Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Luuletko sinä, että sinut sieltä kotoa tullaan hakemaan ystäväksi. Kyllä siihen ihan itsekkin täytyy jotain tehdä. Ei niitä ystäviä ihan ilmasta putkahda olohuoneenne sohvalle.

Varsinkin kun monella tuntuu olevan se asenne, että eivät tuhlaa aikaa tuttuihin ja kavereihin, vaan etsivät sitä syvempää ystävyyssuhdetta ja ovat yksinäisiä, kun sitä ei löydy

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Ehkäpä suurin osa ei ole löytänyt ystäviään näin mutta jotkut voivat ja jos olet yksinäinen etkä halua olla on tämä mahdollisuus muuttaa asiaa. Minä olin yksinäinen kun tulin uuteen maahan uudelle paikkakunnalle. Nyt en ole. Sain ystäviä vapaaehtoistöistä ja harrastuksista. Jos olet yksinäinen. Kokeile ihmeessä rohkeasti. En ole sinua lainkaan kummoisempi..

Jos ei onnistu niin kokeile vielä jotain muuta. Jos et mitään tee, niin ei mikään muutu. En usko että siihen tarvitaan mitään tutkimusta. Eikä kyse ole mitään syyllisyydestä tai vastuusta vaan ihan siitä mikä on tosiasia. Kukaan muukaan ei sinun yksinäisyydellesi tule mitään tekemään ikävä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisistä paljastuu joskus niin häiriintyneitä persoonia, kun tutustuu heihin paremmin. Yksi pahimpia vaatijoista tuli jopa vaanimaan kadulle, että olenko kotona vai menenkö oikeasti sinne, minne sanoin meneväni, kun en ehdi häntä tavata.

Olen muutaman tällaisen imuroinut matkaani elämän varrella ja he ovat kyllä jopa pelottavia.

Toisaalta voisi myös kysyä, onko toinenkaan ihan terve, jos pitää valehdella menoista. Näitäkin, jotka todellakin kököttävät kotona puheista huolimatta, nimittäin on. Kaikki on tietysti suhteellista eli mitä kukin tervehenkisenä pitää, mutta sanoisin kyllä, että tuollaisessakin tilanteessa kummallakin on ongelmia. 

Missä olen sanonut, että valehtelin menoni. Olin menossa autolle ja siellähän tämä kyseinen rouva puskan takana kyttäsi, olenko oikeasti menossa.

Mutta taidat kuulua samaan kastiin, jos oletusarvoisesti uskot, että kaikki valehtelee sinulle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eevia kirjoitti:

Yksinäisyys on vaikeata ja musertavaa. Siihen voi päätyä monestakin syystä. Itse muutin ulkomaille ja lapsen saannin myötä jäin myös kotiin.

Hyvin tavallisia syitä yksinäisyydelle. Muutto, lasten saanti, erillaiset elämän tilanteet. 

Kärsin aluksi kovastikin, avopuolison jokainen pienikin myöhästyminen tai jonkun menon peruuntuminen oli suuri pettymys. Yksinäisenä on aika heikossa asemassa. Kaikki roikkuu muutamien ihmisten ja asioiden varassa. Mikä lisää toistenkin paineita. 

En kuitenkaan tyytynyt kohtalooni ja olen aina aktiivisesti etsinyt itselleni tekemistä. Huomasin aika pian että jo sillä että käy paikoissa voi lievittää yksinäisyyttä. 

Joka päivä kävin kävelyllä, kahviloissa, kaupassa, leikkipuistossa. Iltaisin menin salille, erillaisille kursseille, osallistuin vapaaehtoistyöhön. 

Nyt 10 vuotta myöhemmin minä olen se kiireinen, jolla on vaikeuksia ehtiä tavata tai puhua kaikkien ystävien ja tuttujen kanssa. Aikatauluni on aina täynnä ja jos joku jotain peruu niin en pahoita mieltäni vaan joskus jopa helpotun että saan aikaa tehdä tekemättömiä asioita.

Läheisiä ystäviä on vaikea saada, siihen menee vuosiakin toisinaan mutta sinun ei tarvitse tuntea itseäsi yksinäiseksi eikä sinun tarvitse olla riippuvainen muutamista. 

