Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?
Taas toisten syy. Itse ei tarvitse tehdä mitään ja ottaa vastuuta mistään. Aina muiden syy. Nyt jo kollektiivinen häpeä.
Auta armias näitä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?
Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi. Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.
Jos elää jonkun stigman kanssa, niin ei tapahdu. Ihmiset ottavat etäisyyttä, kun huomaavat sinussa jotain sellaista, mihin heidän on vaikea suhtautua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?
Taas toisten syy. Itse ei tarvitse tehdä mitään ja ottaa vastuuta mistään. Aina muiden syy. Nyt jo kollektiivinen häpeä.
Auta armias näitä
Mikäli sinä elät vain omissa pilvilinnoissasi suljettujen muurien takana, niin eihän sinun tietysti tarvitse välittää kenenkään toisen hädästä. Yhteiskunta vain ei toimi, jos kaikki toimivat tuolla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoisia mielipiteitä. Tuolla aiemmin joku pohti, että ystävyyttä ei tullut ja hän kysyi, että miksi ei. Sai vastauksen, että pitkä matka ja jotain muuta.
Mutta se ei kelvannutkaan. Hän alkoi miettiä, että oltaishan me voitu vaikka tavata puolimatkassa ja mulle tunnin matka ei ois pitkä jne..
Tätä jäin koko tämän ihmeellisen jankkauksen jälkeen miettimään. Kysyjä sai vastauksen, mutta hänelle se ei riittänyt. Kysytty koki, että matka useampiin tapaamisiin on liian pitkä. Hänellä on kai oikeus olla sitä mieltä. Kysyjä koki, että hänet on petetty, vaikka sai rehellisen vastauksen.
Miksi edes kysyy, jos vastaus ei riitä.
Ehkä puuttuu jotain perustaitoja asettua toisen asemaan, pohditaan koska matka ei ole Minulle liikaa, ei se voi sitä toisellekaan olla ja muut ovat tekosyitä. Syyllistetään ja velvoitetaan. Ei pysähdytä miettimään, mikä syiden taustalla on, onko aika enemmän kortilla ym. Ja toinen osapuoli tiedostaa tässä vaiheessa, että ymmärrystä tuskin muidenkaan asioiden suhteen löytyy.
Tuntuu, että moni (ei kaikki) haluaa ystävän, mutta ei ole itse valmis olemaan ystävä, toinen suorittaa lähinnä kainalokepin virkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?
Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi. Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.
Jos elää jonkun stigman kanssa, niin ei tapahdu. Ihmiset ottavat etäisyyttä, kun huomaavat sinussa jotain sellaista, mihin heidän on vaikea suhtautua.
Sekin on varmaan totta. Ja perseestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taivutetaan nyt sitten rautalangasta. Sirkka syntyi pienessä muuttotappiopitäjässä 56v sitten. Koulu koostui 7 eri-ikäisestä oppilaasta, valtaosa oli poikia. Sirkan koti sijaitsi syrjässä monen km päässä lähitaloista. Sirkka oli ainoa lapsi, eikä muita sukulaisia kuin isä ja äiti ollut. Varaa ei ollut harrastaa, Sirkka luki kirjastoautosta kirjoja. Sirkan vanhemmat olivat saaneet ainokaisensa myöhäisellä iällä ja menehtyivät Sirkan ollessa nuori aikuinen. Sirkka on tehnyt ikänsä pätkätöitä ja muuttanut paikkakunnalta toiselle, pysyviä ystävyyssuhteita oli vaikea näillä spekseillä ja aikoinaan ilman nettimaailmaa pitää. Nyt Sirkka asuu kaupungissa ja käy töiden jälkeen jumpissa ja ilmaistapahtumissa. Sirkalla ei ole koskaan ollut ystäviä ja vain vähän tuttavia. Onko Sirkka siis kammottava, takertuva, epätoivoinen luuseri? Sirkka voisi olla oikeasti olemassa. Vaikka tällä palstalla ilmeisesti muutama kuvittelee, että yksinäinen on syyllinen yksinäisyyteensä eikä Sirkkoja ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?
Taas toisten syy. Itse ei tarvitse tehdä mitään ja ottaa vastuuta mistään. Aina muiden syy. Nyt jo kollektiivinen häpeä.
Auta armias näitä
Mikäli sinä elät vain omissa pilvilinnoissasi suljettujen muurien takana, niin eihän sinun tietysti tarvitse välittää kenenkään toisen hädästä. Yhteiskunta vain ei toimi, jos kaikki toimivat tuolla tavalla.
