Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Ja niin ikävää kuin se onkin, niin aika moneen asiaan elämässä täytyy ylipäänsä todeta, että "niin mutta kun". Emme elä satua. Voihan se jostakusta tuntua ärsyttävältä, mutta sellaista se on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täällä kommentoinut sitä, että miten kohtuullista on se, että joku jää kerta toisen jälkeen yksin sen takia, että ihmisten on tuttavuuden syventyessä suhtautua johonkin asiaan, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut? Loputtomiin asiaa ei pysty piilottelemaan, koska se jossain määrin vaikuttaa elämään. Varmasti moni on myös tällaisista syistä yksin tutusmisyrityksistään huolimatta.

Mä en hetken mietittyäni keksinyt kuin kolme asiaa, jotka tai joiden seuraukset voivat tulla esille ajan myötä, vaikka asianomainen ei koskaan puhuisi menneisyydestään halaistua sanaakaan. Ensimmäinen on alkoholismi. Entisenä alkoholistina kun joutuu aina kieltäytymään tarjotusta alkoholista. Pienestäkin määrästä. Toisaalta...on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyttäneet pisaraakaan alkoholia. Kuka mistäkin syystä. Elämänkatsomuksensa vuoksi tai kenties on kasvanut perheessä, jossa vanhemmilla on ollut alkoholiongelmaa eikä sen vuoksi ole halunnut omille lapsilleen samanlaista lapsuutta. Joku taas ei juo tippaakaan sen vuoksi, ettei pidä alkoholin mausta, siitä tulee huono olo tai on jokin lääkitys, minkä vuoksi ei saa juoda alkoholia. Tai siksi, että haluaa elää terveellisesti.  Tai siksi, että ei vaan halua. Absolutistia toki suomalaisten keskuudessa on pidetty jonkinlaisena kummajaisena, hihhulina tai muuna, mutta ajat ovat onneksi jo muuttuneet niin, ettei enää tarvitse selitellä, miksi ei halua juoda alkoholia. Pointtini siis on, että jos ei juo alkoholismitaustasi vuoksi, ei sitä ole mikään tarve kertoa kenellekään vaan sanoa vain, että ei tykkää alkolista. Piste. 

Erilaiset traumat tietenkin voivat aiheuttaa masennnusta myöhemmissä elämänvaiheissa ja se näkyy. Masennus on kuitenkin niin yleistä nykyisin, siitä puhutaan aiempaa enemmän ja sen vuoksi se ei enää ole ihmisille keskimäärin mikään "hullun leima otsassa". Syyt, mitkä ovat johtaneet masennukseen, ovat jokaisen yksityisasia eikä niistä tarvitse kertoa kuin terapeutille. Ei uusille tuttaville, ei kavereille eikä ystävillekään. Masennus on tässä ja nyt, sen kanssa joutuu elämään, mutta traumat ja muut masennuksen aiheuttajat ovat menneisyydessä. Niistä ei tarvitse - eikä usemmiten kannatakaan - kertoa kenellekään (paitsi hoitotaholle). Ehkä läheiselle ystävälle sitten, kun ystävyys on kestänyt parikymmentä vuotta. Pointtini tässä siis on, että muut ihmiset eivät pääsääntöisesti ole kiiinnostuneita tietämään, mitä toiselle on joskus menneisyydessä tapahtunut, joka aiheuttaa myöhemmin masennusta. Ne syyt ovat menneisyyttä, tapahtunutta ei voi muuttaa ja kaikista vähiten tapahtuneille asioille uusi tuttavuus, kaveri tai ystävä voi tehdä yhtään mitään. Tieto menneisyyden tapahtumista ei ole muille ihmisille millään tavalla tarpeellinen. Kertomatta jättämisestä seuraa, ettei toinen myöskaan ajattele, että hänen pitäisi ryhtyä jollain tavalla terapeutiksesi. Toisen menneisyyden ei pidä nousta vuosien tai vuosikymmenten takaa toisen nykypäiväksi. 

Rikostausta. Pitää olla aika merkittävä rikos, jotta Suomessa julkaistaan tekijän nimi. Pikkurikoksista muut saavat tietää vain, jos itse kertoo. Tietenkin jollain pikkupaikkakunnalla kaikki tietävät toisistaan kaiken ja monesti vielä enemmänkin kuin asianomainen itse, mutta ehkä ei kannata jäädä pikkupaikkakunnalle enää sen jälkeen, jos on tyhmyyksissään rötöstellyt. On toki mahdollista, että isossa kaupungissakin sattuu osumaan paikalle joku "vanha tuttu" juuri, kun olet uuden tuttavan tai kaverin kanssa kahvilassa ja se alkaa kertoa sun menneisyydestäsi seurassasi olevalle ihmiselle, mutta veikkaanpa, että jos näin käy, kannattaa laittaa myös lotto vetämään. Rikostaustan paljastuessa kuitenkin merkitystä on tällä toisella henkilöllä, rikoksella ja iällä, jossa rikos on  tehty. 15-16 -vuotiaana tehty autovarkauksien sarja tuskin koetaan uhkana eli kaverin ei tarvitse pelätä oman autonsa puolesta. Sen sijaan aikuisena tehty tapon yritys onkin jo asia, josta on syytä olla varuillaan. Mistä tietää, ettei se toistu ja uhrina onkin kaveri? Ei mistään, joten on ymmärrettävää, jos kaveri ottaa etäisyyttä. 

Ei ole mikään näistä.

Mutta on asia, josta on PAKKO kertoa toiselle? Miksi on pakko? Voisiko asian hoitaa kuten nuo traumat yms? Ei puhu alkuperäisestä asiasta yhtään mitään, mutta jos tapahtuneella on jotain seurauksia, joka näkyy käytöksessä, käsittelee vain käytöstään eikä niitä käytöksen aiheuttaneita syitä? Tässä nyt varmaan puhutaan kuitenkin käytöksestä, joka ei ole millään tavalla epämiellyttävää tai uhkaavaa kaverille vaan ainoastaan hankaloittaa omaa elämääsi? Eli ahdistut joissain tilanteissa, et voi tehdä kaverin kanssa jotain asioita, koska ne aiheuttavat sinussa pelkotiloja tms? Jos taas käytös on kaveriin kohdistuvaa, epämiellyttävää tai uhkaavaa, silloin kaverilla tottakai on oikeus ottaa etäisyyttä eikä mitkään selitykset menneisyydestä merkitse mitään. Nyt on nyt eikä kaverin tarvitse antaa anteeksi huonoa käytöstä sen vuoksi, että joskus vuonna kirves ja miekka on tapahtunut jotain.  Sen sijaan ahtaanpaikankammot, korkeanpaikankammot, torikammot, paniikkikohtaukset mitä erilaisimmissa tilanteissa (yleensä vielä ilman mitään menneisyyden tapahtumia) yms ovat niin yleisiä, että jos ei esim halua lähteä kaverin mukaan isoon ihmisporukkaan, voi sanoa vain, että ahdistuu suurissa ihmisjoukoissa. Ei tarvitse täsmentää, että ahdistuu siksi, koska lapsuudessa tapahtui jotain kamalaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Vierailija kirjoitti:

eevia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eevia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

Alkaa nyt mennä hieman sekaisin aiheet. Työttömyys ja yksinäisyys eivät ole samoja asioita. 

Ikävä kyllä yksinäisyydessä ollaan hieman oman onnensa seppiä. Sinun on mentävä ulos tavataksesi ihmisiä. Mitään muita vaihtoehtoja ei ole. Et voi lähettää yhteiskuntaa tai ketään toista ulos puolestasi. En ymmärrä millaisia vaihtoehtoja asiassa olisi sille että yksinäinen ei itse joutuisi tekemään yksinäisyydellensä jotain.

Jos tietenkin valitset olla tekemättä asialle mitään niin se on aivan oma valintasi. Mitään bucket listiä et keneltään tule samaan koska yksinäisyytesi ei kenenkään muun elämään vaikuta. Kerroin mitä minä olen asialle tehnyt ja konkreettisia ehdotuksia mitä sinä voisit tehdä. Jos et asialle mitään tee en pidä sinua lainkaan huonompana ihmisenä. Se on sinun valintasi, ehkä et ole valmis muuhun. Et ehkä jaksa henkisesti torjumisen riskiä tai ehkä olet vain väsynyt. En tiedä elämästäsi mitään mutta varmasti valitset elämääsi parhaat ratkaisut juuri sinulle.

