Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa yksinäisten toiveet nähdään toistuvasti ikävänä vaatimisena, mutta kaikkien muiden toiveita pidetään normaaleina ja luonnollisina. Kuitenkin tasapainoisessa ihmissuhteessa molemmat osapuolet pyrkivät ottamaan toisensa huomioon eikä ainoastaan toinen sanele miten toimitaan. Tämä voi tulla joillekin yllätyksenä, mutta yksinäinenkään ihminen ei yleensä kaipaa sellaisia ihmissuhteita, joissa ainoastaan hän joutuu joustamaan.

Niin. Juuri siksi yksinäisen pitää löytää sellainen ihminen, joka ajattelee ystävyydestä samalla tavalla ja odottaa ystävyydeltä samanlaisia asioita. Ei niin, että kummankaan pitäisi muuttaa omia odotuksiaan ja omia toiveitaan. 

Ja lisään vielä, että tätä varten tarvitaan tutustuminen. Tutustumisen aikana nähdään, vastaako käsitykset, odotukset ja toiveet ystävyydestä toisiaan vai eivät. Jos eivät vastaa, ei ystävyyttä synny. Jos vastaavat, ystävyyden syntymiselle on mahdollisuus. 

Mutta koko tutustuminen menee hukkaan, jos se ei johda ystävyyteen. Hukkasuhteita ihmisiin, joiden kanssa suhde ei etene mihinkään, vaan pettyy, että tällainen se tämäkin oli ja harmittaa, kun uhrasi aikaansa siihen, että vihdoin toivoi löytävänsä sen oikean.

Hukkasuhde? Kun sellaista "sitä oikeaa ystävää" joka on olemassa täyttääkseen sinun toiveesi tuskin on olemassakaan. Eikä se olisi kovin tervettäkään, jos sellainen olisi (että oikeasti joku hylkäisi perheensä ja muuta ystävänsä tämän yhden käyttöön, joka haluaa kaiken huomion, koska hän ei halua jakaa ystäväänsä kenenkään kanssa).

Eikä sellaisia ole muillakaan, heillä on monia hyviä ystäviä, minkä lisäksi tuttavia. Tämä siksi että ystävyyssuhteita myös katkeaa ja ihmiset muuttuvat, joten on hyvä saada myös uusia ystäviä. Ilman tuttavia ei saa ystäviä, ystävyys ottaa aikaa.

Kun toive (tai pikemminkin vaatimus) on epärealistinen, pettymys on se odotettavissa oleva lopputulos.

Niin, mulla oli sellainen ystävä. Kertoi alussa tarinoita, miten muutama ystävä on ollu sille ihan hirveä ja pisti niihin välit poikki, ja ne muut ystävät on kiireisiä ja ei halua sen kanssa lähteä ulos. Valitti miten kaikki on huonosti ja on niin rankka elämä yksinhuoltajana. Aluksi esitti ihanaa, myöhemmin paljastuikin sen vaativa luonne, koko ajan piti olla samaa mieltä kaikesta ja otti erilaiset mielipiteet uhkana ja ihmetteli miten olimme niin erilaisia. Vaatii jatkuvaa yhteydenpitoa ja kun musta ei kuulunut viikkoon (ei ottanut itsekään mitään yhteyttä, mä otin) sain kuulla siitäkin kuittailua. Oli mm. mustasukkainen mun miehestä. Lopulta alkoi meilläkin olla riitoja, kun en enää jaksanut mielistellä sitä ja väistellä konflikteja, suuttui milloin mistäkin mun viattomista kommenteista, tuntui että piti varoa sanomisiaan kun ei huumoriakaan ymmärtänyt. Aloin vetää rajojani ja pitää puoliani, lopulta haukkui mua huonoksi ystäväksi joka ei arvostanut ystävyyttämme ja häipyi, vaikka kuinka yritin lepyttää, leikki jotain marttyyriä ja lopulta paloi pinna ja sanoin mitä siitä ajattelen, ei ole pelkoa että ottaa enää yhteyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa yksinäisten toiveet nähdään toistuvasti ikävänä vaatimisena, mutta kaikkien muiden toiveita pidetään normaaleina ja luonnollisina. Kuitenkin tasapainoisessa ihmissuhteessa molemmat osapuolet pyrkivät ottamaan toisensa huomioon eikä ainoastaan toinen sanele miten toimitaan. Tämä voi tulla joillekin yllätyksenä, mutta yksinäinenkään ihminen ei yleensä kaipaa sellaisia ihmissuhteita, joissa ainoastaan hän joutuu joustamaan.

Niin. Juuri siksi yksinäisen pitää löytää sellainen ihminen, joka ajattelee ystävyydestä samalla tavalla ja odottaa ystävyydeltä samanlaisia asioita. Ei niin, että kummankaan pitäisi muuttaa omia odotuksiaan ja omia toiveitaan. 

Ei edes parisuhteeseen löydy sellaista ihmistä, joka ajattelisi kaikesta samoin. Ihmissuhteet vaativat yleensä kummaltakin jonkin verran joustoa.

Ja sillon, kun ollaan vasta tutustumisvaiheessa, ei ole kyse vielä sellaisesta ihmissuhteesta, joka vaatisi joustamista.

Pienellä aasinsillalla: täällä on kai useampikin (vai sitten yksi ja sama?) ollut sitä mieltä, että tutustumisvaiheessa ei vaadita yhtään mitään ja saa käyttäytyä, miten huvittaa. Onko tähän olemassa jokin lähde? Multa on selvästi mennyt täysin jotain ohi elämässä, kun tällainen ei ole tullut mieleen. Haetaanko tässä jotain oikeutusta siihen, että tuttua saa kohdella huonosti?

Se, olenko minä tuntenut jonkun 30 vuotta vai 3 päivää, ei mielestäni merkitse mitään, kun puhutaan käytöstavoista ja toisen ihmisen kohtelusta. 

