Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…
Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis tuota, täytyy nyt kysyä, onko täällä todella monen ihmisen mielestä oikeudenmukaista, toista arvostavaa käytöstä, korrektia, kilttiä, lojaalia, asiallista, reilua ja korkean moraalin mukaista toimia seuraavilla tavoilla:
- rikkoa lupauksia, kuten esim. jättää soittamatta, jos on tämän luvannut tehdä
- olla selittämättä mitään, jos esim. tekee oharit
- ärsyyntyä, jos ystävä tiedustelee, mistä mahtaa olla kyse
- päättää ystävyys hiljaisuuteen tai oikuttelevaan käytökseen
- ylläpitää yksipuolista ystävyyttä
- kertoa ystävälle meriselityksiä totuuden sijaan eli valehdella
Vastaukseksi ei kelpaa, että ihmiset nyt vaan toimivat näin. Kysymys kuuluu, onko vai ei?
Ei ole oikein. Mutta tässä keskustelussa menee nyt sekaisin oikeat ystävät sekä uudet tuttavuudet.
Lupauksia ei tietenkään ole oikein rikkoa kenellekään, oli kyse ystävästä, naapurista, työkaverista tai puolitutusta (oharien tekeminen eli sovitun tapaamisen peruminen ilman ilmoittamista on myös lupauksen rikkomista).
Ystävä voi tiedustella, miksi esim joku tapaaminen ei sovi, mutta puolitutun on epäkohteliasta kysellä sellaista. Jos ei sovi, niin ei sovi eli ei tarvita mitään meriselityksiä puolitutuille. Ystäville taas voi kertoa todellisen syyn (rankka työviikko takana tai anoppi tulee kylään) tai syystä aiheutuneen seurauksen (esim jos ei halua vielä kertoa ystävälleen ohutneulabiopsiansa tuloksia, voi kertoa olevansa esim väsynyt). Hyvä ystävä kyllä ymmärtää, että shokkivaiheessa haluaa ajatella koko asiaa vain itse ja ehkä puolisonsa kanssa, mutta ei halua jakaa asiaa vielä tässä vaiheessa perheen ulkopuolisille.
Ystävyyttä ei mielestäni voi päättää hiljaisuuteen tai oikeuttelevaan käytökseen paitsi silloin, jos ystävä varsin hyvin tietää, mistä ystävyyden päättyminen johtuu (esim ystävälläsi on ollut suhde puolisoosi) . Puolitutulle taas ei tarvitse selitellä , miksi ei tavatakaan enää kolmatta kertaa.
Onko oikein ylläpitää yksipuolista ystävyyttä? Tämä kysymys on vaikea. Ystävyydenhän voi lopettaa kumpi tahansa. Jos toinen kokee vain antavansa itsestään kaiken ystävälleen saamatta ystävyydeltä itse mitään, onko oikein, että hän ylläpitää edelleen tätä yksipuolista ystävyyttä? Tottakai on, jos hän niin haluaa. Jos taas ei halua, hän lopettaa ystävyyssuhteen, jonka kokee yksipuoliseksi. Tässä on vähän sama ongelma kuin siinä, että jos joku pyytää sulta toistuvasti rahaa ja sä aina annat, niin se toinen lakkaa pyytämästä rahaa vasta sitten, kun et enää anna hänelle rahaa. Ei siis auta, että sä mielessäsi vain toivot, että se lopettaisi rahanpummaamisen, koska jos se on jo tottunut siihen, että sulta voi pummata rahaa, niin sehän pummaa.
Mä olen sikäli vähän tipahtanut kieltämättä tämän ketjun kärryiltä, kun täällä toistuvasti nostetaan esille nämä uudet tuttavuudet ja vedotaan niihin, että ei niillä niin väliä.
No, oli miten oli, mutta ihmisiä kai kaikki ovat. Puolituttuhan ei ainakaan voi aavistaa, missä mennään, kun ei edes tunne koko henkilöä. Eli siis jos esim. uudesta treffityypistä ei enää juuri kuulu, mutta vetoaa työkiireisiin, niin hemmetistäkö sitä tietää, onko se oikeasti joku työnarkkari vai huijaako ihan täysillä. En minä ainakaan haluaisi ensimmäisenä ajatella, että toinen on joku ihan valehteleva roikale.