Loppujen lopuksi jokainen on oman onnensa seppä. Elämä on valintoja. Itse en ainakaan haluaisi sääliystävyyttä. Joku voi sellaista haluta, että hänelle ollaan ystäviä siksi, että halutaan auttaa hädässä olevia. Mutta en haluaisi, että minulle soiteltaisiin tai kutsuttaisiin jonnekkin vain hyväntekeväisyyden vuoksi. En ole koskaan halunnut olla uhri, vaan tehnyt töitä oman elämäni eteen. Ja ehkä se tosiaan onkin niin, että koska olen itse joutunut tekemään todella paljon töitä elämäni eteen, en usko siihen, että kannettu vesi kaivossa pysyy. Eli yksinäinen, jota kollektiivisesti autettaisiin ja pidettäisiin hänelle seuraa ja soiteltaisiin, olisi sittenkään tyytyväinen ja onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?
Taas toisten syy. Itse ei tarvitse tehdä mitään ja ottaa vastuuta mistään. Aina muiden syy. Nyt jo kollektiivinen häpeä.
Auta armias näitä
Mikäli sinä elät vain omissa pilvilinnoissasi suljettujen muurien takana, niin eihän sinun tietysti tarvitse välittää kenenkään toisen hädästä. Yhteiskunta vain ei toimi, jos kaikki toimivat tuolla tavalla.
Loppujen lopuksi jokainen on oman onnensa seppä. Elämä on valintoja. Itse en ainakaan haluaisi sääliystävyyttä. Joku voi sellaista haluta, että hänelle ollaan ystäviä siksi, että halutaan auttaa hädässä olevia. Mutta en haluaisi, että minulle soiteltaisiin tai kutsuttaisiin jonnekkin vain hyväntekeväisyyden vuoksi. En ole koskaan halunnut olla uhri, vaan tehnyt töitä oman elämäni eteen. Ja ehkä se tosiaan onkin niin, että koska olen itse joutunut tekemään todella paljon töitä elämäni eteen, en usko siihen, että kannettu vesi kaivossa pysyy. Eli yksinäinen, jota kollektiivisesti autettaisiin ja pidettäisiin hänelle seuraa ja soiteltaisiin, olisi sittenkään tyytyväinen ja onnellinen.
Ihmisiä voidaan myös rankaista jonkun toisen teoista. Voiko silloin olla täysin oman onnensa seppä?
Vierailija kirjoitti:
Taivutetaan nyt sitten rautalangasta. Sirkka syntyi pienessä muuttotappiopitäjässä 56v sitten. Koulu koostui 7 eri-ikäisestä oppilaasta, valtaosa oli poikia. Sirkan koti sijaitsi syrjässä monen km päässä lähitaloista. Sirkka oli ainoa lapsi, eikä muita sukulaisia kuin isä ja äiti ollut. Varaa ei ollut harrastaa, Sirkka luki kirjastoautosta kirjoja. Sirkan vanhemmat olivat saaneet ainokaisensa myöhäisellä iällä ja menehtyivät Sirkan ollessa nuori aikuinen. Sirkka on tehnyt ikänsä pätkätöitä ja muuttanut paikkakunnalta toiselle, pysyviä ystävyyssuhteita oli vaikea näillä spekseillä ja aikoinaan ilman nettimaailmaa pitää. Nyt Sirkka asuu kaupungissa ja käy töiden jälkeen jumpissa ja ilmaistapahtumissa. Sirkalla ei ole koskaan ollut ystäviä ja vain vähän tuttavia. Onko Sirkka siis kammottava, takertuva, epätoivoinen luuseri? Sirkka voisi olla oikeasti olemassa. Vaikka tällä palstalla ilmeisesti muutama kuvittelee, että yksinäinen on syyllinen yksinäisyyteensä eikä Sirkkoja ole.