Jos olet työtön niin sen ratkaisemiseksi löytyy yhteiskunnallista tukea joten sekään ei mielestäni ole sen lopullisempaa kuin yksinäisyys. Kaikki on mahdollista. Älä luovu toivosta. Tänään olet yksinäinen tai työtön, jos oikein yrität niin ehkä huomenna et ole. Jos jos yhä olet niin yritä uudestaan :)

lycka till!

Älä kuluta energiaa holhoavaan paasaamiseen, kun esim. itse olen töissä ja minulla on ystäviä. Enemmänkin toki voisi olla, tai aktiivisempia. Ei täällä kaikki ole yksinäisiä, joten ei kannata tehdä oletuksia. 

Asiat eivät myöskään mene yhtään sekaisin, sillä suhtautuminen yksinäisyyteen on selvästikin hyvin samanlaista kuin työttömyyteen. 

Jokainen työtön muuten varmasti on tietoinen, että saa työttömyysturvaa, joten nyt voisi tosiaan muistuttaa siitä, että älä ole alentuva. 

Ja kyllä, täälläkin on annettu monia bucket listejä. Että mene sinne ja mene tänne. 

Ikävää jos koet että holhoan tai paasaan. Ihanaa että sinulla on töitä ja ystäviä. Tälläiset keskustelut saavat arvostamaan heitä kovasti.

Jokainen suhtautuu kaikkeen omien kokemustensa perusteella. Minun kokemukseni ovat että jos et edes yritä et voi mitenkään onnistua. Jos kuitenkin yrität eikä sekään onnistu on tilanne traaginen mutta ei silti lohduton. Älköön kukaan luopuko toivosta.

Annan elämän ohjeita jos ne jollekkin kelpaisivat. Kuka tietää ehkä kokemukseni rohkaisevat edes jotakuta. Bucket listit saatte kaikki tehdä itse itsellenne, kuuluvat myös niihin asioihin joita ei muut voi toiselle tehdä...

Nyt on kuitenkin poistuttava. Toivon kaikille hyvää ja että saatte sen mitä kaipaatte.

Jos minun pitäisi valita, kumman näistä keskustelijoista ottaisin ystäväkseni, niin ottaisin tämän 38 vuotiaan elämäniloisen ja positiivisen ihmisen

No tuota, luulen, että tunne on molemminpuolinen, jos minun pitäisi valita sinun ja tämän 38-vuotiaan ihmisen välillä. Varsinaisesti en tosin ymmärrä, miksi tehdä täällä tuntemattomista ihmisistä jonkinlaisia valintoja. 

Vierailija kirjoitti:

Ja niin ikävää kuin se onkin, niin aika moneen asiaan elämässä täytyy ylipäänsä todeta, että "niin mutta kun". Emme elä satua. Voihan se jostakusta tuntua ärsyttävältä, mutta sellaista se on. 

Totta! Saduissa vaikeuksien jälkeen tarina saa jonkin huikean hienon käänteen ja päättyy onnellisesti, mutta tosielämässä tämä on paljon harvinaisempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täällä kommentoinut sitä, että miten kohtuullista on se, että joku jää kerta toisen jälkeen yksin sen takia, että ihmisten on tuttavuuden syventyessä suhtautua johonkin asiaan, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut? Loputtomiin asiaa ei pysty piilottelemaan, koska se jossain määrin vaikuttaa elämään. Varmasti moni on myös tällaisista syistä yksin tutusmisyrityksistään huolimatta.

Mä en hetken mietittyäni keksinyt kuin kolme asiaa, jotka tai joiden seuraukset voivat tulla esille ajan myötä, vaikka asianomainen ei koskaan puhuisi menneisyydestään halaistua sanaakaan. Ensimmäinen on alkoholismi. Entisenä alkoholistina kun joutuu aina kieltäytymään tarjotusta alkoholista. Pienestäkin määrästä. Toisaalta...on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyttäneet pisaraakaan alkoholia. Kuka mistäkin syystä. Elämänkatsomuksensa vuoksi tai kenties on kasvanut perheessä, jossa vanhemmilla on ollut alkoholiongelmaa eikä sen vuoksi ole halunnut omille lapsilleen samanlaista lapsuutta. Joku taas ei juo tippaakaan sen vuoksi, ettei pidä alkoholin mausta, siitä tulee huono olo tai on jokin lääkitys, minkä vuoksi ei saa juoda alkoholia. Tai siksi, että haluaa elää terveellisesti.  Tai siksi, että ei vaan halua. Absolutistia toki suomalaisten keskuudessa on pidetty jonkinlaisena kummajaisena, hihhulina tai muuna, mutta ajat ovat onneksi jo muuttuneet niin, ettei enää tarvitse selitellä, miksi ei halua juoda alkoholia. Pointtini siis on, että jos ei juo alkoholismitaustasi vuoksi, ei sitä ole mikään tarve kertoa kenellekään vaan sanoa vain, että ei tykkää alkolista. Piste. 

Erilaiset traumat tietenkin voivat aiheuttaa masennnusta myöhemmissä elämänvaiheissa ja se näkyy. Masennus on kuitenkin niin yleistä nykyisin, siitä puhutaan aiempaa enemmän ja sen vuoksi se ei enää ole ihmisille keskimäärin mikään "hullun leima otsassa". Syyt, mitkä ovat johtaneet masennukseen, ovat jokaisen yksityisasia eikä niistä tarvitse kertoa kuin terapeutille. Ei uusille tuttaville, ei kavereille eikä ystävillekään. Masennus on tässä ja nyt, sen kanssa joutuu elämään, mutta traumat ja muut masennuksen aiheuttajat ovat menneisyydessä. Niistä ei tarvitse - eikä usemmiten kannatakaan - kertoa kenellekään (paitsi hoitotaholle). Ehkä läheiselle ystävälle sitten, kun ystävyys on kestänyt parikymmentä vuotta. Pointtini tässä siis on, että muut ihmiset eivät pääsääntöisesti ole kiiinnostuneita tietämään, mitä toiselle on joskus menneisyydessä tapahtunut, joka aiheuttaa myöhemmin masennusta. Ne syyt ovat menneisyyttä, tapahtunutta ei voi muuttaa ja kaikista vähiten tapahtuneille asioille uusi tuttavuus, kaveri tai ystävä voi tehdä yhtään mitään. Tieto menneisyyden tapahtumista ei ole muille ihmisille millään tavalla tarpeellinen. Kertomatta jättämisestä seuraa, ettei toinen myöskaan ajattele, että hänen pitäisi ryhtyä jollain tavalla terapeutiksesi. Toisen menneisyyden ei pidä nousta vuosien tai vuosikymmenten takaa toisen nykypäiväksi. 

Rikostausta. Pitää olla aika merkittävä rikos, jotta Suomessa julkaistaan tekijän nimi. Pikkurikoksista muut saavat tietää vain, jos itse kertoo. Tietenkin jollain pikkupaikkakunnalla kaikki tietävät toisistaan kaiken ja monesti vielä enemmänkin kuin asianomainen itse, mutta ehkä ei kannata jäädä pikkupaikkakunnalle enää sen jälkeen, jos on tyhmyyksissään rötöstellyt. On toki mahdollista, että isossa kaupungissakin sattuu osumaan paikalle joku "vanha tuttu" juuri, kun olet uuden tuttavan tai kaverin kanssa kahvilassa ja se alkaa kertoa sun menneisyydestäsi seurassasi olevalle ihmiselle, mutta veikkaanpa, että jos näin käy, kannattaa laittaa myös lotto vetämään. Rikostaustan paljastuessa kuitenkin merkitystä on tällä toisella henkilöllä, rikoksella ja iällä, jossa rikos on  tehty. 15-16 -vuotiaana tehty autovarkauksien sarja tuskin koetaan uhkana eli kaverin ei tarvitse pelätä oman autonsa puolesta. Sen sijaan aikuisena tehty tapon yritys onkin jo asia, josta on syytä olla varuillaan. Mistä tietää, ettei se toistu ja uhrina onkin kaveri? Ei mistään, joten on ymmärrettävää, jos kaveri ottaa etäisyyttä. 

Ei ole mikään näistä.