Juuh, mä en ymmärrä noita meriselityksiä. Jos ei halua kertoa jotakin, miksei sano, että en halua kertoa? En edes vaivautuisi olemaan jonkun toisen takia valehtelija.
Tää ketju on sikäli mielenkiintoista, joskin myös hieman ahdistavaa luettavaa, että ihmisillä on mitä monimutkaisempia tapoja toimia. Vaikka voisivat sanoa kaiken ihan helposti ja suoraankin. Inhottava ajatus, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka puhuvat ihan muuta kuin mitä oikeasti ajattelevat. Mistä ihmiset edes oppivat tuon mallin, että heidän täytyy kertoa valkoisia valheita kanssaihmisille?
Puolituttuhan nimenomaan tietää olevansa vain puolituttu, koska ei edes tunne koko ihmistä. Ei hän voi olettaa olevansa toisen elämässä sellaisessa asemassa, jolle tämä toinen olisi tilivelvollinen. Ja sanoin, että puolitutuille ei tarvitse antaa edes mitään meriselityksiä (kuten on kiirettä töissä tms), koska puolitutun ei kuulu kysellä eikä hänen tarvitse tietää syitä. Toinen ottaa yhteyttä, jos hän haluaa. Jos ei ota, niin se oli sitten siinä. Ei tässä ole mun mielestäni mitään monimutkaista vaan pikemminkin asia on harvinaisen yksinkertainen.
Aijjaa. Musta tuo on tosi tylyä. Etenkin kun ei tosiaan se puolituttu tunne ihmistä, niin ei osaa tulkita toisen toimintatapoja. Jostakusta hyvästä kaverista voisi tietää, että niin, se nyt vaan on sellainen, että siitä kuuluu kaksi kertaa vuodessa.
Jokainen ihminen voi olettaa olevansa ihminen - ja onkin sitä. Sitä myöten ansaitsee myös ihmisarvoista kohtelua.
Varsinkin just esim. treffimaailmassa kyseleminen on kyllä ihan normaalia. Miksei kaverikuvioissakin, sillä voihan toinen olla hyvinkin innoissaan, että löysi uuden, sopivan kaverin. Kyllähän sitä sellaisen perään koittaa soitella.
Olen todennut, ettei kannata olla kovin ystävällinen ihmisille, koska peräänsoittelijoiden kanssa ei tule kuin vaikeuksia. Parempi pitää etäisyyttä oudompiin ihmisiin ja olla vaikka mieluummin vähän tyly.
Täällä on ketjussa paikalla paljon aivan hämmästyttävän tylyjä ihmisiä. Toivottavasti nämä ihmiset ovat enemmän poikkeus kuin sääntö.
Ihmettelen ihan samaa! Tiedän, että maailmassa on itsekkäitä ihmisiä, mutta että näin paljon? Aina vaan oma napa ja oma etu tärkein asia maailmassa. Että jos on oma etu ja itselle helpompaa, niin ei muuta kuin olemaan tyly. Whaaaat?! Ja tämän jälkeen sitten hyvillä mielin yöunille...
Ja toinen juttu, voisiko teistä täällä löytyä toisillenne samanhenkisiä kavereita? Siis ihan tosissaan, jos kerran käsitykset ystävyydestä liippaavat lähelle toisiaan.
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Tarkoituksesi voi olla hyvä, mutta tulokulmasi aiheeseen on melko alentuva.
Millaista tulokulmaa toivoisit ts. miten vaikutelman alentuvuudesta voisi välttää? Ei ollut tarkoitukseni ja ehdotukset todellakin tervetulleita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannataa muttaa kuruun täällä kaikki on kaikkien kavereita ja uusia ystäviä saa heti😊
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei oikeasti millään pahalla, uskon että monia hyviäkin tyyppejä on vailla kavereita mutta väkisin tulee mieleen...
