Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin haiskahtaa, että palstalle kirjoittelevat useilla ystävillä ja vielä useammilla tuttavuuksilla siunatut ihmiset kokevat olevansa jotenkin parempia, mukavampia ja älykkäämpiä kuin yksinäiset ihmiset. Ihan kuin jotkut heistä oikein nauttisivat siitä, että he saavat opettaa muille, miten eletään ja tuntevat tästä ylemmyyttä.

Tosiasia on kuitenkin, että ystävystyminen on monesti sattumista ja elämäntilanteesta kiinni.

Pakko olla ongelmia itsetunnon kanssa, jos tarvitsee ensin kokea joku muu huonoksi, jotta voi häneen verrattuna kokea itsensä hyväksi.

Useimmiten ongelma on, että toiveet ja odotukset suhteen laadusta eivät kohtaa. Pitäisi tutustua suureen määrään ihmisiä, jotta löytyisi ne muutama, jotka ajattelevat ystävyydestä samalla tavalla ja jotka pystyvät sen hetkisessä elämäntilanteessaan myös antamaan toiselle, mitä tämä toivoo ja odottaa.

Minusta hyvä ystävä on sellainen ihminen, johon voi luottaa. Jos ihminen pettää luottamukseni useampaan otteeseen, niin en enää pidä häntä ystävänäni.

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

Mä olen oppinut varomaan, en käy esim työlounaalla yhden kanssa vaan aina porukassa, en tahdo että joku yksinäinen alkaa omia minun seuraani ja loukkaantua sitten, kun en halua eristäytyä kaikista muista hänen vuokseen, koska hän haluaa sydänystävän. On kokemusta näistä tyypeistä, ei kiitos minulle- Olen näitä tavannut ja ihmetellyt sitä tarvetta omistaa ja eristää kaikista muista. Sitoutuminen kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyteen.

Samoin kun menen uuteen harrastusporukkaan, katson että juttelen vähän kaikkien kanssa jotka eivät kehon kielellä ilmaise että haluavat jäädä kokonaan rauhaan, en jumitu yhteen. Siitä porukasta sitten jostakin hitaasti ja vuosien mittaan tulee läheisempiä ystäviä joiden kanssa puhutaan luottamuksellakin, mutta ei todellakaan niin että 2 kk sitten tavattiin ja nyt jo oltaisiin jotakin bestiksiä, joille on selityksen velkaa kun en pidä viikoittain yhteyttä.

Voin tutustua rauhassa, koska minulla on ystäviä niistä muistakin harrastuksista joita haluan tavata, ei ole kiire väkisin rukata jostakusta jonka on tavannut hetki sitten sydänystävää.

Mutta tämänkin tekstin, jossa väännetään rautalangasta miten saa seuraa eikä tarvitse olla yksinäinen, joku ihan varmasti vääntää ilkeilyksi, pätemiseksi ja yksinäisten haukkumiseksi. Se heille suotakoon, jos tuo ajatustapa tekee kerran heidät onnellisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

Mä olen oppinut varomaan, en käy esim työlounaalla yhden kanssa vaan aina porukassa, en tahdo että joku yksinäinen alkaa omia minun seuraani ja loukkaantua sitten, kun en halua eristäytyä kaikista muista hänen vuokseen, koska hän haluaa sydänystävän. On kokemusta näistä tyypeistä, ei kiitos minulle- Olen näitä tavannut ja ihmetellyt sitä tarvetta omistaa ja eristää kaikista muista. Sitoutuminen kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyteen.

Samoin kun menen uuteen harrastusporukkaan, katson että juttelen vähän kaikkien kanssa jotka eivät kehon kielellä ilmaise että haluavat jäädä kokonaan rauhaan, en jumitu yhteen. Siitä porukasta sitten jostakin hitaasti ja vuosien mittaan tulee läheisempiä ystäviä joiden kanssa puhutaan luottamuksellakin, mutta ei todellakaan niin että 2 kk sitten tavattiin ja nyt jo oltaisiin jotakin bestiksiä, joille on selityksen velkaa kun en pidä viikoittain yhteyttä.

Voin tutustua rauhassa, koska minulla on ystäviä niistä muistakin harrastuksista joita haluan tavata, ei ole kiire väkisin rukata jostakusta jonka on tavannut hetki sitten sydänystävää.

Mutta tämänkin tekstin, jossa väännetään rautalangasta miten saa seuraa eikä tarvitse olla yksinäinen, joku ihan varmasti vääntää ilkeilyksi, pätemiseksi ja yksinäisten haukkumiseksi. Se heille suotakoon, jos tuo ajatustapa tekee kerran heidät onnellisiksi.

Minä olen se masentuneen isän kasvattama tytär. Jos jotain olen elämässäni tähän mennessä oppinut, niin se on yksi asia: jollei ole aivan pakko, niin ei kannata tyytyä pelkkiin huomion rippeisiin. Itselleenkin on osattava antaa arvoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis tuota, täytyy nyt kysyä, onko täällä todella monen ihmisen mielestä oikeudenmukaista, toista arvostavaa käytöstä, korrektia, kilttiä, lojaalia, asiallista, reilua ja korkean moraalin mukaista toimia seuraavilla tavoilla:

- rikkoa lupauksia, kuten esim. jättää soittamatta, jos on tämän luvannut tehdä

- olla selittämättä mitään, jos esim. tekee oharit

- ärsyyntyä, jos ystävä tiedustelee, mistä mahtaa olla kyse

- päättää ystävyys hiljaisuuteen tai oikuttelevaan käytökseen

- ylläpitää yksipuolista ystävyyttä

- kertoa ystävälle meriselityksiä totuuden sijaan eli valehdella

Vastaukseksi ei kelpaa, että ihmiset nyt vaan toimivat näin. Kysymys kuuluu, onko vai ei? 

Ei ole oikein. Mutta tässä keskustelussa menee nyt sekaisin oikeat ystävät sekä uudet tuttavuudet.

Lupauksia ei tietenkään ole oikein rikkoa kenellekään, oli kyse ystävästä, naapurista, työkaverista tai puolitutusta (oharien tekeminen eli sovitun tapaamisen peruminen ilman ilmoittamista on myös lupauksen rikkomista).