Tutustumisvaiheessa riittää samat normaalit käytöstavat kuin miten kohtelee ketä tahansa ihmistä : työkaveria, naapuria, bussikuskia, tarjoilijaa tms. Tutustuminen on kuin tapailua. Kohdellaan toista asiallisesti, tavataan silloin, kun molemmille sopii, mutta ei olla lupauduttu menemään naimisiin eli ystävystymään. Joskus tutustuminen tapahtuu niin, että ei olla edes sovittu tapaamista vaan osutaan syystä tai toisesta useamman kerran samaan aikaan samaan paikkaan. Paikkaan ei mennä siksi, että tämä toinen on siellä, vaan ihan muista syistä ( esim työpaikka, opiskelupaikka, harrastuspaikka tms)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa yksinäisten toiveet nähdään toistuvasti ikävänä vaatimisena, mutta kaikkien muiden toiveita pidetään normaaleina ja luonnollisina. Kuitenkin tasapainoisessa ihmissuhteessa molemmat osapuolet pyrkivät ottamaan toisensa huomioon eikä ainoastaan toinen sanele miten toimitaan. Tämä voi tulla joillekin yllätyksenä, mutta yksinäinenkään ihminen ei yleensä kaipaa sellaisia ihmissuhteita, joissa ainoastaan hän joutuu joustamaan.

Niin. Juuri siksi yksinäisen pitää löytää sellainen ihminen, joka ajattelee ystävyydestä samalla tavalla ja odottaa ystävyydeltä samanlaisia asioita. Ei niin, että kummankaan pitäisi muuttaa omia odotuksiaan ja omia toiveitaan. 

Ja lisään vielä, että tätä varten tarvitaan tutustuminen. Tutustumisen aikana nähdään, vastaako käsitykset, odotukset ja toiveet ystävyydestä toisiaan vai eivät. Jos eivät vastaa, ei ystävyyttä synny. Jos vastaavat, ystävyyden syntymiselle on mahdollisuus. 

Mutta koko tutustuminen menee hukkaan, jos se ei johda ystävyyteen. Hukkasuhteita ihmisiin, joiden kanssa suhde ei etene mihinkään, vaan pettyy, että tällainen se tämäkin oli ja harmittaa, kun uhrasi aikaansa siihen, että vihdoin toivoi löytävänsä sen oikean.

Hukkasuhde? Kun sellaista "sitä oikeaa ystävää" joka on olemassa täyttääkseen sinun toiveesi tuskin on olemassakaan. Eikä se olisi kovin tervettäkään, jos sellainen olisi (että oikeasti joku hylkäisi perheensä ja muuta ystävänsä tämän yhden käyttöön, joka haluaa kaiken huomion, koska hän ei halua jakaa ystäväänsä kenenkään kanssa).

Eikä sellaisia ole muillakaan, heillä on monia hyviä ystäviä, minkä lisäksi tuttavia. Tämä siksi että ystävyyssuhteita myös katkeaa ja ihmiset muuttuvat, joten on hyvä saada myös uusia ystäviä. Ilman tuttavia ei saa ystäviä, ystävyys ottaa aikaa.

Kun toive (tai pikemminkin vaatimus) on epärealistinen, pettymys on se odotettavissa oleva lopputulos.

Niin, mulla oli sellainen ystävä. Kertoi alussa tarinoita, miten muutama ystävä on ollu sille ihan hirveä ja pisti niihin välit poikki, ja ne muut ystävät on kiireisiä ja ei halua sen kanssa lähteä ulos. Valitti miten kaikki on huonosti ja on niin rankka elämä yksinhuoltajana. Aluksi esitti ihanaa, myöhemmin paljastuikin sen vaativa luonne, koko ajan piti olla samaa mieltä kaikesta ja otti erilaiset mielipiteet uhkana ja ihmetteli miten olimme niin erilaisia. Vaatii jatkuvaa yhteydenpitoa ja kun musta ei kuulunut viikkoon (ei ottanut itsekään mitään yhteyttä, mä otin) sain kuulla siitäkin kuittailua. Oli mm. mustasukkainen mun miehestä. Lopulta alkoi meilläkin olla riitoja, kun en enää jaksanut mielistellä sitä ja väistellä konflikteja, suuttui milloin mistäkin mun viattomista kommenteista, tuntui että piti varoa sanomisiaan kun ei huumoriakaan ymmärtänyt. Aloin vetää rajojani ja pitää puoliani, lopulta haukkui mua huonoksi ystäväksi joka ei arvostanut ystävyyttämme ja häipyi, vaikka kuinka yritin lepyttää, leikki jotain marttyyriä ja lopulta paloi pinna ja sanoin mitä siitä ajattelen, ei ole pelkoa että ottaa enää yhteyttä. 

Jokaisella meistä on jotain huonoja ihmissuhdekokemuksia, mutta on typerää leimata niiden takia kaikkia yksinäisiä tietynlaisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa yksinäisten toiveet nähdään toistuvasti ikävänä vaatimisena, mutta kaikkien muiden toiveita pidetään normaaleina ja luonnollisina. Kuitenkin tasapainoisessa ihmissuhteessa molemmat osapuolet pyrkivät ottamaan toisensa huomioon eikä ainoastaan toinen sanele miten toimitaan. Tämä voi tulla joillekin yllätyksenä, mutta yksinäinenkään ihminen ei yleensä kaipaa sellaisia ihmissuhteita, joissa ainoastaan hän joutuu joustamaan.

Niin. Juuri siksi yksinäisen pitää löytää sellainen ihminen, joka ajattelee ystävyydestä samalla tavalla ja odottaa ystävyydeltä samanlaisia asioita. Ei niin, että kummankaan pitäisi muuttaa omia odotuksiaan ja omia toiveitaan. 

Ja lisään vielä, että tätä varten tarvitaan tutustuminen. Tutustumisen aikana nähdään, vastaako käsitykset, odotukset ja toiveet ystävyydestä toisiaan vai eivät. Jos eivät vastaa, ei ystävyyttä synny. Jos vastaavat, ystävyyden syntymiselle on mahdollisuus. 

Mutta koko tutustuminen menee hukkaan, jos se ei johda ystävyyteen. Hukkasuhteita ihmisiin, joiden kanssa suhde ei etene mihinkään, vaan pettyy, että tällainen se tämäkin oli ja harmittaa, kun uhrasi aikaansa siihen, että vihdoin toivoi löytävänsä sen oikean.