Mutta on asia, josta on PAKKO kertoa toiselle? Miksi on pakko? Voisiko asian hoitaa kuten nuo traumat yms? Ei puhu alkuperäisestä asiasta yhtään mitään, mutta jos tapahtuneella on jotain seurauksia, joka näkyy käytöksessä, käsittelee vain käytöstään eikä niitä käytöksen aiheuttaneita syitä? Tässä nyt varmaan puhutaan kuitenkin käytöksestä, joka ei ole millään tavalla epämiellyttävää tai uhkaavaa kaverille vaan ainoastaan hankaloittaa omaa elämääsi? Eli ahdistut joissain tilanteissa, et voi tehdä kaverin kanssa jotain asioita, koska ne aiheuttavat sinussa pelkotiloja tms? Jos taas käytös on kaveriin kohdistuvaa, epämiellyttävää tai uhkaavaa, silloin kaverilla tottakai on oikeus ottaa etäisyyttä eikä mitkään selitykset menneisyydestä merkitse mitään. Nyt on nyt eikä kaverin tarvitse antaa anteeksi huonoa käytöstä sen vuoksi, että joskus vuonna kirves ja miekka on tapahtunut jotain.  Sen sijaan ahtaanpaikankammot, korkeanpaikankammot, torikammot, paniikkikohtaukset mitä erilaisimmissa tilanteissa (yleensä vielä ilman mitään menneisyyden tapahtumia) yms ovat niin yleisiä, että jos ei esim halua lähteä kaverin mukaan isoon ihmisporukkaan, voi sanoa vain, että ahdistuu suurissa ihmisjoukoissa. Ei tarvitse täsmentää, että ahdistuu siksi, koska lapsuudessa tapahtui jotain kamalaa. 

Eihän ole mikään pakko kuin maksaa veroja ja kuolla. Jos taas ihmissuhteista puhutaan, niin moni toivoisi osakseen sellaisia ihmisuhteita, joissa voisi tulla hyväksytyksi omana itsenään, oman elämäntarinansa kanssa. Eihän sitä tarvitse kovin yksityiskohtaisesti avata, mutta jos aina kaikissa tilanteissa sulkeutuu täysin, ei ehkä koskaan löydä sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti jaksaisivat sinua hyvinä ja huonoina päivinäsi. Elämää ei ole koko ajan mahdollista elää täysin varman päälle, jos joskus toivoo saavuttavansa jotakin mikä oikeasti tuntuisi hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eevia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eevia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

Alkaa nyt mennä hieman sekaisin aiheet. Työttömyys ja yksinäisyys eivät ole samoja asioita. 

Ikävä kyllä yksinäisyydessä ollaan hieman oman onnensa seppiä. Sinun on mentävä ulos tavataksesi ihmisiä. Mitään muita vaihtoehtoja ei ole. Et voi lähettää yhteiskuntaa tai ketään toista ulos puolestasi. En ymmärrä millaisia vaihtoehtoja asiassa olisi sille että yksinäinen ei itse joutuisi tekemään yksinäisyydellensä jotain.

Jos tietenkin valitset olla tekemättä asialle mitään niin se on aivan oma valintasi. Mitään bucket listiä et keneltään tule samaan koska yksinäisyytesi ei kenenkään muun elämään vaikuta. Kerroin mitä minä olen asialle tehnyt ja konkreettisia ehdotuksia mitä sinä voisit tehdä. Jos et asialle mitään tee en pidä sinua lainkaan huonompana ihmisenä. Se on sinun valintasi, ehkä et ole valmis muuhun. Et ehkä jaksa henkisesti torjumisen riskiä tai ehkä olet vain väsynyt. En tiedä elämästäsi mitään mutta varmasti valitset elämääsi parhaat ratkaisut juuri sinulle.

Jos olet työtön niin sen ratkaisemiseksi löytyy yhteiskunnallista tukea joten sekään ei mielestäni ole sen lopullisempaa kuin yksinäisyys. Kaikki on mahdollista. Älä luovu toivosta. Tänään olet yksinäinen tai työtön, jos oikein yrität niin ehkä huomenna et ole. Jos jos yhä olet niin yritä uudestaan :)

lycka till!

Älä kuluta energiaa holhoavaan paasaamiseen, kun esim. itse olen töissä ja minulla on ystäviä. Enemmänkin toki voisi olla, tai aktiivisempia. Ei täällä kaikki ole yksinäisiä, joten ei kannata tehdä oletuksia. 

Asiat eivät myöskään mene yhtään sekaisin, sillä suhtautuminen yksinäisyyteen on selvästikin hyvin samanlaista kuin työttömyyteen. 

Jokainen työtön muuten varmasti on tietoinen, että saa työttömyysturvaa, joten nyt voisi tosiaan muistuttaa siitä, että älä ole alentuva. 

Ja kyllä, täälläkin on annettu monia bucket listejä. Että mene sinne ja mene tänne. 

Ikävää jos koet että holhoan tai paasaan. Ihanaa että sinulla on töitä ja ystäviä. Tälläiset keskustelut saavat arvostamaan heitä kovasti.

Jokainen suhtautuu kaikkeen omien kokemustensa perusteella. Minun kokemukseni ovat että jos et edes yritä et voi mitenkään onnistua. Jos kuitenkin yrität eikä sekään onnistu on tilanne traaginen mutta ei silti lohduton. Älköön kukaan luopuko toivosta.

Annan elämän ohjeita jos ne jollekkin kelpaisivat. Kuka tietää ehkä kokemukseni rohkaisevat edes jotakuta. Bucket listit saatte kaikki tehdä itse itsellenne, kuuluvat myös niihin asioihin joita ei muut voi toiselle tehdä...

Nyt on kuitenkin poistuttava. Toivon kaikille hyvää ja että saatte sen mitä kaipaatte.

Jos minun pitäisi valita, kumman näistä keskustelijoista ottaisin ystäväkseni, niin ottaisin tämän 38 vuotiaan elämäniloisen ja positiivisen ihmisen

No tuota, luulen, että tunne on molemminpuolinen, jos minun pitäisi valita sinun ja tämän 38-vuotiaan ihmisen välillä. Varsinaisesti en tosin ymmärrä, miksi tehdä täällä tuntemattomista ihmisistä jonkinlaisia valintoja. 

No tässä vain näkee sen, että miten ihmiset valitsevat seuransa. Itse valitsisin tämän positiivisesti asioihin suhtautuvan naisen kaveriksi, ennemin kuin negatiivisesti, kaiken nurjana näkevän henkilön

Tässä keskustelussa kierretään kehää. Yksinäisyydestä ei voi parantua, koska muut ihmiset aiheuttavat pettymyksiä ja ei jaksa enää yrittää. Kaikki neuvot ovat turhia, koska ne on jo kokeiltu ja niissä ei tavannut ystäviä. Yksinäiset haluaisivat vain kuulla vastauksia, että miksi heidän seuransa ei kelpaa ja miksi teette ohareita ja miksi ette anna oikeita vastauksia, kun kysyy, että miksi et halua tavata useammin. Miksi leikitte ystävää, vaikka aiheutatte pettymyksen. Näihin kysymyksiin halutaan vastauksia. Ei mitään typeriä neuvoja, miten saa tuttuja lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?

Siksihän täällä keskustellaan, että näin ei kävisi.  Ja avainsana onkin tilan antaminen toisille sellaisena kuin he ovat. Sulle annetaan tilaa, kun annat toisille tilaa. Aivan varmasti.

Jos elää jonkun stigman kanssa, niin ei tapahdu. Ihmiset ottavat etäisyyttä, kun huomaavat sinussa jotain sellaista, mihin heidän on vaikea suhtautua.

Sekin on varmaan totta. Ja perseestä.

Se on todella raskasta. Voit kelvata pitkään ja sitten kun toinen huomaa jonkun merkin stigmasta, niin hän alkaa häivyttää sinua elämästään, kun ei tiedä miten seurassasi olisi. Ja kun tämä toistuu kerta toisensa jälkeen, niin on todella vaikeaa suhtautua asiaan kovin kypsästi.

Mikä stigma on niin paha, että se johtaa tuohon? Itsellä on elämässä muutama ihminen, joille olen kyennyt kertomaan mm. seuraavista asioista: masennus, pedofiilit suvussa, oma nuoruuden väkivaltaisuus, terapia, taipumus addiktoihin, burn out, sossun asiakkuus ja muitakin on.

Toki mietin tarkkaan keille noista menneisyyteni asioista voin puhua.

Ei mikään noista. En halua tässä puhua siitä.

Ok. En minäkään pahinta maininnut. Mutta on kaksi ihmistä terapeutin lisäksi joille olen voinut sen kertoa...läheisin ystäväni ja puolisoni. Eli voi aika pahojenkin juttujen kanssa tulla muutamien harvojen hyväksymäksi. Suurimmalta osalta sitä ymmärrystä ei kannata hakea, mut hekin voi olla kivaa seuraa pinnallisempiin juttuihin.

Harva asia on sellainen, mikä voisi etäännyttää. Ellei nyt itse satu olemaan rikollinen. Mutta se, miksi ihmiset ottavat etäisyyttä on se, että he eivät halua alkaa terapeuteiksi, jos vaikeita asioita aletaan vuodattamaan jatkuvasti ja odotetaan toisen tukevan ja kannattelevan.