Ystävä voi tiedustella, miksi esim joku tapaaminen ei sovi, mutta puolitutun on epäkohteliasta kysellä sellaista. Jos ei sovi, niin ei sovi eli ei tarvita mitään  meriselityksiä puolitutuille. Ystäville taas voi kertoa todellisen syyn (rankka työviikko takana tai anoppi tulee kylään)  tai syystä aiheutuneen seurauksen (esim jos ei halua vielä kertoa ystävälleen ohutneulabiopsiansa tuloksia, voi kertoa olevansa esim väsynyt). Hyvä ystävä kyllä ymmärtää, että shokkivaiheessa haluaa ajatella koko asiaa vain itse ja ehkä puolisonsa kanssa, mutta ei halua jakaa asiaa vielä tässä vaiheessa perheen ulkopuolisille.

Ystävyyttä ei mielestäni voi päättää hiljaisuuteen tai oikeuttelevaan käytökseen paitsi silloin, jos ystävä varsin hyvin tietää, mistä ystävyyden päättyminen johtuu (esim ystävälläsi on ollut suhde puolisoosi) . Puolitutulle taas ei tarvitse selitellä , miksi ei tavatakaan enää kolmatta kertaa.

Onko oikein ylläpitää yksipuolista ystävyyttä? Tämä kysymys on vaikea. Ystävyydenhän voi lopettaa kumpi tahansa. Jos toinen kokee vain antavansa itsestään kaiken ystävälleen saamatta ystävyydeltä itse mitään, onko oikein, että hän ylläpitää edelleen tätä yksipuolista ystävyyttä? Tottakai on, jos hän niin haluaa. Jos taas ei halua, hän lopettaa ystävyyssuhteen, jonka kokee yksipuoliseksi. Tässä on vähän sama ongelma kuin siinä, että jos joku pyytää sulta toistuvasti rahaa ja sä aina annat, niin se toinen lakkaa pyytämästä rahaa vasta sitten, kun et enää anna hänelle rahaa. Ei siis auta, että sä mielessäsi vain toivot, että se lopettaisi rahanpummaamisen, koska jos se on jo tottunut siihen, että sulta voi pummata rahaa, niin sehän pummaa. 

Mä olen sikäli vähän tipahtanut kieltämättä tämän ketjun kärryiltä, kun täällä toistuvasti nostetaan esille nämä uudet tuttavuudet ja vedotaan niihin, että ei niillä niin väliä. 

No, oli miten oli, mutta ihmisiä kai kaikki ovat. Puolituttuhan ei ainakaan voi aavistaa, missä mennään, kun ei edes tunne koko henkilöä. Eli siis jos esim. uudesta treffityypistä ei enää juuri kuulu, mutta vetoaa työkiireisiin, niin hemmetistäkö sitä tietää, onko se oikeasti joku työnarkkari vai huijaako ihan täysillä. En minä ainakaan haluaisi ensimmäisenä ajatella, että toinen on joku ihan valehteleva roikale. 

Juuh, mä en ymmärrä noita meriselityksiä. Jos ei halua kertoa jotakin, miksei sano, että en halua kertoa? En edes vaivautuisi olemaan jonkun toisen takia valehtelija. 

Tää ketju on sikäli mielenkiintoista, joskin myös hieman ahdistavaa luettavaa, että ihmisillä on mitä monimutkaisempia tapoja toimia. Vaikka voisivat sanoa kaiken ihan helposti ja suoraankin. Inhottava ajatus, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka puhuvat ihan muuta kuin mitä oikeasti ajattelevat. Mistä ihmiset edes oppivat tuon mallin, että heidän täytyy kertoa valkoisia valheita kanssaihmisille?

Puolituttuhan nimenomaan tietää olevansa vain puolituttu, koska ei edes tunne koko ihmistä. Ei hän voi olettaa olevansa toisen elämässä sellaisessa asemassa, jolle tämä toinen olisi tilivelvollinen. Ja sanoin, että puolitutuille ei tarvitse antaa edes mitään meriselityksiä (kuten on kiirettä töissä tms), koska puolitutun ei kuulu kysellä eikä hänen tarvitse tietää syitä. Toinen ottaa yhteyttä, jos hän haluaa. Jos ei ota, niin se oli sitten siinä. Ei tässä ole mun mielestäni mitään monimutkaista vaan pikemminkin asia on harvinaisen yksinkertainen. 

Aijjaa. Musta tuo on tosi tylyä. Etenkin kun ei tosiaan se puolituttu tunne ihmistä, niin ei osaa tulkita toisen toimintatapoja. Jostakusta hyvästä kaverista voisi tietää, että niin, se nyt vaan on sellainen, että siitä kuuluu kaksi kertaa vuodessa. 

Jokainen ihminen voi olettaa olevansa ihminen - ja onkin sitä. Sitä myöten ansaitsee myös ihmisarvoista kohtelua. 

Varsinkin just esim. treffimaailmassa kyseleminen on kyllä ihan normaalia. Miksei kaverikuvioissakin, sillä voihan toinen olla hyvinkin innoissaan, että löysi uuden, sopivan kaverin. Kyllähän sitä sellaisen perään koittaa soitella. 

Olen todennut, ettei kannata olla kovin ystävällinen ihmisille, koska peräänsoittelijoiden kanssa ei tule kuin vaikeuksia. Parempi pitää etäisyyttä oudompiin ihmisiin ja olla vaikka mieluummin vähän tyly.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis tuota, täytyy nyt kysyä, onko täällä todella monen ihmisen mielestä oikeudenmukaista, toista arvostavaa käytöstä, korrektia, kilttiä, lojaalia, asiallista, reilua ja korkean moraalin mukaista toimia seuraavilla tavoilla:

- rikkoa lupauksia, kuten esim. jättää soittamatta, jos on tämän luvannut tehdä

- olla selittämättä mitään, jos esim. tekee oharit

- ärsyyntyä, jos ystävä tiedustelee, mistä mahtaa olla kyse

- päättää ystävyys hiljaisuuteen tai oikuttelevaan käytökseen

- ylläpitää yksipuolista ystävyyttä

- kertoa ystävälle meriselityksiä totuuden sijaan eli valehdella

Vastaukseksi ei kelpaa, että ihmiset nyt vaan toimivat näin. Kysymys kuuluu, onko vai ei? 

