suojelemaan itseään jos tuon sinänsä ymmärrettävistä syistä huonosti voivan ihmisen seura käy heille liian raskaaksi .
Se on parempi, että ihmiset jättävät silloin toisen kokonaan rauhaan. Monet yrittävät lyödä toisiin vääränlaisen ihmisen leimoja ja saada muut häpeämään itseään ja kokemuksiaan, koska eivät jaksa nähdä toisten tuskaa. Se on henkistä väkivaltaa, että yrittää pakolla muokata toisesta jotain muuta kuin mitä hän on, koska ei kykene kohtaamaan jotain hänessä.
Useinmiten ihmisen traumaattiset kokemukset eivät ole ongelma. Tunnen muutamia kenelle on tapahtunut elämässään hirveyksiä. Kuuntelen ja tuen sen mitä osaan eikä minusta masentuneisuus ole syy ystävyyden päättymiselle. Masennus ei estä ihmisiä välittämästä tai kykenemästä hienoihin keskusteluihin.
Olen erimieltä siitä että monet yrittävät leimata ihmisiin leimoja tai saada heidät häpeämään. Ystävät eivät niin tee tai he eivät olleet ystäviä alkujakaan. Ystävä kärsii siitä että ystävä voi huonosti. Suree hänen suruaan ja iloitsee hänen iloaan. kärsii hänen kanssaan sen mitä osaa.
Mielestäni syitä miksi ystävyys voi päättyä on se että toinen kohtelee huonosti toista. Pitkäkestoisesti ja systemaattisesti kritisoi toista, sanoo ilkeitä asioita, pyrkii tuntemaan itsensä paremmaksi vain sillä että on toista parempi. Ei kykene koskaan kuuntelemaan tai tukemaan. Silloin ei kyse ole enää ystävyydestä. Huolimatta siitä mitä toiselle on tapahtunut ei vastaus ole se että syytää omaa pahaa oloaan toisten niskaan. Silloin on lähdettävä, on päivän selvää että ihmisen on käsiteltävä asiansa jollain muulla tavalla kuin sylkemällä sitä ympäristöönsä. Henkistä väkivaltaa on se että kohtelee toisia huonosti, traumatisoitunutkin ihminen voi sitä tehdä. Kukaan tuskin jättää ystäviää noin vain huonojen kokemusten vuosi. Toki on jokunen joilla on omia traumoja ja ehkä eivät siksi osaa tukea tai kestä kuulla toisen traumoista mutta suurin osa kyllä pystyy tukemaan. Rajat on silti tehtävä selväksi. Voit huonosti, olet vihainen. Olen vihainen kanssasi mutta älä ole vihainen minulle. Minä en ansaitse vihaasi.
Monet suhtautuneet isoja menetyksiä kokeneisiin ihmisiin ikävästi. Siksikähän täälläkin ohjeistetaan, että pitäisi aina vain pitää jutut kevyellä tasolla, jos toisten seurassa haluaa aikaansa viettää.
Ei siinä ole mitään väärää, että haluaa loppuselvittelyn tutustumisen, kaveruuden tai ystävyyden päätteeksi, kuten ei siinäkään, että haluaa että ystävyyden tilaa pohditaan yhdessä ja puntaroidaan yhdistäviä tekijöitä ja tulevaisuudentoiveita. Toive tiiviistä kuulumisten kyselyistä, viestittelystä ja viikottaisesta yhteydenpidosta on myös ok - tottakai jokaisella on oikeus tavoitella sellaisia ihmissuhteita kun haluaa.
On kuitenkin myös ok, jos tällaisia ystävyyksiä ei halua. Uskon tämän ketjun perusteella, että puhun monen muun sellaisen suulla, jolla on laaja ystäväpiiri. Emme yksinkertaisesti ole valmis antamaan yllämainittuja asioita, vaan ne kuuluvat parisuhteeseen ja nuoruuden intensiivisiin bestissuhteisiin joissa muovaamme minuutemme aikuisuutta varten.