Aloita yhdestä asiasta elämässäsi. Hanki harrastus joka on jotain mitä tehdään ryhmässä. Mene töihin ruokajonoon, osallistu maalauskurssille, käy jooga tunnilla. Mitä tahansa missä on ihmisiä. Kun huomaat että se sujuu, valitse toinen harrastus. Käy vapaaehtoistöissä kissatalossa ja jooga tunnilla. Huomaat että ihmiskontaktit lisääntyvät. Kalenterisi täytyy... Tulee suunnitteluiltoja, voit ehdottaa tuovasi pullon viiniä ja keksejä. Joogatunnille tulee tuote esittelijä jäät tunnin jälkeen vielä studiolle katsomaan tuotteita ja kahvittelemaan muiden kanssa. Mitä enemmän teet asioita sitä enemmän ne synnyttävät uusia asioita ja ihmisiä ympärillesi. Ennenkuin huomaatkaat ne ihmiset tulevat läheisiksi.

Voit myös ottaa toisenkin lähestymistavan jos rohkeutesi riittää.. ensimmäisen ystäväni täällä sain niin että istuin taidenäyttelyssä tytön viereen joka oli siellä yksin ja sanoin että minäkin olen täällä yksin. En oikeastaan tunne tästä kaupungista ketään. Yllätyksekseni hänkin oli äskettäin muuttanut paikkakunnalle eikä tuntenut muita. Ehdotin että katsomme näyttelyn yhdessä ja menisimme kahville sen jälkeen. Näin teimme ja hän on nykyään keskimmäisen lapseni kummitäti. Ikävä kyllä asuu toisella puolella maailmaa toisinaan mutta pidämme tiiviisti yhteyttä.

Mitä yritän tällä sanoa on ... Älä luovuta, aina voi aloittaa alusta. Kukaan ei ole tuominnut sinua yksinäisyyteen. Jos ihmiset eivät pidä sinuun yhteyttä, hanki uusia ihmisiä tai enemmän ihmisiä niin et edes huomaa jos joku ei niin tee.

Yksinäisyys ei ole syyllisyyttä tai syyttömyyttä. Eikä sen tarvitse olla häpeää tai piiloteltavaa. Se on vain elämäntilanne mitä kukaan ei tietenkään toivo, mutta kuten kaikki elämäntilanteet, se on muutettavissa. Yksinäisyys ei ole se kuka sinä olet. 

Et tarvitse lapsuuden ystäviä, bestiksiä, et facebook kutsuja tai kaverikuvia. Tarvitset vain elämän missä sinulla on hyvä olla. Mieti mitä haluaisit itse tehdä ja tee se. Sitten katso ketä muita siellä on myös ja ehkä huomaat että he ovat siellä samasta syystä.

Muttako, muttako, ei sitä voi ja mutta kun ei se noin vain onnistu ja mutta kun ja älä ole alentuva ja mutta kun mutta.

Voin kuvitella, että kaksi seuraavaa sivua tulee raivoisia kommentteja, että olet alentuva ja ollaan kokeiltu kaikki ja ei sitä voi ja ei se onnistu ja mutta kun eihän se nyt onnistu, kun muut on niin paskasontiaisia ja ei sitä voi

Minä taas en olisi kommentoinut ilman viestiäsi tuota yllä olevaa "tee näin" -viestiä mitenkään. Ajattelen, että postaus on hieman naiivi, ehkä jonkin touhukkaan, hieman vanhemman tädin kirjoittama. Satumaailmassa ja hyvällä säkällä noin, mutta monesti taas ihan toisin - etenkin jos etsii vähän parempia kavereita eikä vain ihmisiä, joiden kanssa voi katsella esim. taidenäyttelyitä. 

Yksinäiset tässä nyt kyllä ovat alentuvia muita kohtaan. Negatiivisuus ja katkeruus eivät ole usein piirteitä, joita toisissa etsitään, itse ainakin mielummin kaveraan "naiivin" taiteenystävän kanssa. Onnea "vähän parempien" kavereiden etsintään, vai linnekkö tuota tarviit, kuten et neuvojakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?

Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi.  Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.

Jos elää jonkun stigman kanssa, niin ei tapahdu. Ihmiset ottavat etäisyyttä, kun huomaavat sinussa jotain sellaista, mihin heidän on vaikea suhtautua.

Sekin on varmaan totta. Ja perseestä.

Se on todella raskasta. Voit kelvata pitkään ja sitten kun toinen huomaa jonkun merkin stigmasta, niin hän alkaa häivyttää sinua elämästään, kun ei tiedä miten seurassasi olisi. Ja kun tämä toistuu kerta toisensa jälkeen, niin on todella vaikeaa suhtautua asiaan kovin kypsästi.

Mikä stigma on niin paha, että se johtaa tuohon? Itsellä on elämässä muutama ihminen, joille olen kyennyt kertomaan mm. seuraavista asioista: masennus, pedofiilit suvussa, oma nuoruuden väkivaltaisuus, terapia, taipumus addiktoihin, burn out, sossun asiakkuus ja muitakin on.