Ei ole oikein. Mutta tässä keskustelussa menee nyt sekaisin oikeat ystävät sekä uudet tuttavuudet.

Lupauksia ei tietenkään ole oikein rikkoa kenellekään, oli kyse ystävästä, naapurista, työkaverista tai puolitutusta (oharien tekeminen eli sovitun tapaamisen peruminen ilman ilmoittamista on myös lupauksen rikkomista).

Ystävä voi tiedustella, miksi esim joku tapaaminen ei sovi, mutta puolitutun on epäkohteliasta kysellä sellaista. Jos ei sovi, niin ei sovi eli ei tarvita mitään  meriselityksiä puolitutuille. Ystäville taas voi kertoa todellisen syyn (rankka työviikko takana tai anoppi tulee kylään)  tai syystä aiheutuneen seurauksen (esim jos ei halua vielä kertoa ystävälleen ohutneulabiopsiansa tuloksia, voi kertoa olevansa esim väsynyt). Hyvä ystävä kyllä ymmärtää, että shokkivaiheessa haluaa ajatella koko asiaa vain itse ja ehkä puolisonsa kanssa, mutta ei halua jakaa asiaa vielä tässä vaiheessa perheen ulkopuolisille.

Ystävyyttä ei mielestäni voi päättää hiljaisuuteen tai oikeuttelevaan käytökseen paitsi silloin, jos ystävä varsin hyvin tietää, mistä ystävyyden päättyminen johtuu (esim ystävälläsi on ollut suhde puolisoosi) . Puolitutulle taas ei tarvitse selitellä , miksi ei tavatakaan enää kolmatta kertaa.

Onko oikein ylläpitää yksipuolista ystävyyttä? Tämä kysymys on vaikea. Ystävyydenhän voi lopettaa kumpi tahansa. Jos toinen kokee vain antavansa itsestään kaiken ystävälleen saamatta ystävyydeltä itse mitään, onko oikein, että hän ylläpitää edelleen tätä yksipuolista ystävyyttä? Tottakai on, jos hän niin haluaa. Jos taas ei halua, hän lopettaa ystävyyssuhteen, jonka kokee yksipuoliseksi. Tässä on vähän sama ongelma kuin siinä, että jos joku pyytää sulta toistuvasti rahaa ja sä aina annat, niin se toinen lakkaa pyytämästä rahaa vasta sitten, kun et enää anna hänelle rahaa. Ei siis auta, että sä mielessäsi vain toivot, että se lopettaisi rahanpummaamisen, koska jos se on jo tottunut siihen, että sulta voi pummata rahaa, niin sehän pummaa. 

Mä olen sikäli vähän tipahtanut kieltämättä tämän ketjun kärryiltä, kun täällä toistuvasti nostetaan esille nämä uudet tuttavuudet ja vedotaan niihin, että ei niillä niin väliä. 

No, oli miten oli, mutta ihmisiä kai kaikki ovat. Puolituttuhan ei ainakaan voi aavistaa, missä mennään, kun ei edes tunne koko henkilöä. Eli siis jos esim. uudesta treffityypistä ei enää juuri kuulu, mutta vetoaa työkiireisiin, niin hemmetistäkö sitä tietää, onko se oikeasti joku työnarkkari vai huijaako ihan täysillä. En minä ainakaan haluaisi ensimmäisenä ajatella, että toinen on joku ihan valehteleva roikale. 

Juuh, mä en ymmärrä noita meriselityksiä. Jos ei halua kertoa jotakin, miksei sano, että en halua kertoa? En edes vaivautuisi olemaan jonkun toisen takia valehtelija. 

Tää ketju on sikäli mielenkiintoista, joskin myös hieman ahdistavaa luettavaa, että ihmisillä on mitä monimutkaisempia tapoja toimia. Vaikka voisivat sanoa kaiken ihan helposti ja suoraankin. Inhottava ajatus, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka puhuvat ihan muuta kuin mitä oikeasti ajattelevat. Mistä ihmiset edes oppivat tuon mallin, että heidän täytyy kertoa valkoisia valheita kanssaihmisille?

Puolituttuhan nimenomaan tietää olevansa vain puolituttu, koska ei edes tunne koko ihmistä. Ei hän voi olettaa olevansa toisen elämässä sellaisessa asemassa, jolle tämä toinen olisi tilivelvollinen. Ja sanoin, että puolitutuille ei tarvitse antaa edes mitään meriselityksiä (kuten on kiirettä töissä tms), koska puolitutun ei kuulu kysellä eikä hänen tarvitse tietää syitä. Toinen ottaa yhteyttä, jos hän haluaa. Jos ei ota, niin se oli sitten siinä. Ei tässä ole mun mielestäni mitään monimutkaista vaan pikemminkin asia on harvinaisen yksinkertainen. 

Aijjaa. Musta tuo on tosi tylyä. Etenkin kun ei tosiaan se puolituttu tunne ihmistä, niin ei osaa tulkita toisen toimintatapoja. Jostakusta hyvästä kaverista voisi tietää, että niin, se nyt vaan on sellainen, että siitä kuuluu kaksi kertaa vuodessa. 

Jokainen ihminen voi olettaa olevansa ihminen - ja onkin sitä. Sitä myöten ansaitsee myös ihmisarvoista kohtelua. 

Varsinkin just esim. treffimaailmassa kyseleminen on kyllä ihan normaalia. Miksei kaverikuvioissakin, sillä voihan toinen olla hyvinkin innoissaan, että löysi uuden, sopivan kaverin. Kyllähän sitä sellaisen perään koittaa soitella. 

Olen todennut, ettei kannata olla kovin ystävällinen ihmisille, koska peräänsoittelijoiden kanssa ei tule kuin vaikeuksia. Parempi pitää etäisyyttä oudompiin ihmisiin ja olla vaikka mieluummin vähän tyly.

Täällä on ketjussa paikalla paljon aivan hämmästyttävän tylyjä ihmisiä. Toivottavasti nämä ihmiset ovat enemmän poikkeus kuin sääntö.