Jos uusi tuttavuus osoittaa merkkejä vaativuudesta, menetämme kiinnostuksemme tutustua ihmiseen enempää. Tämä ei ole ilkeilyä, vaan myös meillä on oikeus puolustaa rajojamme. En myöskään ole kiinnostunut tutustumaan ihmiseen, jos käy ilmi että hän ei arvosta pintapuolisempaa tuttavuutta, satunnaisia kohtaamisia, jaettuja ohikiitäviä hetkiä, ihmisiä sellaisenaan vaan etsii "sydänystävää". En yksinkertaisesti voi luvata sellaista kenellekään, kristallipalloa kun ei minulla ole. Me emme arvota ihmisiä läheisyyden perusteella - myös moikkaustuttu on meille ihmisenä ihan yhtä arvokas. Hänen kanssaan voidaan viettää myös unohtumaton parituntinen, vaikkei enää koskaan tavattaisi missään sen jälkeen.
Suuri osa meistä "suosituista" on perusluonteeltaan konfliktia välttäviä, ja sen takia ihmiset viihtyvät kanssamme. Osaamme luoda hyvän tunnelman ja saamme ihmiset rentoutumaan ja näyttämään itsestään parhaat puolensa. Mutta koska konfliktin sietäminen on meille äärimmäisen raskasta, ette meiltä saa tilinpäätöstä kun haluamme etääntyä tuttavuudesta. Liian monta kertaa on näissä tilanteissa tullut vastaan täyslaidallinen, jota emme todellakaan halua vastaanottaa. Siispä mieluummin väistämme, ja se on oikeutemme. Konflikteja selvitellään niiden kanssa, keitä EI HALUTA menettää.
Meillä on useimmiten kokemusta siitä, että olemme halunneet auttaa yksinäistä ystävällisyydellä tai ottamalla mukaan porukoihin. Nämä hyvää tarkoittavat tilanteet ovat usein päättyneet huonosti. Olemme oppineet, että ystävyys ei voi perustua auttamishaluun, sääliin tai velvollisuudentuntoon vaan pohjalla on oltava aito, molemminpuolinen halu viettää aikaa juuri tämän ihmisen kanssa, tutustua häneen ja jakaa hänen kanssaan ajatuksia.
Yksinäiset, tutustukaa toisiin yksinäisiin. Tämän ketjun luettuani olen vakuuttunut siitä, että me ystävälliset ja porukoissa olevat emme teitä voi onnellisiksi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suositusta voi tulla yksinäinen ja sitten pitäisi alkaa tapailemaan yksinäisiä vain?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole tykännyt siitä, kun elämäni aikana pari ns. ystävää on katsonut aiheelliseksi avautua hyvin suoraan siitä millaisia huonoja puolia mulla heidän mielestään on. Kyllä se on laskenut itsetuntoa ja arkuus olla oma itseni muissakin ihmissuhteissa kasvanut. Ja nämä mun saamat neg. palautteet ainakin olivat jälkikäteen ajatellen todella subjektiivisia näkemyksiä, moni muu on eri mieltä.
- Olin kolmen tytön porukassa nuorena ja kuten usein käy, yksi jäi kolmanneksi pyöräksi. Tässä tapauksessa se olin minä. Nämä kaksi muuta alkoivat lytätä persoonaani, mm. heitä ärsytti että kyselen niin paljon asioita ja olen utelias. Myöhemmin olen saanut muissa ihmissuhteissani paljon kiitosta siitä, että olen oikeasti kiinnostunut ihmisistä, kyselen lisää ja myös muistan heidän kertomiaan asioita. Tuolloin nuorena tuosta kolmanneksi pyöräksi joutumisesta ja lytistämisestä, lopulta niiden kahen muun totaalisesti mun hylkäämisestäni yli pääseminen kesti pitkään.