Toki mietin tarkkaan keille noista menneisyyteni asioista voin puhua.

Ei mikään noista. En halua tässä puhua siitä.

Ok. En minäkään pahinta maininnut. Mutta on kaksi ihmistä terapeutin lisäksi joille olen voinut sen kertoa...läheisin ystäväni ja puolisoni. Eli voi aika pahojenkin juttujen kanssa tulla muutamien harvojen hyväksymäksi. Suurimmalta osalta sitä ymmärrystä ei kannata hakea, mut hekin voi olla kivaa seuraa pinnallisempiin juttuihin.

Harva asia on sellainen, mikä voisi etäännyttää. Ellei nyt itse satu olemaan rikollinen. Mutta se, miksi ihmiset ottavat etäisyyttä on se, että he eivät halua alkaa terapeuteiksi, jos vaikeita asioita aletaan vuodattamaan jatkuvasti ja odotetaan toisen tukevan ja kannattelevan.

Omilla ystävilläni on monenlaisia taustoja in sestistä lähtien moneen muuhun. Ne eivät ole etäännyttäneet koskaan. Mutta he ovatkin hakeneet apua ammattiauttajalta, eikä uskoutumisen jälkeen odottaneet, että minusta tulee terapeutti

Minäkään en ole odottanut toisten ryhtyvän terapeuteiksini. Ei ole sille tarvetta, kun se löytyy jo. Silti reaktiot ovat olleet tylyjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?

Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi.  Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.

Jos elää jonkun stigman kanssa, niin ei tapahdu. Ihmiset ottavat etäisyyttä, kun huomaavat sinussa jotain sellaista, mihin heidän on vaikea suhtautua.

Sekin on varmaan totta. Ja perseestä.

Se on todella raskasta. Voit kelvata pitkään ja sitten kun toinen huomaa jonkun merkin stigmasta, niin hän alkaa häivyttää sinua elämästään, kun ei tiedä miten seurassasi olisi. Ja kun tämä toistuu kerta toisensa jälkeen, niin on todella vaikeaa suhtautua asiaan kovin kypsästi.

Mikä stigma on niin paha, että se johtaa tuohon? Itsellä on elämässä muutama ihminen, joille olen kyennyt kertomaan mm. seuraavista asioista: masennus, pedofiilit suvussa, oma nuoruuden väkivaltaisuus, terapia, taipumus addiktoihin, burn out, sossun asiakkuus ja muitakin on.

Toki mietin tarkkaan keille noista menneisyyteni asioista voin puhua.

Ei mikään noista. En halua tässä puhua siitä.

Ok. En minäkään pahinta maininnut. Mutta on kaksi ihmistä terapeutin lisäksi joille olen voinut sen kertoa...läheisin ystäväni ja puolisoni. Eli voi aika pahojenkin juttujen kanssa tulla muutamien harvojen hyväksymäksi. Suurimmalta osalta sitä ymmärrystä ei kannata hakea, mut hekin voi olla kivaa seuraa pinnallisempiin juttuihin.

Harva asia on sellainen, mikä voisi etäännyttää. Ellei nyt itse satu olemaan rikollinen. Mutta se, miksi ihmiset ottavat etäisyyttä on se, että he eivät halua alkaa terapeuteiksi, jos vaikeita asioita aletaan vuodattamaan jatkuvasti ja odotetaan toisen tukevan ja kannattelevan.

Omilla ystävilläni on monenlaisia taustoja in sestistä lähtien moneen muuhun. Ne eivät ole etäännyttäneet koskaan. Mutta he ovatkin hakeneet apua ammattiauttajalta, eikä uskoutumisen jälkeen odottaneet, että minusta tulee terapeutti

Minäkään en ole odottanut toisten ryhtyvän terapeuteiksini. Ei ole sille tarvetta, kun se löytyy jo. Silti reaktiot ovat olleet tylyjä.

Oletko tuttavuuden missä vaiheessa kertonut siitä stigmatisoivasta asiasta?

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kyllä hyvin montaa tietämääni henkilöä yhdistää harrastus tai juurikin vapaaehtoistyö. Ystävyyksiä on syntynyt, tätäkin kautta jos muutoinkin.

Mutta tämä tapahtuu tietenkin vain normaali-ihmisille, ei yksinäisille, joten kannattaa suhtautua varauksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?

Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi.  Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.

Jos elää jonkun stigman kanssa, niin ei tapahdu. Ihmiset ottavat etäisyyttä, kun huomaavat sinussa jotain sellaista, mihin heidän on vaikea suhtautua.