Mielenkiintoisia mielipiteitä. Tuolla aiemmin joku pohti, että ystävyyttä ei tullut ja hän kysyi, että miksi ei. Sai vastauksen, että pitkä matka ja jotain muuta.

Mutta se ei kelvannutkaan. Hän alkoi miettiä, että oltaishan me voitu vaikka tavata puolimatkassa ja mulle tunnin matka ei ois pitkä jne..

Tätä jäin koko tämän ihmeellisen jankkauksen jälkeen miettimään. Kysyjä sai vastauksen, mutta hänelle se ei riittänyt. Kysytty koki, että matka useampiin tapaamisiin on liian pitkä. Hänellä on kai oikeus olla sitä mieltä. Kysyjä koki, että hänet on petetty, vaikka sai rehellisen vastauksen.

Miksi edes kysyy, jos vastaus ei riitä. 

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoisia mielipiteitä. Tuolla aiemmin joku pohti, että ystävyyttä ei tullut ja hän kysyi, että miksi ei. Sai vastauksen, että pitkä matka ja jotain muuta.

Mutta se ei kelvannutkaan. Hän alkoi miettiä, että oltaishan me voitu vaikka tavata puolimatkassa ja mulle tunnin matka ei ois pitkä jne..

Tätä jäin koko tämän ihmeellisen jankkauksen jälkeen miettimään. Kysyjä sai vastauksen, mutta hänelle se ei riittänyt. Kysytty koki, että matka useampiin tapaamisiin on liian pitkä. Hänellä on kai oikeus olla sitä mieltä. Kysyjä koki, että hänet on petetty, vaikka sai rehellisen vastauksen.

Miksi edes kysyy, jos vastaus ei riitä. 

Mistä voi tietää etukäteen mitä toinen vastaa? Ehkä hän oletti kuulevansa jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoisia mielipiteitä. Tuolla aiemmin joku pohti, että ystävyyttä ei tullut ja hän kysyi, että miksi ei. Sai vastauksen, että pitkä matka ja jotain muuta.

Mutta se ei kelvannutkaan. Hän alkoi miettiä, että oltaishan me voitu vaikka tavata puolimatkassa ja mulle tunnin matka ei ois pitkä jne..

Tätä jäin koko tämän ihmeellisen jankkauksen jälkeen miettimään. Kysyjä sai vastauksen, mutta hänelle se ei riittänyt. Kysytty koki, että matka useampiin tapaamisiin on liian pitkä. Hänellä on kai oikeus olla sitä mieltä. Kysyjä koki, että hänet on petetty, vaikka sai rehellisen vastauksen.

Miksi edes kysyy, jos vastaus ei riitä. 

Mistä voi tietää etukäteen mitä toinen vastaa? Ehkä hän oletti kuulevansa jotain muuta.

Mistä vastaaja voi tietää etukäteen, mitä kysyjä haluaa vastaukseksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoisia mielipiteitä. Tuolla aiemmin joku pohti, että ystävyyttä ei tullut ja hän kysyi, että miksi ei. Sai vastauksen, että pitkä matka ja jotain muuta.

Mutta se ei kelvannutkaan. Hän alkoi miettiä, että oltaishan me voitu vaikka tavata puolimatkassa ja mulle tunnin matka ei ois pitkä jne..

Tätä jäin koko tämän ihmeellisen jankkauksen jälkeen miettimään. Kysyjä sai vastauksen, mutta hänelle se ei riittänyt. Kysytty koki, että matka useampiin tapaamisiin on liian pitkä. Hänellä on kai oikeus olla sitä mieltä. Kysyjä koki, että hänet on petetty, vaikka sai rehellisen vastauksen.

Miksi edes kysyy, jos vastaus ei riitä. 

Mistä voi tietää etukäteen mitä toinen vastaa? Ehkä hän oletti kuulevansa jotain muuta.

Mistä vastaaja voi tietää etukäteen, mitä kysyjä haluaa vastaukseksi?

Pettymys on ihan normaali reaktio, jos ei ole tyytyväinen siihen mitä jossain ihmissuhteessa on käynyt. Se ei tee ihmisestä huonoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

Mä olen oppinut varomaan, en käy esim työlounaalla yhden kanssa vaan aina porukassa, en tahdo että joku yksinäinen alkaa omia minun seuraani ja loukkaantua sitten, kun en halua eristäytyä kaikista muista hänen vuokseen, koska hän haluaa sydänystävän. On kokemusta näistä tyypeistä, ei kiitos minulle- Olen näitä tavannut ja ihmetellyt sitä tarvetta omistaa ja eristää kaikista muista. Sitoutuminen kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyteen.

Samoin kun menen uuteen harrastusporukkaan, katson että juttelen vähän kaikkien kanssa jotka eivät kehon kielellä ilmaise että haluavat jäädä kokonaan rauhaan, en jumitu yhteen. Siitä porukasta sitten jostakin hitaasti ja vuosien mittaan tulee läheisempiä ystäviä joiden kanssa puhutaan luottamuksellakin, mutta ei todellakaan niin että 2 kk sitten tavattiin ja nyt jo oltaisiin jotakin bestiksiä, joille on selityksen velkaa kun en pidä viikoittain yhteyttä.

Voin tutustua rauhassa, koska minulla on ystäviä niistä muistakin harrastuksista joita haluan tavata, ei ole kiire väkisin rukata jostakusta jonka on tavannut hetki sitten sydänystävää.

Mutta tämänkin tekstin, jossa väännetään rautalangasta miten saa seuraa eikä tarvitse olla yksinäinen, joku ihan varmasti vääntää ilkeilyksi, pätemiseksi ja yksinäisten haukkumiseksi. Se heille suotakoon, jos tuo ajatustapa tekee kerran heidät onnellisiksi.

Minä olen se masentuneen isän kasvattama tytär. Jos jotain olen elämässäni tähän mennessä oppinut, niin se on yksi asia: jollei ole aivan pakko, niin ei kannata tyytyä pelkkiin huomion rippeisiin. Itselleenkin on osattava antaa arvoa.