- Toinen tapaus oli aikuisena, lähes keski-iässä. Olin tuntenut uuden kaverini noin vuoden ja juuri siinä vaiheessa kaveruus oli mielestäni alkanut syvetä ja nautin tästä kaveruudesta, melkein ystävyydestä. Onneksi oli muitakin kavereita ja muita ihmissuhteita kuitenkin, se auttoi siinä mitä seurasi. Aluksi tämä kaveri oli mukava ja tapaamisten jälkeen kehui ja kiitteli miten oli kiva nähdä. Ykskaks hän alkoi kuitenkin noin vuoden tuntemisen jälkeen vuodattaa, että hänelle tulee kuulemma aina mun tapaamisesta jotenkin raskas olo ja epäili olisiko mulla joku mielentereysongelma ja ehdotti psykiatria. Hän myös sanoi, ettei osaa sanoa jaksaako enää montaa kertaa nähdä mua. Hän myös hetti veikkauksiaan siitä mikä mielenterveyshäiriö mulla voisi olla koska käyttäydyn niin ja näin ja noin. Myöhemmin selvisi, että tällä kaverilla itsellään oli mielenterveysongelmia... Mulle noi suorat sanat oli oikeasti vaikea paikka ja pajon mieluummin olisin halunnut hänen ihan vaan etäännyttävän välit vaivihkaa jos ei halua nähdä. Ihan noihin suoriin sanoihinsa asti juuri hän oli aloitteellinen ja halusi nähdä mua usein yms. Mainittakon että itselläni ei ole koskaan todettu mitään mielenterveyspulmaa enkä ole kokenut tarvetta mielenterveydelliselle hoidolle/tuelle.
Molemmissa noissa tilanteissa olisin halunnut mieluummin jäädä ilman selityksiä kuin kuulla noi yllä kertomani negatiiviset tulkinnat itsestäni.
No pääsin noista kuitenkin yli ja en lannistunut. Kaikille kait jotain pettymyksiä ihmissuhteissa aina välillä tulee, että en noita nyt katkeruudalla muistele, mutta tosiaan jos valita saisi, olisin mieluummin jäänyt paitsi noita sanoja ja valinnut selittämättömän etääntymisen.
Tässäkin suhteessa ihmiset ovat erilaisia. Toiset toivovat jotain selkeää lopetusta ihmissuhteelle, toiset eivät.
Niin mutta ei sitä saa sanoa, kun tämä yksi on päättänyt että ystävyyssuhde päätetään jollakin ihmeen "rehellisellä keskustelulla", jossa kuitenkaan ei loukata. Kun kukaan ei päätä mitään pitkää ystävyyssuhdetta ihan mitättömästä syystä, niin ne rehelliset syyt ei taatusti ole mukavat kuulla.
Minusta tuollainen melodraama olisi lähinnä naurettavaa.
Mut onhan se jo puitu moneen kertaan, että osa haluaa kuulla myös vaikka niitä inhottavia. Tai sitten se jättäjä voi kertoa itsestään eli mitä hakee ja mitä ei. Enpä nyt tiedä, onko se mitään melodraamaa - jos onkin, niin joillekin helpottavaa sellaista. Jos se on jollekulle tärkeätä, niin paljonpas se auttaa, jos toinen sanoo, että no minusta se on naurettavaa.
Olisi hyvä, jos se, joka haluaa tietää syyn, kysyisi sitä suoraan. Ja toinen vastaisi kuten asia on eikä hänen tarvitsisi pelätä loukkaavansa toista, koska toinen itse kysyi, halusi rehellisen vastauksen ja on valmistautunut siihen, ettei vastaus olekaan kivaa kuultavaa. Ja ne, jotka eivät halua rehellistä vastausta, eivät myöskään kysele syitä.
No tähän voin ainakin itse sanoa, että todellakin olen kysynyt syitä mm. parisuhteissa tai niiden tyngissä. Soitellut perään ja kysellyt. Ei ole jäänyt yhtään epäselväksi, ettenkö haluaisi tietää, mitä kävi. Silti on niitä, jotka ei vaan mitenkään voi antaa itsestään tiedonmurusia, vaan se on jotenkin liian tappiollinen kokemus, ja hiljaisuus/mykkäkoulu on voitto.
Mutta vaikka haluaisi tietää syyn, niin ei se silti sitä tarkoita, että toisella olisi täysin vapaa oksennusoikeus. Että mitäs läksit, ite kysyit, täältä pesee. Tietysti sanojalla on vastuu siitä, että pyrkii olemaan asiallinen.
Eli haluat kuunnella sanahelinää tyyliin: Kasvoimme erillemme
No en tod. Eikö sinusta muita vaihtoehtoja ole kuin jokin amerikkalainen paskanjauhanta?
