Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Mutta puolisostahan sanotaan, että puolison tulisikin olla paras ystävä. Näin ollen samoilla linjoilla silti mennään muidenkin ystävien suhteen, mutta puolison kanssa yleensä kuitenkin asuu, minkä takia hänestä tulee melko vääjäämättäkin läheisin ystävä. 

Siksi toiseksi kaikilla ei ole puolisoa. Eikä kaikilla kyllä puolisokaan ole kovin ystävämatskua, valitettavasti...

Nimenomaan. Mutta ystävyyssuhde on eri asia kuin parisuhde. Ja on myös puolisoita, joista ei ole tueksi ja turvaksi, jolloin tietysti on hyvä asia, mikäli on parisuhteen kaltainen ystävyyssuhde. Kaikki eivät kuitenkaan sellaista ystävyyssuhdetta tarvitse.  

Mun mielestä onkin tärkeää, että  molemmilla on sama näkemys siitä, mitä ystävyys toisen kanssa tarkoittaisi. Mä puhun vaikeina aikoina ystävieni kanssa mieluummin vaikka vienankarjalaisista kansanlauluista (en tiedä, onko sellaisia) kuin sen hetkisistä vaikeuksistani. Mun läheiseni elävät mun kanssani tässä kurjuudessa, osa joka ainoa päivä ja osa muutaman kerran viikossa. Siksi ystävät on mulle valopilkku kaiken kurjuuden keskellä. En kaipaa ystäviltäni sääliä enkä myötätuntoa vaan kaikkea sellaista, mikä vie mun ajatukseni jonnekin ihan muualle, pois tästä kaikesta. Mutta en kyllä juuri tällä hetkellä jaksaisi kuunnella kenenkään muunkaan murheita. 

Mitä teet jos menetät läheisesi? Kenen puoleen silloin käännyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Mutta puolisostahan sanotaan, että puolison tulisikin olla paras ystävä. Näin ollen samoilla linjoilla silti mennään muidenkin ystävien suhteen, mutta puolison kanssa yleensä kuitenkin asuu, minkä takia hänestä tulee melko vääjäämättäkin läheisin ystävä. 

Siksi toiseksi kaikilla ei ole puolisoa. Eikä kaikilla kyllä puolisokaan ole kovin ystävämatskua, valitettavasti...

Nimenomaan. Mutta ystävyyssuhde on eri asia kuin parisuhde. Ja on myös puolisoita, joista ei ole tueksi ja turvaksi, jolloin tietysti on hyvä asia, mikäli on parisuhteen kaltainen ystävyyssuhde. Kaikki eivät kuitenkaan sellaista ystävyyssuhdetta tarvitse.  

Mun mielestä onkin tärkeää, että  molemmilla on sama näkemys siitä, mitä ystävyys toisen kanssa tarkoittaisi. Mä puhun vaikeina aikoina ystävieni kanssa mieluummin vaikka vienankarjalaisista kansanlauluista (en tiedä, onko sellaisia) kuin sen hetkisistä vaikeuksistani. Mun läheiseni elävät mun kanssani tässä kurjuudessa, osa joka ainoa päivä ja osa muutaman kerran viikossa. Siksi ystävät on mulle valopilkku kaiken kurjuuden keskellä. En kaipaa ystäviltäni sääliä enkä myötätuntoa vaan kaikkea sellaista, mikä vie mun ajatukseni jonnekin ihan muualle, pois tästä kaikesta. Mutta en kyllä juuri tällä hetkellä jaksaisi kuunnella kenenkään muunkaan murheita. 

Mitä teet jos menetät läheisesi? Kenen puoleen silloin käännyt?

Ai kaikki läheiseni? Kaikki lapsenikin? Tappaisin itseni. En mä edes haluaisi elää, jos kaikki mun rakkaimmat ihmiseni olisivat kuolleet. Siinä ei auttaisi sata ystävää eikä tuhat psykiatria. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Siinä tapauksessa minulla on ilmeisesti nuoresta asti ollut hyvin poikkeuksellisia ystävyyssuhteita, kun ihmiset ovat kertoneet monenlaisista asioista elämässään. Sinä taidat puhua kavereista, et ystävistä.