Omilla ystävilläni on monenlaisia taustoja in sestistä lähtien moneen muuhun. Ne eivät ole etäännyttäneet koskaan. Mutta he ovatkin hakeneet apua ammattiauttajalta, eikä uskoutumisen jälkeen odottaneet, että minusta tulee terapeutti

Minäkään en ole odottanut toisten ryhtyvän terapeuteiksini. Ei ole sille tarvetta, kun se löytyy jo. Silti reaktiot ovat olleet tylyjä.

Minä olen päättänyt, että en enää yritäkään tutustua muihin. Olen päällisin puolin normaali, mutta kuitenkin eläkkeellä mt-juttujen vuoksi. Minusta ei olisi kenellekään vaivaa, kun en etsi terapeuttia enkä ole maaninen, psykoottinen tai skitsofreninen.

Mutta ne kerrat, kun olen asiasta kertonut, on johtaneet siihen, että minua aletaan vältellä. Yhtäkkiä en tiedäkään enää mistään mitään, eikä minulle voi jutella työelämästä kun en siinä ole mukana. Näin minulle on sanottu, ja on alettu epäillä että en olekaan jotenkin turvallinen ihminen. Pahin kaikista oli toteamus, että en ansaitsisi sitä kaikkea mitä minulla on, koska olen tällainen.

Luota siinä sitten ihmisiin. Ala rakentaa kaveruutta ja samalla piilota koko elämäsi ja valehtele, miksi et ole koskaan edes etsimässä töitä. Tai opiskele. Ei tällaista kukaan halua, vaikka olisi kuinka kykenevä erilaisiin keskusteluihin, halukas monenlaiseen tekemiseen.

Parempi olla etäinen tuttu naama muille. Se kohtelias tyyppi, johon on yhtä helppo tarttua kuin palasaippuaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täällä kommentoinut sitä, että miten kohtuullista on se, että joku jää kerta toisen jälkeen yksin sen takia, että ihmisten on tuttavuuden syventyessä suhtautua johonkin asiaan, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut? Loputtomiin asiaa ei pysty piilottelemaan, koska se jossain määrin vaikuttaa elämään. Varmasti moni on myös tällaisista syistä yksin tutusmisyrityksistään huolimatta.

Mä en hetken mietittyäni keksinyt kuin kolme asiaa, jotka tai joiden seuraukset voivat tulla esille ajan myötä, vaikka asianomainen ei koskaan puhuisi menneisyydestään halaistua sanaakaan. Ensimmäinen on alkoholismi. Entisenä alkoholistina kun joutuu aina kieltäytymään tarjotusta alkoholista. Pienestäkin määrästä. Toisaalta...on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyttäneet pisaraakaan alkoholia. Kuka mistäkin syystä. Elämänkatsomuksensa vuoksi tai kenties on kasvanut perheessä, jossa vanhemmilla on ollut alkoholiongelmaa eikä sen vuoksi ole halunnut omille lapsilleen samanlaista lapsuutta. Joku taas ei juo tippaakaan sen vuoksi, ettei pidä alkoholin mausta, siitä tulee huono olo tai on jokin lääkitys, minkä vuoksi ei saa juoda alkoholia. Tai siksi, että haluaa elää terveellisesti.  Tai siksi, että ei vaan halua. Absolutistia toki suomalaisten keskuudessa on pidetty jonkinlaisena kummajaisena, hihhulina tai muuna, mutta ajat ovat onneksi jo muuttuneet niin, ettei enää tarvitse selitellä, miksi ei halua juoda alkoholia. Pointtini siis on, että jos ei juo alkoholismitaustasi vuoksi, ei sitä ole mikään tarve kertoa kenellekään vaan sanoa vain, että ei tykkää alkolista. Piste. 

Erilaiset traumat tietenkin voivat aiheuttaa masennnusta myöhemmissä elämänvaiheissa ja se näkyy. Masennus on kuitenkin niin yleistä nykyisin, siitä puhutaan aiempaa enemmän ja sen vuoksi se ei enää ole ihmisille keskimäärin mikään "hullun leima otsassa". Syyt, mitkä ovat johtaneet masennukseen, ovat jokaisen yksityisasia eikä niistä tarvitse kertoa kuin terapeutille. Ei uusille tuttaville, ei kavereille eikä ystävillekään. Masennus on tässä ja nyt, sen kanssa joutuu elämään, mutta traumat ja muut masennuksen aiheuttajat ovat menneisyydessä. Niistä ei tarvitse - eikä usemmiten kannatakaan - kertoa kenellekään (paitsi hoitotaholle). Ehkä läheiselle ystävälle sitten, kun ystävyys on kestänyt parikymmentä vuotta. Pointtini tässä siis on, että muut ihmiset eivät pääsääntöisesti ole kiiinnostuneita tietämään, mitä toiselle on joskus menneisyydessä tapahtunut, joka aiheuttaa myöhemmin masennusta. Ne syyt ovat menneisyyttä, tapahtunutta ei voi muuttaa ja kaikista vähiten tapahtuneille asioille uusi tuttavuus, kaveri tai ystävä voi tehdä yhtään mitään. Tieto menneisyyden tapahtumista ei ole muille ihmisille millään tavalla tarpeellinen. Kertomatta jättämisestä seuraa, ettei toinen myöskaan ajattele, että hänen pitäisi ryhtyä jollain tavalla terapeutiksesi. Toisen menneisyyden ei pidä nousta vuosien tai vuosikymmenten takaa toisen nykypäiväksi. 

Rikostausta. Pitää olla aika merkittävä rikos, jotta Suomessa julkaistaan tekijän nimi. Pikkurikoksista muut saavat tietää vain, jos itse kertoo. Tietenkin jollain pikkupaikkakunnalla kaikki tietävät toisistaan kaiken ja monesti vielä enemmänkin kuin asianomainen itse, mutta ehkä ei kannata jäädä pikkupaikkakunnalle enää sen jälkeen, jos on tyhmyyksissään rötöstellyt. On toki mahdollista, että isossa kaupungissakin sattuu osumaan paikalle joku "vanha tuttu" juuri, kun olet uuden tuttavan tai kaverin kanssa kahvilassa ja se alkaa kertoa sun menneisyydestäsi seurassasi olevalle ihmiselle, mutta veikkaanpa, että jos näin käy, kannattaa laittaa myös lotto vetämään. Rikostaustan paljastuessa kuitenkin merkitystä on tällä toisella henkilöllä, rikoksella ja iällä, jossa rikos on  tehty. 15-16 -vuotiaana tehty autovarkauksien sarja tuskin koetaan uhkana eli kaverin ei tarvitse pelätä oman autonsa puolesta. Sen sijaan aikuisena tehty tapon yritys onkin jo asia, josta on syytä olla varuillaan. Mistä tietää, ettei se toistu ja uhrina onkin kaveri? Ei mistään, joten on ymmärrettävää, jos kaveri ottaa etäisyyttä. 

Ei ole mikään näistä.

Mutta on asia, josta on PAKKO kertoa toiselle? Miksi on pakko? Voisiko asian hoitaa kuten nuo traumat yms? Ei puhu alkuperäisestä asiasta yhtään mitään, mutta jos tapahtuneella on jotain seurauksia, joka näkyy käytöksessä, käsittelee vain käytöstään eikä niitä käytöksen aiheuttaneita syitä? Tässä nyt varmaan puhutaan kuitenkin käytöksestä, joka ei ole millään tavalla epämiellyttävää tai uhkaavaa kaverille vaan ainoastaan hankaloittaa omaa elämääsi? Eli ahdistut joissain tilanteissa, et voi tehdä kaverin kanssa jotain asioita, koska ne aiheuttavat sinussa pelkotiloja tms? Jos taas käytös on kaveriin kohdistuvaa, epämiellyttävää tai uhkaavaa, silloin kaverilla tottakai on oikeus ottaa etäisyyttä eikä mitkään selitykset menneisyydestä merkitse mitään. Nyt on nyt eikä kaverin tarvitse antaa anteeksi huonoa käytöstä sen vuoksi, että joskus vuonna kirves ja miekka on tapahtunut jotain.  Sen sijaan ahtaanpaikankammot, korkeanpaikankammot, torikammot, paniikkikohtaukset mitä erilaisimmissa tilanteissa (yleensä vielä ilman mitään menneisyyden tapahtumia) yms ovat niin yleisiä, että jos ei esim halua lähteä kaverin mukaan isoon ihmisporukkaan, voi sanoa vain, että ahdistuu suurissa ihmisjoukoissa. Ei tarvitse täsmentää, että ahdistuu siksi, koska lapsuudessa tapahtui jotain kamalaa. 