Itse asiassa totesin aiemmin, että minulle kelpaisi sekin lopetus, että "olet kateellinen urkkija, jonka seuran jälkeen on paha olo enkä vain jaksa enää" tmv. Mutta totesin myös, että eihän toista tarvitse haukkua pystyyn, vaan voi kertoa, mitä itse hakee ja haluaa.
Näin ollen on kai muitakin vaihtoehtoja kuin sanahelinä tai toisen sättiminen? Vai onko sekin sanahelinää, että kertoo, että tässä elämäntilanteessa ei ole aikaa, arvostaa tiettyjä asioita, haluaa tehdä tiettyjä asioita tai haluaa ennemmin lenkkiseuraa kuin syvällisistä aiheista puhumista? Minusta se taas on totuus, jos näin kerran on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suositusta voi tulla yksinäinen ja sitten pitäisi alkaa tapailemaan yksinäisiä vain?
Jep! Ei sitä enää niin vaan olekaan asiaa suosittujen piireihin. Suutari pysyköön lestissään vai miten se meni.
Hah.
Vierailija kirjoitti:
Ei siinä ole mitään väärää, että haluaa loppuselvittelyn tutustumisen, kaveruuden tai ystävyyden päätteeksi, kuten ei siinäkään, että haluaa että ystävyyden tilaa pohditaan yhdessä ja puntaroidaan yhdistäviä tekijöitä ja tulevaisuudentoiveita. Toive tiiviistä kuulumisten kyselyistä, viestittelystä ja viikottaisesta yhteydenpidosta on myös ok - tottakai jokaisella on oikeus tavoitella sellaisia ihmissuhteita kun haluaa.
On kuitenkin myös ok, jos tällaisia ystävyyksiä ei halua. Uskon tämän ketjun perusteella, että puhun monen muun sellaisen suulla, jolla on laaja ystäväpiiri. Emme yksinkertaisesti ole valmis antamaan yllämainittuja asioita, vaan ne kuuluvat parisuhteeseen ja nuoruuden intensiivisiin bestissuhteisiin joissa muovaamme minuutemme aikuisuutta varten.
Jos uusi tuttavuus osoittaa merkkejä vaativuudesta, menetämme kiinnostuksemme tutustua ihmiseen enempää. Tämä ei ole ilkeilyä, vaan myös meillä on oikeus puolustaa rajojamme. En myöskään ole kiinnostunut tutustumaan ihmiseen, jos käy ilmi että hän ei arvosta pintapuolisempaa tuttavuutta, satunnaisia kohtaamisia, jaettuja ohikiitäviä hetkiä, ihmisiä sellaisenaan vaan etsii "sydänystävää". En yksinkertaisesti voi luvata sellaista kenellekään, kristallipalloa kun ei minulla ole. Me emme arvota ihmisiä läheisyyden perusteella - myös moikkaustuttu on meille ihmisenä ihan yhtä arvokas. Hänen kanssaan voidaan viettää myös unohtumaton parituntinen, vaikkei enää koskaan tavattaisi missään sen jälkeen.
Suuri osa meistä "suosituista" on perusluonteeltaan konfliktia välttäviä, ja sen takia ihmiset viihtyvät kanssamme. Osaamme luoda hyvän tunnelman ja saamme ihmiset rentoutumaan ja näyttämään itsestään parhaat puolensa. Mutta koska konfliktin sietäminen on meille äärimmäisen raskasta, ette meiltä saa tilinpäätöstä kun haluamme etääntyä tuttavuudesta. Liian monta kertaa on näissä tilanteissa tullut vastaan täyslaidallinen, jota emme todellakaan halua vastaanottaa. Siispä mieluummin väistämme, ja se on oikeutemme. Konflikteja selvitellään niiden kanssa, keitä EI HALUTA menettää.
Meillä on useimmiten kokemusta siitä, että olemme halunneet auttaa yksinäistä ystävällisyydellä tai ottamalla mukaan porukoihin. Nämä hyvää tarkoittavat tilanteet ovat usein päättyneet huonosti. Olemme oppineet, että ystävyys ei voi perustua auttamishaluun, sääliin tai velvollisuudentuntoon vaan pohjalla on oltava aito, molemminpuolinen halu viettää aikaa juuri tämän ihmisen kanssa, tutustua häneen ja jakaa hänen kanssaan ajatuksia.