Jos keski-ikäinen on kovin yksinäinen ja ei ole oikein ketään läheistä ei sukulaista, ei parisuhdetta, ei perhettä, työ- ja harrastuskavereihin ei ole kaveruutta jne niin tässä yksinäisten joukossa on takuulla mukana myös:
- Niin vaativia ihmisiä ettei oikein kukaan heille kelpaa
- Niin hankalia ihmisiä että heidän seuraa vältellään jos suinkin voidaan
Ja tästä syystä jos joku, etenkin jos on asunut samalla paikkakunnalla jo pitkään, ja kovasti etsii ystävyyttä koska yhtään kaveria ei ole niin hälytyskellot kilahtaa soimaan. Ja oikeasti uskon että myös hyviä tyyppejä on yksin mutta... uskon että myös hankalia. Ja mietin kolme kertaa viitsinkö lähteä tutustumaan koska nykyisissäkin ystävissä on joskus jaksamista, kukaanhan ei oo täydellinen.
Moni tuntuu täällä suhtautuvan yksinäisiin hyvin armottomasti. Aivan kuin heitä ei pidettäisi edes ihmisinä. Yllätys, et saa myönteistä suhtautumista ihmisiltä sillä, että ainoastaan osoittelet heidän mahdollisia vikojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Minulla on samanlaisia kokemuksia terapiasta. Oli miten, löysinpä toivomani kaltaisia ihmissuhteita tai en, niin en aio käyttää aikaani siihen, että varta vasten kerjäisin ihmisiltä myönteistä huomiota. Jos joku ei pidä minusta, niin se ei ole maailmanloppu, sillä olen tottunut olemaan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis tuota, täytyy nyt kysyä, onko täällä todella monen ihmisen mielestä oikeudenmukaista, toista arvostavaa käytöstä, korrektia, kilttiä, lojaalia, asiallista, reilua ja korkean moraalin mukaista toimia seuraavilla tavoilla:
- rikkoa lupauksia, kuten esim. jättää soittamatta, jos on tämän luvannut tehdä
- olla selittämättä mitään, jos esim. tekee oharit
- ärsyyntyä, jos ystävä tiedustelee, mistä mahtaa olla kyse
- päättää ystävyys hiljaisuuteen tai oikuttelevaan käytökseen
- ylläpitää yksipuolista ystävyyttä
- kertoa ystävälle meriselityksiä totuuden sijaan eli valehdella
Vastaukseksi ei kelpaa, että ihmiset nyt vaan toimivat näin. Kysymys kuuluu, onko vai ei?
Ei ole oikein. Mutta tässä keskustelussa menee nyt sekaisin oikeat ystävät sekä uudet tuttavuudet.
Lupauksia ei tietenkään ole oikein rikkoa kenellekään, oli kyse ystävästä, naapurista, työkaverista tai puolitutusta (oharien tekeminen eli sovitun tapaamisen peruminen ilman ilmoittamista on myös lupauksen rikkomista).
Ystävä voi tiedustella, miksi esim joku tapaaminen ei sovi, mutta puolitutun on epäkohteliasta kysellä sellaista. Jos ei sovi, niin ei sovi eli ei tarvita mitään meriselityksiä puolitutuille. Ystäville taas voi kertoa todellisen syyn (rankka työviikko takana tai anoppi tulee kylään) tai syystä aiheutuneen seurauksen (esim jos ei halua vielä kertoa ystävälleen ohutneulabiopsiansa tuloksia, voi kertoa olevansa esim väsynyt). Hyvä ystävä kyllä ymmärtää, että shokkivaiheessa haluaa ajatella koko asiaa vain itse ja ehkä puolisonsa kanssa, mutta ei halua jakaa asiaa vielä tässä vaiheessa perheen ulkopuolisille.
Ystävyyttä ei mielestäni voi päättää hiljaisuuteen tai oikeuttelevaan käytökseen paitsi silloin, jos ystävä varsin hyvin tietää, mistä ystävyyden päättyminen johtuu (esim ystävälläsi on ollut suhde puolisoosi) . Puolitutulle taas ei tarvitse selitellä , miksi ei tavatakaan enää kolmatta kertaa.