Eihän ole mikään pakko kuin maksaa veroja ja kuolla. Jos taas ihmissuhteista puhutaan, niin moni toivoisi osakseen sellaisia ihmisuhteita, joissa voisi tulla hyväksytyksi omana itsenään, oman elämäntarinansa kanssa. Eihän sitä tarvitse kovin yksityiskohtaisesti avata, mutta jos aina kaikissa tilanteissa sulkeutuu täysin, ei ehkä koskaan löydä sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti jaksaisivat sinua hyvinä ja huonoina päivinäsi. Elämää ei ole koko ajan mahdollista elää täysin varman päälle, jos joskus toivoo saavuttavansa jotakin mikä oikeasti tuntuisi hyvältä.

Perhesuhteeni ovat sellaiset, että minulla ei niiden lisäksi enää oikein riitä energiaa kovin epämääräisen oloisille ihmissuhteille. Mieluummin olen yksin kuin ihmettelen miksi toinen käyttäytyy niin erikoisen oloisesti minua kohtaan, etten tiedä pidetäänkö minusta vai ei.

Yksinäiset eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä. Jonkun yksinäisyys poistuu, kun hän tietää, että on olemassa joku, jolle voi soittaa tai laittaa viestiä. Yhteyttä ei tarvitse edes pitää kovin usein, kunhan vain tietää, että toinen on olemassa ja tavoitettavissa.

Toisella taas olisi tarvetta pitää yhteyttä tavalla tai toisella ainakin parin viikon välein ja tavata kuukauden parin välein. Hänen yksinäisyytensä ei poistuisi tuon ensimmäisen tavalla, mutta hän kuitenkin keksisi muuten arkeensa kaikkea mielenkiintoista tekemistä eikä kokisi yksinäisyyttä, jos olisi kaveri tai ystävä, jolle välillä viestitellä ja silloin tällöin tavata.

Kolmannelle yksinäisyys on konkreettisempaa. Ei ole ketään, jonka kanssa lähteä lenkille, käydä kahvilla, shoppailemassa ja leffassa. Viikot ovat pitkiä ja tylsiä ilman toista ihmistä. Yksinäisiä. Tai hänellä saattaa olla puoliso ja jopa lapsiakin, mutta heistä ei ole seuraksi lenkille, shoppailemaan jne. Hänen yksinäisyytensä poistuisi, jos viestittelisi pari kertaa viikossa ja tapaisi viikon kahden välein. 

Neljännelle taas yksinäisyys enemmän tunnetason asia. Musertavinta yksinäisyyttä hän kokee juhlapyhinä, kun perheelliset ovat perheidensä kanssa ja sinkkukaveritkin lapsuudenkodeissaan, suvun kesämökillä tms. Hänellä saattaa olla kavereita ja ystäviäkin, on seuraa lenkille ja leffaan jne, mutta hän ei tunne kuuluvansa mihinkään. Perhe puuttuu, suku puuttuu tai ei olla väleissä. 

Erilaisia yksinäisyyksiä on yhtä paljon kuin on yksinäisiäkin. Sen vuoksi ei ole olemassa mitään yleispäteviä neuvoja, miten poistaa yksinäisyyttä. Koska yksinäisyys on tunne. Jokaisen oma. Vain yksinäinen itse tietää, millaisilla asioilla juuri hänen yksinäisyytensä poistuisi. Esimerkkini nelosen yksinäisyys ei poistuisi, vaikka hän saisi 10 uutta ystävää, kun taas ensimmäiselle riittäisi, että olisi edes joku jossain. Mä ymmärrän, että yksinäiset ärsyyntyvät saamistaan neuvoista, jos neuvot eivät auta juuri heidän yksinäisyyteensä tai neuvoa on jo kokeiltu, mutta ei ole toiminut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eevia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eevia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

Alkaa nyt mennä hieman sekaisin aiheet. Työttömyys ja yksinäisyys eivät ole samoja asioita. 

Ikävä kyllä yksinäisyydessä ollaan hieman oman onnensa seppiä. Sinun on mentävä ulos tavataksesi ihmisiä. Mitään muita vaihtoehtoja ei ole. Et voi lähettää yhteiskuntaa tai ketään toista ulos puolestasi. En ymmärrä millaisia vaihtoehtoja asiassa olisi sille että yksinäinen ei itse joutuisi tekemään yksinäisyydellensä jotain.

Jos tietenkin valitset olla tekemättä asialle mitään niin se on aivan oma valintasi. Mitään bucket listiä et keneltään tule samaan koska yksinäisyytesi ei kenenkään muun elämään vaikuta. Kerroin mitä minä olen asialle tehnyt ja konkreettisia ehdotuksia mitä sinä voisit tehdä. Jos et asialle mitään tee en pidä sinua lainkaan huonompana ihmisenä. Se on sinun valintasi, ehkä et ole valmis muuhun. Et ehkä jaksa henkisesti torjumisen riskiä tai ehkä olet vain väsynyt. En tiedä elämästäsi mitään mutta varmasti valitset elämääsi parhaat ratkaisut juuri sinulle.

Jos olet työtön niin sen ratkaisemiseksi löytyy yhteiskunnallista tukea joten sekään ei mielestäni ole sen lopullisempaa kuin yksinäisyys. Kaikki on mahdollista. Älä luovu toivosta. Tänään olet yksinäinen tai työtön, jos oikein yrität niin ehkä huomenna et ole. Jos jos yhä olet niin yritä uudestaan :)

lycka till!

Älä kuluta energiaa holhoavaan paasaamiseen, kun esim. itse olen töissä ja minulla on ystäviä. Enemmänkin toki voisi olla, tai aktiivisempia. Ei täällä kaikki ole yksinäisiä, joten ei kannata tehdä oletuksia. 

Asiat eivät myöskään mene yhtään sekaisin, sillä suhtautuminen yksinäisyyteen on selvästikin hyvin samanlaista kuin työttömyyteen. 

Jokainen työtön muuten varmasti on tietoinen, että saa työttömyysturvaa, joten nyt voisi tosiaan muistuttaa siitä, että älä ole alentuva. 

Ja kyllä, täälläkin on annettu monia bucket listejä. Että mene sinne ja mene tänne. 

Ikävää jos koet että holhoan tai paasaan. Ihanaa että sinulla on töitä ja ystäviä. Tälläiset keskustelut saavat arvostamaan heitä kovasti.

Jokainen suhtautuu kaikkeen omien kokemustensa perusteella. Minun kokemukseni ovat että jos et edes yritä et voi mitenkään onnistua. Jos kuitenkin yrität eikä sekään onnistu on tilanne traaginen mutta ei silti lohduton. Älköön kukaan luopuko toivosta.

Annan elämän ohjeita jos ne jollekkin kelpaisivat. Kuka tietää ehkä kokemukseni rohkaisevat edes jotakuta. Bucket listit saatte kaikki tehdä itse itsellenne, kuuluvat myös niihin asioihin joita ei muut voi toiselle tehdä...

Nyt on kuitenkin poistuttava. Toivon kaikille hyvää ja että saatte sen mitä kaipaatte.

Jos minun pitäisi valita, kumman näistä keskustelijoista ottaisin ystäväkseni, niin ottaisin tämän 38 vuotiaan elämäniloisen ja positiivisen ihmisen

No tuota, luulen, että tunne on molemminpuolinen, jos minun pitäisi valita sinun ja tämän 38-vuotiaan ihmisen välillä. Varsinaisesti en tosin ymmärrä, miksi tehdä täällä tuntemattomista ihmisistä jonkinlaisia valintoja. 

No tässä vain näkee sen, että miten ihmiset valitsevat seuransa. Itse valitsisin tämän positiivisesti asioihin suhtautuvan naisen kaveriksi, ennemin kuin negatiivisesti, kaiken nurjana näkevän henkilön

Kyseenalaistaminen, kriittisyys ja realismi eivät ole negatiivisuutta. Tai voihan ne toki jostakusta ollakin. 