Yksinäiset, tutustukaa toisiin yksinäisiin. Tämän ketjun luettuani olen vakuuttunut siitä, että me ystävälliset ja porukoissa olevat emme teitä voi onnellisiksi tehdä.
Entä jos läheisesi ja ystäväsi kuolisivat jonkin katastrofin seurauksena? Mitä sen jälkeen ajattelisit siitä, että elämääsi kuuluisi vain moikkaustuttuja?
Vierailija kirjoitti:
Siispä mieluummin väistämme, ja se on oikeutemme. Konflikteja selvitellään niiden kanssa, keitä EI HALUTA menettää.
Ensimmäiseen virkkeeseen toteaisin, että onko varmasti oikeutenne? Onko oikeutenne ajatella itseänne eikä toista? Onko oma toiveenne tärkeämpi kuin toisen?
Toiseen virkkeeseen totean, että varmasti voi olla poikkeuksia, mutta monesti välttelevä luonne ei ole kiinnostunut käsittelemään konflikteja yhtään kenenkään kanssa. Sikäli voi siis lohduttautua sillä, että se asian ohittelu, möllöttäminen ja toisen pilkkana pitäminen ("mun tapa menee ohi sun tavan") on tasapuolista. Esim. yksi hyvä ystäväni tekee niin, että poistuu areenalta, vaikka olisi itse hämmentänyt kunnon sopan. Tai jos alkaa poltella, niin poistuu paikalta, kertoo palaavansa asiaan, mutta hupsis, asia jää kuukausiksi.
Jeesustelua tai ei, mutta en ole ihan varma, onko mulla yhtäkään asiaa, johon suhtautuisin siten, että nyt tehdään näin, koska minä kerran haluan näin ja sinun tahtosi ei asiaan vaikuta pätkääkään. Sehän on epäreilua eikä suinkaan oikeudenmukaista, jos vain toisen tahto otetaan huomioon.
Yksinäiset, tutustukaa toisiin yksinäisiin. Tämän ketjun luettuani olen vakuuttunut siitä, että me ystävälliset ja porukoissa olevat emme teitä voi onnellisiksi tehdä.
Luojan kiitos minun tuntemani seurapiirikärpäset eivät ole näin itserakkaita ja itsekkäitä toiseuttajia.
Ja btw: henkilö, jolla on paljon ystäviä, ei ole välttämättä silti ystävällinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siispä mieluummin väistämme, ja se on oikeutemme. Konflikteja selvitellään niiden kanssa, keitä EI HALUTA menettää.
Ensimmäiseen virkkeeseen toteaisin, että onko varmasti oikeutenne? Onko oikeutenne ajatella itseänne eikä toista? Onko oma toiveenne tärkeämpi kuin toisen?
Toiseen virkkeeseen totean, että varmasti voi olla poikkeuksia, mutta monesti välttelevä luonne ei ole kiinnostunut käsittelemään konflikteja yhtään kenenkään kanssa. Sikäli voi siis lohduttautua sillä, että se asian ohittelu, möllöttäminen ja toisen pilkkana pitäminen ("mun tapa menee ohi sun tavan") on tasapuolista. Esim. yksi hyvä ystäväni tekee niin, että poistuu areenalta, vaikka olisi itse hämmentänyt kunnon sopan. Tai jos alkaa poltella, niin poistuu paikalta, kertoo palaavansa asiaan, mutta hupsis, asia jää kuukausiksi.
Jeesustelua tai ei, mutta en ole ihan varma, onko mulla yhtäkään asiaa, johon suhtautuisin siten, että nyt tehdään näin, koska minä kerran haluan näin ja sinun tahtosi ei asiaan vaikuta pätkääkään. Sehän on epäreilua eikä suinkaan oikeudenmukaista, jos vain toisen tahto otetaan huomioon.
Yksinäiset, tutustukaa toisiin yksinäisiin. Tämän ketjun luettuani olen vakuuttunut siitä, että me ystävälliset ja porukoissa olevat emme teitä voi onnellisiksi tehdä.
Luojan kiitos minun tuntemani seurapiirikärpäset eivät ole näin itserakkaita ja itsekkäitä toiseuttajia.