Hukkasuhde? Kun sellaista "sitä oikeaa ystävää" joka on olemassa täyttääkseen sinun toiveesi tuskin on olemassakaan. Eikä se olisi kovin tervettäkään, jos sellainen olisi (että oikeasti joku hylkäisi perheensä ja muuta ystävänsä tämän yhden käyttöön, joka haluaa kaiken huomion, koska hän ei halua jakaa ystäväänsä kenenkään kanssa).

Eikä sellaisia ole muillakaan, heillä on monia hyviä ystäviä, minkä lisäksi tuttavia. Tämä siksi että ystävyyssuhteita myös katkeaa ja ihmiset muuttuvat, joten on hyvä saada myös uusia ystäviä. Ilman tuttavia ei saa ystäviä, ystävyys ottaa aikaa.

Kun toive (tai pikemminkin vaatimus) on epärealistinen, pettymys on se odotettavissa oleva lopputulos.

Niin, mulla oli sellainen ystävä. Kertoi alussa tarinoita, miten muutama ystävä on ollu sille ihan hirveä ja pisti niihin välit poikki, ja ne muut ystävät on kiireisiä ja ei halua sen kanssa lähteä ulos. Valitti miten kaikki on huonosti ja on niin rankka elämä yksinhuoltajana. Aluksi esitti ihanaa, myöhemmin paljastuikin sen vaativa luonne, koko ajan piti olla samaa mieltä kaikesta ja otti erilaiset mielipiteet uhkana ja ihmetteli miten olimme niin erilaisia. Vaatii jatkuvaa yhteydenpitoa ja kun musta ei kuulunut viikkoon (ei ottanut itsekään mitään yhteyttä, mä otin) sain kuulla siitäkin kuittailua. Oli mm. mustasukkainen mun miehestä. Lopulta alkoi meilläkin olla riitoja, kun en enää jaksanut mielistellä sitä ja väistellä konflikteja, suuttui milloin mistäkin mun viattomista kommenteista, tuntui että piti varoa sanomisiaan kun ei huumoriakaan ymmärtänyt. Aloin vetää rajojani ja pitää puoliani, lopulta haukkui mua huonoksi ystäväksi joka ei arvostanut ystävyyttämme ja häipyi, vaikka kuinka yritin lepyttää, leikki jotain marttyyriä ja lopulta paloi pinna ja sanoin mitä siitä ajattelen, ei ole pelkoa että ottaa enää yhteyttä. 

Jokaisella meistä on jotain huonoja ihmissuhdekokemuksia, mutta on typerää leimata niiden takia kaikkia yksinäisiä tietynlaisiksi.

Niin missä vaiheessa olen leimannut kaikki yksinäiset tietynlaisiksi? Tämä on vaan yksi hyvä esimerkki jossa haetaan täydellistä ystävää jota ei ole olemassakaan ja lopulta heivataan ne hyvätkin ystävät, mutta itsessähän ei ole mitään vikaa, aika kapeakatseista ajattelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei täällä, etsitään tukea, kannustusta ja ihmistä, jonka jakamattoman huomion saa. Joku kirjoitti, että hänelle ei kelpaa huomion rippeet, ei siis hyväksy sitä että ystävällä on perhe ja muita ystäviä myös, vaan hänen täytyy saada olla se tärkein ihminen. Harhaista minusta, kun puhutaan aikuisista ihmisistä.

Ainakin neljästi kysyttiin, että mitä se ystävä saa vastavuoroisesti ystävyydestä joka vaatii hänen koko elämänsä, mutta siihen ei saatu vastausta, pelkkiä haukkuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Siinä tapauksessa minulla on ilmeisesti nuoresta asti ollut hyvin poikkeuksellisia ystävyyssuhteita, kun ihmiset ovat kertoneet monenlaisista asioista elämässään. Sinä taidat puhua kavereista, et ystävistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei täällä, etsitään tukea, kannustusta ja ihmistä, jonka jakamattoman huomion saa. Joku kirjoitti, että hänelle ei kelpaa huomion rippeet, ei siis hyväksy sitä että ystävällä on perhe ja muita ystäviä myös, vaan hänen täytyy saada olla se tärkein ihminen. Harhaista minusta, kun puhutaan aikuisista ihmisistä.

Ainakin neljästi kysyttiin, että mitä se ystävä saa vastavuoroisesti ystävyydestä joka vaatii hänen koko elämänsä, mutta siihen ei saatu vastausta, pelkkiä haukkuja.

Sinä tulkitset toisten tekstejä kuin piru Raamattua. Olet ilkeä ihminen. Häpeä käytöstäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa yksinäisten toiveet nähdään toistuvasti ikävänä vaatimisena, mutta kaikkien muiden toiveita pidetään normaaleina ja luonnollisina. Kuitenkin tasapainoisessa ihmissuhteessa molemmat osapuolet pyrkivät ottamaan toisensa huomioon eikä ainoastaan toinen sanele miten toimitaan. Tämä voi tulla joillekin yllätyksenä, mutta yksinäinenkään ihminen ei yleensä kaipaa sellaisia ihmissuhteita, joissa ainoastaan hän joutuu joustamaan.

Niin. Juuri siksi yksinäisen pitää löytää sellainen ihminen, joka ajattelee ystävyydestä samalla tavalla ja odottaa ystävyydeltä samanlaisia asioita. Ei niin, että kummankaan pitäisi muuttaa omia odotuksiaan ja omia toiveitaan. 

Ja lisään vielä, että tätä varten tarvitaan tutustuminen. Tutustumisen aikana nähdään, vastaako käsitykset, odotukset ja toiveet ystävyydestä toisiaan vai eivät. Jos eivät vastaa, ei ystävyyttä synny. Jos vastaavat, ystävyyden syntymiselle on mahdollisuus. 