Puhun nimenomaan ystävistä. Mulla on läheiset välit perheeseeni enkä vaikeina aikoina todellakaan halua velloa vaikeuksissani vielä ystävienikin kanssa. Juuri tälläkin hetkellä olen pitkällä sairaslomalla, mulla on kovia kipuja, joihin opiaatitkaan eivät tuo kunnon lievitystä. Tarvitsemani tuen ja avun kipujeni keskellä saan kyllä perheeltäni. Kun ystäväni soittaa, se on mulle kuin aurinko olisi alkanut paistaa mustien pilvien keskeltä, ja silloin jutellaan ihan muista asioista kuin siitä, miten kivuliasta ja rankkaa mun elämäni juuri nyt on. Iloisista asioista, suunnitellaan yhteistä tekemistä siihen päivään tulevaisuudessa, kun taas pystyn jne. En edes halua puhua ystäväni kanssa tilanteestani, koska saan puhua siitä ihan riittävästi omaisteni kanssa. Ystäväni toki tietää, että olen sairas, mutta ei me siitä sen enempää olla puhuttu. 

Entä jos sinulla ei olisi sukua? Muuttaisiko se toimintaasi jollakin tavalla?

Varmasti, mutta jos katsot tästä lainausketjusta kohdan, jonka toisen kommentista boldasin, oma kommenttini oli vastaus hänelle. Läheskään kaikki ihmiset eivät tarvitse ystävää jakamaan suruja, jos heillä on puoliso, perhe ja/tai suku, jonka kanssa voi ne jakaa. Silloin ystävyydeltä odotetaan muuta kuin tukena toimimista. Niillä tietenkin, joilla ei ole muita kuin ystävät, tilanne on ihan toinen. 

Ja koska kaikilla on erilaiset elämät, ei voi olettaa, että kaikki haluaisivat ystävyydestä täsmälleen samoja asioita. Joku voisi jopa loukkaantua, jos ystävä ei jaakaan surujaan eikä tukeudu häneen. Jos siis pitää tärkeänä, että puolin ja toisin jaetaan niin ilot kuin surutkin. On kuitenkin mun kaltaisia ihmisiä, joilla ei ole tarvetta jakaa surujaan ystäviensä kanssa eikä hakea tukea ystäviltään. Sen vuoksi on erilaisia ystävyyssuhteita ja pitää vain löytää sellainen, joka sopii molemmille. 

Jos jonain päivänä tilanteesi muuttuu, niin toivottavasti ystäväsi ovat silloin valmiita tukemaan sinua, jos heiltä tukea tarvitsisit.

Minä olen jo päälle viidenkymmenen ja aina olen ollut huono ystäville purkamaan surujani. Olen niitä nuorena purkanut äidilleni ja sisaruksilleni. Sitten puoliso on ollut se, joka on saanut tukea minua niissä. Minäkin olen niitä, jotka ystävyyssuhteista on hakenut kivaa yhdessäoloa enemmän, kuin taakkani jakajia.

Itse kyllä olen paljon tukenut ystäviäni ja kuunnellut heidän murheitaan. Mutta en ole kokenut itse tarvetta siihen. Ei ole ystävät siitä loukkaantuneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Mutta puolisostahan sanotaan, että puolison tulisikin olla paras ystävä. Näin ollen samoilla linjoilla silti mennään muidenkin ystävien suhteen, mutta puolison kanssa yleensä kuitenkin asuu, minkä takia hänestä tulee melko vääjäämättäkin läheisin ystävä. 

Siksi toiseksi kaikilla ei ole puolisoa. Eikä kaikilla kyllä puolisokaan ole kovin ystävämatskua, valitettavasti...

Nimenomaan. Mutta ystävyyssuhde on eri asia kuin parisuhde. Ja on myös puolisoita, joista ei ole tueksi ja turvaksi, jolloin tietysti on hyvä asia, mikäli on parisuhteen kaltainen ystävyyssuhde. Kaikki eivät kuitenkaan sellaista ystävyyssuhdetta tarvitse.  