Rippeet? Tarkoitatko sitä, että odotat että sinä tulet ennen puolisoa, lapsia, sukulaisia ja niitä muitakin ystäviä, joiden kanssa on tunnettu vuosikymmeniä? Millä perusteella sinä katsot olevasi noin tärkeä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

Mä olen oppinut varomaan, en käy esim työlounaalla yhden kanssa vaan aina porukassa, en tahdo että joku yksinäinen alkaa omia minun seuraani ja loukkaantua sitten, kun en halua eristäytyä kaikista muista hänen vuokseen, koska hän haluaa sydänystävän. On kokemusta näistä tyypeistä, ei kiitos minulle- Olen näitä tavannut ja ihmetellyt sitä tarvetta omistaa ja eristää kaikista muista. Sitoutuminen kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyteen.

Samoin kun menen uuteen harrastusporukkaan, katson että juttelen vähän kaikkien kanssa jotka eivät kehon kielellä ilmaise että haluavat jäädä kokonaan rauhaan, en jumitu yhteen. Siitä porukasta sitten jostakin hitaasti ja vuosien mittaan tulee läheisempiä ystäviä joiden kanssa puhutaan luottamuksellakin, mutta ei todellakaan niin että 2 kk sitten tavattiin ja nyt jo oltaisiin jotakin bestiksiä, joille on selityksen velkaa kun en pidä viikoittain yhteyttä.

Voin tutustua rauhassa, koska minulla on ystäviä niistä muistakin harrastuksista joita haluan tavata, ei ole kiire väkisin rukata jostakusta jonka on tavannut hetki sitten sydänystävää.

Mutta tämänkin tekstin, jossa väännetään rautalangasta miten saa seuraa eikä tarvitse olla yksinäinen, joku ihan varmasti vääntää ilkeilyksi, pätemiseksi ja yksinäisten haukkumiseksi. Se heille suotakoon, jos tuo ajatustapa tekee kerran heidät onnellisiksi.

Minä olen se masentuneen isän kasvattama tytär. Jos jotain olen elämässäni tähän mennessä oppinut, niin se on yksi asia: jollei ole aivan pakko, niin ei kannata tyytyä pelkkiin huomion rippeisiin. Itselleenkin on osattava antaa arvoa.

Rippeet? Tarkoitatko sitä, että odotat että sinä tulet ennen puolisoa, lapsia, sukulaisia ja niitä muitakin ystäviä, joiden kanssa on tunnettu vuosikymmeniä? Millä perusteella sinä katsot olevasi noin tärkeä?

Minun ei tarvitse käyttää aikaani ihmisiin, joiden koen kohtelevan minua huonosti. Jos ihmissuhde ei ole sellainen kuin mitä toivoisin, niin suuntaan muualle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoisia mielipiteitä. Tuolla aiemmin joku pohti, että ystävyyttä ei tullut ja hän kysyi, että miksi ei. Sai vastauksen, että pitkä matka ja jotain muuta.

Mutta se ei kelvannutkaan. Hän alkoi miettiä, että oltaishan me voitu vaikka tavata puolimatkassa ja mulle tunnin matka ei ois pitkä jne..

Tätä jäin koko tämän ihmeellisen jankkauksen jälkeen miettimään. Kysyjä sai vastauksen, mutta hänelle se ei riittänyt. Kysytty koki, että matka useampiin tapaamisiin on liian pitkä. Hänellä on kai oikeus olla sitä mieltä. Kysyjä koki, että hänet on petetty, vaikka sai rehellisen vastauksen.

Miksi edes kysyy, jos vastaus ei riitä. 

Mistä voi tietää etukäteen mitä toinen vastaa? Ehkä hän oletti kuulevansa jotain muuta.

Eli ei saa vastata rehellisesti, vaan sitä, mitä toinen olettaa kuulevansa.

Menee vaikeaksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

Mä olen oppinut varomaan, en käy esim työlounaalla yhden kanssa vaan aina porukassa, en tahdo että joku yksinäinen alkaa omia minun seuraani ja loukkaantua sitten, kun en halua eristäytyä kaikista muista hänen vuokseen, koska hän haluaa sydänystävän. On kokemusta näistä tyypeistä, ei kiitos minulle- Olen näitä tavannut ja ihmetellyt sitä tarvetta omistaa ja eristää kaikista muista. Sitoutuminen kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyteen.

Samoin kun menen uuteen harrastusporukkaan, katson että juttelen vähän kaikkien kanssa jotka eivät kehon kielellä ilmaise että haluavat jäädä kokonaan rauhaan, en jumitu yhteen. Siitä porukasta sitten jostakin hitaasti ja vuosien mittaan tulee läheisempiä ystäviä joiden kanssa puhutaan luottamuksellakin, mutta ei todellakaan niin että 2 kk sitten tavattiin ja nyt jo oltaisiin jotakin bestiksiä, joille on selityksen velkaa kun en pidä viikoittain yhteyttä.

Voin tutustua rauhassa, koska minulla on ystäviä niistä muistakin harrastuksista joita haluan tavata, ei ole kiire väkisin rukata jostakusta jonka on tavannut hetki sitten sydänystävää.

Mutta tämänkin tekstin, jossa väännetään rautalangasta miten saa seuraa eikä tarvitse olla yksinäinen, joku ihan varmasti vääntää ilkeilyksi, pätemiseksi ja yksinäisten haukkumiseksi. Se heille suotakoon, jos tuo ajatustapa tekee kerran heidät onnellisiksi.

Minä olen se masentuneen isän kasvattama tytär. Jos jotain olen elämässäni tähän mennessä oppinut, niin se on yksi asia: jollei ole aivan pakko, niin ei kannata tyytyä pelkkiin huomion rippeisiin. Itselleenkin on osattava antaa arvoa.

Rippeet? Tarkoitatko sitä, että odotat että sinä tulet ennen puolisoa, lapsia, sukulaisia ja niitä muitakin ystäviä, joiden kanssa on tunnettu vuosikymmeniä? Millä perusteella sinä katsot olevasi noin tärkeä?