Mutta koko tutustuminen menee hukkaan, jos se ei johda ystävyyteen. Hukkasuhteita ihmisiin, joiden kanssa suhde ei etene mihinkään, vaan pettyy, että tällainen se tämäkin oli ja harmittaa, kun uhrasi aikaansa siihen, että vihdoin toivoi löytävänsä sen oikean.

Hukkasuhde? Kun sellaista "sitä oikeaa ystävää" joka on olemassa täyttääkseen sinun toiveesi tuskin on olemassakaan. Eikä se olisi kovin tervettäkään, jos sellainen olisi (että oikeasti joku hylkäisi perheensä ja muuta ystävänsä tämän yhden käyttöön, joka haluaa kaiken huomion, koska hän ei halua jakaa ystäväänsä kenenkään kanssa).

Eikä sellaisia ole muillakaan, heillä on monia hyviä ystäviä, minkä lisäksi tuttavia. Tämä siksi että ystävyyssuhteita myös katkeaa ja ihmiset muuttuvat, joten on hyvä saada myös uusia ystäviä. Ilman tuttavia ei saa ystäviä, ystävyys ottaa aikaa.

Kun toive (tai pikemminkin vaatimus) on epärealistinen, pettymys on se odotettavissa oleva lopputulos.

Niin, mulla oli sellainen ystävä. Kertoi alussa tarinoita, miten muutama ystävä on ollu sille ihan hirveä ja pisti niihin välit poikki, ja ne muut ystävät on kiireisiä ja ei halua sen kanssa lähteä ulos. Valitti miten kaikki on huonosti ja on niin rankka elämä yksinhuoltajana. Aluksi esitti ihanaa, myöhemmin paljastuikin sen vaativa luonne, koko ajan piti olla samaa mieltä kaikesta ja otti erilaiset mielipiteet uhkana ja ihmetteli miten olimme niin erilaisia. Vaatii jatkuvaa yhteydenpitoa ja kun musta ei kuulunut viikkoon (ei ottanut itsekään mitään yhteyttä, mä otin) sain kuulla siitäkin kuittailua. Oli mm. mustasukkainen mun miehestä. Lopulta alkoi meilläkin olla riitoja, kun en enää jaksanut mielistellä sitä ja väistellä konflikteja, suuttui milloin mistäkin mun viattomista kommenteista, tuntui että piti varoa sanomisiaan kun ei huumoriakaan ymmärtänyt. Aloin vetää rajojani ja pitää puoliani, lopulta haukkui mua huonoksi ystäväksi joka ei arvostanut ystävyyttämme ja häipyi, vaikka kuinka yritin lepyttää, leikki jotain marttyyriä ja lopulta paloi pinna ja sanoin mitä siitä ajattelen, ei ole pelkoa että ottaa enää yhteyttä. 

Kuulostaa mun ex-ystävältä. Tapasimme yhteisessä harrastuksessa, alkuun vaikutti kivalta ja ihmettelin että miksi hänellä ei ole muita ystäviä. Sitten huomasin, että hänelle oli tärkeää erottaa minut kaikista muista, esim seuran pikkujouluissa olisi pitänyt jutella ainoastaan hänen kanssaan, vaikka hänkin tunsi sieltä muitakin ihmisiä. Ja olimme muutenkin tavanneet ja jutelleet juuri, ei hänellä ollut mitään sanomista minulle, ei vaan halunnut että juttelen muille. Ihan silkkaa omistamista.

Sitten tapasin mieheni ja menin naimisiin, ja alkoi hirveä kiukuttelu, kuinka hänet on petetty jne, vaikka minä en vielä tuolloin edes harventanut tapaamisiamme.

Minusta hänellä oli mt-ongelmia, EI ole tervettä vaatia että ystävä hylkää koko muun elämänsä tämän yhden uuden ystävyyden vuoksi. Kauhistuttaa lukea, että hän ei ole ainoa laatuaan, vaan että täällä on useampi tuollainen vaatija.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Siinä tapauksessa minulla on ilmeisesti nuoresta asti ollut hyvin poikkeuksellisia ystävyyssuhteita, kun ihmiset ovat kertoneet monenlaisista asioista elämässään. Sinä taidat puhua kavereista, et ystävistä.

Puhun nimenomaan ystävistä. Mulla on läheiset välit perheeseeni enkä vaikeina aikoina todellakaan halua velloa vaikeuksissani vielä ystävienikin kanssa. Juuri tälläkin hetkellä olen pitkällä sairaslomalla, mulla on kovia kipuja, joihin opiaatitkaan eivät tuo kunnon lievitystä. Tarvitsemani tuen ja avun kipujeni keskellä saan kyllä perheeltäni. Kun ystäväni soittaa, se on mulle kuin aurinko olisi alkanut paistaa mustien pilvien keskeltä, ja silloin jutellaan ihan muista asioista kuin siitä, miten kivuliasta ja rankkaa mun elämäni juuri nyt on. Iloisista asioista, suunnitellaan yhteistä tekemistä siihen päivään tulevaisuudessa, kun taas pystyn jne. En edes halua puhua ystäväni kanssa tilanteestani, koska saan puhua siitä ihan riittävästi omaisteni kanssa. Ystäväni toki tietää, että olen sairas, mutta ei me siitä sen enempää olla puhuttu. 

Voi helkkari millaista keskustelua täällä on...tahalleen ymmärretään väärin eikä halutakaan ajatella out of the box. Viimeiseen asti puolustetaan alkuperäistä kantaa, vaikka monet ovat jo osoittaneet sen heikot kohdat. Yksinäisiä on todellakin monenlaisia. Täällä tulee sellainen kuva, että väkisin yritetään laittaa kaikki yksinäiset samaan laariin: joku vähän vippaa päästä, jotain vikaa on tyypissä. Tsiisus, sillä että jollain on helkkaristi kavereita, ei ole mitään tekemistä henkilön kivuuden tai fiksuuden kanssa. Olen tavannut ihmisiä, joilla on valtavasti ystäviä, mutta jotka ovat negatiivisia, ilkeitä ja vähän pelottaviakin tyyppejä. Ja tietysti olen tavannut myös tooooosi mukavia ihmisiä, joilla on paljon kavereita. Ei näiden asioiden välille voi vetää yhtäläisyysviivoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Siinä tapauksessa minulla on ilmeisesti nuoresta asti ollut hyvin poikkeuksellisia ystävyyssuhteita, kun ihmiset ovat kertoneet monenlaisista asioista elämässään. Sinä taidat puhua kavereista, et ystävistä.