Mun mielestä onkin tärkeää, että  molemmilla on sama näkemys siitä, mitä ystävyys toisen kanssa tarkoittaisi. Mä puhun vaikeina aikoina ystävieni kanssa mieluummin vaikka vienankarjalaisista kansanlauluista (en tiedä, onko sellaisia) kuin sen hetkisistä vaikeuksistani. Mun läheiseni elävät mun kanssani tässä kurjuudessa, osa joka ainoa päivä ja osa muutaman kerran viikossa. Siksi ystävät on mulle valopilkku kaiken kurjuuden keskellä. En kaipaa ystäviltäni sääliä enkä myötätuntoa vaan kaikkea sellaista, mikä vie mun ajatukseni jonnekin ihan muualle, pois tästä kaikesta. Mutta en kyllä juuri tällä hetkellä jaksaisi kuunnella kenenkään muunkaan murheita. 

Mitä teet jos menetät läheisesi? Kenen puoleen silloin käännyt?

Ai kaikki läheiseni? Kaikki lapsenikin? Tappaisin itseni. En mä edes haluaisi elää, jos kaikki mun rakkaimmat ihmiseni olisivat kuolleet. Siinä ei auttaisi sata ystävää eikä tuhat psykiatria. 

Oho. Et yrittäisi muodostaa uusia läheisiä ihmissuhteita?

HSEn adonis kirjoitti:

Some on tosiaan aika paljon tuhonnut normaalit yhteydenpidot.

Some turruttaa ja epäinhimillistää ihmisiä. Kukaan ei enää jaksa liikkua mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Mutta puolisostahan sanotaan, että puolison tulisikin olla paras ystävä. Näin ollen samoilla linjoilla silti mennään muidenkin ystävien suhteen, mutta puolison kanssa yleensä kuitenkin asuu, minkä takia hänestä tulee melko vääjäämättäkin läheisin ystävä. 

Siksi toiseksi kaikilla ei ole puolisoa. Eikä kaikilla kyllä puolisokaan ole kovin ystävämatskua, valitettavasti...

Nimenomaan. Mutta ystävyyssuhde on eri asia kuin parisuhde. Ja on myös puolisoita, joista ei ole tueksi ja turvaksi, jolloin tietysti on hyvä asia, mikäli on parisuhteen kaltainen ystävyyssuhde. Kaikki eivät kuitenkaan sellaista ystävyyssuhdetta tarvitse.  

Mun mielestä onkin tärkeää, että  molemmilla on sama näkemys siitä, mitä ystävyys toisen kanssa tarkoittaisi. Mä puhun vaikeina aikoina ystävieni kanssa mieluummin vaikka vienankarjalaisista kansanlauluista (en tiedä, onko sellaisia) kuin sen hetkisistä vaikeuksistani. Mun läheiseni elävät mun kanssani tässä kurjuudessa, osa joka ainoa päivä ja osa muutaman kerran viikossa. Siksi ystävät on mulle valopilkku kaiken kurjuuden keskellä. En kaipaa ystäviltäni sääliä enkä myötätuntoa vaan kaikkea sellaista, mikä vie mun ajatukseni jonnekin ihan muualle, pois tästä kaikesta. Mutta en kyllä juuri tällä hetkellä jaksaisi kuunnella kenenkään muunkaan murheita. 

Mitä teet jos menetät läheisesi? Kenen puoleen silloin käännyt?

Ai kaikki läheiseni? Kaikki lapsenikin? Tappaisin itseni. En mä edes haluaisi elää, jos kaikki mun rakkaimmat ihmiseni olisivat kuolleet. Siinä ei auttaisi sata ystävää eikä tuhat psykiatria. 