Sekin on varmaan totta. Ja perseestä.

Se on todella raskasta. Voit kelvata pitkään ja sitten kun toinen huomaa jonkun merkin stigmasta, niin hän alkaa häivyttää sinua elämästään, kun ei tiedä miten seurassasi olisi. Ja kun tämä toistuu kerta toisensa jälkeen, niin on todella vaikeaa suhtautua asiaan kovin kypsästi.

Mikä stigma on niin paha, että se johtaa tuohon? Itsellä on elämässä muutama ihminen, joille olen kyennyt kertomaan mm. seuraavista asioista: masennus, pedofiilit suvussa, oma nuoruuden väkivaltaisuus, terapia, taipumus addiktoihin, burn out, sossun asiakkuus ja muitakin on.

Toki mietin tarkkaan keille noista menneisyyteni asioista voin puhua.

Ei mikään noista. En halua tässä puhua siitä.

Ok. En minäkään pahinta maininnut. Mutta on kaksi ihmistä terapeutin lisäksi joille olen voinut sen kertoa...läheisin ystäväni ja puolisoni. Eli voi aika pahojenkin juttujen kanssa tulla muutamien harvojen hyväksymäksi. Suurimmalta osalta sitä ymmärrystä ei kannata hakea, mut hekin voi olla kivaa seuraa pinnallisempiin juttuihin.

Harva asia on sellainen, mikä voisi etäännyttää. Ellei nyt itse satu olemaan rikollinen. Mutta se, miksi ihmiset ottavat etäisyyttä on se, että he eivät halua alkaa terapeuteiksi, jos vaikeita asioita aletaan vuodattamaan jatkuvasti ja odotetaan toisen tukevan ja kannattelevan.

Omilla ystävilläni on monenlaisia taustoja in sestistä lähtien moneen muuhun. Ne eivät ole etäännyttäneet koskaan. Mutta he ovatkin hakeneet apua ammattiauttajalta, eikä uskoutumisen jälkeen odottaneet, että minusta tulee terapeutti

Minäkään en ole odottanut toisten ryhtyvän terapeuteiksini. Ei ole sille tarvetta, kun se löytyy jo. Silti reaktiot ovat olleet tylyjä.

Pari vuotta voi mennä ihan hyvissä väleissä ja asian selvittyä kaikki tämä katoaa. Ei hirveästi naurata siinä vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

How bizarre. Ensiksi henkilö toteaa, että yksinäisten seurassa ei ole kovin hyvä olla ja jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, heillä olisi hyvä olla. Tämän jälkeen henkilö kuitenkin muistuttaa, että muilla on perhettä ja muitakin ystäviä eli syitä tähän henkilön yksinäisyyteen löytyy - vaikka hän on juuri edellä todennut, että syy yksinäisyyteen on vain ja ainoastaan siinä, että yksinäisten kanssa ei ole kovin hyvä olla. 

Ihan hyvä toki, että henkilö itsekin ristiriitaisista näkemyksistään huolimatta vähintäänkin tiedostamattaan pääsee asian varsinaiseen ytimeen. Ihmisen mukavuus ei kauheasti siinä auta, jos esim. perheestä on suurin osa kuolleita ja kaverit ovat perheellisiä. Saa olla jo aika timanttia, että pystyisi aiheuttamaan siinä tilanteessa aikapulan itselleen, koska tällöinhän se tarkoittaisi juuri sitä, että nimenomaan ne perheelliset kaverit pistäisivät sen kaverin ykköseksi, ohi perheen. No, juurihan tässä sanottiin, että näin se ei mene. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?

Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi.  Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.

Jos elää jonkun stigman kanssa, niin ei tapahdu. Ihmiset ottavat etäisyyttä, kun huomaavat sinussa jotain sellaista, mihin heidän on vaikea suhtautua.

Sekin on varmaan totta. Ja perseestä.

Se on todella raskasta. Voit kelvata pitkään ja sitten kun toinen huomaa jonkun merkin stigmasta, niin hän alkaa häivyttää sinua elämästään, kun ei tiedä miten seurassasi olisi. Ja kun tämä toistuu kerta toisensa jälkeen, niin on todella vaikeaa suhtautua asiaan kovin kypsästi.

Mikä stigma on niin paha, että se johtaa tuohon? Itsellä on elämässä muutama ihminen, joille olen kyennyt kertomaan mm. seuraavista asioista: masennus, pedofiilit suvussa, oma nuoruuden väkivaltaisuus, terapia, taipumus addiktoihin, burn out, sossun asiakkuus ja muitakin on.