Mä tykkään Sirkasta. Olen varmaan jutellutkin Sirkan kanssa jossain ilmaistapahtumassa. Ja on varmaan monen tarina. Toivoisin todellakin, että Sirkka tapaisi ihmisen, joka olisi samassa elämäntilanteessa ja voisi jakaa elämää tämän tyypin kanssa! Suurimmat ristiriidat tässä keskustelussa on varmaankin aiheuttanut se, missä vaiheessa toiselta voi odottaa ystävyyttä ja mitä ystävyys kellekin tarkoittaa. Kukaan ei ole tuominnut yksinäistä lähtökohtaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Mun tarkoitus ei ollut sanoa, että ikävää käytöstä pitäisi sietää. Jos joku ei ota yhteyttä lupauksestaan huolimatta, syytä siihen voi toki kysyä. Jos kyseessä on uusi tuttavuus, joka on keskellä oman elämän kiireitä, ottaa kysyessään riskin, että kuulostaa toisen korvaan syyllistävältä ja ajaa näin toisen kauemmas. Ei välttämättä, mutta luulisin että monessa tapauksessa näin on.
Mutta eikö tuo ole vähän feikkaamista? Varmaan siitä kysymyksestä kuitenkin selviäisi toisellekin toisen arvomaailmaa. On tuo varmasti ihan järkeenkäypää ja sosiaalisesti fiksua, mutta jossain vaiheessa selviää kuitenkin, millaisia asioita toinen arvostaa. Eli siis tavallaan jos ahdistaa esim. sitoutuminen lupauksiin, niin toisaalta hyvä, että erilaiset arvot selviävät jo alkumetreillä. Jos toinen ajattelee, ettei hän ole mistään tilivelvollinen minulle ja rapatessa roiskuu eikä se ole niin nöpönnuukaa, niin en usko, että me voisimme koskaan kuitenkaan olla kovin hyviä kavereita, vaikka alussa olisinkin vieraskoreuden nimissä myötämielinen ja kyselemätön.
Vierailija kirjoitti:
Taivutetaan nyt sitten rautalangasta. Sirkka syntyi pienessä muuttotappiopitäjässä 56v sitten. Koulu koostui 7 eri-ikäisestä oppilaasta, valtaosa oli poikia. Sirkan koti sijaitsi syrjässä monen km päässä lähitaloista. Sirkka oli ainoa lapsi, eikä muita sukulaisia kuin isä ja äiti ollut. Varaa ei ollut harrastaa, Sirkka luki kirjastoautosta kirjoja. Sirkan vanhemmat olivat saaneet ainokaisensa myöhäisellä iällä ja menehtyivät Sirkan ollessa nuori aikuinen. Sirkka on tehnyt ikänsä pätkätöitä ja muuttanut paikkakunnalta toiselle, pysyviä ystävyyssuhteita oli vaikea näillä spekseillä ja aikoinaan ilman nettimaailmaa pitää. Nyt Sirkka asuu kaupungissa ja käy töiden jälkeen jumpissa ja ilmaistapahtumissa. Sirkalla ei ole koskaan ollut ystäviä ja vain vähän tuttavia. Onko Sirkka siis kammottava, takertuva, epätoivoinen luuseri? Sirkka voisi olla oikeasti olemassa. Vaikka tällä palstalla ilmeisesti muutama kuvittelee, että yksinäinen on syyllinen yksinäisyyteensä eikä Sirkkoja ole.
Minä voisin sanoa olevani tuollainen Sirkka. Paitsi, että koulussa oli 11 oppilasta. Asuin syrjässä ja vietin kaikki lomat vanhempieni kanssa kotona yksin ilman lapsiseuraa. Olen muuttanut monta kertaa. Yhden vuoden aikana jopa kolmeen eri kaupunkiin.
Olenko luuseri. En, koska olen tutustunut jokaisella paikkakunnalla ihmisiin ja löytänyt uusia tuttavia. Olen muuttanut uuteen paikkaan ja alkanut solmimaan taas uusia tuttavuuksia. En ole ollut koskaan yksinäinen, koska olen aina ollut avoin ja uudessa työpaikassa ottanut kontaktia työkavereihin ja jostain kumman syystä tutustunut helposti ihmisiin.
Jossakin on ero, miksi toinen on 56 vuotiaana yksinäinen ja toinen ei samanlaisista lähtökohdista ole yksinäinen saman ikäisenä. Syytä en osaa sanoa. Ehkä yhden syyn voin keksiä. En ole koskaan etsinyt sydänystävää, vaan tutustunut kaikelaisiin ihmisiin ja ollut iloinen kaikensävyisistä kavereista ja tutuista ja niistä, joiden kanssa on tutustunut syvemmin. Sydänystäviä on tullut vuosikymmenien varsilla, mutta koskaan en ole etsinyt itselleni ystävää, vaan hakenut seuraa ja kavereita, kenen kanssa pääsee tutustumaan uuteen paikkakuntaan.