Puhun nimenomaan ystävistä. Mulla on läheiset välit perheeseeni enkä vaikeina aikoina todellakaan halua velloa vaikeuksissani vielä ystävienikin kanssa. Juuri tälläkin hetkellä olen pitkällä sairaslomalla, mulla on kovia kipuja, joihin opiaatitkaan eivät tuo kunnon lievitystä. Tarvitsemani tuen ja avun kipujeni keskellä saan kyllä perheeltäni. Kun ystäväni soittaa, se on mulle kuin aurinko olisi alkanut paistaa mustien pilvien keskeltä, ja silloin jutellaan ihan muista asioista kuin siitä, miten kivuliasta ja rankkaa mun elämäni juuri nyt on. Iloisista asioista, suunnitellaan yhteistä tekemistä siihen päivään tulevaisuudessa, kun taas pystyn jne. En edes halua puhua ystäväni kanssa tilanteestani, koska saan puhua siitä ihan riittävästi omaisteni kanssa. Ystäväni toki tietää, että olen sairas, mutta ei me siitä sen enempää olla puhuttu. 

Entä jos sinulla ei olisi sukua? Muuttaisiko se toimintaasi jollakin tavalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Mikä tähän siis on varsinainen syy, että miksi ihmissuhde ei saisi perustua tähän?

Kiinnostaisi tietää, oletko täysin eri mieltä esim. seuraavien linkkien kanssa:

https://www.vaestoliitto.fi/nuoret/mina-ja-muut/ihmissuhteet/ystavyys/

http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/sinkuille/?x2249716=4066207

Turha jumittua sanoihin "nuoret" ja "sinkuille".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa yksinäisten toiveet nähdään toistuvasti ikävänä vaatimisena, mutta kaikkien muiden toiveita pidetään normaaleina ja luonnollisina. Kuitenkin tasapainoisessa ihmissuhteessa molemmat osapuolet pyrkivät ottamaan toisensa huomioon eikä ainoastaan toinen sanele miten toimitaan. Tämä voi tulla joillekin yllätyksenä, mutta yksinäinenkään ihminen ei yleensä kaipaa sellaisia ihmissuhteita, joissa ainoastaan hän joutuu joustamaan.

Niin. Juuri siksi yksinäisen pitää löytää sellainen ihminen, joka ajattelee ystävyydestä samalla tavalla ja odottaa ystävyydeltä samanlaisia asioita. Ei niin, että kummankaan pitäisi muuttaa omia odotuksiaan ja omia toiveitaan. 

Ja lisään vielä, että tätä varten tarvitaan tutustuminen. Tutustumisen aikana nähdään, vastaako käsitykset, odotukset ja toiveet ystävyydestä toisiaan vai eivät. Jos eivät vastaa, ei ystävyyttä synny. Jos vastaavat, ystävyyden syntymiselle on mahdollisuus. 

Mutta koko tutustuminen menee hukkaan, jos se ei johda ystävyyteen. Hukkasuhteita ihmisiin, joiden kanssa suhde ei etene mihinkään, vaan pettyy, että tällainen se tämäkin oli ja harmittaa, kun uhrasi aikaansa siihen, että vihdoin toivoi löytävänsä sen oikean.

Hukkasuhde? Kun sellaista "sitä oikeaa ystävää" joka on olemassa täyttääkseen sinun toiveesi tuskin on olemassakaan. Eikä se olisi kovin tervettäkään, jos sellainen olisi (että oikeasti joku hylkäisi perheensä ja muuta ystävänsä tämän yhden käyttöön, joka haluaa kaiken huomion, koska hän ei halua jakaa ystäväänsä kenenkään kanssa).

Eikä sellaisia ole muillakaan, heillä on monia hyviä ystäviä, minkä lisäksi tuttavia. Tämä siksi että ystävyyssuhteita myös katkeaa ja ihmiset muuttuvat, joten on hyvä saada myös uusia ystäviä. Ilman tuttavia ei saa ystäviä, ystävyys ottaa aikaa.

Kun toive (tai pikemminkin vaatimus) on epärealistinen, pettymys on se odotettavissa oleva lopputulos.

Niin, mulla oli sellainen ystävä. Kertoi alussa tarinoita, miten muutama ystävä on ollu sille ihan hirveä ja pisti niihin välit poikki, ja ne muut ystävät on kiireisiä ja ei halua sen kanssa lähteä ulos. Valitti miten kaikki on huonosti ja on niin rankka elämä yksinhuoltajana. Aluksi esitti ihanaa, myöhemmin paljastuikin sen vaativa luonne, koko ajan piti olla samaa mieltä kaikesta ja otti erilaiset mielipiteet uhkana ja ihmetteli miten olimme niin erilaisia. Vaatii jatkuvaa yhteydenpitoa ja kun musta ei kuulunut viikkoon (ei ottanut itsekään mitään yhteyttä, mä otin) sain kuulla siitäkin kuittailua. Oli mm. mustasukkainen mun miehestä. Lopulta alkoi meilläkin olla riitoja, kun en enää jaksanut mielistellä sitä ja väistellä konflikteja, suuttui milloin mistäkin mun viattomista kommenteista, tuntui että piti varoa sanomisiaan kun ei huumoriakaan ymmärtänyt. Aloin vetää rajojani ja pitää puoliani, lopulta haukkui mua huonoksi ystäväksi joka ei arvostanut ystävyyttämme ja häipyi, vaikka kuinka yritin lepyttää, leikki jotain marttyyriä ja lopulta paloi pinna ja sanoin mitä siitä ajattelen, ei ole pelkoa että ottaa enää yhteyttä. 