Toki mietin tarkkaan keille noista menneisyyteni asioista voin puhua.

Ei mikään noista. En halua tässä puhua siitä.

Ok. En minäkään pahinta maininnut. Mutta on kaksi ihmistä terapeutin lisäksi joille olen voinut sen kertoa...läheisin ystäväni ja puolisoni. Eli voi aika pahojenkin juttujen kanssa tulla muutamien harvojen hyväksymäksi. Suurimmalta osalta sitä ymmärrystä ei kannata hakea, mut hekin voi olla kivaa seuraa pinnallisempiin juttuihin.

Harva asia on sellainen, mikä voisi etäännyttää. Ellei nyt itse satu olemaan rikollinen. Mutta se, miksi ihmiset ottavat etäisyyttä on se, että he eivät halua alkaa terapeuteiksi, jos vaikeita asioita aletaan vuodattamaan jatkuvasti ja odotetaan toisen tukevan ja kannattelevan.

Omilla ystävilläni on monenlaisia taustoja in sestistä lähtien moneen muuhun. Ne eivät ole etäännyttäneet koskaan. Mutta he ovatkin hakeneet apua ammattiauttajalta, eikä uskoutumisen jälkeen odottaneet, että minusta tulee terapeutti

Minäkään en ole odottanut toisten ryhtyvän terapeuteiksini. Ei ole sille tarvetta, kun se löytyy jo. Silti reaktiot ovat olleet tylyjä.

Oletko tuttavuuden missä vaiheessa kertonut siitä stigmatisoivasta asiasta?

Riippuu ihmisestä. Ajan saatossa olen oppinut olemaan hissukseen ja ajatellut, että on parempi, että asia selviää vasta kun toinen tuntee minut paremmin. Se ei kuitenkaan muuttanut lopputulosta miksikään siinä vaiheessa, kun asia lopulta selvisi.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kyllä hyvin montaa tietämääni henkilöä yhdistää harrastus tai juurikin vapaaehtoistyö. Ystävyyksiä on syntynyt, tätäkin kautta jos muutoinkin.

Mutta tämä tapahtuu tietenkin vain normaali-ihmisille, ei yksinäisille, joten kannattaa suhtautua varauksella.

Puhutko itsestäsi vai muista? Pitäisi varmaan ensiksi määritellä ystävyys. 

Itse asiassa nimenomaan normaali-ihmisille tuota ei juurikaan tapahdu, sillä heistähän juurikin puhuin. Heidän ystävänsä ovat ihan elävästä elämästä kuten töistä, lapsuudesta, nuoruudesta, puolison kavereita, opiskelukavereita, lapsen kummeja, lapsen kavereiden vanhempia jne. jne. Heidän ei tarvitse mennä kissataloihin tai joogailtoihin yksin, vaan he voivat mennä joogaan tai salille ihan vain harrastamaan liikuntaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?

Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi.  Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.

Jos elää jonkun stigman kanssa, niin ei tapahdu. Ihmiset ottavat etäisyyttä, kun huomaavat sinussa jotain sellaista, mihin heidän on vaikea suhtautua.

Sekin on varmaan totta. Ja perseestä.

Se on todella raskasta. Voit kelvata pitkään ja sitten kun toinen huomaa jonkun merkin stigmasta, niin hän alkaa häivyttää sinua elämästään, kun ei tiedä miten seurassasi olisi. Ja kun tämä toistuu kerta toisensa jälkeen, niin on todella vaikeaa suhtautua asiaan kovin kypsästi.

Mikä stigma on niin paha, että se johtaa tuohon? Itsellä on elämässä muutama ihminen, joille olen kyennyt kertomaan mm. seuraavista asioista: masennus, pedofiilit suvussa, oma nuoruuden väkivaltaisuus, terapia, taipumus addiktoihin, burn out, sossun asiakkuus ja muitakin on.

Toki mietin tarkkaan keille noista menneisyyteni asioista voin puhua.

Ei mikään noista. En halua tässä puhua siitä.

Ok. En minäkään pahinta maininnut. Mutta on kaksi ihmistä terapeutin lisäksi joille olen voinut sen kertoa...läheisin ystäväni ja puolisoni. Eli voi aika pahojenkin juttujen kanssa tulla muutamien harvojen hyväksymäksi. Suurimmalta osalta sitä ymmärrystä ei kannata hakea, mut hekin voi olla kivaa seuraa pinnallisempiin juttuihin.