Olitko se sinä, joka moneen otteeseen ihmetteli miksi osa yksinäisistä on niin lannistuneen oloisia eikä tee sitä, tätä ja tuota muuttaakseen tilannettaan? Tätä et sentään tainnut toisille ehdottaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Mutta puolisostahan sanotaan, että puolison tulisikin olla paras ystävä. Näin ollen samoilla linjoilla silti mennään muidenkin ystävien suhteen, mutta puolison kanssa yleensä kuitenkin asuu, minkä takia hänestä tulee melko vääjäämättäkin läheisin ystävä. 

Siksi toiseksi kaikilla ei ole puolisoa. Eikä kaikilla kyllä puolisokaan ole kovin ystävämatskua, valitettavasti...

Nimenomaan. Mutta ystävyyssuhde on eri asia kuin parisuhde. Ja on myös puolisoita, joista ei ole tueksi ja turvaksi, jolloin tietysti on hyvä asia, mikäli on parisuhteen kaltainen ystävyyssuhde. Kaikki eivät kuitenkaan sellaista ystävyyssuhdetta tarvitse.  

Mun mielestä onkin tärkeää, että  molemmilla on sama näkemys siitä, mitä ystävyys toisen kanssa tarkoittaisi. Mä puhun vaikeina aikoina ystävieni kanssa mieluummin vaikka vienankarjalaisista kansanlauluista (en tiedä, onko sellaisia) kuin sen hetkisistä vaikeuksistani. Mun läheiseni elävät mun kanssani tässä kurjuudessa, osa joka ainoa päivä ja osa muutaman kerran viikossa. Siksi ystävät on mulle valopilkku kaiken kurjuuden keskellä. En kaipaa ystäviltäni sääliä enkä myötätuntoa vaan kaikkea sellaista, mikä vie mun ajatukseni jonnekin ihan muualle, pois tästä kaikesta. Mutta en kyllä juuri tällä hetkellä jaksaisi kuunnella kenenkään muunkaan murheita. 

Mitä teet jos menetät läheisesi? Kenen puoleen silloin käännyt?

Ai kaikki läheiseni? Kaikki lapsenikin? Tappaisin itseni. En mä edes haluaisi elää, jos kaikki mun rakkaimmat ihmiseni olisivat kuolleet. Siinä ei auttaisi sata ystävää eikä tuhat psykiatria. 

Oho. Et yrittäisi muodostaa uusia läheisiä ihmissuhteita?

En todellakaan. Olen kaikki nämä melkein 60 vuotta ollut niin perhe- ja sukukeskeinen ihminen, että jos menettäisin heidät kaikki, olisin täysin valmis lähtemään tästä maailmasta itsekin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Mutta puolisostahan sanotaan, että puolison tulisikin olla paras ystävä. Näin ollen samoilla linjoilla silti mennään muidenkin ystävien suhteen, mutta puolison kanssa yleensä kuitenkin asuu, minkä takia hänestä tulee melko vääjäämättäkin läheisin ystävä. 

Siksi toiseksi kaikilla ei ole puolisoa. Eikä kaikilla kyllä puolisokaan ole kovin ystävämatskua, valitettavasti...

Nimenomaan. Mutta ystävyyssuhde on eri asia kuin parisuhde. Ja on myös puolisoita, joista ei ole tueksi ja turvaksi, jolloin tietysti on hyvä asia, mikäli on parisuhteen kaltainen ystävyyssuhde. Kaikki eivät kuitenkaan sellaista ystävyyssuhdetta tarvitse.  

Mun mielestä onkin tärkeää, että  molemmilla on sama näkemys siitä, mitä ystävyys toisen kanssa tarkoittaisi. Mä puhun vaikeina aikoina ystävieni kanssa mieluummin vaikka vienankarjalaisista kansanlauluista (en tiedä, onko sellaisia) kuin sen hetkisistä vaikeuksistani. Mun läheiseni elävät mun kanssani tässä kurjuudessa, osa joka ainoa päivä ja osa muutaman kerran viikossa. Siksi ystävät on mulle valopilkku kaiken kurjuuden keskellä. En kaipaa ystäviltäni sääliä enkä myötätuntoa vaan kaikkea sellaista, mikä vie mun ajatukseni jonnekin ihan muualle, pois tästä kaikesta. Mutta en kyllä juuri tällä hetkellä jaksaisi kuunnella kenenkään muunkaan murheita. 