Kuulostaa mun ex-ystävältä. Tapasimme yhteisessä harrastuksessa, alkuun vaikutti kivalta ja ihmettelin että miksi hänellä ei ole muita ystäviä. Sitten huomasin, että hänelle oli tärkeää erottaa minut kaikista muista, esim seuran pikkujouluissa olisi pitänyt jutella ainoastaan hänen kanssaan, vaikka hänkin tunsi sieltä muitakin ihmisiä. Ja olimme muutenkin tavanneet ja jutelleet juuri, ei hänellä ollut mitään sanomista minulle, ei vaan halunnut että juttelen muille. Ihan silkkaa omistamista.

Sitten tapasin mieheni ja menin naimisiin, ja alkoi hirveä kiukuttelu, kuinka hänet on petetty jne, vaikka minä en vielä tuolloin edes harventanut tapaamisiamme.

Minusta hänellä oli mt-ongelmia, EI ole tervettä vaatia että ystävä hylkää koko muun elämänsä tämän yhden uuden ystävyyden vuoksi. Kauhistuttaa lukea, että hän ei ole ainoa laatuaan, vaan että täällä on useampi tuollainen vaatija.

Niin oli tällä ex-ystävälläkin mt-ongelmia, syytti mua kun en tunnistanut hänen masennusta, otti itse etäisyyttä ja odotti että olisin osannut lukea sitä niin kuin se lukee omia ystäviään sen omien sanojensa mukaan...:D Mun olisi pitänyt siis olla psykiatri jotta olisin tajunnut että toinen on masentunut, kun suuttuu vähän väliä ja ottaa etäisyyttää... onneks ei ole enää mun riesana. Eikä siinä mitään, tottakai voin tukea, jos omat voimavarat riittää, mutta tuo meni jo liian pitkälle...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Siinä tapauksessa minulla on ilmeisesti nuoresta asti ollut hyvin poikkeuksellisia ystävyyssuhteita, kun ihmiset ovat kertoneet monenlaisista asioista elämässään. Sinä taidat puhua kavereista, et ystävistä.

Puhun nimenomaan ystävistä. Mulla on läheiset välit perheeseeni enkä vaikeina aikoina todellakaan halua velloa vaikeuksissani vielä ystävienikin kanssa. Juuri tälläkin hetkellä olen pitkällä sairaslomalla, mulla on kovia kipuja, joihin opiaatitkaan eivät tuo kunnon lievitystä. Tarvitsemani tuen ja avun kipujeni keskellä saan kyllä perheeltäni. Kun ystäväni soittaa, se on mulle kuin aurinko olisi alkanut paistaa mustien pilvien keskeltä, ja silloin jutellaan ihan muista asioista kuin siitä, miten kivuliasta ja rankkaa mun elämäni juuri nyt on. Iloisista asioista, suunnitellaan yhteistä tekemistä siihen päivään tulevaisuudessa, kun taas pystyn jne. En edes halua puhua ystäväni kanssa tilanteestani, koska saan puhua siitä ihan riittävästi omaisteni kanssa. Ystäväni toki tietää, että olen sairas, mutta ei me siitä sen enempää olla puhuttu. 

Entä jos sinulla ei olisi sukua? Muuttaisiko se toimintaasi jollakin tavalla?

Varmasti, mutta jos katsot tästä lainausketjusta kohdan, jonka toisen kommentista boldasin, oma kommenttini oli vastaus hänelle. Läheskään kaikki ihmiset eivät tarvitse ystävää jakamaan suruja, jos heillä on puoliso, perhe ja/tai suku, jonka kanssa voi ne jakaa. Silloin ystävyydeltä odotetaan muuta kuin tukena toimimista. Niillä tietenkin, joilla ei ole muita kuin ystävät, tilanne on ihan toinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Mutta puolisostahan sanotaan, että puolison tulisikin olla paras ystävä. Näin ollen samoilla linjoilla silti mennään muidenkin ystävien suhteen, mutta puolison kanssa yleensä kuitenkin asuu, minkä takia hänestä tulee melko vääjäämättäkin läheisin ystävä. 

Siksi toiseksi kaikilla ei ole puolisoa. Eikä kaikilla kyllä puolisokaan ole kovin ystävämatskua, valitettavasti...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Siinä tapauksessa minulla on ilmeisesti nuoresta asti ollut hyvin poikkeuksellisia ystävyyssuhteita, kun ihmiset ovat kertoneet monenlaisista asioista elämässään. Sinä taidat puhua kavereista, et ystävistä.

Puhun nimenomaan ystävistä. Mulla on läheiset välit perheeseeni enkä vaikeina aikoina todellakaan halua velloa vaikeuksissani vielä ystävienikin kanssa. Juuri tälläkin hetkellä olen pitkällä sairaslomalla, mulla on kovia kipuja, joihin opiaatitkaan eivät tuo kunnon lievitystä. Tarvitsemani tuen ja avun kipujeni keskellä saan kyllä perheeltäni. Kun ystäväni soittaa, se on mulle kuin aurinko olisi alkanut paistaa mustien pilvien keskeltä, ja silloin jutellaan ihan muista asioista kuin siitä, miten kivuliasta ja rankkaa mun elämäni juuri nyt on. Iloisista asioista, suunnitellaan yhteistä tekemistä siihen päivään tulevaisuudessa, kun taas pystyn jne. En edes halua puhua ystäväni kanssa tilanteestani, koska saan puhua siitä ihan riittävästi omaisteni kanssa. Ystäväni toki tietää, että olen sairas, mutta ei me siitä sen enempää olla puhuttu. 

Entä jos sinulla ei olisi sukua? Muuttaisiko se toimintaasi jollakin tavalla?

Varmasti, mutta jos katsot tästä lainausketjusta kohdan, jonka toisen kommentista boldasin, oma kommenttini oli vastaus hänelle. Läheskään kaikki ihmiset eivät tarvitse ystävää jakamaan suruja, jos heillä on puoliso, perhe ja/tai suku, jonka kanssa voi ne jakaa. Silloin ystävyydeltä odotetaan muuta kuin tukena toimimista. Niillä tietenkin, joilla ei ole muita kuin ystävät, tilanne on ihan toinen. 