Onko oikein ylläpitää yksipuolista ystävyyttä? Tämä kysymys on vaikea. Ystävyydenhän voi lopettaa kumpi tahansa. Jos toinen kokee vain antavansa itsestään kaiken ystävälleen saamatta ystävyydeltä itse mitään, onko oikein, että hän ylläpitää edelleen tätä yksipuolista ystävyyttä? Tottakai on, jos hän niin haluaa. Jos taas ei halua, hän lopettaa ystävyyssuhteen, jonka kokee yksipuoliseksi. Tässä on vähän sama ongelma kuin siinä, että jos joku pyytää sulta toistuvasti rahaa ja sä aina annat, niin se toinen lakkaa pyytämästä rahaa vasta sitten, kun et enää anna hänelle rahaa. Ei siis auta, että sä mielessäsi vain toivot, että se lopettaisi rahanpummaamisen, koska jos se on jo tottunut siihen, että sulta voi pummata rahaa, niin sehän pummaa.
Mä olen sikäli vähän tipahtanut kieltämättä tämän ketjun kärryiltä, kun täällä toistuvasti nostetaan esille nämä uudet tuttavuudet ja vedotaan niihin, että ei niillä niin väliä.
No, oli miten oli, mutta ihmisiä kai kaikki ovat. Puolituttuhan ei ainakaan voi aavistaa, missä mennään, kun ei edes tunne koko henkilöä. Eli siis jos esim. uudesta treffityypistä ei enää juuri kuulu, mutta vetoaa työkiireisiin, niin hemmetistäkö sitä tietää, onko se oikeasti joku työnarkkari vai huijaako ihan täysillä. En minä ainakaan haluaisi ensimmäisenä ajatella, että toinen on joku ihan valehteleva roikale.
Juuh, mä en ymmärrä noita meriselityksiä. Jos ei halua kertoa jotakin, miksei sano, että en halua kertoa? En edes vaivautuisi olemaan jonkun toisen takia valehtelija.
Tää ketju on sikäli mielenkiintoista, joskin myös hieman ahdistavaa luettavaa, että ihmisillä on mitä monimutkaisempia tapoja toimia. Vaikka voisivat sanoa kaiken ihan helposti ja suoraankin. Inhottava ajatus, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka puhuvat ihan muuta kuin mitä oikeasti ajattelevat. Mistä ihmiset edes oppivat tuon mallin, että heidän täytyy kertoa valkoisia valheita kanssaihmisille?
Puolituttuhan nimenomaan tietää olevansa vain puolituttu, koska ei edes tunne koko ihmistä. Ei hän voi olettaa olevansa toisen elämässä sellaisessa asemassa, jolle tämä toinen olisi tilivelvollinen. Ja sanoin, että puolitutuille ei tarvitse antaa edes mitään meriselityksiä (kuten on kiirettä töissä tms), koska puolitutun ei kuulu kysellä eikä hänen tarvitse tietää syitä. Toinen ottaa yhteyttä, jos hän haluaa. Jos ei ota, niin se oli sitten siinä. Ei tässä ole mun mielestäni mitään monimutkaista vaan pikemminkin asia on harvinaisen yksinkertainen.
Aijjaa. Musta tuo on tosi tylyä. Etenkin kun ei tosiaan se puolituttu tunne ihmistä, niin ei osaa tulkita toisen toimintatapoja. Jostakusta hyvästä kaverista voisi tietää, että niin, se nyt vaan on sellainen, että siitä kuuluu kaksi kertaa vuodessa.
Jokainen ihminen voi olettaa olevansa ihminen - ja onkin sitä. Sitä myöten ansaitsee myös ihmisarvoista kohtelua.
Varsinkin just esim. treffimaailmassa kyseleminen on kyllä ihan normaalia. Miksei kaverikuvioissakin, sillä voihan toinen olla hyvinkin innoissaan, että löysi uuden, sopivan kaverin. Kyllähän sitä sellaisen perään koittaa soitella.
Miten voi ajatella löytäneensä uuden, sopivan kaverin ihmisestä, jota ei edes tunne? Riittääkö tähän joillekin toisen ihmisen paino, pituus, hiusten väri ja korvien asento? Ja se, ettei toinen ole kuuro eikä mykkä? Vai millä perusteella katsoo, että juuri tämä ihminen, jota ei edes tunne, on sopiva kaveri?