Mitä teet jos menetät läheisesi? Kenen puoleen silloin käännyt?

Ai kaikki läheiseni? Kaikki lapsenikin? Tappaisin itseni. En mä edes haluaisi elää, jos kaikki mun rakkaimmat ihmiseni olisivat kuolleet. Siinä ei auttaisi sata ystävää eikä tuhat psykiatria. 

Olitko se sinä, joka moneen otteeseen ihmetteli miksi osa yksinäisistä on niin lannistuneen oloisia eikä tee sitä, tätä ja tuota muuttaakseen tilannettaan? Tätä et sentään tainnut toisille ehdottaa?

En ole.

Hrrr..tämän ketjun myötä oikein niskakarvat nousee pystyyn, kun saa ihan uuden näkökannan yksinäisistä ihmisistä. Ei kyllä haluta tutustua kehenkään yksinäiseen, jos he ovat sellaisia, kuin tämän ketjun yksinäiset.

Vierailija kirjoitti:

Hrrr..tämän ketjun myötä oikein niskakarvat nousee pystyyn, kun saa ihan uuden näkökannan yksinäisistä ihmisistä. Ei kyllä haluta tutustua kehenkään yksinäiseen, jos he ovat sellaisia, kuin tämän ketjun yksinäiset.

Moneenko kertaan tätä samaa kommenttia tänne vielä aiot lykätä? Ei ole mikään pakko tutustua yhtään kehenkään jos ei halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Täällä oli kommentteja empatiasta, itse näen käsitteen ehkä hieman heistä poikkeavalla tavalla.

Aidosti empaattinen (ei siis sympaattinen toisen tunteeseen sellaisenaan mukaan menevä) näkee mitä toinen toivoo ja pohtii, kuinka tämä tilanne voidaan saavuttaa. Pelkkä myötäeläminen voi auttaa hetken, mutta kuitenkin henkilö saattaa pitkällä tähtäimellä jäädä samaan epätoivottuun tilanteeseen, johon ei ole itse siis tyytyväinen. Joskus epämukavuus ja rehellinen potku persuuksille tuottaa paremman tuloksen lopulta ja tätä empaattinen toiselle toivoo. Siksi täällä tuodaan näkökulmia, jotta tilanne voisi muuttua. Kukakin voi ottaa tai olla niistä mitään itselleen, ei tarvitse sopia kaikille ja kaikkiin tilanteisiin.

Kertokaapa yksinäiset nyt rehellisesti. Miksi ihmisen, kenellä on perhe ja sukua ja ystäviä ja kavereita, pitäisi alkaa teidän olkapääksi ja murheiden jakajaksi?

Vain näin lyhyt kysymys. Liekö saan vastausta.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaapa yksinäiset nyt rehellisesti. Miksi ihmisen, kenellä on perhe ja sukua ja ystäviä ja kavereita, pitäisi alkaa teidän olkapääksi ja murheiden jakajaksi?

Vain näin lyhyt kysymys. Liekö saan vastausta.

Eikö sinun itsesi pitäisi miettiä mitä sinä ihmissuhteilta oikein haluat? Ei tässä mitään ihmiskauppaa käydä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Täällä oli kommentteja empatiasta, itse näen käsitteen ehkä hieman heistä poikkeavalla tavalla.

Aidosti empaattinen (ei siis sympaattinen toisen tunteeseen sellaisenaan mukaan menevä) näkee mitä toinen toivoo ja pohtii, kuinka tämä tilanne voidaan saavuttaa. Pelkkä myötäeläminen voi auttaa hetken, mutta kuitenkin henkilö saattaa pitkällä tähtäimellä jäädä samaan epätoivottuun tilanteeseen, johon ei ole itse siis tyytyväinen. Joskus epämukavuus ja rehellinen potku persuuksille tuottaa paremman tuloksen lopulta ja tätä empaattinen toiselle toivoo. Siksi täällä tuodaan näkökulmia, jotta tilanne voisi muuttua. Kukakin voi ottaa tai olla niistä mitään itselleen, ei tarvitse sopia kaikille ja kaikkiin tilanteisiin.