Mä taas ymmärrän oikein hyvin, mitä tuo edellinen kirjoittaja tarkoitti. Kenenkään ei tarvitse olla kenenkään toisen tuttava, kaveri eikä ystäväkään, jos ei halua. On täysin vapaaehtoista olla toisen ihmisen kanssa tekemisissä. Jos ei jonkun kanssa synkkaa, niin ei synkkaa. Eihän se mikään katastrofi ole vaan ihan normaalia. Jos kaipaa tiivistä yhteydenpitoa tai sydänystävyyttä, silloin etsii sellaisen, joka haluaa samaa. Eikä yritä tiivistä yhteydenpitoa ja sydänystävyyttä tuon edellisen kirjoittajan tai minun kaltaisen ihmisen kanssa.
Mun elämääni mahtuu tärkeitä ja vähemmän tärkeitä ihmisiä. Jos huomaan, että joku uusi tuttavuus pyrkii lähentymään kovin nopeasti, peräännyn, koska ymmärrän, että en ole se ihminen, jota hän elämäänsä oikeasti haluaa ja sen vuoksi kiinnostukseni tähän ihmiseen loppuu. Ei siinä ole mitään väärää, koska sehän on molempien etu.
Yritin vain antaa niitä selityksiä, miksi ihmiset etääntyvät ja yhteydenpito lakkaa, kun niitä on täällä penätty. Ei kyse ole siitä, kuka on ihmisenä parempi. Uskon kuitenkin, että voin tuoda ihmisille paljon iloa ja apua, koska he haluavat minuun olla yhteydessä ja minä heihin. Sanotte, että haluatte kuulla syitä, mutta kaikki onkin lopulta vain ilkeilyä.
Ja kyllä, jokaisella ihmisellä on omissa vapaa-ajan ihmissuhteissa oikeus ylläpitää omia rajojaan ja huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Toisilla taas on oikeus ilmaista omat tarpeensa. Toisen toive ei ole toista tärkeämpi. Jos oikeudet ovat ristiriidassa, ystävyyttä ei vain synny tai se viilenee. Tämä on seuralliselle ok eikä yleensä minkäänlaista kaunaa jää. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että monelle yksinäiselle nämä ovat raskaita hetkiä. Siksi se on luultavasti yksinäisyydestä kärsivä, jonka kannattaa asennetta muuttaa - muuten ei muutosta tule.
Ja kiitos kysymästä, jos kaikki läheiseni yhtäkkiä kuolisivat, tuntisin varmasti oloni musertavan yksinäinäiseksi. Yksin en kuitenkaan jäisi koska hyviä ja mielenkiintoisia ihmisiä on maailma täynnä. Jos selviäsisin menetyksestä järjissäni, loisin elämäni ja ihmissuhteeni uudelleen. Kysymys on kuitenkin hyvin typerä, koska enhän voi ennestään tietää mitä tuollainen tragedia tekee psyykelle ja persoonallisuudelle.
Ja yksinäisyyden tunteista kärsii välillä jokainen, mutta me seuralliset emme syytä siitä toisia.
Jos me seuralliset todella olemme mielestänne noin pahoja, miksi edes haluatte seuraamme?
Se, jolla on paljon ystäviä, ja kokee iloa myös moikkaustutuista
Niin mutta ei sitä saa sanoa, kun tämä yksi on päättänyt että ystävyyssuhde päätetään jollakin ihmeen "rehellisellä keskustelulla", jossa kuitenkaan ei loukata. Kun kukaan ei päätä mitään pitkää ystävyyssuhdetta ihan mitättömästä syystä, niin ne rehelliset syyt ei taatusti ole mukavat kuulla.
Minusta tuollainen melodraama olisi lähinnä naurettavaa.
Ja sitten tämä raitis, jolta joku YKSI ihminen on kysellyt tyhmiä, ja sen vuoksi on pitänyt vetäytyä koko opiskelijatoiminnasta yksinäisyyteen. Ja kaikki opiskelijatoiminta pitää muuttaa raittiiksi, kun yhdestä ei ole jättämään jankuttajaa huomiotta. Kyllä elämästä voikin tehdä vaikeaa.