Täsmennetään ilmaisuani: "ajatteli löytäneensä uuden, sopivan kaverin". Totta, voi olla, että hän on väärässä. Mutta aika monelle meistä tulee jo alkuvaiheessa tunne, että hei, tuon kanssa voisi olla kivaa. Tai sitten ihan päinvastainen tunne. Mielikuva.
Ulkonäkö tähän ei liity, enkä suoraan sanottuna ymmärrä, miksi sitä edes vetää muuten kuin piruiluna esille. Ystävyys ei myöskään läheskään aina katso sitä, onko toinen kuuro tai mykkä. Vastaus siis tähän kysymykseen: jos on tavattu pari kertaa, voi ajatella, että hei, meillähän juttu luistaa tai seura vaikuttaa muuten kivalta. Ystävyys harvemmin on sitä, että pidetään ruutuvihkoa tapaamisista ja vasta esim. noin 50 tapaamisen jälkeen voidaan merkitä ylös, että tämä saattaisi olla uusi, sopiva kaveri, ja ehkä henkilöä jo rohkenisi ihan kaveriksikin kutsua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Mun tarkoitus ei ollut sanoa, että ikävää käytöstä pitäisi sietää. Jos joku ei ota yhteyttä lupauksestaan huolimatta, syytä siihen voi toki kysyä. Jos kyseessä on uusi tuttavuus, joka on keskellä oman elämän kiireitä, ottaa kysyessään riskin, että kuulostaa toisen korvaan syyllistävältä ja ajaa näin toisen kauemmas. Ei välttämättä, mutta luulisin että monessa tapauksessa näin on.
Mun tarkoitus oli auttaa sellaista ihmistä, joka toistuvasti koittaa lähestyä ja lähentyä ihmisiä, mutta he jostain syystä katoavat. Jos ihmisten poissaolo harmittaa, pääasiallinen ongelma ei varmaan ole ihmisten ilkeys vaan se, että niitä ei omassa elämässä ole. En voi tietää syytä siihen, mutta ehdotukseni oli, että jos joku asia elämässä tapahtuu toistuvasti, on todennäköisesti helpompi muuttaa itseään kuin pakottaa toinen ystävyyteen. Voin olla väärässäkin. Itsellä paremmin toiminut tuo itsen tarkastelu ja silläkin saa jo paljon aikaa.
Mitä jos kertoisit ystävillesi miltä sinusta tuntuu tai sanot ihan suoraan että hei voisitko soitella mulle enemmän. On tuntunut lähiaikoina yksinäiseltä.
Kukaan ei voi tietää mitä läpikäyt jos et kerro. Itse elän hyvin hektistä elämää mutta ehdottomasti haluaisin tietää jos joku ystävistäni tuntisi olonsa huonoksi ja haluaisin tietenkin tehdä jotain asian eteen. Arvostan syvästi niitä ystäviäni jotka viitsivät järjestää kaikenlaista ja osallistun aina mielelläni mutta juuri nyt kolmen lasten harrastuksien, työn ja talouden pidon lomassa en repeä järjestämään mitään itse.
Ehkä muutaman vuoden päästä voi itsekkin jotain alotteellisuutta harjoittaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eevia kirjoitti:
Mitä jos kertoisit ystävillesi miltä sinusta tuntuu tai sanot ihan suoraan että hei voisitko soitella mulle enemmän. On tuntunut lähiaikoina yksinäiseltä.
Kukaan ei voi tietää mitä läpikäyt jos et kerro. Itse elän hyvin hektistä elämää mutta ehdottomasti haluaisin tietää jos joku ystävistäni tuntisi olonsa huonoksi ja haluaisin tietenkin tehdä jotain asian eteen. Arvostan syvästi niitä ystäviäni jotka viitsivät järjestää kaikenlaista ja osallistun aina mielelläni mutta juuri nyt kolmen lasten harrastuksien, työn ja talouden pidon lomassa en repeä järjestämään mitään itse.
Ehkä muutaman vuoden päästä voi itsekkin jotain alotteellisuutta harjoittaa..