Harva asia on sellainen, mikä voisi etäännyttää. Ellei nyt itse satu olemaan rikollinen. Mutta se, miksi ihmiset ottavat etäisyyttä on se, että he eivät halua alkaa terapeuteiksi, jos vaikeita asioita aletaan vuodattamaan jatkuvasti ja odotetaan toisen tukevan ja kannattelevan.

Omilla ystävilläni on monenlaisia taustoja in sestistä lähtien moneen muuhun. Ne eivät ole etäännyttäneet koskaan. Mutta he ovatkin hakeneet apua ammattiauttajalta, eikä uskoutumisen jälkeen odottaneet, että minusta tulee terapeutti

Minäkään en ole odottanut toisten ryhtyvän terapeuteiksini. Ei ole sille tarvetta, kun se löytyy jo. Silti reaktiot ovat olleet tylyjä.

Pari vuotta voi mennä ihan hyvissä väleissä ja asian selvittyä kaikki tämä katoaa. Ei hirveästi naurata siinä vaiheessa.

Mistä merkeistä oot päätellyt että sille ihmiselle voisi kertoa? Mä oon tehnyt niin että olen yleisellä tasolla ( käyttäen aloitukseen vaikka jotain lehdissä ollutta ajankohtaista juttua) puhunut siitä aiheesta ja katsonut miten suhtautuu siihen mulle arkaan asiaan ...95 % hyvältäkään vaikuttaneista tuomitsee ja heille en sitä asiaa sit kerro.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?

Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi.  Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.

Jos elää jonkun stigman kanssa, niin ei tapahdu. Ihmiset ottavat etäisyyttä, kun huomaavat sinussa jotain sellaista, mihin heidän on vaikea suhtautua.

Sekin on varmaan totta. Ja perseestä.

Se on todella raskasta. Voit kelvata pitkään ja sitten kun toinen huomaa jonkun merkin stigmasta, niin hän alkaa häivyttää sinua elämästään, kun ei tiedä miten seurassasi olisi. Ja kun tämä toistuu kerta toisensa jälkeen, niin on todella vaikeaa suhtautua asiaan kovin kypsästi.

Mikä stigma on niin paha, että se johtaa tuohon? Itsellä on elämässä muutama ihminen, joille olen kyennyt kertomaan mm. seuraavista asioista: masennus, pedofiilit suvussa, oma nuoruuden väkivaltaisuus, terapia, taipumus addiktoihin, burn out, sossun asiakkuus ja muitakin on.

Toki mietin tarkkaan keille noista menneisyyteni asioista voin puhua.

Ei mikään noista. En halua tässä puhua siitä.

Ok. En minäkään pahinta maininnut. Mutta on kaksi ihmistä terapeutin lisäksi joille olen voinut sen kertoa...läheisin ystäväni ja puolisoni. Eli voi aika pahojenkin juttujen kanssa tulla muutamien harvojen hyväksymäksi. Suurimmalta osalta sitä ymmärrystä ei kannata hakea, mut hekin voi olla kivaa seuraa pinnallisempiin juttuihin.

Harva asia on sellainen, mikä voisi etäännyttää. Ellei nyt itse satu olemaan rikollinen. Mutta se, miksi ihmiset ottavat etäisyyttä on se, että he eivät halua alkaa terapeuteiksi, jos vaikeita asioita aletaan vuodattamaan jatkuvasti ja odotetaan toisen tukevan ja kannattelevan.

Omilla ystävilläni on monenlaisia taustoja in sestistä lähtien moneen muuhun. Ne eivät ole etäännyttäneet koskaan. Mutta he ovatkin hakeneet apua ammattiauttajalta, eikä uskoutumisen jälkeen odottaneet, että minusta tulee terapeutti

Minäkään en ole odottanut toisten ryhtyvän terapeuteiksini. Ei ole sille tarvetta, kun se löytyy jo. Silti reaktiot ovat olleet tylyjä.

Pari vuotta voi mennä ihan hyvissä väleissä ja asian selvittyä kaikki tämä katoaa. Ei hirveästi naurata siinä vaiheessa.

Mistä merkeistä oot päätellyt että sille ihmiselle voisi kertoa? Mä oon tehnyt niin että olen yleisellä tasolla ( käyttäen aloitukseen vaikka jotain lehdissä ollutta ajankohtaista juttua) puhunut siitä aiheesta ja katsonut miten suhtautuu siihen mulle arkaan asiaan ...95 % hyvältäkään vaikuttaneista tuomitsee ja heille en sitä asiaa sit kerro.

Joskus on ollut pakko kertoa mistä on kyse, jos asia on jollain tavalla näkynyt käytöksessäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kyllä hyvin montaa tietämääni henkilöä yhdistää harrastus tai juurikin vapaaehtoistyö. Ystävyyksiä on syntynyt, tätäkin kautta jos muutoinkin.