Ja en ole ihan 56v, vaan 52v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?
Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi. Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.
Jos elää jonkun stigman kanssa, niin ei tapahdu. Ihmiset ottavat etäisyyttä, kun huomaavat sinussa jotain sellaista, mihin heidän on vaikea suhtautua.
Sekin on varmaan totta. Ja perseestä.
Se on todella raskasta. Voit kelvata pitkään ja sitten kun toinen huomaa jonkun merkin stigmasta, niin hän alkaa häivyttää sinua elämästään, kun ei tiedä miten seurassasi olisi. Ja kun tämä toistuu kerta toisensa jälkeen, niin on todella vaikeaa suhtautua asiaan kovin kypsästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Mun tarkoitus ei ollut sanoa, että ikävää käytöstä pitäisi sietää. Jos joku ei ota yhteyttä lupauksestaan huolimatta, syytä siihen voi toki kysyä. Jos kyseessä on uusi tuttavuus, joka on keskellä oman elämän kiireitä, ottaa kysyessään riskin, että kuulostaa toisen korvaan syyllistävältä ja ajaa näin toisen kauemmas. Ei välttämättä, mutta luulisin että monessa tapauksessa näin on.
Mutta eikö tuo ole vähän feikkaamista? Varmaan siitä kysymyksestä kuitenkin selviäisi toisellekin toisen arvomaailmaa. On tuo varmasti ihan järkeenkäypää ja sosiaalisesti fiksua, mutta jossain vaiheessa selviää kuitenkin, millaisia asioita toinen arvostaa. Eli siis tavallaan jos ahdistaa esim. sitoutuminen lupauksiin, niin toisaalta hyvä, että erilaiset arvot selviävät jo alkumetreillä. Jos toinen ajattelee, ettei hän ole mistään tilivelvollinen minulle ja rapatessa roiskuu eikä se ole niin nöpönnuukaa, niin en usko, että me voisimme koskaan kuitenkaan olla kovin hyviä kavereita, vaikka alussa olisinkin vieraskoreuden nimissä myötämielinen ja kyselemätön.
Se on kyllä ihan totta. Silloin tuskin kannattaa syyttää kumpaakaan idiootiksi vaan todeta, että ollaan erilaisia. Ja etsiä enemmän omanlaistaan seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Mun tarkoitus ei ollut sanoa, että ikävää käytöstä pitäisi sietää. Jos joku ei ota yhteyttä lupauksestaan huolimatta, syytä siihen voi toki kysyä. Jos kyseessä on uusi tuttavuus, joka on keskellä oman elämän kiireitä, ottaa kysyessään riskin, että kuulostaa toisen korvaan syyllistävältä ja ajaa näin toisen kauemmas. Ei välttämättä, mutta luulisin että monessa tapauksessa näin on.
Mutta eikö tuo ole vähän feikkaamista? Varmaan siitä kysymyksestä kuitenkin selviäisi toisellekin toisen arvomaailmaa. On tuo varmasti ihan järkeenkäypää ja sosiaalisesti fiksua, mutta jossain vaiheessa selviää kuitenkin, millaisia asioita toinen arvostaa. Eli siis tavallaan jos ahdistaa esim. sitoutuminen lupauksiin, niin toisaalta hyvä, että erilaiset arvot selviävät jo alkumetreillä. Jos toinen ajattelee, ettei hän ole mistään tilivelvollinen minulle ja rapatessa roiskuu eikä se ole niin nöpönnuukaa, niin en usko, että me voisimme koskaan kuitenkaan olla kovin hyviä kavereita, vaikka alussa olisinkin vieraskoreuden nimissä myötämielinen ja kyselemätön.
Se on kyllä ihan totta. Silloin tuskin kannattaa syyttää kumpaakaan idiootiksi vaan todeta, että ollaan erilaisia. Ja etsiä enemmän omanlaistaan seuraa.
Ja siis en tarkoittanut, että kyse feikkaamisesta vaan erilaisesta tavasta olla kohtelias tai ylipäätään elämässä. Tarkoitin että totta se, että ehkä ei ollut ihan meant to be sellainen ystävyys, jos on noin erilaisia ihmisiä ja odotuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Mun tarkoitus ei ollut sanoa, että ikävää käytöstä pitäisi sietää. Jos joku ei ota yhteyttä lupauksestaan huolimatta, syytä siihen voi toki kysyä. Jos kyseessä on uusi tuttavuus, joka on keskellä oman elämän kiireitä, ottaa kysyessään riskin, että kuulostaa toisen korvaan syyllistävältä ja ajaa näin toisen kauemmas. Ei välttämättä, mutta luulisin että monessa tapauksessa näin on.