Kannatan! Jos ystävä sanoo, että olisi ihana nähdä sua, on ollut yksinäistä, heräisin kyllä koomasta. Jos toinen ei herää, niin en usko että kyse on silloin ystävyydestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Jos tuntuu, että ihmiset häipyvät ympäriltäsi ja vaatimuksistasi huolimatta eivät anna sellaisia vastauksia, kuin oletat, kaksi vanhaa sanontaa voi auttaa:
Katso peiliin ja vain itseäsi voit muuttaa, et muita
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Jos tuntuu, että ihmiset häipyvät ympäriltäsi ja vaatimuksistasi huolimatta eivät anna sellaisia vastauksia, kuin oletat, kaksi vanhaa sanontaa voi auttaa:
Katso peiliin ja vain itseäsi voit muuttaa, et muita
Moni tuntuu tässä ketjussa asennoituvan niin, että jonkun yksinäisyys on suoranainen lupa kohdella tätä ihmistä kurjasti. Epäilemättä tällaisia ihmisiä löytyy tosielämässäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Jos tuntuu, että ihmiset häipyvät ympäriltäsi ja vaatimuksistasi huolimatta eivät anna sellaisia vastauksia, kuin oletat, kaksi vanhaa sanontaa voi auttaa:
Katso peiliin ja vain itseäsi voit muuttaa, et muita
Moni tuntuu tässä ketjussa asennoituvan niin, että jonkun yksinäisyys on suoranainen lupa kohdella tätä ihmistä kurjasti. Epäilemättä tällaisia ihmisiä löytyy tosielämässäkin.
Ajatellaan että yksinäinen ansaitsee kohtalonsa, jos hän ei ole valmis ottamaan muilta vastaan mitä tahansa kohtelua, jotta saisi edes hetken olla toisten seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tää on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hämmentävä keskustelu. Niin kuin joku aiemminkin tuolla totesi, että rakentavia näkökulmia ja ehdotuksia on yritetty tarjota yksinäisyyttä kokeville, mutta jotenkin ne eivät kelpaa. Uskoisin, että lempeä itsetutkiskelu voisi tehdä hyvää, jos joku asia oma elämässä ei useista yrityksistä huolimatta toimi. Olen itsekin tehnyt sitä, kun yhdessä elämänvaiheessa huomasin ihmisien katoavan läheltäni. Oli pakko mennä itseeni ja pyrkiä asettumaan toisten näkökulmaan. Se auttoi.
Jos ymmärrän oikein, te yksinäisyyttä kokevat olette joutuneet ikävään kehään, josta ei oikein pääse ulos. Kaipaa jotain kovasti ja kun se ei onnistu, uppoaa syvemmälle syövereihin. Ja sitten ne kaikki aiemmat pettymykset lätkäistään kevyesti alkaneeseen ihmissuhteeseen, joka sekin menee sen takia mönkään. Joku oli myös linkittänyt tänne tän artikkelin epäsuorasta kommunikaatiosta: https://www.mielenihmeet.fi/epasuora-viestinta-voi-aiheuttaa-paljon-har…. Siinä myös mainitaan, että "...korkeat odotukset avioliitossa tai ihmissuhteissa johtavat henkilökohtaiseen tai molemminpuoliseen tyytymättömyyteen. Kaikki tämä puolestaan johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa kielteiset asenteet alkavat täyttää kommunikointia." Nykyään itse tulkitsisin nimenomaan "Miksi et vastannut viestiini?" kyselyt epäsuorana ilmaisuna tyytymättömyydestä tämän ihmissuhteen yhteydenpidon tasoon. Eli epäsuorana syyllistyksenä.
Koska tällaista näkökulmaa tuntuu olevan hankala ottaa vastaan ja koska uudelta tuttavuudelta tunnutaan vaativan kommunikaatiota, joka sopii omaan sääntökirjaan, eikä joustoa siihen tunnu löytyvän, voisiko helpotusta oman itsen tulkintaan löytyä terapiasta ja vaativasta persoonallisuudesta? Tiedän, että erilaisten yliklinikalisoiminen on ärsyttävää. Silti jatkuvat hylkäämisen kokemukset ja turvattomuuden tunne voisi ehkä selittää sitä, että oma mielikin voi järkkyä. Ei ole mitenkään epätavallista (nim. kokemusta on). Tässä lisää vaativasta persoonallisuushäiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…Tämä kaikki oikeasti harmittaa mua, koska ei kenenkään toivo kärsivän yksinäisyydestä, ja haluaisin, että tarjoamalla sen toisen ihmisen näkökulma, yksinäinen voisi ymmärtää, mikä omassa käytöksessään voi sysätä ihmiset kauemmas.