Aika montaa ihmistä on potkittu perseelle "kannustavasti" ihan koko elämän ajan. Minusta se teki mielenterveyspotilaan. Ei kiitos tätä enää yhtään lisää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Täällä oli kommentteja empatiasta, itse näen käsitteen ehkä hieman heistä poikkeavalla tavalla.

Aidosti empaattinen (ei siis sympaattinen toisen tunteeseen sellaisenaan mukaan menevä) näkee mitä toinen toivoo ja pohtii, kuinka tämä tilanne voidaan saavuttaa. Pelkkä myötäeläminen voi auttaa hetken, mutta kuitenkin henkilö saattaa pitkällä tähtäimellä jäädä samaan epätoivottuun tilanteeseen, johon ei ole itse siis tyytyväinen. Joskus epämukavuus ja rehellinen potku persuuksille tuottaa paremman tuloksen lopulta ja tätä empaattinen toiselle toivoo. Siksi täällä tuodaan näkökulmia, jotta tilanne voisi muuttua. Kukakin voi ottaa tai olla niistä mitään itselleen, ei tarvitse sopia kaikille ja kaikkiin tilanteisiin.

Aika montaa ihmistä on potkittu perseelle "kannustavasti" ihan koko elämän ajan. Minusta se teki mielenterveyspotilaan. Ei kiitos tätä enää yhtään lisää!

No esimerkkinä jos ihmisellä on laskut maksamatta eikä haluaisi/pystyisi/jaksaisi asiaa kohdata. Sitten joku "pakottaa" tähän. Ensiksi viha saattaa roihahtaa painostajaa kohtaan, miksi? Ei hän ole soppaa aiheuttanut eikä taatusti vastaa seurauksista.

Miksi hän edes painostaa, pitäisi huolen omista asioistaan. Asian esille ottaminen voidaan kokea syyllistämisenä, vaikkei se sitä ole. "Auttaja" kuitenkin tietää, että tilanne pahenee jos sitä lykkää, eikä toivo toiselle vielä vaikeampaa tilannetta. Siinä joutuu kohtaamaan oman epäonnistumisen, ettei ole tullut tehtyä, on ehkä vältellyt asiaa, siksi vaikeat tunteet jotka virheellisesti kohdistuvat auttajaan. Voi olla, ettei näitä pysty kohtaamaan ilman toisen vinkkejä ja apua, on ollut pattitilanteessa. Lopulta kuitenkin seuraa huojennus, kun asia on hoidettu. Eikä painostaja lopulta tehnyt muuta, kuin tuki henkilöä auttamaan itse itseään.

Ei sovi esimerkkinä suoraan ystävyys/yksinäisyys teemaan, mutta tätä hain empatia-kommentilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Täällä oli kommentteja empatiasta, itse näen käsitteen ehkä hieman heistä poikkeavalla tavalla.

Aidosti empaattinen (ei siis sympaattinen toisen tunteeseen sellaisenaan mukaan menevä) näkee mitä toinen toivoo ja pohtii, kuinka tämä tilanne voidaan saavuttaa. Pelkkä myötäeläminen voi auttaa hetken, mutta kuitenkin henkilö saattaa pitkällä tähtäimellä jäädä samaan epätoivottuun tilanteeseen, johon ei ole itse siis tyytyväinen. Joskus epämukavuus ja rehellinen potku persuuksille tuottaa paremman tuloksen lopulta ja tätä empaattinen toiselle toivoo. Siksi täällä tuodaan näkökulmia, jotta tilanne voisi muuttua. Kukakin voi ottaa tai olla niistä mitään itselleen, ei tarvitse sopia kaikille ja kaikkiin tilanteisiin.

Aika montaa ihmistä on potkittu perseelle "kannustavasti" ihan koko elämän ajan. Minusta se teki mielenterveyspotilaan. Ei kiitos tätä enää yhtään lisää!