Mutta noinhan ne juuri ajattelee, että ystävällä ei saa olla perhettä ja muita ystäviä, vain hän ja hänen tarpeensa ovat tärkeitä ja hänen pitää saada kaikki/lähes kaikki huomio. Mutta samaan aikaan hänelle ei luultavasti kelpaisi ystäväksi toinen yksinäinen, toinen sellainen jolla ei ole mitään muita ihmissuhteita.  Koska jos kelpaisi, nämä yksinäiset löytäisivät toisensa, eikä kukaan enää olisi yksinäinen.

Ja tuokin tiukkaaminen, että miksi toinen ei halua tavata, on aika surkuhupaisaa. Saadaan kohtelias vastaus, joka ei kuitenkaan kelpaa, vängätään vastaan ihan kuin ystävyys olisi jokin saavutettu etu, josta ei luovuta. Rehellinen vastaus luultavasti olisi, että "vaadit liikaa ja ahdistat" tekisi hyvää, mutta se tulkittaisiin ilkeilyksi ja kiusaamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

Mä olen oppinut varomaan, en käy esim työlounaalla yhden kanssa vaan aina porukassa, en tahdo että joku yksinäinen alkaa omia minun seuraani ja loukkaantua sitten, kun en halua eristäytyä kaikista muista hänen vuokseen, koska hän haluaa sydänystävän. On kokemusta näistä tyypeistä, ei kiitos minulle- Olen näitä tavannut ja ihmetellyt sitä tarvetta omistaa ja eristää kaikista muista. Sitoutuminen kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyteen.

Samoin kun menen uuteen harrastusporukkaan, katson että juttelen vähän kaikkien kanssa jotka eivät kehon kielellä ilmaise että haluavat jäädä kokonaan rauhaan, en jumitu yhteen. Siitä porukasta sitten jostakin hitaasti ja vuosien mittaan tulee läheisempiä ystäviä joiden kanssa puhutaan luottamuksellakin, mutta ei todellakaan niin että 2 kk sitten tavattiin ja nyt jo oltaisiin jotakin bestiksiä, joille on selityksen velkaa kun en pidä viikoittain yhteyttä.

Voin tutustua rauhassa, koska minulla on ystäviä niistä muistakin harrastuksista joita haluan tavata, ei ole kiire väkisin rukata jostakusta jonka on tavannut hetki sitten sydänystävää.

Mutta tämänkin tekstin, jossa väännetään rautalangasta miten saa seuraa eikä tarvitse olla yksinäinen, joku ihan varmasti vääntää ilkeilyksi, pätemiseksi ja yksinäisten haukkumiseksi. Se heille suotakoon, jos tuo ajatustapa tekee kerran heidät onnellisiksi.

Minä olen se masentuneen isän kasvattama tytär. Jos jotain olen elämässäni tähän mennessä oppinut, niin se on yksi asia: jollei ole aivan pakko, niin ei kannata tyytyä pelkkiin huomion rippeisiin. Itselleenkin on osattava antaa arvoa.

Rippeet? Tarkoitatko sitä, että odotat että sinä tulet ennen puolisoa, lapsia, sukulaisia ja niitä muitakin ystäviä, joiden kanssa on tunnettu vuosikymmeniä? Millä perusteella sinä katsot olevasi noin tärkeä?

Minun ei tarvitse käyttää aikaani ihmisiin, joiden koen kohtelevan minua huonosti. Jos ihmissuhde ei ole sellainen kuin mitä toivoisin, niin suuntaan muualle.

Niin kannattaakin tehdä. Jos kerran muualla on ihmisiä, jotka sinun vuoksesi heivaavat perheensä ja kaikki muut ystävänsä, jotta sinulle ei jää vain huomion rippeet. Toki sitten sinutkin vuorollaan heivataan, kun tulee se seuraava "ystävä", jolle ei riitä huomion rippeet, vai kuinka se menee?

Oikein malliesimerkki ihmisestä, jonkalaisesta ei pidetä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

Mä olen oppinut varomaan, en käy esim työlounaalla yhden kanssa vaan aina porukassa, en tahdo että joku yksinäinen alkaa omia minun seuraani ja loukkaantua sitten, kun en halua eristäytyä kaikista muista hänen vuokseen, koska hän haluaa sydänystävän. On kokemusta näistä tyypeistä, ei kiitos minulle- Olen näitä tavannut ja ihmetellyt sitä tarvetta omistaa ja eristää kaikista muista. Sitoutuminen kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyteen.

Samoin kun menen uuteen harrastusporukkaan, katson että juttelen vähän kaikkien kanssa jotka eivät kehon kielellä ilmaise että haluavat jäädä kokonaan rauhaan, en jumitu yhteen. Siitä porukasta sitten jostakin hitaasti ja vuosien mittaan tulee läheisempiä ystäviä joiden kanssa puhutaan luottamuksellakin, mutta ei todellakaan niin että 2 kk sitten tavattiin ja nyt jo oltaisiin jotakin bestiksiä, joille on selityksen velkaa kun en pidä viikoittain yhteyttä.

Voin tutustua rauhassa, koska minulla on ystäviä niistä muistakin harrastuksista joita haluan tavata, ei ole kiire väkisin rukata jostakusta jonka on tavannut hetki sitten sydänystävää.

Mutta tämänkin tekstin, jossa väännetään rautalangasta miten saa seuraa eikä tarvitse olla yksinäinen, joku ihan varmasti vääntää ilkeilyksi, pätemiseksi ja yksinäisten haukkumiseksi. Se heille suotakoon, jos tuo ajatustapa tekee kerran heidät onnellisiksi.

Minä olen se masentuneen isän kasvattama tytär. Jos jotain olen elämässäni tähän mennessä oppinut, niin se on yksi asia: jollei ole aivan pakko, niin ei kannata tyytyä pelkkiin huomion rippeisiin. Itselleenkin on osattava antaa arvoa.

Rippeet? Tarkoitatko sitä, että odotat että sinä tulet ennen puolisoa, lapsia, sukulaisia ja niitä muitakin ystäviä, joiden kanssa on tunnettu vuosikymmeniä? Millä perusteella sinä katsot olevasi noin tärkeä?