Mä en oikein tiedä, mihin tällä pyritään. Minulla on ystäviä. Itse käyn terapiassa, mutta se ei silti millään tavalla poista sitä, etteikö maailmassa olisi inhottavia ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään aietta noudattaa käytöksen kultaista kirjaa tai muuta hyvien tapojen sääntökirjaa. Heillä on omat ongelmansa, mulla omani, eikä homma mene niin, että minä olen vain vaativa ja ymmärtämätön. Eikä mulle kyllä kertaakaan ole sanottu terapiassa, että hei, sulla ei ole oikeutta kysyä joltakulta, että mites sinä nyt noin teit, että eiköhän vaan kannattaisi olla hiljaa, vaan pikemminkin nyökytelty sille, että niin, kyllähän se toisen avoimuus selventäisi asioita (aina voi toki olla, että oikeasti psykologi miettii itse ihan jotain muuta). Ainoa asia, jota voidaan sanoa, on se, että se välinpitämätön tyyppihän tai tilanne ei muutu selityksen saamisen myötä (ei muutu, mutta itselleen voi silti saada mielenrauhan).
Jos toinen ei esim. lupauksesta huolimatta ota yhteyttä, on varmaan ihan reilua ja oikeudenmukaista toista syyllistää siitä vaikkapa ihan suoraankin. Niin makaa kuin petaa.
Onko siis sanomana se, että ihmisiltä ei saa vaatia edes normaaleja käytöstapoja? Saati sitten mukavaa käytöstä. Että se on ikään kuin plussaa, jos he haluavat toimia näin, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Juu, en halua ajatella näin. Mieluummin sitten olen vaikkapa vaativa itseäni ja muitakin kohtaan, jos vasta se takaa jonkinlaista mukavaa käytöstä toisia kohtaan.
Jos tuntuu, että ihmiset häipyvät ympäriltäsi ja vaatimuksistasi huolimatta eivät anna sellaisia vastauksia, kuin oletat, kaksi vanhaa sanontaa voi auttaa:
Katso peiliin ja vain itseäsi voit muuttaa, et muita
Moni tuntuu tässä ketjussa asennoituvan niin, että jonkun yksinäisyys on suoranainen lupa kohdella tätä ihmistä kurjasti. Epäilemättä tällaisia ihmisiä löytyy tosielämässäkin.
Ajatellaan että yksinäinen ansaitsee kohtalonsa, jos hän ei ole valmis ottamaan muilta vastaan mitä tahansa kohtelua, jotta saisi edes hetken olla toisten seurassa.
Varmaan tässä ketjussa on joitain sellaisiakin, mutta suurin osa on mun nähdäkseni yrittänyt ehdottaa, että voisiko ollakin niin, että se toinen ei ole tarkoittanut mitään pahaa vaikka sinusta on tuntunut ikävältä, että toinen on perunut tapaamisen. Ja että tämän ymmärtämisestä voisi olla apua enemmän kuin siitä tulkinnasta, että kaikki muut ihmiset ovat sontakasoja. Kenenkään henkilökohtaisia kokemuksia väheksymättä. Esim. hidas vastaaminen tai unohtelu, kiireisyys tai halu olla yhteydessä vähemmän kuin toinen ei mun mielestä ole suoranaista ilkeyttä tai huonoa käytöstä vaan kyse vaan persoonallisuuksien eroavaisuuksista.
Eikö se ole myös kollektiivinen häpeä, että osa ihmisistä työnnetään yhteisön ulkolaidalle sillä tavalla, että he eivät koe kiinnittyvänsä siihen ihmissuhteiden kautta? Eikö se ole aika armotonta, että täällä ei ole kaikille tilaa sellaisina kuin mitä he ovat?
Miksi välität minua trolliksi? Perustelisitko sen? Olen paljon mieluummin yksin kuin sellaisessa ihmissuhteessa, jossa en viihdy.