Ja koska kaikilla on erilaiset elämät, ei voi olettaa, että kaikki haluaisivat ystävyydestä täsmälleen samoja asioita. Joku voisi jopa loukkaantua, jos ystävä ei jaakaan surujaan eikä tukeudu häneen. Jos siis pitää tärkeänä, että puolin ja toisin jaetaan niin ilot kuin surutkin. On kuitenkin mun kaltaisia ihmisiä, joilla ei ole tarvetta jakaa surujaan ystäviensä kanssa eikä hakea tukea ystäviltään. Sen vuoksi on erilaisia ystävyyssuhteita ja pitää vain löytää sellainen, joka sopii molemmille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Siinä tapauksessa minulla on ilmeisesti nuoresta asti ollut hyvin poikkeuksellisia ystävyyssuhteita, kun ihmiset ovat kertoneet monenlaisista asioista elämässään. Sinä taidat puhua kavereista, et ystävistä.

Puhun nimenomaan ystävistä. Mulla on läheiset välit perheeseeni enkä vaikeina aikoina todellakaan halua velloa vaikeuksissani vielä ystävienikin kanssa. Juuri tälläkin hetkellä olen pitkällä sairaslomalla, mulla on kovia kipuja, joihin opiaatitkaan eivät tuo kunnon lievitystä. Tarvitsemani tuen ja avun kipujeni keskellä saan kyllä perheeltäni. Kun ystäväni soittaa, se on mulle kuin aurinko olisi alkanut paistaa mustien pilvien keskeltä, ja silloin jutellaan ihan muista asioista kuin siitä, miten kivuliasta ja rankkaa mun elämäni juuri nyt on. Iloisista asioista, suunnitellaan yhteistä tekemistä siihen päivään tulevaisuudessa, kun taas pystyn jne. En edes halua puhua ystäväni kanssa tilanteestani, koska saan puhua siitä ihan riittävästi omaisteni kanssa. Ystäväni toki tietää, että olen sairas, mutta ei me siitä sen enempää olla puhuttu. 

Entä jos sinulla ei olisi sukua? Muuttaisiko se toimintaasi jollakin tavalla?

Varmasti, mutta jos katsot tästä lainausketjusta kohdan, jonka toisen kommentista boldasin, oma kommenttini oli vastaus hänelle. Läheskään kaikki ihmiset eivät tarvitse ystävää jakamaan suruja, jos heillä on puoliso, perhe ja/tai suku, jonka kanssa voi ne jakaa. Silloin ystävyydeltä odotetaan muuta kuin tukena toimimista. Niillä tietenkin, joilla ei ole muita kuin ystävät, tilanne on ihan toinen. 

Ja koska kaikilla on erilaiset elämät, ei voi olettaa, että kaikki haluaisivat ystävyydestä täsmälleen samoja asioita. Joku voisi jopa loukkaantua, jos ystävä ei jaakaan surujaan eikä tukeudu häneen. Jos siis pitää tärkeänä, että puolin ja toisin jaetaan niin ilot kuin surutkin. On kuitenkin mun kaltaisia ihmisiä, joilla ei ole tarvetta jakaa surujaan ystäviensä kanssa eikä hakea tukea ystäviltään. Sen vuoksi on erilaisia ystävyyssuhteita ja pitää vain löytää sellainen, joka sopii molemmille. 

Jos jonain päivänä tilanteesi muuttuu, niin toivottavasti ystäväsi ovat silloin valmiita tukemaan sinua, jos heiltä tukea tarvitsisit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Mutta puolisostahan sanotaan, että puolison tulisikin olla paras ystävä. Näin ollen samoilla linjoilla silti mennään muidenkin ystävien suhteen, mutta puolison kanssa yleensä kuitenkin asuu, minkä takia hänestä tulee melko vääjäämättäkin läheisin ystävä. 

Siksi toiseksi kaikilla ei ole puolisoa. Eikä kaikilla kyllä puolisokaan ole kovin ystävämatskua, valitettavasti...

Nimenomaan. Mutta ystävyyssuhde on eri asia kuin parisuhde. Ja on myös puolisoita, joista ei ole tueksi ja turvaksi, jolloin tietysti on hyvä asia, mikäli on parisuhteen kaltainen ystävyyssuhde. Kaikki eivät kuitenkaan sellaista ystävyyssuhdetta tarvitse.  

Mun mielestä onkin tärkeää, että  molemmilla on sama näkemys siitä, mitä ystävyys toisen kanssa tarkoittaisi. Mä puhun vaikeina aikoina ystävieni kanssa mieluummin vaikka vienankarjalaisista kansanlauluista (en tiedä, onko sellaisia) kuin sen hetkisistä vaikeuksistani. Mun läheiseni elävät mun kanssani tässä kurjuudessa, osa joka ainoa päivä ja osa muutaman kerran viikossa. Siksi ystävät on mulle valopilkku kaiken kurjuuden keskellä. En kaipaa ystäviltäni sääliä enkä myötätuntoa vaan kaikkea sellaista, mikä vie mun ajatukseni jonnekin ihan muualle, pois tästä kaikesta. Mutta en kyllä juuri tällä hetkellä jaksaisi kuunnella kenenkään muunkaan murheita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?

Mitä sinä saat irti yksinäisten haukkumisesta? Miksi ihmeessä teet tätä?

Mitä sinä saat uhriutumisesta? Vastaa nyt vaan kysymykseen, että mitä hyvää se ystävä saisi sinulta.

Miksi sinä haukut yksinäisiä? Vastaa!

Ei tuo ole "haukkumista", vaan ihan asiaankuuluva kysymys, jonka pohtiminen voisi hyvinkin auttaa sitä yksinäistä parantamaan omaa tilannettaan.

t. Ohis

Mä oon eri, mutta ai siis se on ihan asiaankuuluvaa, että nimittelee toisia mm. kiviriipaksi, joka vain vaatii ja haukkuu? No terve. Tosi asiaankuuluvaa. Tämä siis vain yksi otos henkilön sanavarastosta. 