Mutta tämä tapahtuu tietenkin vain normaali-ihmisille, ei yksinäisille, joten kannattaa suhtautua varauksella.

Puhutko itsestäsi vai muista? Pitäisi varmaan ensiksi määritellä ystävyys. 

Itse asiassa nimenomaan normaali-ihmisille tuota ei juurikaan tapahdu, sillä heistähän juurikin puhuin. Heidän ystävänsä ovat ihan elävästä elämästä kuten töistä, lapsuudesta, nuoruudesta, puolison kavereita, opiskelukavereita, lapsen kummeja, lapsen kavereiden vanhempia jne. jne. Heidän ei tarvitse mennä kissataloihin tai joogailtoihin yksin, vaan he voivat mennä joogaan tai salille ihan vain harrastamaan liikuntaa. 

Kaikilla ei ole ystäviä lapsuudesta tai opiskelusta. Ei läheskään kaikilla. Sellainen on aivan yliarvostettua. Rakkaimmat ystäväni olen saanut töistä, harrastuksesta ja tietenkin taidennäyttelystä. Lapsuuteni ystävien kanssa minulla yhteistä on enää muistot. Niitäkin on tietenkin mukava läpikäydä joskus mutta huomaan sen tapahtuvan yhä harvemmin.  Yrittäisit olla vertaamatta ihmisiä keskenään. Se mitä toisella on tai ei ole ei ole mitenkään riippuvainen siihen mitä sinulla tai muilla on. 

Sinun ei ole pakko mennä kissataloihin tai joogaan yksin. Voit mennä joogaan ihan vaan harrastamaan liikkumista ja ehkäpä jotain ihmeellistä tapahtuu ja joku juttelee kanssasi, ystävyyden siemen on kylvetty. Eikä sinun ole tietenkään pakko mennä mihinkään mutta jos et mene ei mikään muutu.

Vapaaehtoistyö ja kaikki muukin on elämää siinä missä muukin. Kukaan ei sano mikä on elämää sinulle ja mikä ei. Se on ainoastaan sinun itsesi päätettävissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kyllä hyvin montaa tietämääni henkilöä yhdistää harrastus tai juurikin vapaaehtoistyö. Ystävyyksiä on syntynyt, tätäkin kautta jos muutoinkin.

Mutta tämä tapahtuu tietenkin vain normaali-ihmisille, ei yksinäisille, joten kannattaa suhtautua varauksella.

Puhutko itsestäsi vai muista? Pitäisi varmaan ensiksi määritellä ystävyys. 

Itse asiassa nimenomaan normaali-ihmisille tuota ei juurikaan tapahdu, sillä heistähän juurikin puhuin. Heidän ystävänsä ovat ihan elävästä elämästä kuten töistä, lapsuudesta, nuoruudesta, puolison kavereita, opiskelukavereita, lapsen kummeja, lapsen kavereiden vanhempia jne. jne. Heidän ei tarvitse mennä kissataloihin tai joogailtoihin yksin, vaan he voivat mennä joogaan tai salille ihan vain harrastamaan liikuntaa. 

Puhuin itsestäni ja tuttavistani. Yksi meni Punaisen ristin toimintaan, yksin, koska se kiinnosti. Ystävystyi toiseen vapaaehtoiseen, jonka itse tapasin tämän tuttavan juhlissa. Ihan ystäviltä vaikuttavat ja yhteyttä pitävät. Olen huomannut, että tosi sosiaaliset ihmiset eivät tarvitse seuraa joka paikkaan vaan tykkäävät tutustua uusiin ihmisiin.

Harrastusten kautta mahdollista myös, jos tapaa mukavan tyypin, on jo valmiiksi yhteinen kiinnostuksen kohde ja puhuttavaa riittää. Tämä yleensä sitten laajenee muihinkin juttuihin jos toisen seurassa viihtyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?

Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi.  Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.

Jos elää jonkun stigman kanssa, niin ei tapahdu. Ihmiset ottavat etäisyyttä, kun huomaavat sinussa jotain sellaista, mihin heidän on vaikea suhtautua.

Sekin on varmaan totta. Ja perseestä.

Se on todella raskasta. Voit kelvata pitkään ja sitten kun toinen huomaa jonkun merkin stigmasta, niin hän alkaa häivyttää sinua elämästään, kun ei tiedä miten seurassasi olisi. Ja kun tämä toistuu kerta toisensa jälkeen, niin on todella vaikeaa suhtautua asiaan kovin kypsästi.