Huomasin taas että olen jälleen jäänyt porukan ulkopuolelle. Vietettiin harrastuskaverin kanssa aikaa muuallakin, joten luulin että olemme ystävystymässä. Jossain vaiheessa tajusin että hän ei ole aikoihin pitänyt itse yhteyttä vaan aloitteen tekijä olen ollut minä. Vähensin itsekin yhteydenpitoa kun en halunnut tunkeilla. Tänään kuulin sivusta kun hän ja toinen harrastekaveri suunnittelivat perjantaille illanistujaisia, jonne oli tulossa pari muutakin. Arvaatte varmaan ettei minua ole sinne kutsuttu. Mussa on pakko olla jotain vikaa. Saan helposti tuttuja mutta suhteet ei syvene, ja aina lopulta huomaan että kaikki muut tekee keskenään kaiken maailman mökkireissuja jne ja itse pysyn vain tuttuna jota moikataan kun tavataan. En halua tunkea itseäni väkisin mihinkään mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Niinpä. Just mietin, että esim. oma työni on sellaista, että voisin kaiket päivät vain päivitellä ihmisille, miksi he toimivat niin ja näin. Ja miksi eivät ole tehneet asioita elämässä toisin tai edelleenkään eivät tee. Myönnän, välillä turhauttaa, kun minun mielestäni hyviä vinkkejä ei uskota. Mutta silti se ei auta mitään, että alan jatkuvasti tivata, miksi niin ei toimita. Aina voi miettiä ihmisten taustoja ja kokemuksia ja yrittää ymmärtää niiden avulla. Voin siis vain toistaa aika ajoin vinkkejä, mutta samalla miettiä, että tekisinkö minä itse sen, mitä kehotan muita tekemään tai olisinko itse intoa täynnä. Tai olisiko se edes niin helppoa. 

Koska tuo tivaaminen on ihan sitä samaa ihmisten ajamista pois luota kuin mitä täällä hoetaan kaverisuhteista. Jos toteaa, että sehän on syyllistävää kysellä syitä kaverilta käytökseen, niin on ristiriitaista tässä ketjussa itse pauhata ja syyllistää yksinäisiä tai muuten seuraa hakevia - etenkin kun ihmisiä ei edes tunne täällä eivätkä he tosiaan ole tilivelvollisia tai eivät oletettavasti ole myöskään loukanneet tämän ketjun ihmisiä oikeassa elämässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täällä kommentoinut sitä, että miten kohtuullista on se, että joku jää kerta toisen jälkeen yksin sen takia, että ihmisten on tuttavuuden syventyessä suhtautua johonkin asiaan, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut? Loputtomiin asiaa ei pysty piilottelemaan, koska se jossain määrin vaikuttaa elämään. Varmasti moni on myös tällaisista syistä yksin tutusmisyrityksistään huolimatta.

Mä en hetken mietittyäni keksinyt kuin kolme asiaa, jotka tai joiden seuraukset voivat tulla esille ajan myötä, vaikka asianomainen ei koskaan puhuisi menneisyydestään halaistua sanaakaan. Ensimmäinen on alkoholismi. Entisenä alkoholistina kun joutuu aina kieltäytymään tarjotusta alkoholista. Pienestäkin määrästä. Toisaalta...on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyttäneet pisaraakaan alkoholia. Kuka mistäkin syystä. Elämänkatsomuksensa vuoksi tai kenties on kasvanut perheessä, jossa vanhemmilla on ollut alkoholiongelmaa eikä sen vuoksi ole halunnut omille lapsilleen samanlaista lapsuutta. Joku taas ei juo tippaakaan sen vuoksi, ettei pidä alkoholin mausta, siitä tulee huono olo tai on jokin lääkitys, minkä vuoksi ei saa juoda alkoholia. Tai siksi, että haluaa elää terveellisesti.  Tai siksi, että ei vaan halua. Absolutistia toki suomalaisten keskuudessa on pidetty jonkinlaisena kummajaisena, hihhulina tai muuna, mutta ajat ovat onneksi jo muuttuneet niin, ettei enää tarvitse selitellä, miksi ei halua juoda alkoholia. Pointtini siis on, että jos ei juo alkoholismitaustasi vuoksi, ei sitä ole mikään tarve kertoa kenellekään vaan sanoa vain, että ei tykkää alkolista. Piste. 

Erilaiset traumat tietenkin voivat aiheuttaa masennnusta myöhemmissä elämänvaiheissa ja se näkyy. Masennus on kuitenkin niin yleistä nykyisin, siitä puhutaan aiempaa enemmän ja sen vuoksi se ei enää ole ihmisille keskimäärin mikään "hullun leima otsassa". Syyt, mitkä ovat johtaneet masennukseen, ovat jokaisen yksityisasia eikä niistä tarvitse kertoa kuin terapeutille. Ei uusille tuttaville, ei kavereille eikä ystävillekään. Masennus on tässä ja nyt, sen kanssa joutuu elämään, mutta traumat ja muut masennuksen aiheuttajat ovat menneisyydessä. Niistä ei tarvitse - eikä usemmiten kannatakaan - kertoa kenellekään (paitsi hoitotaholle). Ehkä läheiselle ystävälle sitten, kun ystävyys on kestänyt parikymmentä vuotta. Pointtini tässä siis on, että muut ihmiset eivät pääsääntöisesti ole kiiinnostuneita tietämään, mitä toiselle on joskus menneisyydessä tapahtunut, joka aiheuttaa myöhemmin masennusta. Ne syyt ovat menneisyyttä, tapahtunutta ei voi muuttaa ja kaikista vähiten tapahtuneille asioille uusi tuttavuus, kaveri tai ystävä voi tehdä yhtään mitään. Tieto menneisyyden tapahtumista ei ole muille ihmisille millään tavalla tarpeellinen. Kertomatta jättämisestä seuraa, ettei toinen myöskaan ajattele, että hänen pitäisi ryhtyä jollain tavalla terapeutiksesi. Toisen menneisyyden ei pidä nousta vuosien tai vuosikymmenten takaa toisen nykypäiväksi. 

Rikostausta. Pitää olla aika merkittävä rikos, jotta Suomessa julkaistaan tekijän nimi. Pikkurikoksista muut saavat tietää vain, jos itse kertoo. Tietenkin jollain pikkupaikkakunnalla kaikki tietävät toisistaan kaiken ja monesti vielä enemmänkin kuin asianomainen itse, mutta ehkä ei kannata jäädä pikkupaikkakunnalle enää sen jälkeen, jos on tyhmyyksissään rötöstellyt. On toki mahdollista, että isossa kaupungissakin sattuu osumaan paikalle joku "vanha tuttu" juuri, kun olet uuden tuttavan tai kaverin kanssa kahvilassa ja se alkaa kertoa sun menneisyydestäsi seurassasi olevalle ihmiselle, mutta veikkaanpa, että jos näin käy, kannattaa laittaa myös lotto vetämään. Rikostaustan paljastuessa kuitenkin merkitystä on tällä toisella henkilöllä, rikoksella ja iällä, jossa rikos on  tehty. 15-16 -vuotiaana tehty autovarkauksien sarja tuskin koetaan uhkana eli kaverin ei tarvitse pelätä oman autonsa puolesta. Sen sijaan aikuisena tehty tapon yritys onkin jo asia, josta on syytä olla varuillaan. Mistä tietää, ettei se toistu ja uhrina onkin kaveri? Ei mistään, joten on ymmärrettävää, jos kaveri ottaa etäisyyttä. 

Ei ole mikään näistä.

Mutta on asia, josta on PAKKO kertoa toiselle? Miksi on pakko? Voisiko asian hoitaa kuten nuo traumat yms? Ei puhu alkuperäisestä asiasta yhtään mitään, mutta jos tapahtuneella on jotain seurauksia, joka näkyy käytöksessä, käsittelee vain käytöstään eikä niitä käytöksen aiheuttaneita syitä? Tässä nyt varmaan puhutaan kuitenkin käytöksestä, joka ei ole millään tavalla epämiellyttävää tai uhkaavaa kaverille vaan ainoastaan hankaloittaa omaa elämääsi? Eli ahdistut joissain tilanteissa, et voi tehdä kaverin kanssa jotain asioita, koska ne aiheuttavat sinussa pelkotiloja tms? Jos taas käytös on kaveriin kohdistuvaa, epämiellyttävää tai uhkaavaa, silloin kaverilla tottakai on oikeus ottaa etäisyyttä eikä mitkään selitykset menneisyydestä merkitse mitään. Nyt on nyt eikä kaverin tarvitse antaa anteeksi huonoa käytöstä sen vuoksi, että joskus vuonna kirves ja miekka on tapahtunut jotain.  Sen sijaan ahtaanpaikankammot, korkeanpaikankammot, torikammot, paniikkikohtaukset mitä erilaisimmissa tilanteissa (yleensä vielä ilman mitään menneisyyden tapahtumia) yms ovat niin yleisiä, että jos ei esim halua lähteä kaverin mukaan isoon ihmisporukkaan, voi sanoa vain, että ahdistuu suurissa ihmisjoukoissa. Ei tarvitse täsmentää, että ahdistuu siksi, koska lapsuudessa tapahtui jotain kamalaa. 