Täällä ainakin tämä yksi henkilö näkee oman käsitykseni mukaan ystävyyden sivukaupalla "ystävyytenä" eli enemmänkin omasta näkökulmastani opportunistisena bisneksenä. Esim. ystävä on enemmänkin hänelle henkilö, jonka kanssa hän voi puhua puutöistä (=hyötyaspekti) tai katsoa lätkämatsia, mutta ei henkilö, joka olisi tuki ja turva tai jonka kanssa jaettaisiin kokemuksia ja elämää. Näin ollen jokainen kommentti, jossa viitataan ystävyyden yleisiin elementteihin ja ystävän kohteluun, tuntuu ahdistavan ja ärsyttävän häntä. Jos tämän henkilön ystävä esim. eroaisi tai puoliso kuolisi, hän olisi todennäköisesti täysin neuvoton, eikä haluaisi osallistua lohdutteluun. Myöhemmin hän voisi taas jatkaa yhteistä harrastusta toisen kanssa, kunhan muut olisivat ensiksi nostaneet kaverin tolpilleen. Hän ei missään nimessä suostuisi tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei soitellut kriisin aikaan kaverille, vaan selittäisi asian niin, ettei hän ole ammattilainen. 

Imiset hakevat ihmissuhteista niin eri asioita. Toiset hakevat iloa elämäänsä. Toiset hakevat tukea vaikeisiin aikoihin. Samat ihmiset hakevat parisuhdetta sillä perusteella, että haluavat olkapään, mitä vasten itkeä.

Huomaatteko eron? Jos hakee ihmissuhteista olkapäätä ja turvaa ja murheiden jakajaa, ei kannata silloin tutustua ihmisiin, jotka hakevat ihmissuhteista iloa ja parisuhteista tasavertaista suhdetta.

Ja turha taas kerran alkaa haukkumaan, että ne, jotka hakee iloa ihmissuhteista, ovat vain pinnallisia, koska he haluavat vain toisten kanssa olla, kun menee hyvin. Se ei sitä merkitse. Mutta ei haeta koko ajan olkapäätä ja murheiden jakajaa ja tukea ja surujen kuuntelijaa, vaan ensisijaisesti ihmissuhteita, joiden kanssa on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja luontevaa. Sen myötä tulee se,että tuetaan. Mutta ihmissuhde ei saisi perustua siihen, että olet minun tukija ja olkapää, jota vasten itkeä. 

Taas olkiukkoilua. Yleensä ihmiset hakevat samasta ihmisestä seuraa sekä iloisiin että surullisiin hetkiin.

Ei kyllä läheskään aina. Monille läheisin ihminen, joka tukee, lohduttaa ja kannustaa vaikeina aikoina, on oma puoliso eikä suinkaan ystävä tai kaveri. Monilla on myös läheiset välit vanhempiinsa tai sisaruksiinsa. Tai aikuisiin lapsiinsa. Kun surut voi jakaa läheisten ihmisten kanssa, ystävyys on erilaista. Ystävä tai kaveri on tällöin henkilö, jonka seurassa surut unohtuvat. Ystävän seurassa halutaan muuta, positiivisempaa ajateltavaa kuin surut, jotka elämässä silloin on.

Siinä tapauksessa minulla on ilmeisesti nuoresta asti ollut hyvin poikkeuksellisia ystävyyssuhteita, kun ihmiset ovat kertoneet monenlaisista asioista elämässään. Sinä taidat puhua kavereista, et ystävistä.

Puhun nimenomaan ystävistä. Mulla on läheiset välit perheeseeni enkä vaikeina aikoina todellakaan halua velloa vaikeuksissani vielä ystävienikin kanssa. Juuri tälläkin hetkellä olen pitkällä sairaslomalla, mulla on kovia kipuja, joihin opiaatitkaan eivät tuo kunnon lievitystä. Tarvitsemani tuen ja avun kipujeni keskellä saan kyllä perheeltäni. Kun ystäväni soittaa, se on mulle kuin aurinko olisi alkanut paistaa mustien pilvien keskeltä, ja silloin jutellaan ihan muista asioista kuin siitä, miten kivuliasta ja rankkaa mun elämäni juuri nyt on. Iloisista asioista, suunnitellaan yhteistä tekemistä siihen päivään tulevaisuudessa, kun taas pystyn jne. En edes halua puhua ystäväni kanssa tilanteestani, koska saan puhua siitä ihan riittävästi omaisteni kanssa. Ystäväni toki tietää, että olen sairas, mutta ei me siitä sen enempää olla puhuttu. 

Entä jos sinulla ei olisi sukua? Muuttaisiko se toimintaasi jollakin tavalla?

Varmasti, mutta jos katsot tästä lainausketjusta kohdan, jonka toisen kommentista boldasin, oma kommenttini oli vastaus hänelle. Läheskään kaikki ihmiset eivät tarvitse ystävää jakamaan suruja, jos heillä on puoliso, perhe ja/tai suku, jonka kanssa voi ne jakaa. Silloin ystävyydeltä odotetaan muuta kuin tukena toimimista. Niillä tietenkin, joilla ei ole muita kuin ystävät, tilanne on ihan toinen. 

Ja koska kaikilla on erilaiset elämät, ei voi olettaa, että kaikki haluaisivat ystävyydestä täsmälleen samoja asioita. Joku voisi jopa loukkaantua, jos ystävä ei jaakaan surujaan eikä tukeudu häneen. Jos siis pitää tärkeänä, että puolin ja toisin jaetaan niin ilot kuin surutkin. On kuitenkin mun kaltaisia ihmisiä, joilla ei ole tarvetta jakaa surujaan ystäviensä kanssa eikä hakea tukea ystäviltään. Sen vuoksi on erilaisia ystävyyssuhteita ja pitää vain löytää sellainen, joka sopii molemmille. 

Jos jonain päivänä tilanteesi muuttuu, niin toivottavasti ystäväsi ovat silloin valmiita tukemaan sinua, jos heiltä tukea tarvitsisit.

Mulla on sen verran iso lähipiiri ja heistäkin yli puolet mua huomattavasti nuorempia, että on aika epätodennäköistä, että eläisin pidempään kuin yksikään heistä.