Mikä stigma on niin paha, että se johtaa tuohon? Itsellä on elämässä muutama ihminen, joille olen kyennyt kertomaan mm. seuraavista asioista: masennus, pedofiilit suvussa, oma nuoruuden väkivaltaisuus, terapia, taipumus addiktoihin, burn out, sossun asiakkuus ja muitakin on.

Toki mietin tarkkaan keille noista menneisyyteni asioista voin puhua.

Ei mikään noista. En halua tässä puhua siitä.

Ok. En minäkään pahinta maininnut. Mutta on kaksi ihmistä terapeutin lisäksi joille olen voinut sen kertoa...läheisin ystäväni ja puolisoni. Eli voi aika pahojenkin juttujen kanssa tulla muutamien harvojen hyväksymäksi. Suurimmalta osalta sitä ymmärrystä ei kannata hakea, mut hekin voi olla kivaa seuraa pinnallisempiin juttuihin.

Harva asia on sellainen, mikä voisi etäännyttää. Ellei nyt itse satu olemaan rikollinen. Mutta se, miksi ihmiset ottavat etäisyyttä on se, että he eivät halua alkaa terapeuteiksi, jos vaikeita asioita aletaan vuodattamaan jatkuvasti ja odotetaan toisen tukevan ja kannattelevan.

Omilla ystävilläni on monenlaisia taustoja in sestistä lähtien moneen muuhun. Ne eivät ole etäännyttäneet koskaan. Mutta he ovatkin hakeneet apua ammattiauttajalta, eikä uskoutumisen jälkeen odottaneet, että minusta tulee terapeutti

Minäkään en ole odottanut toisten ryhtyvän terapeuteiksini. Ei ole sille tarvetta, kun se löytyy jo. Silti reaktiot ovat olleet tylyjä.

Pari vuotta voi mennä ihan hyvissä väleissä ja asian selvittyä kaikki tämä katoaa. Ei hirveästi naurata siinä vaiheessa.

Mistä merkeistä oot päätellyt että sille ihmiselle voisi kertoa? Mä oon tehnyt niin että olen yleisellä tasolla ( käyttäen aloitukseen vaikka jotain lehdissä ollutta ajankohtaista juttua) puhunut siitä aiheesta ja katsonut miten suhtautuu siihen mulle arkaan asiaan ...95 % hyvältäkään vaikuttaneista tuomitsee ja heille en sitä asiaa sit kerro.

Joskus on ollut pakko kertoa mistä on kyse, jos asia on jollain tavalla näkynyt käytöksessäni.

Ovatko siis kysyneet suoraan? Mullakin on näkynyt käytöksessä, esim. äkillisinä pelkotiloina ja jännittyneisyytenä. Oon vaan antanut pitää outona. Joskus joku jopa kysyi ja sanoin että se on vaikea asia, josta en halua puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

How bizarre. Ensiksi henkilö toteaa, että yksinäisten seurassa ei ole kovin hyvä olla ja jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, heillä olisi hyvä olla. Tämän jälkeen henkilö kuitenkin muistuttaa, että muilla on perhettä ja muitakin ystäviä eli syitä tähän henkilön yksinäisyyteen löytyy - vaikka hän on juuri edellä todennut, että syy yksinäisyyteen on vain ja ainoastaan siinä, että yksinäisten kanssa ei ole kovin hyvä olla. 

Ihan hyvä toki, että henkilö itsekin ristiriitaisista näkemyksistään huolimatta vähintäänkin tiedostamattaan pääsee asian varsinaiseen ytimeen. Ihmisen mukavuus ei kauheasti siinä auta, jos esim. perheestä on suurin osa kuolleita ja kaverit ovat perheellisiä. Saa olla jo aika timanttia, että pystyisi aiheuttamaan siinä tilanteessa aikapulan itselleen, koska tällöinhän se tarkoittaisi juuri sitä, että nimenomaan ne perheelliset kaverit pistäisivät sen kaverin ykköseksi, ohi perheen. No, juurihan tässä sanottiin, että näin se ei mene. 

Voi miten negatiivinen asenne taas.

Minä kyllä ymmärsin, mitä tuossa tarkoitettiin. Jos on perhettä ja muitakin ystäviä, niin siihen ei hevillä ota lisäystäväksi ihmistä, jonka lähellä ei ole hyvä olla ja joka vaatii itsensä ykköseksi nostoa. Siihen ottaa lisäystäväksi ihmisen, kenen kanssa on hyvä olla ja joka ei luo lisäpaineita jo muutenkin kiirevuosia elävälle ihmiselle, vaan ymmärtää, että aika on rajoitettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.