Eihän ole mikään pakko kuin maksaa veroja ja kuolla. Jos taas ihmissuhteista puhutaan, niin moni toivoisi osakseen sellaisia ihmisuhteita, joissa voisi tulla hyväksytyksi omana itsenään, oman elämäntarinansa kanssa. Eihän sitä tarvitse kovin yksityiskohtaisesti avata, mutta jos aina kaikissa tilanteissa sulkeutuu täysin, ei ehkä koskaan löydä sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti jaksaisivat sinua hyvinä ja huonoina päivinäsi. Elämää ei ole koko ajan mahdollista elää täysin varman päälle, jos joskus toivoo saavuttavansa jotakin mikä oikeasti tuntuisi hyvältä.

Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ikävä tosiasia on, että aikuisena ystävystyminen on vaikeaa. Jo se, että löytyy riittävästi aikaa ja energiaa kaiken työn, perheen, kodin, harrastusten ja muun arkirumban keskeltä niin paljon, että ylipäätään ehditään tutustua, on monesti ongelma. Toinen ihminen voi vaikuttaa oikein mukavalta, empaattiselta, hauskalta jne. Juttu luistaa. Mutta hänelläkin voi olla omia ongelmiaan. Oma tai läheisen terveys reistailee. Töissä on tulossa yt-neuvottelut. Lapsella ongelmia koulussa. Kun sitten löytyy aikaa ja energiaa tavata toista ihmistä, hän haluaisi hetkeksi unohtaa oman elämänsä huolet ja murheet. Iloita ja nauraa. Koska silloin hän jaksaa taas omaa arkeaan. Jos kuitenkin käy niin, että hänen hengähdyshetkensä muuttuukin toisen vaikeiden asioiden tai vaikeiden tunteiden käsittelyksi, kotiin palatessaan hänellä on yksi tiiliskivi lisää (eikä vähemmän, kuten oli tarkoitus) niskassaan. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Työelämä on raadollista. Niin on työelämästä putoaminenkin. Tässä suoritusyhteiskunnassa yksilöstä puristetaan mehut tavalla tai toisella. Ei ole aikaa, ei ole voimia tai ei ole varaa. Monen arki on pelkkää selviytymistä eivätkä he aina edes itse tiedosta, että näin on. Ihmettelevät vain, kun viikonlopun jälkeen on vieläkin väsyneempi kuin perjantaina töiden jälkeen. Eihän viikonloppuna oltu töissä, mutta oli kuopuksen turnaus 300 km päässä ja anopin 70-vuotisjuhlat. Olen kohta kuuskymppinen ja huomannut, miten erilaista elämä oli vielä 1980-luvulla. Piti tyriä tosi pahasti töissä, jos oli pelkoa potkuista. Työaika oli 8 tuntia päivässä ja sen jälkeen kotiin. Työasiat jäi työpaikalle. Lapset harrastivat sen mitä harrastivat lähialueella. Kauemmas menivät pyörällä. Oli vapaa-aikaa. Oli aikaa pyytää ystävä kahville vaikka keskiviikkona töiden jälkeen. Tai lähteä ystävän kanssa tiistaina illalla uimahalliin. Viikonloppuna mennä koko perheen tai lasten kanssa kyläilemään. Kaverin kanssa vierähti kevyesti tunti parikin puhelimessa. Korkeintaan lapsille välillä huomautti, että olkaas hiljempaa, äiti on puhelimessa. Toisen murheita ja huolia jaksoi kuunnella ihan eri tavalla kuin nykyisin. 

On ihana asia tulla hyväksytyksi omana itsenään. Hyvinä ja huonoina päivinä. Nykymaailmassa se vaan ei tunnu kovin hyvin onnistuvan aina edes parisuhteissakaan, vaikka papin edessä niin on luvattu. Miten sitten onnistuisi ystävyys- tai kaverisuhteissakaan? Tänä päivänä joutuu paljon aiempaa enemmän miettimään, mitä tämä mun kaverini jaksaa ja haluaa minusta juuri nyt kuulla. Onko nyt hyvä vai huono hetki ottaa asia puheeksi? Haluaako hän tietää asiasta lainkaan? Mitä hän tekee sillä tiedolla? Tarvitseeko hän sitä johonkin? Helpottaako se hänen elämäänsä tai tekeekö se hänet iloiseksi? 

Ihmissuhteet ovat muuttuneet tietyllä tavalla pinnallisemmiksi. Monet eivät edes halua suurta ystävä- ja kaveriporukkaa. Ei jakseta. Ystävyydeltä odotetaan enemmän piristystä arkeen kuin oman elämänsä ja syvimpien tunteidensa jakamista. Toki ystävyydessä edelleenkin halutaan olla toisen tukena vaikeina aikoina, mutta tukea voi antaa toiselle vain silloin, kun itse voi hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täällä kommentoinut sitä, että miten kohtuullista on se, että joku jää kerta toisen jälkeen yksin sen takia, että ihmisten on tuttavuuden syventyessä suhtautua johonkin asiaan, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut? Loputtomiin asiaa ei pysty piilottelemaan, koska se jossain määrin vaikuttaa elämään. Varmasti moni on myös tällaisista syistä yksin tutusmisyrityksistään huolimatta.

Mä en hetken mietittyäni keksinyt kuin kolme asiaa, jotka tai joiden seuraukset voivat tulla esille ajan myötä, vaikka asianomainen ei koskaan puhuisi menneisyydestään halaistua sanaakaan. Ensimmäinen on alkoholismi. Entisenä alkoholistina kun joutuu aina kieltäytymään tarjotusta alkoholista. Pienestäkin määrästä. Toisaalta...on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyttäneet pisaraakaan alkoholia. Kuka mistäkin syystä. Elämänkatsomuksensa vuoksi tai kenties on kasvanut perheessä, jossa vanhemmilla on ollut alkoholiongelmaa eikä sen vuoksi ole halunnut omille lapsilleen samanlaista lapsuutta. Joku taas ei juo tippaakaan sen vuoksi, ettei pidä alkoholin mausta, siitä tulee huono olo tai on jokin lääkitys, minkä vuoksi ei saa juoda alkoholia. Tai siksi, että haluaa elää terveellisesti.  Tai siksi, että ei vaan halua. Absolutistia toki suomalaisten keskuudessa on pidetty jonkinlaisena kummajaisena, hihhulina tai muuna, mutta ajat ovat onneksi jo muuttuneet niin, ettei enää tarvitse selitellä, miksi ei halua juoda alkoholia. Pointtini siis on, että jos ei juo alkoholismitaustasi vuoksi, ei sitä ole mikään tarve kertoa kenellekään vaan sanoa vain, että ei tykkää alkolista. Piste. 

Erilaiset traumat tietenkin voivat aiheuttaa masennnusta myöhemmissä elämänvaiheissa ja se näkyy. Masennus on kuitenkin niin yleistä nykyisin, siitä puhutaan aiempaa enemmän ja sen vuoksi se ei enää ole ihmisille keskimäärin mikään "hullun leima otsassa". Syyt, mitkä ovat johtaneet masennukseen, ovat jokaisen yksityisasia eikä niistä tarvitse kertoa kuin terapeutille. Ei uusille tuttaville, ei kavereille eikä ystävillekään. Masennus on tässä ja nyt, sen kanssa joutuu elämään, mutta traumat ja muut masennuksen aiheuttajat ovat menneisyydessä. Niistä ei tarvitse - eikä usemmiten kannatakaan - kertoa kenellekään (paitsi hoitotaholle). Ehkä läheiselle ystävälle sitten, kun ystävyys on kestänyt parikymmentä vuotta. Pointtini tässä siis on, että muut ihmiset eivät pääsääntöisesti ole kiiinnostuneita tietämään, mitä toiselle on joskus menneisyydessä tapahtunut, joka aiheuttaa myöhemmin masennusta. Ne syyt ovat menneisyyttä, tapahtunutta ei voi muuttaa ja kaikista vähiten tapahtuneille asioille uusi tuttavuus, kaveri tai ystävä voi tehdä yhtään mitään. Tieto menneisyyden tapahtumista ei ole muille ihmisille millään tavalla tarpeellinen. Kertomatta jättämisestä seuraa, ettei toinen myöskaan ajattele, että hänen pitäisi ryhtyä jollain tavalla terapeutiksesi. Toisen menneisyyden ei pidä nousta vuosien tai vuosikymmenten takaa toisen nykypäiväksi. 