Mutta eikö tuo ole vähän feikkaamista? Varmaan siitä kysymyksestä kuitenkin selviäisi toisellekin toisen arvomaailmaa. On tuo varmasti ihan järkeenkäypää ja sosiaalisesti fiksua, mutta jossain vaiheessa selviää kuitenkin, millaisia asioita toinen arvostaa. Eli siis tavallaan jos ahdistaa esim. sitoutuminen lupauksiin, niin toisaalta hyvä, että erilaiset arvot selviävät jo alkumetreillä. Jos toinen ajattelee, ettei hän ole mistään tilivelvollinen minulle ja rapatessa roiskuu eikä se ole niin nöpönnuukaa, niin en usko, että me voisimme koskaan kuitenkaan olla kovin hyviä kavereita, vaikka alussa olisinkin vieraskoreuden nimissä myötämielinen ja kyselemätön.
Tällaisia ongelmia tulee juuri, kun odotukset ovat erilaisia. Toinen haluaa olla kaveri sinun kanssa siinä,missä toistenkin. Sinä haluat sitoutumista ja kahdenkeskistä ystävyyttä, mitä ei muut häiritse. Totta kai siinä tulee ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Mun tarkoitus ei ollut sanoa, että ikävää käytöstä pitäisi sietää. Jos joku ei ota yhteyttä lupauksestaan huolimatta, syytä siihen voi toki kysyä. Jos kyseessä on uusi tuttavuus, joka on keskellä oman elämän kiireitä, ottaa kysyessään riskin, että kuulostaa toisen korvaan syyllistävältä ja ajaa näin toisen kauemmas. Ei välttämättä, mutta luulisin että monessa tapauksessa näin on.
Mutta eikö tuo ole vähän feikkaamista? Varmaan siitä kysymyksestä kuitenkin selviäisi toisellekin toisen arvomaailmaa. On tuo varmasti ihan järkeenkäypää ja sosiaalisesti fiksua, mutta jossain vaiheessa selviää kuitenkin, millaisia asioita toinen arvostaa. Eli siis tavallaan jos ahdistaa esim. sitoutuminen lupauksiin, niin toisaalta hyvä, että erilaiset arvot selviävät jo alkumetreillä. Jos toinen ajattelee, ettei hän ole mistään tilivelvollinen minulle ja rapatessa roiskuu eikä se ole niin nöpönnuukaa, niin en usko, että me voisimme koskaan kuitenkaan olla kovin hyviä kavereita, vaikka alussa olisinkin vieraskoreuden nimissä myötämielinen ja kyselemätön.
Se on kyllä ihan totta. Silloin tuskin kannattaa syyttää kumpaakaan idiootiksi vaan todeta, että ollaan erilaisia. Ja etsiä enemmän omanlaistaan seuraa.
Ja siis en tarkoittanut, että kyse feikkauksesta (tuskin) vaan siitä, että olette vain tosi erilaisia ihmisiä.
Itse olin aiemmin aktiivinen kaveri ja kyselin ihmisiä sinne tänne. Varmasti olin vaativakin siinä mielessä kuin se täällä ymmärretään eli siis aktiivinen, järjestelijä ja perseelle potkiva. Kun ruuhkavuosien ym. takia ei saanut enää juuri vastakaikua, en ole enää jaksanut olla kovinkaan aktiivinen. Joskus kyllä, mutta monet ystävät eivät tuota enää samanlaista iloa, vaan voin jo itsekin haluta olla omissa nurkissani. En jaksa kysellä juuri syitä saati mainita palautteena, että voisihan sitä joskus kavereitakin nähdä. Käytännössä se on alkanut olla huomattavasti enemmän se ja sama, mitä muut tekevät tai sanovat.