Mutta noinhan ne juuri ajattelee, että ystävällä ei saa olla perhettä ja muita ystäviä, vain hän ja hänen tarpeensa ovat tärkeitä ja hänen pitää saada kaikki/lähes kaikki huomio. Mutta samaan aikaan hänelle ei luultavasti kelpaisi ystäväksi toinen yksinäinen, toinen sellainen jolla ei ole mitään muita ihmissuhteita.  Koska jos kelpaisi, nämä yksinäiset löytäisivät toisensa, eikä kukaan enää olisi yksinäinen.

Ja tuokin tiukkaaminen, että miksi toinen ei halua tavata, on aika surkuhupaisaa. Saadaan kohtelias vastaus, joka ei kuitenkaan kelpaa, vängätään vastaan ihan kuin ystävyys olisi jokin saavutettu etu, josta ei luovuta. Rehellinen vastaus luultavasti olisi, että "vaadit liikaa ja ahdistat" tekisi hyvää, mutta se tulkittaisiin ilkeilyksi ja kiusaamiseksi.

Sinulla on oikeus uudessa ihmissuhteessa määritellä mitä sinä siltä haluat ja toisella se, onko hän tyytyväinen siihen, mitä tässä suhteessa saa. Ei ole kenenkään etu, että sellainen ihmisuhde jatkuu kovin pitkään, jossa joko molemmat osapuolet tai toinen osapuoli on tyytymätön suhteen laatuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

Mä olen oppinut varomaan, en käy esim työlounaalla yhden kanssa vaan aina porukassa, en tahdo että joku yksinäinen alkaa omia minun seuraani ja loukkaantua sitten, kun en halua eristäytyä kaikista muista hänen vuokseen, koska hän haluaa sydänystävän. On kokemusta näistä tyypeistä, ei kiitos minulle- Olen näitä tavannut ja ihmetellyt sitä tarvetta omistaa ja eristää kaikista muista. Sitoutuminen kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyteen.

Samoin kun menen uuteen harrastusporukkaan, katson että juttelen vähän kaikkien kanssa jotka eivät kehon kielellä ilmaise että haluavat jäädä kokonaan rauhaan, en jumitu yhteen. Siitä porukasta sitten jostakin hitaasti ja vuosien mittaan tulee läheisempiä ystäviä joiden kanssa puhutaan luottamuksellakin, mutta ei todellakaan niin että 2 kk sitten tavattiin ja nyt jo oltaisiin jotakin bestiksiä, joille on selityksen velkaa kun en pidä viikoittain yhteyttä.

Voin tutustua rauhassa, koska minulla on ystäviä niistä muistakin harrastuksista joita haluan tavata, ei ole kiire väkisin rukata jostakusta jonka on tavannut hetki sitten sydänystävää.

Mutta tämänkin tekstin, jossa väännetään rautalangasta miten saa seuraa eikä tarvitse olla yksinäinen, joku ihan varmasti vääntää ilkeilyksi, pätemiseksi ja yksinäisten haukkumiseksi. Se heille suotakoon, jos tuo ajatustapa tekee kerran heidät onnellisiksi.

Minä olen se masentuneen isän kasvattama tytär. Jos jotain olen elämässäni tähän mennessä oppinut, niin se on yksi asia: jollei ole aivan pakko, niin ei kannata tyytyä pelkkiin huomion rippeisiin. Itselleenkin on osattava antaa arvoa.

Rippeet? Tarkoitatko sitä, että odotat että sinä tulet ennen puolisoa, lapsia, sukulaisia ja niitä muitakin ystäviä, joiden kanssa on tunnettu vuosikymmeniä? Millä perusteella sinä katsot olevasi noin tärkeä?

Minun ei tarvitse käyttää aikaani ihmisiin, joiden koen kohtelevan minua huonosti. Jos ihmissuhde ei ole sellainen kuin mitä toivoisin, niin suuntaan muualle.

Niin kannattaakin tehdä. Jos kerran muualla on ihmisiä, jotka sinun vuoksesi heivaavat perheensä ja kaikki muut ystävänsä, jotta sinulle ei jää vain huomion rippeet. Toki sitten sinutkin vuorollaan heivataan, kun tulee se seuraava "ystävä", jolle ei riitä huomion rippeet, vai kuinka se menee?

Oikein malliesimerkki ihmisestä, jonkalaisesta ei pidetä.

Miksi sinua haittaa se, jos minä en halua olla sellaisessa ihmissuhteessa, jota sinä tarjoat? Minähän olen vain jokin nimetön nettikirjoittelija. Miksi loukkaannut siitä, jos minä sanon haluavani jotain muuta kuin mitä sinä tarjoat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

Mä olen oppinut varomaan, en käy esim työlounaalla yhden kanssa vaan aina porukassa, en tahdo että joku yksinäinen alkaa omia minun seuraani ja loukkaantua sitten, kun en halua eristäytyä kaikista muista hänen vuokseen, koska hän haluaa sydänystävän. On kokemusta näistä tyypeistä, ei kiitos minulle- Olen näitä tavannut ja ihmetellyt sitä tarvetta omistaa ja eristää kaikista muista. Sitoutuminen kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyteen.

Samoin kun menen uuteen harrastusporukkaan, katson että juttelen vähän kaikkien kanssa jotka eivät kehon kielellä ilmaise että haluavat jäädä kokonaan rauhaan, en jumitu yhteen. Siitä porukasta sitten jostakin hitaasti ja vuosien mittaan tulee läheisempiä ystäviä joiden kanssa puhutaan luottamuksellakin, mutta ei todellakaan niin että 2 kk sitten tavattiin ja nyt jo oltaisiin jotakin bestiksiä, joille on selityksen velkaa kun en pidä viikoittain yhteyttä.

Voin tutustua rauhassa, koska minulla on ystäviä niistä muistakin harrastuksista joita haluan tavata, ei ole kiire väkisin rukata jostakusta jonka on tavannut hetki sitten sydänystävää.

Mutta tämänkin tekstin, jossa väännetään rautalangasta miten saa seuraa eikä tarvitse olla yksinäinen, joku ihan varmasti vääntää ilkeilyksi, pätemiseksi ja yksinäisten haukkumiseksi. Se heille suotakoon, jos tuo ajatustapa tekee kerran heidät onnellisiksi.

Minä olen se masentuneen isän kasvattama tytär. Jos jotain olen elämässäni tähän mennessä oppinut, niin se on yksi asia: jollei ole aivan pakko, niin ei kannata tyytyä pelkkiin huomion rippeisiin. Itselleenkin on osattava antaa arvoa.