Rikostausta. Pitää olla aika merkittävä rikos, jotta Suomessa julkaistaan tekijän nimi. Pikkurikoksista muut saavat tietää vain, jos itse kertoo. Tietenkin jollain pikkupaikkakunnalla kaikki tietävät toisistaan kaiken ja monesti vielä enemmänkin kuin asianomainen itse, mutta ehkä ei kannata jäädä pikkupaikkakunnalle enää sen jälkeen, jos on tyhmyyksissään rötöstellyt. On toki mahdollista, että isossa kaupungissakin sattuu osumaan paikalle joku "vanha tuttu" juuri, kun olet uuden tuttavan tai kaverin kanssa kahvilassa ja se alkaa kertoa sun menneisyydestäsi seurassasi olevalle ihmiselle, mutta veikkaanpa, että jos näin käy, kannattaa laittaa myös lotto vetämään. Rikostaustan paljastuessa kuitenkin merkitystä on tällä toisella henkilöllä, rikoksella ja iällä, jossa rikos on  tehty. 15-16 -vuotiaana tehty autovarkauksien sarja tuskin koetaan uhkana eli kaverin ei tarvitse pelätä oman autonsa puolesta. Sen sijaan aikuisena tehty tapon yritys onkin jo asia, josta on syytä olla varuillaan. Mistä tietää, ettei se toistu ja uhrina onkin kaveri? Ei mistään, joten on ymmärrettävää, jos kaveri ottaa etäisyyttä. 

Ei ole mikään näistä.

Mutta on asia, josta on PAKKO kertoa toiselle? Miksi on pakko? Voisiko asian hoitaa kuten nuo traumat yms? Ei puhu alkuperäisestä asiasta yhtään mitään, mutta jos tapahtuneella on jotain seurauksia, joka näkyy käytöksessä, käsittelee vain käytöstään eikä niitä käytöksen aiheuttaneita syitä? Tässä nyt varmaan puhutaan kuitenkin käytöksestä, joka ei ole millään tavalla epämiellyttävää tai uhkaavaa kaverille vaan ainoastaan hankaloittaa omaa elämääsi? Eli ahdistut joissain tilanteissa, et voi tehdä kaverin kanssa jotain asioita, koska ne aiheuttavat sinussa pelkotiloja tms? Jos taas käytös on kaveriin kohdistuvaa, epämiellyttävää tai uhkaavaa, silloin kaverilla tottakai on oikeus ottaa etäisyyttä eikä mitkään selitykset menneisyydestä merkitse mitään. Nyt on nyt eikä kaverin tarvitse antaa anteeksi huonoa käytöstä sen vuoksi, että joskus vuonna kirves ja miekka on tapahtunut jotain.  Sen sijaan ahtaanpaikankammot, korkeanpaikankammot, torikammot, paniikkikohtaukset mitä erilaisimmissa tilanteissa (yleensä vielä ilman mitään menneisyyden tapahtumia) yms ovat niin yleisiä, että jos ei esim halua lähteä kaverin mukaan isoon ihmisporukkaan, voi sanoa vain, että ahdistuu suurissa ihmisjoukoissa. Ei tarvitse täsmentää, että ahdistuu siksi, koska lapsuudessa tapahtui jotain kamalaa. 

Eihän ole mikään pakko kuin maksaa veroja ja kuolla. Jos taas ihmissuhteista puhutaan, niin moni toivoisi osakseen sellaisia ihmisuhteita, joissa voisi tulla hyväksytyksi omana itsenään, oman elämäntarinansa kanssa. Eihän sitä tarvitse kovin yksityiskohtaisesti avata, mutta jos aina kaikissa tilanteissa sulkeutuu täysin, ei ehkä koskaan löydä sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti jaksaisivat sinua hyvinä ja huonoina päivinäsi. Elämää ei ole koko ajan mahdollista elää täysin varman päälle, jos joskus toivoo saavuttavansa jotakin mikä oikeasti tuntuisi hyvältä.

Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ikävä tosiasia on, että aikuisena ystävystyminen on vaikeaa. Jo se, että löytyy riittävästi aikaa ja energiaa kaiken työn, perheen, kodin, harrastusten ja muun arkirumban keskeltä niin paljon, että ylipäätään ehditään tutustua, on monesti ongelma. Toinen ihminen voi vaikuttaa oikein mukavalta, empaattiselta, hauskalta jne. Juttu luistaa. Mutta hänelläkin voi olla omia ongelmiaan. Oma tai läheisen terveys reistailee. Töissä on tulossa yt-neuvottelut. Lapsella ongelmia koulussa. Kun sitten löytyy aikaa ja energiaa tavata toista ihmistä, hän haluaisi hetkeksi unohtaa oman elämänsä huolet ja murheet. Iloita ja nauraa. Koska silloin hän jaksaa taas omaa arkeaan. Jos kuitenkin käy niin, että hänen hengähdyshetkensä muuttuukin toisen vaikeiden asioiden tai vaikeiden tunteiden käsittelyksi, kotiin palatessaan hänellä on yksi tiiliskivi lisää (eikä vähemmän, kuten oli tarkoitus) niskassaan. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Työelämä on raadollista. Niin on työelämästä putoaminenkin. Tässä suoritusyhteiskunnassa yksilöstä puristetaan mehut tavalla tai toisella. Ei ole aikaa, ei ole voimia tai ei ole varaa. Monen arki on pelkkää selviytymistä eivätkä he aina edes itse tiedosta, että näin on. Ihmettelevät vain, kun viikonlopun jälkeen on vieläkin väsyneempi kuin perjantaina töiden jälkeen. Eihän viikonloppuna oltu töissä, mutta oli kuopuksen turnaus 300 km päässä ja anopin 70-vuotisjuhlat. Olen kohta kuuskymppinen ja huomannut, miten erilaista elämä oli vielä 1980-luvulla. Piti tyriä tosi pahasti töissä, jos oli pelkoa potkuista. Työaika oli 8 tuntia päivässä ja sen jälkeen kotiin. Työasiat jäi työpaikalle. Lapset harrastivat sen mitä harrastivat lähialueella. Kauemmas menivät pyörällä. Oli vapaa-aikaa. Oli aikaa pyytää ystävä kahville vaikka keskiviikkona töiden jälkeen. Tai lähteä ystävän kanssa tiistaina illalla uimahalliin. Viikonloppuna mennä koko perheen tai lasten kanssa kyläilemään. Kaverin kanssa vierähti kevyesti tunti parikin puhelimessa. Korkeintaan lapsille välillä huomautti, että olkaas hiljempaa, äiti on puhelimessa. Toisen murheita ja huolia jaksoi kuunnella ihan eri tavalla kuin nykyisin. 

On ihana asia tulla hyväksytyksi omana itsenään. Hyvinä ja huonoina päivinä. Nykymaailmassa se vaan ei tunnu kovin hyvin onnistuvan aina edes parisuhteissakaan, vaikka papin edessä niin on luvattu. Miten sitten onnistuisi ystävyys- tai kaverisuhteissakaan? Tänä päivänä joutuu paljon aiempaa enemmän miettimään, mitä tämä mun kaverini jaksaa ja haluaa minusta juuri nyt kuulla. Onko nyt hyvä vai huono hetki ottaa asia puheeksi? Haluaako hän tietää asiasta lainkaan? Mitä hän tekee sillä tiedolla? Tarvitseeko hän sitä johonkin? Helpottaako se hänen elämäänsä tai tekeekö se hänet iloiseksi? 

Ihmissuhteet ovat muuttuneet tietyllä tavalla pinnallisemmiksi. Monet eivät edes halua suurta ystävä- ja kaveriporukkaa. Ei jakseta. Ystävyydeltä odotetaan enemmän piristystä arkeen kuin oman elämänsä ja syvimpien tunteidensa jakamista. Toki ystävyydessä edelleenkin halutaan olla toisen tukena vaikeina aikoina, mutta tukea voi antaa toiselle vain silloin, kun itse voi hyvin. 

Minusta tuntuu siltä, että edelleen kuvittelet minun etsivän itselleni ystävästä terapeuttia, vaikka en ole asiaa myöntänyt. En etsi. Se nyt vain on niin, että tietyistä asioista edes yhden yksittäisen kerran voi johtaa siihen, että tämän jälkeen sinut yhdistetään niihin jatkossakin ja otetaan etäisyyttä, vaikket niistä enää puhuisi. Tai sitten vaihtoehtoisesti ihmiset mieltävät sinut kokemustesi takia hyväksi ja empaattiseksi kuuntelijaksi etkä enää tule pääsemään uskotun roolista pois erehdyttyäsi kerran mainitsemaan jotain elämästäsi.