No esimerkkinä jos ihmisellä on laskut maksamatta eikä haluaisi/pystyisi/jaksaisi asiaa kohdata. Sitten joku "pakottaa" tähän. Ensiksi viha saattaa roihahtaa painostajaa kohtaan, miksi? Ei hän ole soppaa aiheuttanut eikä taatusti vastaa seurauksista.

Miksi hän edes painostaa, pitäisi huolen omista asioistaan. Asian esille ottaminen voidaan kokea syyllistämisenä, vaikkei se sitä ole. "Auttaja" kuitenkin tietää, että tilanne pahenee jos sitä lykkää, eikä toivo toiselle vielä vaikeampaa tilannetta. Siinä joutuu kohtaamaan oman epäonnistumisen, ettei ole tullut tehtyä, on ehkä vältellyt asiaa, siksi vaikeat tunteet jotka virheellisesti kohdistuvat auttajaan. Voi olla, ettei näitä pysty kohtaamaan ilman toisen vinkkejä ja apua, on ollut pattitilanteessa. Lopulta kuitenkin seuraa huojennus, kun asia on hoidettu. Eikä painostaja lopulta tehnyt muuta, kuin tuki henkilöä auttamaan itse itseään.

Ei sovi esimerkkinä suoraan ystävyys/yksinäisyys teemaan, mutta tätä hain empatia-kommentilla.

Mastermind-tyyppinen ihminen pyrkii kontrolloimaan kaikkea. Pitäisi osata erottaa omat ongelmat toisten ongelmista. Lopulta muut väsyvät päsmäröintiin. Jokainen oppii parhaiten omista virheistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Täällä oli kommentteja empatiasta, itse näen käsitteen ehkä hieman heistä poikkeavalla tavalla.

Aidosti empaattinen (ei siis sympaattinen toisen tunteeseen sellaisenaan mukaan menevä) näkee mitä toinen toivoo ja pohtii, kuinka tämä tilanne voidaan saavuttaa. Pelkkä myötäeläminen voi auttaa hetken, mutta kuitenkin henkilö saattaa pitkällä tähtäimellä jäädä samaan epätoivottuun tilanteeseen, johon ei ole itse siis tyytyväinen. Joskus epämukavuus ja rehellinen potku persuuksille tuottaa paremman tuloksen lopulta ja tätä empaattinen toiselle toivoo. Siksi täällä tuodaan näkökulmia, jotta tilanne voisi muuttua. Kukakin voi ottaa tai olla niistä mitään itselleen, ei tarvitse sopia kaikille ja kaikkiin tilanteisiin.

Aika montaa ihmistä on potkittu perseelle "kannustavasti" ihan koko elämän ajan. Minusta se teki mielenterveyspotilaan. Ei kiitos tätä enää yhtään lisää!

No esimerkkinä jos ihmisellä on laskut maksamatta eikä haluaisi/pystyisi/jaksaisi asiaa kohdata. Sitten joku "pakottaa" tähän. Ensiksi viha saattaa roihahtaa painostajaa kohtaan, miksi? Ei hän ole soppaa aiheuttanut eikä taatusti vastaa seurauksista.

Miksi hän edes painostaa, pitäisi huolen omista asioistaan. Asian esille ottaminen voidaan kokea syyllistämisenä, vaikkei se sitä ole. "Auttaja" kuitenkin tietää, että tilanne pahenee jos sitä lykkää, eikä toivo toiselle vielä vaikeampaa tilannetta. Siinä joutuu kohtaamaan oman epäonnistumisen, ettei ole tullut tehtyä, on ehkä vältellyt asiaa, siksi vaikeat tunteet jotka virheellisesti kohdistuvat auttajaan. Voi olla, ettei näitä pysty kohtaamaan ilman toisen vinkkejä ja apua, on ollut pattitilanteessa. Lopulta kuitenkin seuraa huojennus, kun asia on hoidettu. Eikä painostaja lopulta tehnyt muuta, kuin tuki henkilöä auttamaan itse itseään.