Rippeet? Tarkoitatko sitä, että odotat että sinä tulet ennen puolisoa, lapsia, sukulaisia ja niitä muitakin ystäviä, joiden kanssa on tunnettu vuosikymmeniä? Millä perusteella sinä katsot olevasi noin tärkeä?

Minun ei tarvitse käyttää aikaani ihmisiin, joiden koen kohtelevan minua huonosti. Jos ihmissuhde ei ole sellainen kuin mitä toivoisin, niin suuntaan muualle.

Niin kannattaakin tehdä. Jos kerran muualla on ihmisiä, jotka sinun vuoksesi heivaavat perheensä ja kaikki muut ystävänsä, jotta sinulle ei jää vain huomion rippeet. Toki sitten sinutkin vuorollaan heivataan, kun tulee se seuraava "ystävä", jolle ei riitä huomion rippeet, vai kuinka se menee?

Oikein malliesimerkki ihmisestä, jonkalaisesta ei pidetä.

Miksi sinua haittaa se, jos minä en halua olla sellaisessa ihmissuhteessa, jota sinä tarjoat? Minähän olen vain jokin nimetön nettikirjoittelija. Miksi loukkaannut siitä, jos minä sanon haluavani jotain muuta kuin mitä sinä tarjoat?

Jos sinun elämäsi kerran on mielestäsi täyttä ja hienoa, niin on yllättävää, että koet noin voimakkaasti sen, että joku yksinäinen ei halua olla osa sitä sinun esittämälläsi tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka seurassa on muiden mukava olla, ei koskaan jää yksin.

Yksinäisiä yhdistää se, että heidän kanssaan ei ole kovin hyvä olla.  Tuo on fakta, ei ilkeily. Jos heidän seurassaan olisi hyvä olla, he eivät olisi yksinäisiä, heillä olisi aikapula.

Usein he vaativat liikaa, ovat mustasukkaisia ja haluavat heti pääroolin ystävänsä elämässä, se ei kelpaa että ollaan tuttuja ehkä vuosikausiakin ilman odotuksia ja vaatimuksia. Eivät ymmärrä, että he tulevat joskus kymmenentenä jos sitäkään, ensin tulee perhe ja ne muut ystävät, joita jo on.

Mä olen oppinut varomaan, en käy esim työlounaalla yhden kanssa vaan aina porukassa, en tahdo että joku yksinäinen alkaa omia minun seuraani ja loukkaantua sitten, kun en halua eristäytyä kaikista muista hänen vuokseen, koska hän haluaa sydänystävän. On kokemusta näistä tyypeistä, ei kiitos minulle- Olen näitä tavannut ja ihmetellyt sitä tarvetta omistaa ja eristää kaikista muista. Sitoutuminen kuuluu parisuhteeseen, ei ystävyyteen.

Samoin kun menen uuteen harrastusporukkaan, katson että juttelen vähän kaikkien kanssa jotka eivät kehon kielellä ilmaise että haluavat jäädä kokonaan rauhaan, en jumitu yhteen. Siitä porukasta sitten jostakin hitaasti ja vuosien mittaan tulee läheisempiä ystäviä joiden kanssa puhutaan luottamuksellakin, mutta ei todellakaan niin että 2 kk sitten tavattiin ja nyt jo oltaisiin jotakin bestiksiä, joille on selityksen velkaa kun en pidä viikoittain yhteyttä.

Voin tutustua rauhassa, koska minulla on ystäviä niistä muistakin harrastuksista joita haluan tavata, ei ole kiire väkisin rukata jostakusta jonka on tavannut hetki sitten sydänystävää.

Mutta tämänkin tekstin, jossa väännetään rautalangasta miten saa seuraa eikä tarvitse olla yksinäinen, joku ihan varmasti vääntää ilkeilyksi, pätemiseksi ja yksinäisten haukkumiseksi. Se heille suotakoon, jos tuo ajatustapa tekee kerran heidät onnellisiksi.

Minä olen se masentuneen isän kasvattama tytär. Jos jotain olen elämässäni tähän mennessä oppinut, niin se on yksi asia: jollei ole aivan pakko, niin ei kannata tyytyä pelkkiin huomion rippeisiin. Itselleenkin on osattava antaa arvoa.

Rippeet? Tarkoitatko sitä, että odotat että sinä tulet ennen puolisoa, lapsia, sukulaisia ja niitä muitakin ystäviä, joiden kanssa on tunnettu vuosikymmeniä? Millä perusteella sinä katsot olevasi noin tärkeä?

Minun ei tarvitse käyttää aikaani ihmisiin, joiden koen kohtelevan minua huonosti. Jos ihmissuhde ei ole sellainen kuin mitä toivoisin, niin suuntaan muualle.

Niin kannattaakin tehdä. Jos kerran muualla on ihmisiä, jotka sinun vuoksesi heivaavat perheensä ja kaikki muut ystävänsä, jotta sinulle ei jää vain huomion rippeet. Toki sitten sinutkin vuorollaan heivataan, kun tulee se seuraava "ystävä", jolle ei riitä huomion rippeet, vai kuinka se menee?

Oikein malliesimerkki ihmisestä, jonkalaisesta ei pidetä.

Miksi sinua haittaa se, jos minä en halua olla sellaisessa ihmissuhteessa, jota sinä tarjoat? Minähän olen vain jokin nimetön nettikirjoittelija. Miksi loukkaannut siitä, jos minä sanon haluavani jotain muuta kuin mitä sinä tarjoat?

Olet varmaan trolli, mutta vastaan koska useimmat yksinäiset ovat juuri sellaisia kun sinä: vaativat epärealistisia asioita, sitten kun TIETENKÄÄN kukaan ei jätä perhettä ja muita ystäviä tarjotakseen huomiota vain ja ainoastaan yksinäiselle, niin yksinäinen pettyy, loukkaantuu ja jatkaa etsintäänsä tajuamatta, että se mitä hän etsii (tai pikemminkin vaatii) , ei ole millään tavalla realistista.

Je ei, en tarjonnut sinulle mitään.