Sikäli siis en tiedä, onko nykytila itsestäni nyt sitten sanan varsinaisessa merkityksessä parempi ystävä, kun itsestänikin on alkanut tulla harmaa, näkymätön ja kuulumaton ystävä, joka alkaa itsekin muistuttaa jo perästävedettävää, innotonta nihkeilijää. Varmasti olen ns. helpompi, kun ei tarvitse sietää mitään kyselyjä tai ahdistua ehdotuksista, mutta niin myös vaisumpi kaveri, joka ei enää omasta elämästäänkään kerro läheskään kaikkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Mun tarkoitus ei ollut sanoa, että ikävää käytöstä pitäisi sietää. Jos joku ei ota yhteyttä lupauksestaan huolimatta, syytä siihen voi toki kysyä. Jos kyseessä on uusi tuttavuus, joka on keskellä oman elämän kiireitä, ottaa kysyessään riskin, että kuulostaa toisen korvaan syyllistävältä ja ajaa näin toisen kauemmas. Ei välttämättä, mutta luulisin että monessa tapauksessa näin on.
Mutta eikö tuo ole vähän feikkaamista? Varmaan siitä kysymyksestä kuitenkin selviäisi toisellekin toisen arvomaailmaa. On tuo varmasti ihan järkeenkäypää ja sosiaalisesti fiksua, mutta jossain vaiheessa selviää kuitenkin, millaisia asioita toinen arvostaa. Eli siis tavallaan jos ahdistaa esim. sitoutuminen lupauksiin, niin toisaalta hyvä, että erilaiset arvot selviävät jo alkumetreillä. Jos toinen ajattelee, ettei hän ole mistään tilivelvollinen minulle ja rapatessa roiskuu eikä se ole niin nöpönnuukaa, niin en usko, että me voisimme koskaan kuitenkaan olla kovin hyviä kavereita, vaikka alussa olisinkin vieraskoreuden nimissä myötämielinen ja kyselemätön.
Tällaisia ongelmia tulee juuri, kun odotukset ovat erilaisia. Toinen haluaa olla kaveri sinun kanssa siinä,missä toistenkin. Sinä haluat sitoutumista ja kahdenkeskistä ystävyyttä, mitä ei muut häiritse. Totta kai siinä tulee ongelmia.
No siis itse asiassa minä ajattelen kylläkin niin, että jokaiseen kaveruuteen tulee sitoutua. Mutta sehän ei estä sitä, etteikö muita kavereitakin voisi olla. Mistä sellaisen hassutuksen keksit?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Mun tarkoitus ei ollut sanoa, että ikävää käytöstä pitäisi sietää. Jos joku ei ota yhteyttä lupauksestaan huolimatta, syytä siihen voi toki kysyä. Jos kyseessä on uusi tuttavuus, joka on keskellä oman elämän kiireitä, ottaa kysyessään riskin, että kuulostaa toisen korvaan syyllistävältä ja ajaa näin toisen kauemmas. Ei välttämättä, mutta luulisin että monessa tapauksessa näin on.
Mutta eikö tuo ole vähän feikkaamista? Varmaan siitä kysymyksestä kuitenkin selviäisi toisellekin toisen arvomaailmaa. On tuo varmasti ihan järkeenkäypää ja sosiaalisesti fiksua, mutta jossain vaiheessa selviää kuitenkin, millaisia asioita toinen arvostaa. Eli siis tavallaan jos ahdistaa esim. sitoutuminen lupauksiin, niin toisaalta hyvä, että erilaiset arvot selviävät jo alkumetreillä. Jos toinen ajattelee, ettei hän ole mistään tilivelvollinen minulle ja rapatessa roiskuu eikä se ole niin nöpönnuukaa, niin en usko, että me voisimme koskaan kuitenkaan olla kovin hyviä kavereita, vaikka alussa olisinkin vieraskoreuden nimissä myötämielinen ja kyselemätön.
Tällaisia ongelmia tulee juuri, kun odotukset ovat erilaisia. Toinen haluaa olla kaveri sinun kanssa siinä,missä toistenkin. Sinä haluat sitoutumista ja kahdenkeskistä ystävyyttä, mitä ei muut häiritse. Totta kai siinä tulee ongelmia.
No siis itse asiassa minä ajattelen kylläkin niin, että jokaiseen kaveruuteen tulee sitoutua. Mutta sehän ei estä sitä, etteikö muita kavereitakin voisi olla. Mistä sellaisen hassutuksen keksit?
Sulla on lupa ajatella niin ja se on ihan ok. Toivottavasti hyväksyt sen, että kaikki eivät ajattele niin tai yksinkertaisesti pysty siihen.
Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi. Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.