Ei sovi esimerkkinä suoraan ystävyys/yksinäisyys teemaan, mutta tätä hain empatia-kommentilla.

Mastermind-tyyppinen ihminen pyrkii kontrolloimaan kaikkea. Pitäisi osata erottaa omat ongelmat toisten ongelmista. Lopulta muut väsyvät päsmäröintiin. Jokainen oppii parhaiten omista virheistään.

Oma kokemukseni on erilainen, mutta kukin tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Täällä oli kommentteja empatiasta, itse näen käsitteen ehkä hieman heistä poikkeavalla tavalla.

Aidosti empaattinen (ei siis sympaattinen toisen tunteeseen sellaisenaan mukaan menevä) näkee mitä toinen toivoo ja pohtii, kuinka tämä tilanne voidaan saavuttaa. Pelkkä myötäeläminen voi auttaa hetken, mutta kuitenkin henkilö saattaa pitkällä tähtäimellä jäädä samaan epätoivottuun tilanteeseen, johon ei ole itse siis tyytyväinen. Joskus epämukavuus ja rehellinen potku persuuksille tuottaa paremman tuloksen lopulta ja tätä empaattinen toiselle toivoo. Siksi täällä tuodaan näkökulmia, jotta tilanne voisi muuttua. Kukakin voi ottaa tai olla niistä mitään itselleen, ei tarvitse sopia kaikille ja kaikkiin tilanteisiin.

Aika montaa ihmistä on potkittu perseelle "kannustavasti" ihan koko elämän ajan. Minusta se teki mielenterveyspotilaan. Ei kiitos tätä enää yhtään lisää!

No esimerkkinä jos ihmisellä on laskut maksamatta eikä haluaisi/pystyisi/jaksaisi asiaa kohdata. Sitten joku "pakottaa" tähän. Ensiksi viha saattaa roihahtaa painostajaa kohtaan, miksi? Ei hän ole soppaa aiheuttanut eikä taatusti vastaa seurauksista.

Miksi hän edes painostaa, pitäisi huolen omista asioistaan. Asian esille ottaminen voidaan kokea syyllistämisenä, vaikkei se sitä ole. "Auttaja" kuitenkin tietää, että tilanne pahenee jos sitä lykkää, eikä toivo toiselle vielä vaikeampaa tilannetta. Siinä joutuu kohtaamaan oman epäonnistumisen, ettei ole tullut tehtyä, on ehkä vältellyt asiaa, siksi vaikeat tunteet jotka virheellisesti kohdistuvat auttajaan. Voi olla, ettei näitä pysty kohtaamaan ilman toisen vinkkejä ja apua, on ollut pattitilanteessa. Lopulta kuitenkin seuraa huojennus, kun asia on hoidettu. Eikä painostaja lopulta tehnyt muuta, kuin tuki henkilöä auttamaan itse itseään.

Ei sovi esimerkkinä suoraan ystävyys/yksinäisyys teemaan, mutta tätä hain empatia-kommentilla.

Mastermind-tyyppinen ihminen pyrkii kontrolloimaan kaikkea. Pitäisi osata erottaa omat ongelmat toisten ongelmista. Lopulta muut väsyvät päsmäröintiin. Jokainen oppii parhaiten omista virheistään.

Oma kokemukseni on erilainen, mutta kukin tavallaan.

Tietysti kaikki besserwisserit aina näkevät oman "panoksensa" korvaamattomaksi, koska heidän hauras itsetuntonsa on rakentunut pätemisen varaan.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaapa yksinäiset nyt rehellisesti. Miksi ihmisen, kenellä on perhe ja sukua ja ystäviä ja kavereita, pitäisi alkaa teidän olkapääksi ja murheiden jakajaksi?

Vain näin lyhyt kysymys. Liekö saan vastausta.

Ethän sinä itsekään vastannut kysymykseeni siitä, miksi se ei saa olla ihmissuhteen perusta. 

Voisikin kilauttaa kaverille tänään, vaikka minä taidan olla se joka viimeksikin soitti.